Syyllisyys

Mistä tietää olleensa liian paljon lapsensa luota pois? Siitä nakuttavasta fiiliksestä, joka aktivoituu joka kerran, kun lapsi protestoi ei suinkaan poissaoloasi vaan läsnäoloasi. Viikonloppu oli oikea tällaisten hetkien riemukimara ja vaikka tuntuukin, että olen siirtämässä blogia kirjoitus kirjoitukselta kategoriaan valitusblogit, niin valitanpa nyt vähän vielä silti. Koska tuntuu ihan todella pahalta.

Viime perjantaina hain Pikku-Ukon hoidosta. Pitkä viikko, lähdin vähän aiemmin töistä kun kerrankin pystyin. Miten tervehtii lapsi? Alkaa itkeä ihan hysteerisenä, kun äiti työntää rattaat hoitopaikan kynnyksen yli. Vasta hyvänmatkaa kotiinpäin käveltyämme ja jatkuvaa monologia ylläpitäen sain pojan ottamaan jotain kontaktia minuunkin.

Viime lauantaina olin päivän paikalla ja kaikki oli ihan hyvin, mutta lähdin illaksi pois. Jii hoiti pojan ja sai hienosti nukutettuakin. Olin iloinen siitä, että joku merkkipaalu on taas saavutettu, kun äitiä ei tarvita enää rauhalliseen nukahtamiseen, mutta silti samalla jotenkin surullinen. Jotain luopumista siinäkin.

Sunnuntaina oltiin sukukekkereissä, joissa noin 50 henkeä oli ahtautuneena samaan tilaan. Pikku-Ukko koki ilmeisesti tilanteen hiukan ahdistavana, mutta kenen luo lapsi vaatii päästä itkemään hätäänsä - isoäidin ja -isän. Meinasin heittää pyyhkeen ihan totaalisti naulaan siinä vaiheessa, kun Pikku-Ukko ei suostunut edes tulemaan minun syliini vaan roikkui äitini esiliinassa (kirjaimellisesti!) ja itki taas ihan huolella, jos yritin tulla väliin. Jossain vaiheessa tilanne rauhoittui ja sitten yhtäkkiä oltiin taas ihan normaalisti, leikittiin yhdessä ja oltiin lähellä. Siellä takana se syyllisyys silti koputti. Mitä hittoa mä olen mennyt tekemään meidän suhteelle - sössinkö tämän jo vajaassa puolessatoista vuodessa?

Eilen vielä kaiken huipuksi vein ja hain pojan, koska Jii sai niskansa jotenkin juntturaan ja katsoin parhaaksi edesauttaa paranemista jollain muulla keinoin kuin juoksuttamalla miestä sateessa rattaita työnnellen. Vienti onnistui oikein hyvin, poika lähetti lentosuukkoja eteisestä. Mutta se haku! Hirveä kärttykohtaus taas mun tullessa sisään eikä puhettakaan siitä, että mitään halauksia olisi ollut tarjolla. Mihin hoitotäti sanoi, että onpa kummaa, koska lapsi ei ollut melkein malttanut syödä välipalaansa kun oli kuikuillut ikkunasta, milloin äiti tuleekaan hakemaan.

Ilmeisesti nyt on kova ikävä ja joku turvattomuuden kokemus suhteessa muhun. Arvaahan sen, kun työtunnit ovat vain venyneet ja venyneet ja olen kireänä kuin viulunkieli kotonakin. Yritän hengittää ja ajatella, että alan stressaamaan vasta kun poika on mennyt nukkumaan, mutta esimerkiksi eilen illalla nukutin Pikku-Ukkoa kaksi tuntia - ihan turhaan. Nukahti vasta Jiin syliin. Työt valuvat kotiin ja nekin pitäisi tehdä ja ja ja... yhtäkkiä huomaan muuttuneeni Isäkseni. Ja kun ennen lapsen saamista ajattelin, että sellaista minusta ei ikinä ainakaan tule. Anteeksianto isän suuntaan on lisääntynyt viime aikoina kummasti. Toivoisin vain, ettei Pikku-Ukon tarvitsisi odottaa ihan omien lapsien saamista voidakseen antaa anteeksi äidilleen niin fyysisen kuin henkisenkin poissaolon. Tai oikeastaan toivoisin, että olisin hoitanut hommat niin, ettei ole mitään anteeksiannettavaa tässä suhteessa.

Koitan edelleen vain päästä joululomalle rauhassa, hoitaa projektin alta pois ja miettiä sitten, miten tästä jatketaan. Kuusi työpäivää - tai kahdeksan, jos viikonloppunakin pitää mennä töihin. Se tuntuu aika vähältä aikuisesta, mutta miten pitkältä se tuntuu Pikku-Ukosta? Ja teenkö jotain pysyvää vauriota meidän suhteelle? Onhan lapsella isä, joka on läsnä ja turvallinen myös nyt kun minä olen enemmän pois. Silti, jos perheen taloudelliset kuviot olisivat yhtään hehkeämmät, miettisin sitä hoitovapaata uudestaan. Tai mietin ehkä joka tapauksessa.

Työn ja lapsen yhteensovittaminenhan on ihan helppoa (vaimitensenytmeni)

Jooei.

Terveiset blogihiljaisuudesta. Täällä on tehty töitä niska limassa, yksi isompi projekti saadaan päätökseen toivottavasti juuri ennen joulua ja tunnit paukkuvat joka suuntaan ja iloisesti. No, pääsenpä kunnon joululomalle ainakin, ei siinä mitään. Anoppi ja appiukko ovat hoitaneet koiraa, Jii oli reilun viikon kipeänä ja käytännössä hoisi sen ajan poikaa. On meillä arki siis rullannut, mutta siten, että minä en ole ollut osa sitä. Tuntuu aika pahalta.

Firmassa aloitettiin juuri myös yt:t, tätä samaa riemuahan on Suomessa nyt riittänyt monille. Kyllä se tästä. Projektitilanteestani johtuen voin olla aika turvallisin mielin, että hommat vielä jatkuvat, ja jos kävisikin hassusti, niin pieni hoitovapaa olisi vain hyvä (epäilen, että jos lappu oikeasti tulee, en ole ihan näin rauhallinen..). Vaan niin se taitaa mennä, että jääville jää tuplakiire eikä mitään taukoja kannata edes kuvitella pitävänsä, jos duuni säilyy. Kun vaan Jii löytäisi vakiduunin, niin voisi edes miettiä hölläävänsä itse, tässä tilanteessa ei oikein muuten voi kun mennä eteenpäin sen mukaan mitä työnantaja käskee. Sain puhuttua kuitenkin jatkoa (tällä hetkellä teoreettiselle) osa-aikaisuudelle maaliskuulle, jotain bonusta sekin. Nyt ensin katson vain jouluun asti ja tuon projektin päätökseen, parempi valita ihmisen kokoisia tavoitteita ja keskittyä niihin.

Onneksi meillä ne yöt ovat nykyisin lähes poikkeuksetta hyviä, herätään korkeintaan kerran tai kaksi, useimpina nukutaan jonnekin kuuden hujakoille. Kun vain osaisi mennä nukkumaan ajoissa, mutta eilenkin kukuin jonnekin yhteentoista ja liian lyhyeksi jäi unet taas kerran. Laatu korvaa, kai?

Raskaana en ole toiveista huolimatta vieläkään. En edes jaksa miettiä montako kiertoa on jo yritetty, taitaa olla seitsemäs tai jo yli. Luulen, että viime kierrossa jotain tarttui hetkeksi mukaan, koska puolessavälissä kiertoa nukahdin parina iltana melkein pystyyn jo ennen ysiä ja pientä ällötystä oli myös ilmassa. Menkat oli pari päivää myöhässä, mutta juuri kun toiveet alkoivat herätä, alkoivat ne menkatkin. En oikein tiedä, mitä toivoa tästä kierrosta. Parempi olla ajattelematta.

Pikku-Ukko on kehittynyt nyt ihan valtavasti ja tekisi niin mieli kirjoittaa siitä. Mutta olen liian väsynyt yrittääkseni edes prosessoida, mikä kaikki on muuttunut. Joku sanojen herkkyyskausi nyt on, sanotaan minä ja äiti ja anna ja kissa ja nenä ja kukka ja koira ja pappa ja mummi ja sitten ihan tolkuttomasti sitä omaa klingonia. Ja ymmärretään vielä enemmän. Mutta silti tässä vaiheessa on pakko myöntää, että paras kohta mun päivää on se, kun tulee iltaimetys (niin. ei olla vieroituttu siitä vieläkään...) ja saan hetken töllöttää Murdochin mysteerejä tai muuta yhtä järkevää. Pitäisi oikeasti saada se väsymyksen kierre katkemaan, että jaksaisi panostaa vähän kauemmin lapseensa eikä olisi niin häiriöherkkä ja poissaoleva koko ajan. Hyviäkin hetkiä on siellä välissä, kylvetys ja iltasatu ja tänään raastettiin yhdessä porkkanaa ja tehtiin ruokaa. Se läsnäolevampi arki on ihan siinä käden ulottuvilla, mutta siihen ei vaan jotekin jaksa tarttua, kropassa ei riitä tehot.

Katsotaan nyt jotenkin jouluun ja sitten hetki huilataan. Sitten Pikku-Ukko vaihtaakin päiväkotiin ja ollaan Jiin kanssa varauduttu olemaan enemmän kotona ja lyhentämään alkuun päivää. Jiillä on lomiakin vaikka kuinka käyttämättä, joilla tasataan sitä alkua. Sitten voi toivottavasti hetkeksi keskittyä itseensä ja miettiä, miten saisi tämän työarjen vähän paremmaksi. Keinojahan varmasti on, kun vaan ensin projektin osalta vähän helpottaa, että kaikki energia ei mene siihen, että huomaa yöllä pohtineensa, mitä kaikkea pitää seuraavana päivänä saada tehtyä.

Minähän olen aina valittanut siitä, että isä oli paljon pois kotoa, kun olin p

Vaaraton kyhmy rinnassa

Huh, tässä on eletty vähän jännittäviä aikoja. Vienyt vähän huomiota kaikelta muulta, blogaamiseltakin. Taisin täällä blogissakin kertoa, että yövieroituksen jälkeen rinnat pienenivät parilla koolla. Sen lisäksi ne muuttuivat muutenkin ja vasta kunnolla tutkiessa tajusin, että vasemmassa rinnassa oli ikävä möykky vähän nännin yläpuolella. Mulla on ollut mastopatiaa ennenkin ja olen käynyt sen vuoksi mammografiassa jo alle kolmikymppisenä, mutta nyt meinasi oikeasti tulla hätä käteen. Odottelin menkat ohi ja kokeilin uudestaan - ja kyllä, siellä se pahkura edelleen oli, ei siis pelkkää hormonikierron aiheuttamaa muutosta. Varasin siltä istumalta ajan gynelle, joka totesi hänkin, että kyllä siellä jotain on ja pisti lähetettä eteenpäin.

No, ilmeisesti ihan akuutti ongelma ei ollut (mikä oli lohdullista), koska kierron ollessa taas ei-niin-optimaalinen sain kehoituksen odottaa sopivaa kohtaa ja varata sitten vasta ajan rintojen ultraan. En oikeastaan edes tajunnut, miten paljon jännitti, ennen kuin kävelin ultrauksesta lääkärin iloiset uutiset mukanani kassalle - vatsa meni yhdessä askeleessa ihan sekaisin ja kipeäksi. Mutta ei sen väliä, kun tulos oli kuitenkin se helpottava: vaaratonta rintakudosta vaan, joku mystinen tiivistymä vain. Löytyi pieniä kystiakin, mutta muuten ihan terveen oloiset rinnat. Onneksi.

Kaikkiin mahdollisiin seulontoihin aion silti mennä jatkossakin. Tuli käytyä pään sisällä sen verran syvälliset keskustelut siitä, miltä elämä näyttäisi sen ikävämmän diagnoosin kanssa. Rintasyövällä on onneksi aika hyvä ennuste, 89% diagnoosin saaneista on elossa vielä 5 vuoden päästä. Silti kylmäsi se ajatus, etten saisi olla Pikku-Ukon elämässä mukana. Olin jo päättänyt tehdä videoita ja kirjeitä, jotta lapselle jäisi joku muisto äidistä, joka rakasti häntä ihan kamalasti. Ehkä teen ne kuitenkin. Olen huomannut, että tavallisessa arjessa osaan olla sen verran urpo, että ehkä se on hyvä muistuttaa niin itseä kuin lasta siitä, että ihan oikeasti äiti rakastaa vaikkei aina osaa sitä näyttää siten kuin haluaisi.

Olen huojentunut. Ja koitan muistuttaa itseäni siitä, että kaiken marraskuun pimeyden ja arjen ja päiväkotimietteiden ja tiskikoneen tyhjentämisten keskellä kannattaa todella iloita siitä, että ne ovat tämän hetken suurimmat ongelmat.

Nythän se lapsi nukkuu yöt!

En tiedä miten ja miksi, aiheuttiko sen ikävaihe, vatsaongelmien rauhoittuminen, yövieroitus vai se perhepedin pohjan laskeminen, mutta tajusin tänä aamuna, että esimerkiksi viimeisen viikon aikana Pikku-Ukko on herännyt vain kerran kunnolla kesken yöunien ja muuten välillä 20.30-5.30 on ainakin nukuttu ihan kunnolla, itse, rauhassa, ketään herättämättä. Ihan käsittämätöntä! Merkitään rasti seinään ja painetaan muistiin, että 1v4kk on hienon hieno ikä :)

No se ei vielä valitettavasti tarkoita sitä, että äiti ja isä älyäisivät hyödyntää tuota ja mennä ajoissa nukkumaan, oma aivo ainakin kapinoi vielä sitä vastaan ja leikkii, että kaikki on ilmankin ihan hyvin. Ja jos yksi yö meneekin hyvin niin seuraavana valvotaan, joko tahallaan tai sitten vaan koska herätään ja uni ei enää tule silmiin. Sen tuntee kun kuitenkin hiljalleen unen määrä ja laatu paranevat, mitä valtaisaa boottausta koko kroppa tekee ja osittain musta tuntuu siltä, että nyt tämä nousu pois sieltä survival -moodista tuntuu pahemmalta kuin se siellä olo, siellä vaan zombina mennään päivästä toiseen, mutta tässä yksikin huonompi yö tuntuu fyysisesti tosi tosi pahalta.

Toivon niin todella, että tämä tästä jatkuu: että Pikku-Ukon hyvät yöt eivät taas ole vain joku vaihe ja että me Jiin kanssa vähitellen taas opitaan nukkumaan kunnolla. Luoja tietää, että läpikäytyään sellaisen rääkkijakson meidän kropat kyllä ansaitsisi kunnon lepoakin. Mutta toivo elää!

No vihdoin se kahdeksaskin hammas

Johan sitä vasenta yläkakkosta tosiaan se pari kuukautta tuijotettiin ikenen läpi ja koko ajan hoettiin, että kyllä sen täytyy ihan just puhjeta. Hah. Mutta yllätysliikkeen sekin oli tehnyt, koska isänpäivähumussa huomattiin vain, että yhtäkkiä Pikku-Ukko ei haluakaan purra mitään kovaa. Tänään kun kurkittiin suuhun, huomattiin että vihdoin ja viimein oli se kahdeksainenkin tullut ikenen läpi! Ja ilmeisesti jo viikonlopun aikan siis, koska ien oli ehtinyt vähän vetäytyä siitä jo ja itse hammas näytti siltä kuin olisi olla möllöttänyt siinä jo vaikka kuinka kauan (mutta ei vaan ollut, koska viimeksi perjantaina se vielä ilkkui piilosta).

Katsotaan, jos se syöminenkin tässä taas helpottuisi kun on taas vähän lisää puruvoimaa suussa. Vaikka kyllä nyt pullottaa jo ne poskihampaatkin oikealta puolelta, joten saas nähdä. Aika hidas operaatio meillä tämä hampaiden ilmaantuminen, mutta ehkä hyvää vaan kannattaa odottaa?

Toinen isänpäivä

Ei jouduttu sentään olemaan tienposkessa, niin kuin viime isänpäivänä, mutta ihan putkeen ei mennyt, kun onnistuin saamaan jonkun pöpön juuri viikonlopun kynnyksellä ja loppuväsyneenä työviikosta meni juuri viikonlopun nukkumiskuviot väärinpäin - ollaan päätetty, että viikonlopuista toisena aamuna toinen herää aina lapsen kanssa ja antaa toisen nukkua, ja sitten seuraavana aamuna toisinpäin. Molemmat tarvitsevat yleensä viikon jäljiltä lepoa ja tällä tavalla molemmat ovat sitä saaneet edes vähän. Minä vaan heräsin flunssaansa kipuilevan ja yskivän lapsen kanssa lauantai-aamuna, koska olin joka tapauksessa ollut jo reilun tunnin hereillä Pikku-Ukkoa silitellen, enkä olisi enää saanut nukkua. Ja sen verran herrasmies Jii oli, että isänpäivästä huolimatta antoi mulle sunnuntaina nukkumisaikaa lisää. Olen niin kiitollinen.

Tehtiin me Pikku-Ukon kanssa sentään herkkuleivät ja laulettiin. Korttikin piti väsätä, mutta senkin Jii joutui itse tekemään, kun hänellä hermo riitti unien jälkeen lauantaina alkaa säätämään pojan kanssa sormiväreillä (mistä tappiota yksi entinen valkoinen paita, ja melkein ne hermotkin kun tajusi, että päästä varpaisiin kirjava poika pitää pestä lavuaarissa, koska pesuhuoneessa pyöri edelleen pesukone). No olin sentään ostanut ne sormivärit Askarellin ohi käveltyäni, mutta muuten ei ehkä ihan kauheasti vaimopisteitä heru tämän vuoden esityksestä.

Tämä kaikki kuitenkin vain osoittaa, että aika hemmetin hyvä mies mulla on, kun se tyytyväisenä vääntää lapsen kanssa sormivärejä ja kehuu vaan, että onpa kiva, että hänellä oli jotain yhteistä isänpäiväpuuhaa. Antaa vaimon nukkua, eikä nalkuta edes silloin, kun tajutaan että herkkuleipiä saadaan vain muutama, koska leipäpaketti on jossain välissä mennyt puoliksi homeeseen... Ja muutenkin hatunnosto Jiille, joka meillä mukisematta hoitaa vähintään oman puolensa talousaskareista ja koiranulkoilutuksista ja pitää pystyssä volatiilin äidinkin. Ja rakastaa lastaan niin hurjasti, että jaksaa sen ärsyttävämpinäkin hetkinä yleensä harhauttaa ja keksiä uusia duploleikkejä tai hupaisia lauluesityksiä. Aika pitkälle on yhdessä vuodessa taas tullut ja olen siitä niin kiitollinen. Olen päivän myöhässä tämänkin tekstin kanssa, mutta se ehkä kertoo vain meidän arjesta jotain olennaista. Siitä huolimatta: Hyvää Isänpäivää, rakas Jii, susta on kehkeytynyt ihana Isä!

Perhepedistä omaan sänkyyn, vol 1

Meillä alkoi tämä omaan sänkyyn siirtyminen vähän niin kuin vahingossa viime viikolla, kun keksin parantuneiden öiden vuoksi kokeilla, mitä tapahtuisi jos laskisin meidän sängyn sivuvaununa olleen lastensängyn pohjaa 20 cm. Hyvin kävi, nukuttiin koko yö putkeen, lapsi omassa kolossaan. Seuraava  yö ei ollut ihan yhtä menestys hammas(taijokuvastaava)kipujen vuoksi, ja poika palautui kainaloon nukkumaan. Sen jälkeen on nukuttu omassa kolossa ja meidän tasalla vaihdellen, pääsääntöisesti kuitenkin omassa sängyssä. Yövieroitus on yhtä epäsäännöllisellä pohjalla, jos on ollut kipeän oloinen lapsi, olen sitten herkemmin antanut rintaakin. Useimmiten riittää ihan se silityskin, öisin. Päivät ovat vähän toinen juttu, mutta niistä lisää joskus muulloin.

Toivon, että tämä sivuvaunun tasoero on jo kyllin iso muutos, että voi sanoa että muutto omaan sänkyyn on jo alkanut. Ainakaan kainalo ei ole enää ihan siinä vieressä, vaikka itkun tultua lohduttava käsi pääsee paijaamaan (ilman, että rättiväsyneen vanhemman täytyy erikseen nousta). On meillä vielä useampi steppi matkaa siihen tavoitteeseen, että nukutaan kokonaan erillään, mutta tässä oli ainakin tosi lempeä aloitus - ja henkisesti tuo 20cm tuntuu isolta. Kun Pikku-Ukko nukahtaa sinne omaan sänkyynsä, voin jotenkin nukkua rennommin - kääntyminen onnistuu juuri niin kuin haluan ja toisaalta taas tiedän, että jos on joku hätä olen silti siinä lähellä.

Toimii. Nyt vaan pitäisi keksiä, mikä se seuraava steppi on, mutta eipä tuolla taida olla mikään kiire, totutellaan ensin rauhassa tähän. Unen laadussa kuitenkin on tapahtunut parannusta jo nyt ja iloitsen siitä.

Yllätyshammas

No me ollaan kyylätty henkeä pidätellen yläkakkosta vasemmalla puolella, kun se on jo pullottanut valkoisena ikenen läpi ainakin kaksi kuukautta jo. Pikku-Ukolla on nyt viikonloppuna ollut vatsavaivoja, huonohkoja öitä ja eilisen päikkärit meni ihan totaaliplörinäksi, lapsi nukahti kyllä mutta heräsi huutoitkulla neljännestunnin päästä ja osoitteli suutaan, kun yritettiin kysyä sattuuko johonkin.

Minä sitten menin tihrustelemaan suuta ja todellakaan ei vielä ollut kyseessä se vasemmanpuolen yläkakkonen niin kuin olisi voinut luulla. Ei, vasurin alakakkonen oli ihan ilman mitään varotusta päättänyt tunkea itsensä läpi ikenestä ja railon läpi pisti esiin rivi valkoisia nystyjä. Seitsemäs hammas siinä siis.

Pakko kyllä todeta, että ei näissä hammasasioissa ole mitään logiikkaa. Toisilla samanikäisillä on jo suu täynnä hampaita, meillä juhlitaan tätä seiskaa vaikka tuntuu siltä että puolen vuoden iästä on niitä oireiltu. Ylähampaiden laskeutumista on voinut seurailla selvästi, ne suoremmat alahampaat vaan ilmaantuvat. Seuraavaksi saadaan ehkä vähän poskihampaita, ainakin ne pullottavat alhaalla jo ihan komeasti. En enää edes yritä ennustaa kuinka käy, kunhan totean. Helpotus nyt, että saatiin tuo ulos, koska suun aristusta on ollut viime aikoina nähtävissä tosi paljon. Ehkä vielä joskus se yläkakkonenkin.

Taas pettymys

En tiedä mikä logiikka siinä on, että vaikka oviksen aikaan jo luovuttaa, niin silti on aivan maassa kun ne menkat sitten alkaa. Minä nyt en ole maailman loogisin ihminen muutenkaan, mutta tuntuu silti ihan kuin joku olisi taas lyönyt lekalla palleaan. Viides kierto ja siinä se meni sitten. Taas yksi kuukausi lisää, joka Pikku-Ukon pitää olla päiväkodissa. Taas yksi kuukausi, joka mun pitää olla töissä. Taas yksi kuukausi en edes tiedä mihin. En ymmärrä, miksi tämä pikkukakkostoive on niin akuutti ja tuntuu niin kovin kipeältä, enkä ymmärrä omaa kiirettäni muuten kuin näiden turhempien asioiden, lähinnä oman työuran rakentamisen ja tosiaan näiden lapsen hoitokuvioiden kautta. Kipuilen oikeasti sitä, että joudun Pikku-Ukon sinne päiväkotiin laittamaan - nyt vasta alkaa arvostaa todella sitä, että meillä oli mahdollisuus siihen, että tuttu ihminen jolla oli aikaa kunnolla hoiti edes tämän ensimmäiset 5kk hoitojaksoa.

Kaikki pettymykset ovat jotenkin taas yhtä aikaa päässä. Pettymys siitä, etten ole löytänyt itseäni tai sitä mitä haluan elämässäni tehdä. Pettymys siitä, että ruuhkavuosiarki alkaa realisoitumaan ja tajuan, että sitä aikaa itsensä toteuttamiselle on paljon rajatummin nykyään. Pettymys ruumiiseeni, ettei se vaan tajua nyt raskautua tai ainakin lopettaa tätä hormoniveivausta. Pettymys itseeni siitä, etten saa edes mentyä sinne lenkkipolulle ja lakkaamaan lappaamasta karkkia naamaan sen kun kerkiän. Pettymys Jiin työkuvioiden epävarmuudesta. Pettymys siitä, ettei vieläkään päästä etsimään uutta asuntoa. Pettymys siitä, että kaikki on niin kovin keskeneräistä ja jostain tästä pitäisi raapia se arjen onni, ja tällaisina päivinä en edes halua yrittää. Haluan mieluummin leikkiä 5-vuotiasta ja itkeä peiton alla, jättää tekemättä sekin vähä, minkä voisi.

Koitan muistutella itselleni, että hormonaalisista syistä olen usein ensimmäisen menkkapäivän maassa. Että huomenna voi näyttää ihan erilaiselta. Parempi mennä nukkumaan ja katsoa mitä uusi päivä tuo tullessaan.

Jäätävät iltakilarit

Pari päivää on ollut nähtävissä sellaista trendiä, että iltaunille meno on ollut vaikeampaa ja vaikeampaa, eikä uni ole Pikku-Ukolla tullut silmään niin nopeasti kuin ennen. Eilen illalla päästiin sitten siihen kohtaan, kun tilanne eskaloitui oikein todella. Ja vietettiin sitten melkein tunti oikein kunnon kilahduksen vietävissä, Pikku-Ukko huutaen, itkien, pystyyn yrittäen ja seinää hakaten ja minä yrittäen pysyä ihan rauhallisena ja laulaen siinä vieressä, kun ei silitykset kelvanneet.

Oli jotenkin aika vaikea olla siinä vieressä vaan ja katsoa toisen pahaa oloa. Vaikka tiesinkin, että kaikki oli ok, taidettiin olla vähän yliväsyneitä molemmat. Ja pojalla ehkä myös vähän flunssaa tai ainakin tukkoinen nenä. Mutta ensimmäistä kertaa tässä oli nyt sellaista kunnon protestimielialaa mukana tyyliin "en varmana kyllä mene nyt nukkumaan, minä haluan vielä leikkiä". Varmaan nukkumaanmenosta olisi voinut hellämielinen äiti joustaakin, ellei tietäisi kokemuksesta miten raastavaa on kiskoa väsynyttä lasta ylös seuraavana aamuna. Parempi nukkua kuitenkin, vaikka pienen kiukutuksen kautta sitten.

Vaikka pahimman kiukun kohdalla poikaan ei saanut oikein edes koskea ilman että raivo vain kasvoi, oli silti liikuttavaa, miten kiukun laannuttua Pikku-Ukko mönki syliin ja oikein veti kädet painaviksi päälleen. Ilmeisesti siinä kuitenkin oli sitten hyvä nukkua. Mietin (pienen hetken hiukan kauhuissanikin), mitenkähän monta tällaista kiukkukohtausta onkaan vielä edessä. Ja että on hyvä, että uskaltaa toinen antaa sen pahankin olon tulla. Ja että vanhempien täytyy sitten vain olla tarpeeksi vahvoja kestämään senkin, ja pienen oppia ettei siihen tunteeseen kuole vaikka kurjalta tuntuu. Ja että saa aina tulla syliin sitten kun vähän helpottaa taas. Kunpa muistaisin itse jatkossakin sen, että tässä pieni ihminen opettelee vasta tunteitaan ja reaktioitaan (enkä vain sitä, että hitsi kun se vaan ei tajua nukahtaa...).

Vaatekutsut on vaa-ral-li-si-a

Eilen kävin kälyn pitämissä vaatekutsuissa. Olen jo kerran aikaisemmin käynyt yksissä (toisen merkin kutsuilla) ja niiden perusteella jo tiesin, että etukäteen on viritettävä budjetti itselleen ja mietittävä, minkälaista kamaa oikeasti tarvitsee. Ja niin olin tehnytkin ja lastenvaatteiden osalta pysyin just eikä melkein budjetissa ja tuli hommattua jo kummilapsille joululahjat ja näin. Hyvähyvä.

Vaan homma karkasi räpylästä, kun kävi ilmi, että kyseisellä merkillä oli myös naistenvaatemallisto (miten nerokasta heiltä!), joka oli siinä samalla esittelyssä. Ja rahaa kuulkaas paloi, kun löysin vaikka ja mitä kivaa itselleni tähän syksyyn ja töihin. Joo, ne menevät kyllä varmasti käyttöön ja ovat kyllä tosi kivoja, ei siis kaduta. Mutta huh, aika monta tuntia duunia joutuu tekemään ennen kuin saa ne rahat taas tienattua...

Tajusin yhden jutun omasta rahankäytöstäni: Minun ongelmani on impulssiostelu. Pysyn ihan linjassa, jos olen oikeasti miettinyt etukäteen, mitä tarvitsen. Tässä ongelmana oli se, että joo tavallaan tarvitsin lisää istuvia työvaatteita. Olin miettinyt monena aamuna, että vitsit kun vaatekaapista ei taas löydy mitään. Ja tässä tilaisuus osui eteen. Ja yllättävissä tilanteissa musta tulee näemmä erittäin rohkea ostelija.

Näemmä pitää jatkossa jättää kaikki vaatekutsut vaan käymättä tai sitten todella tehdä itselle etukäteen selväksi minkälaisia vaatteita minä tai Pikku-Ukko oikeasti tarvitsemme. Budjetti ei kestä kovin montaa vastaavaa vuodessa. Kivaa oli kylläkin, mutta ihanan kallista.

Ysköksiä yövieroituksessa

No viime yönä sitten meni hyvä yövieroitusputki ihan päin peetä, kun Pikku-Ukolla oli jotain draamaa, eikä kerta kaikkiaan rauhoittunut mitenkään. Laitettiin valot päälle, laitettiin musiikki soimaan, laulettiin itse, silitettiin ja syliteltiin - mikään ei tehonnut. Poika vain itki silmät kiinni ihan hysteerisenä, en tiedä oliko sitten joku masujuttu taas, aamulla tuli ainakin ihan jättikakat sitten. Aikamme kun yritettiin muita konsteja, niin luovutin ja tarjosin rintaa sitten kuitenkin. Rauhoittui sillä ja pitkällisen kiemurtelun jälkeen nukahti uudestaan.

Minä kirosin jo itseäni siitä, etten keksinyt muuta hyvää tapaa, kun poika herää uudestaan. Ja taas sama juttu, yritettiin kaikki mitä keksittiin, myös herättää ihan kunnolla, mutta itku ei vaan kertakaikkiaan loppunut. Paitsi rinnalla, jota sai sitten uudemman kerran.

En tiedä sitten voiko tuo johtua niinkin tyhmästä jutusta, kuin siitä että ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan käytiin töiden jälkeen Jiin kanssa leffassa (Mielensäpahoittaja) ja Mummi haki pojan hoidosta. Me oltiin kyllä sitten hakemassa lasta jo puoli seitsemän aikaan, mutta tehtiin varmaan siinä virhe, ettei pakattu kamoja heti ja menty sen jälkeen kotiin, vaan jäätiin viettämään aikaa anoppilaan ja vasta nukkuma-aikaan suunnattiin kotiin. Tunnelma oli sellainen outo koko ajan, Pikku-Ukko vaikutti päällisin puolin tosi reippaalta ja nauravaiselta, mutta ei suostunut halaamaan tullessa, eikä tullut syliin oikein illan aikanakaan, vaikka varmaan olisi pitkän päivän ja eron jälkeen juuri syliä tarvinut. Ehkä sitten yöllä otettiin vahinkoa takaisin. Tai sitten olen niitä hysteerisiä äitejä, jotka ylireagoivat kaikkeen.

Mulla on kuitenkin sellainen fiilis, että lapsi on sitten kuitenkin pohjimmiltaan aika herkkä ja ei ollut tainnut vielä sopeutua niin hyvin tähän hoitoiluun, ettäkö olisi kestänyt vielä sen 2,5 tunnin lisäeron, vaikka hakijana olikin ihan tuttu ihminen (jonka kanssa samana päivänä kävivät muskarissakin).

Sydäntä rutistaa ja toivon, että olisin väärässä. Mutta yritän halata oikein superpaljon tällä viikolla. Ihan kamalan pienenä kyllä aloittavat tuon omien tunteidensa peittelyn muilta, jos olen oikeassa. Ja se melkein itkettää. Niin että oikeastaan ihan sama, vaikka yövieroitus sitten tilapäisesti menikin puihin. Ehkä se oli vaan nyt tarpeen se rinta, jatketaan sitten joskus. Ja keskitytään nyt vaan vahvistamaan sitä läheisyyden tunnetta hetkeksi.

Kotiintulorituaali

Tajusin, että olen vihdoin löytänyt meille yhden toimivan arkirituaalin: kotiintulorituaalin! Ja mikä ihanampaa, se on oikeasti vastaus aika moneen hoidostapaluuongelmaan - meillähän ehti olla kaksi kuukautta iltakänkkäränkkiä ja puntissaroikkumista, tämän rutiinin hyödyntäminen on selvästi vähentänyt niitä (toki päivät ovat erilaisia). 

En ennen ymmärtänyt, miten valtavan tärkeä on se hetki, kun astutaan kynnyksen yli kotiin. Ajattelin vain jotenkin putkiaivoisesti, että posotetaan tässä nyt tukka putkella, hoidetaan ruoka tulille ja laitetaan pyykkikone käyntiin, vilkaistaan meilit ja kyllähän tää sujuu. Pikku-Ukko oli päivä päivältä enemmän eri mieltä poissaolevan äidin kanssa ja äiti taas helisemässä, kun tuntui, ettei ole tilaa hengittääkään kotona, kun poika vahtii hereilläollessa joka liikettä. 

Mutta sitten kerran älysin lopettaa sen suorittamisen. Tultiin kaupan kautta kotiin, rullasin kärryt postien ja kenkien yli eteiseen, jätin ruokakassit juuri niille sijoilleen. Otin pojan pois kärryistä ja istuttiin yhdessä olohuoneen nurkkaan sylikkäin lukemaan Pikku toukka paksulaista ja Tiitiäisen runolelua ja muita käteenosuvia. Ja se toimi! Ilmeisesti ihan kauheasti ei ole väliä mitä luetaan, kunhan saa olla lähellä niin, että mun jakamaton huomio on hetken lapsessa. Silitän päätä, tökitään kirjan kuvia yhdessä, jutellaan siitä miten päivä on sujunut, minä suomeksi ja Pikku-Ukko omalla klingonillaan. Hymyillään toisillemme ja katsotaan silmiin, muistellaan missä sijaitsee nenä ja missä varpaat. 

Ja 10-15 minuutin päästä mua ei enää tarvita, voin mennä purkamaan ne ruokakassit ja (joskus) saan jopa ottaa iPadin esiin ilman riehuntaa (tosin useinmiten poika on sitä mieltä, että se on lähinnä hänen leikkikalunsa). Ilmeisesti tuolla yhteisellä hetkellä varmistetaan se, että ollaan vielä samaa perhettä ja että molemmilla on ollut päivän aikana ikävä, mutta nyt taas ollaan yhdessä ja kaikki on ok. 

Melkein repesin itse itkuun sillä kerralla kun vihdoin tajusin, se lapsen läheisyydenkaipuu tuntui jälkikäteen niin selvältä, enkä vain ollut osannut siihen kunnolla vastata ja pysähtyä aiemmin. Olo on vähän syyllinen, vaikka tajuan kyllä että oli tämä työn/hoidon aloitus minullekin kuohuttavaa enkä väsyneenä ole selvästi ollut ihan parhaimmillani. Mutta vaikka se vei aikaa, niin tajusin minäkin ja nyt meillä sujuu. Joinain päivinä homma menee nopeasti ja joinain tarvitaan monen monta sylipätkää. Eilen istuttiin melkein koko ilta sylikkäin, taisi olla taas masuvaivoja, kun syötiin viikonloppuna niin paljon kalaa. Joinain iltoina haluaisin itse vain pitää lasta lähellä, mutta usein juuri silloin tämä haluaa leikkiä kassakoneella ja vaan ravistaa halaavat kädet kauemmas, vaatien painelemaan halausten sijaan koneen nappeja ja veivaamaan kampea. Sekin pitää hyväksyä, vaikken vielä tiedä miten.

Ihan kyllästymiseen asti olen kuullut, miten lasten saaminen kasvattaa. Mutta totta on se, että vasta kun se pieni käsi roikkuu puntissa ja itkee, olen valmis pysähtymään ja olemaan läsnä sen pienen hetken. Mutta jotain pientä olen jo tajunnut ja iloitsen siitä. Ainakin meidän kotiintulot sujuvat. 

Enterorokon viimeinen kosto

Näin parin viikon päästäkin se enterorokko vielä kivasti ulottaa lonkeroitaan: nyt lähti kämmenistä ja jalkapohjista nahka. Toivottavasti, toivottavasti, toivottavasti pysyy ne kynnet vielä kyydissä kuitenkin. Pikku-Ukolla ei onneksi mitään vastaavanlaisia oireita, minulla vain. Lastentaudit grrrpele.

Äidin pelot, vol ziljoona

Mitä vanhemmaksi tulen, sen syvemmin on pakko myöntää, miten pelko-ohjautuva henkilö olenkaan. Normaalisti pelko tulee normiarjessa ja pikkuisina häivähdyksinä, mutta sitten on niitä totaalisen pelon hetkiä, kuten viime yönä, jolloin vaan joku järkirajoitin katoaa päästä ja ollaan peloissaan. Onneksi tähän ei liittynyt Pikku-Ukko muutoin, kuin että se nukkui tuossa vieressä, oikeastaan ihan ok - hiukan levottomammin vain kuin toissayönä. 

Heräsin yhden maissa siihen epämielyttävään oloon, jonka olen tulkinnut johtuvan kropan väsymyksestä. Sydän lyö tasaisesti, mutta vähän liian korkealla sykkeellä ja toisaalta vähän liian matalilla paineilla, että tuntuisi kivalta. Edes herätys ja "mikä mulla nyt on"-olon järkytys ei nosta sykettä mihinkään, vaan se pompottelee omalla rytmillään, pitää yllä mutta toimii eri lailla. On vaikea nukahtaa uudelleen. Ja siitä melko nopeasti pääseekin valloilleen kaikki se pelko. Entä jos sairastun? Entä jos mulla ei olekaan juuri ollenkaan aikaa Pikku-Ukon ja Jiin kanssa? Entä jos olenkin jo jotenkin vakavasti sairas, mutten vain älyä tulkita tämän väsymyksen alta oireita? Voi miksen ole vielä kirjoittanut sitä kirjettä lapselleni, sitä missä jätän jonkun konkrettisen jäljen siitä, miten valtavasti häntä olen rakastanut? 

Olen onnellinen kaiken pelon keskellä, että siinä pojan nukkuessa rauhaksiin en ala taas sitä ajatuslooppia, missä herkuttelen kaikella sillä, mitä hänelle voi tapahtua. Otan esiin tabletin ja alan lukea Kuukausiliitettä. Lisää vettä pelkomyllyyn! Espoolaisena ei ole kovin vaikea eläytyä juttuun radikalisoituneiden musliminuorten lähdöstä Syyriaan, ISISin riveihin. Niin lähellä - ja niin kaukana. Jonkun heikäläisen kanssa on ehkä oltu samassa junassa, tai kauppajonossa. Olenko minä osaltani ollut luomassa kuilua kantaväestön ja heidän välilleen, joku torjuva katse tai selänkääntö, jos sellaista olisi tarvittu? Olenko siten ollut luomassa myös lapselleni turvattomampaa tai ainakin jännitteisempää ympäristöä? Miten tähän pitäisi suhtautua? Miten tätä voisi alkaa omalta kohdalta ratkoa? 

Näen välähdyksenä, miltä elämä näyttää siellä Syyriassa, tai Irakissa, tai missä tahansa muualla sotatantereella. Miltä tuntuu kasvattaa lapsia sellaisissa oloissa? Montako kyyneltä ne äidit vuodattavat tilanteen tähden, vai meneekö elämä pelkkään selviämiseen? Mietin muitakin uhkia, Venäjää, kiristyvää maailmantilannetta, heikkoja talousnäkymiä, katoavia luonnonvaroja. Yhtäkkiä siinä pimeässä tuntuu siltä, että huoli Pikku-Ukon tulevaisuudesta on ihan murskaava. Miten täällä pitäisi osata lasta kasvattaa, että se näin muuttuvassa maailmassa pärjäisi. Ja että onpa ihanaa, jos sillä olisikin "vain" tavallisen länsimaisen nuoren tai aikuistuvan ihmisen murheita, eikä niitä valtamerenkokoisia selviytymishuolia. Mietin isovanhempiani, joita käytiin eilen katsomassa. Maailma on ollut heidän nuoruudessa myös täynnä kaikenlaisia, monella tapaa konkretisoituneitakin uhkia. Ja silti he kasvattivat tänne lapsia ja elivät elämänsä. Pitäisi muistaa arvostaa enemmän, että ylipäätään näkee elämää yhdeksäänkymppiin, pärjää täällä kaikkien uhkien keskellä. 

En tiedä oliko se ajatus isovanhemmista, vai mikä rauhoitti vihdoin omaa oloa sen verran, että uni alkoi taas painaa silmiä. Pari tuntia tuon kaiken miettimisessä meni, vaikka aamulla se tuntuikin (onneksi) kovin kaukaiselta. Pelon kanssa on opittava elämään, ainakin jos on yhtä mielikuvituksekas kuin minä kehittämään kaikenlaisia huolia ja murheita. Mutta ehkä on hyvä myös vähän enemmän arkikiireen keskellä avata silmiä sille todellisuudelle, missä muut ihmiset täällä pallolla elävät. Itse koitan tänään miettiä, miten voisin ihan siinä tavallisessa arjessa tehdä toisin, että maailma olisi edes vähän toisenlainen.

 

Ovis EVVK

Ollaan päästy siihen kohtaan toisen lapsen toivomisessa ja yrityksessä, että skipataan nyt sitten tämä kierto. Olihan se jo mitä, viides, varsinainen kuukautiskierto edellisen raskauden jälkeen, mutta ajatuksen tasolla tietysti toiveita on sieltä vuodenvaihteesta asti ollut mukana. No, eilen kai sitten oli ovulaatio, mutta ihan kertakaikkiaan ei vaan millään tasolla kiinnostanut tarpeeksi. Haluttiin mökille ja Jii vielä sukunsa mökille, jonka huussi+saunapesu -fasiliteetteihin minä taas kerran virtsatietulehduksen juuri läpikäyneenä en halunnut lähteä. Joten ihan sama mikä ovulaatio, tämä viikonloppu ollaan eri osoitteissa.

Jos nyt haluaa elätellä toiveita, niin pitää ihan todella uskoa siihen, että siittiöt elävät tuolla sisällä todella todella pitkään. On sekin kai joku toivo, todistetustihan ne kai ovat joskus viikonkin eläneet ja vielä hoitaneet homman kotiin, mutta melko epätoivoinen saa kai olla jos tuohon luottaa. Joten henkisesti merkkaan tämän kierron menetetyksi. Ehkä ihan huojentavaakin olla kyttäämättä sitä omaa oloaan hetkeen. Ja plussaa on se, että jos mun kiertoni on taas vain sen 3 viikkoa tai sinnepäin, niin eipä tarvitse ihan kauaa odotella sitä seuraavaa.

Kuudes hammas

Miten musta tuntuu, että ensin odotettiin vuosi ylipäätään mitään hampaita ja nyt siellä on molemmat ikenet ihan täynnä pullistumia? Kuudes hammas ollaan saatu jossain tässä välissä, kun en ole huomannut, mutta se ei suinkaan ole siis pari sille vitoselle (eli toinen yläkakkonen) vaan tämäpä tulikin alas. Niin että nyt tuon suun oikealla puolella on neljä hammasta ja vasemmalla kaksi. Nupuroista päätellen vasen puoli on kirimässä tilannetta, mutta on se hiukan hassu näky silti.

Pikku-Ukko reppana on ollut suustaan niin kipeä, ettei ole yhtään halunnut, että kukaan koskee suuhun ja yhtenä yönä oli pakko antaa kunnolla kipulääkettä, kun poika ei voinut maata oikean puolen poski vasten mitään, kun sattui ilmeisesti niin kovin. Yhtenä iltana saatiin minusta hampaisiin liittyvä oksennuskin, jonka jälkeen lapsi meni itse hakemaan lelukorista kaksi (!) purulelua ja puri niitä sellaisella aggressiolla, ettei ole vähään aikaan nähty.

Kuudes hammas siis noin 15 kk iässä. Haluaisin kristallipallon, niin että näkisin, missä mennään vaikkapa 3 kk:n jälkeen. Poskihampaissakin näkyy jo jotain liikehdintää. Vaan nyt kun sanon näin, niin meidän tuurilla niiden puhkeamiseen menee taas se puoli vuotta, niin kuin yleensä.

Mun 1vee tietää mun PIN-koodin...

Luin sen Facessa kiertäneen Uuden Suomen blogijutun siitä, miten lapset tekevät vanhemmilleen luottokorttilaskua ja nämä joutuvat maksamaan. Hiukan oli sellainen joopajoo-fiilis lukiessa.

Vaan  ei enää seuraavana päivänä, kun Pikku-Ukko oli mun vahtivuorolla ja halusin päästä helpolla ja lykkäsin sille mun kännykän räplättäväksi. Myönnän, että tää ei ollut ihan yksittäinen tai uniikki tilanne, vaan poika on aika tottunut kännykän (ja tabletin) käyttäjä - parasta viihdettä on esim. herätyskellon asetuksessa valittavat hälytysäänet, joiden tahtiin ollaan jammailtu ehkä ziljoona kertaa, jos on muuten ollut vaikeaa saada aamu käyntiin.

Vaan mitä tekee lapsi hetken päästä - juttelee mun äidin kanssa puhelimessa (tai siis pojan tapauksessa kailottaa omaa mölötystään kännykkä tiiviisti suun edessä). Ja se puhelin oli siis lukossa ennen tätä, koska kyseessä on työpuhelin, jonka sähköposteja varten tarvitsee joka hiivatin kerta avata PIN-koodilla näyttö, en vain ollut vielä avannut sitä. Yleensä poika tyytyy tällöin vain pitämään luuria korvallaan ja leikkimään puheluita, jos siinä on se lukitusnäyttö esillä ja jotenkin tyhmänä luulin, että lapsi tyytyisi tilanteeseen tällä kertaa. Olen ilmeisesti liian monta kertaa lapsen nähden avannut koko luurin koodeineen päivineen, koska vaikka koodi mielestäni ei ole ihan helpoimmasta päästä, sai Pikku-Ukko sen jotenkin auki. Testasin koodinpurkua toiseen kertaan ja avasi se sen silläkin kerralla, kun jäi vain odottelemaan, pieni sormi veteli vips vips pitkin älypuhelimenruutua. Siis mitä ihmettä?

No juu, puhumattakaan siis siitä, että se ottii Mammaan yhteyttä ihan ite, mutta se oli tavallaan aika helppo juttu, koska olin soittanut sinnepäin juuri äskettäin ja siihen just soitettujen valikkoon pääsee kyllä helposti. Mutta silti. Mamma oli kyllä iloinen, mutta on mulla silti sellainen fiilis, että tää sukupolvien kokemuspohjaa erottava kuilu venyi taas monella metrillä...

Yövieroitus jatkuu ihan hyvissä merkeissä

Noniin, puolitoista viikkoa jo tätä yövieroitusta ja voin kyllä sanoa ihan suoraan tässä kohden, että olisi pitänyt tehdä tämä kesällä viimeistään jo. Lapsi on nukkunut hyvin ja rauhoittuu pääsääntöisesti kummanvaan syliin. Nyt pukkaa uutta hammasta koko suu täyteen ja vatsa on tosi epäsäännöllinen ravinnonmuutoksen jälkeen, mutta silti viimeiseen viikkoon mahtuu esimerkiksi kaksi yli 6h yhtäjaksoista unipätkää, mikä on siis enemmän kuin edeltävänä vuonna yhteensä...

En voi sanoa, että olisin itse osannut ottaa iloa irti paremmasta unesta, koska työhommat ovat tulleet kotiin ja illat venyneet pariin otteeseen yön puolelle (soosissa olevan aivon vuoksi työteho on ollut hyvin.. vaihtelevaa). Unettomuus on myös ollut ikävä kaveri, mutta on ollut myös niitä hyviä öitä, kun Jii ystävällisesti on siirtynyt nukkumaan lähimmäksi Pikku-Ukkoa ja hoitaa heräämiset. Siinä suhteessa menee aika hyvin, että ne pienemmät havahtumiset olen ilmeisesti ignoorannut ja jatkanut unia. Yhden 6 tunnin pätkän nukuin kokonaan minäkin ja keho meni aivan totaalisekaisin koko kokemuksesta, mulla meni aamulla 2h päästä töihin kun kaikki tuntui olevan hidastuksella. Ihan tosi friikki tuntemus. Päättelin, että joku aivojen ja kropan buutti pääsi vihdoin vuoden odotuksen jälkeen käyntiin, eikä ehtinyt ajaa ihan loppuun ennen heräämistä.

Vähitellen alkaa siis perhe siirtyä kohti arkea. Hoitokuvio jo rullaa, työt rullaa (vaikka aivo ei, onneksi pomo toistaiseksi katsoo sormien läpi...) ja elämä rullaa. Se vaan, mitä en vieläkään ymmärrä, on että missä välissä pitäisi ehtiä tekemään jotain muuta kuin töitä ja Pikku-Ukon iltamenoja? Koska ne ovat ainoat, jotka tällä hetkellä tähän elämään mahtuvat. Aamulla koira lenkille, töihin, hirveällä kiireellä töistä hakemaan lapsi hoidosta, kaupan kautta kotiin, vähän laatuaikaa pojan kanssa leikkien tai lukien, iltapala ja siinäpä se. Siivous ja harrastukset on siirretty johonkin toiseen elämään sitten. Mutta hyvä tämä on näinkin, vaikka vähän kapealta joskus tuntuukin.

Mihin hävisi mun rinnat?

Pian viikko tätä yövieroitusta takana ja kyllä aika hyvin menee. Tai siis, en nyt tiedä voiko sanoa, että olis mennyt olo välttämättä helpommaksi, pikemminkin lapsi osaa kaivaa rintaa paidan alta esiin yhä taitavammin myös päiväsaikaan, mutta jotenkin tuntuu siltä, että ehkä totuttiin tähän jo kaikki kuitenkin öiden osalta, protestoidaan vaan muutenvaan. 

Pikku-Ukko nukkuu ehkä pykälää paremmin, tosin kyllä me joka yö ainakin yhdet kunnon kilarit saadaan edelleen, mutta kuitenkin. Aika moni juttu ratkeaa tarjoamalla vettä, laulamalla ja silittämällä selästä. Tai ottamalla kainaloon. Ja nyt kelpaa jo isäkin lohduttajaksi, ainakin vähän. Vaihdetaan viikonlopuksi sängyssä paikkoja niin, että Jii on lähempänä lasta. Katsotaan sitten miten käy. 

Asioita, joiden en uskonut etukäteen tähän liittyvän (ainakaan näin nopeasti) ovat: 

• Pikku-Ukon ruoansulatus - ilmeisesti sitä yömaitoa on kuitenkin tullut ihan tosi paljon, koska pojan ruokahalu normiruoan suhteen on kasvanut ja se taas on aiheuttanut haasteita suolistossa. Haluan uskoa, että nyt kuitenkin päästään niistäkin yli ja se vatsa tottuu. Täysvieroitus ei tosin kyllä missään tapauksessa ole vielä nyt samalla kertaa mikään vaihtoehto, jotta vatsa saa rauhassa tottua vähitellen maidon vähenemiseen.
• Mun rinnat. Niistä katosi viikossa 2 kokoa. Apua! 

Yövieroitusta, osa 2

Elossa ollaan kakkosyönkin jälkeen. Jiiihaa!

Yllättävästi meni samalla kaavalla kuin se edellinenkin yö, sillä poikkeuksella, että nyt ei nukahdettu rinnalle vaan ihan itsekseen, ajattelin että selkeintä on varmaan erottaa kokonaan kuviosta se rinta+nukahtaminen. Nukutuksessa meni aikaa noin kolme kertaa pidempään kuin tavallisesti, mutta koska minä vain makasin sängyssä raatona sen ajan ja vähän yritin lauleskella ja silitellä samalla kun Pikku-Ukko jumppasi siinä vieressä ennen simahtamistaan, niin ei voi sanoa, että kovin vaikea tehtävä olisi ollut.

Useampi pieni havahtuminen oli, mutta niistä selvittiin vain ottamalla poika kainaloon. Ja sitten oli semmoinen pidempi, ehkä 45 minuutin mittainen jakso, johon mahtui jos jonkinmoista kilahdusta ja nukkumisyritystä ja ähellystä ja kainaloonänkeämistä ja päällekiipeämistä ja uutta kilahdusta. Tuttipullo oli yllättävän hyvä tänäkin yönä, selvästi Pikku-Ukon tulee ihan jano yöllä, mutta maidon sijaan se vesikin uppoaa ihan kivasti.

Läheisyyttä tuo etsii ihan selvästi kesken yötä, mutta oikeastaan olen aika yllättynytkin siitä, miten hyvin se pelkkä kainalo riittää. Ehkä lapsi sitten olikin valmiimpi yövieroitukseen, kuin mitä ajattelin, ja oikeasti heräilyjen taustalla on vaan se, ettei Pikku-Ukko ihan osaa itse vielä nukahtaa. No, sen näkee nyt sitten, minkälaiseksi tämä tässä ehtii kehittyä vielä. Mutta alku on ainakin jokseenkin lupaava ja antaa toiveita siitä, että me ehkä selvitään hengissä myös seuraavasta työviikosta eikä tarvitse varautua siihen, että ihan tuntitolkulla oltaisiin hereillä kanniskelemassa ja hyssyttämässä poikaa. Toistaiseksi ei siis ole tarvinut vielä edes nousta kertaakaan sängystä vaan se silittely ja kainaloon ottaminen on riittänyt.

Yövieroitusta, osa 1

Tässä syksyllä on siis hitaasti kypsynyt se ajatus, että ihan oikeasti tästä imetyksestä pitää päästä eteenpäin tai meillä ei nuo yöt rauhoitu koskaan (tai joudun hoitamaan ne jatkossakin yksin, kun isä ei vaan käy). Tuumittiin sitä aikamme ja mietittiin hyvää aikaa tälle. Piti olla niin, että olo olisi mahdollisimman vakaata ja mekin jaksaisimme. Etsittiin ja etsittiin, kunnes luovutettiin ja todettiin, että ei sille ehkä vaan ole just täydellistä aikaa. Joten päätettiin tällä viikolla, että viikonloppuna sitten aloitetaan, koska hoidossa on alkanut menemään jo hyvin ja meno kotonakin siis jo tasoittunut syksyn alusta. Ja koska taas vuodenvaihteesta hoitopaikka vaihtuu päiväkotiin, niin oma toive on se, että vieroitus olisi jo hyvässä mallissa siihen mennessä, ehkä jopa siis kokonaan ohi. Mutta aloitetaan nyt siitä yöstä ensin ja katsotaan sen mukaan.

Annoin siis normaalisti iltamaidon, jonka jälkeen poika simahti pienen känkkäränkkäilyn jälkeen ihan itsekseen. Känkkäränkkä siis siitä, että on yleensä saanut jäädä rinnalle halutessaan, mutta nyt laitoin paidan päälle ja maitohanat kiinni. Mutta suht hyvin meni nukahtaminen kuitenkin ja yritin silitellä ja laulaa pojalle ja kerroin uudestaan ja uudestaan, että Pikku-Ukko on meille molemmille tosi rakas ja että ymmärrämme, että tämä muutos harmittaa, mutta että samalla uskomme hänen olevan kuitenkin tähän jo ihan valmis. En tiedä miksi tuntui niin tärkeältä sanoa se lapselle, koska ihan varma en ole siitä, että tuollaisia asioita hän edes vielä sanallisesti ymmärtää, mutta se tuntui oikealta ja sainpa ainakin jotain tyynnyttävää ulos suusta.

Pikkuheräämisiä oli enemmänkin ja kaksi ihan tosi vaikeaa hetkeä, jolloin jouduttiin laittamaan vähän valoa ja juottamaan tuttipullosta vettä (koska nokkamuki meinasi lähteä riehuvan lapsen toimesta seinälle...). Raivarit oli molemmilla kerroilla ihan todella kiihkeät, Molemmilla kerroilla änkesi ja ähersi itsensä lopulta mun mahan ja rinnan päälle, ennen kuin sai unen päästä kiinni, eli tosi tiivistä läheisyyttä etsi. Mulla oli vaikeuksia muutenkin saada unta (ne menkat!), joten se ei oikeastaan häirinnyt. Ja kunnolla nukahdettuaan Pikku-Ukon sai kuitenkin kieräytettyä ihan näppärästi vähän kauemmas ilman, että homma alkoi taas alusta.

Aamulla meillä nukuttiin tuntia pidempään kuin arkena. Jii oli ihana ja hoiti seuraavat tunnit sekä koiraa että poikaa ja minä sain nukkua univelkaa pois. Kaikenkaikkiaan voisi sanoa, että aikalailla tätä paremmin en olisi voinut ajatellakaan, että tämä yövieroitus olisi voinut alkaa.

Ja niin, sitten siitä, mistä jo edellisen viestin kommenttiin laitoin - ei tarvitse nyt jännittää ja odottaa, että tuleeko ne menkat viikon päästä. Tuli kuitenkin jo nyt. Mikä tarkoittaa sen lisäksi, ettei tule vauvaa, myös sitä että hormonit menee ihan miten sattuu. Eka varsinainen kierto oli 31 päivää, seuraava 27 päivää ja tämä nyt 22 päivää. Lyhyt kiertohan mulla oli ennenkin, mutta kun Pikku-Ukko sai alkunsa vähän niinkuin e-pillereiden aikaan, niin oletan että yhdistelmäpillerin keltarauhanen auttoi raskautumisessa. Katson nyt kuitenkin vielä, josko tämä yövieroituskin vähän auttaisi hormonien tasaantumisesta, mutta jos vielä jouluna on näin sekaisin, niin ei kai se auta kuin mennä gynelle itkemään, että löytyisikö jostain jotain apuja.

Ja olen siis ihan kamalan pettynyt ja surullinen siitä, että tältäkin kierrolta toive siitä toisesta lapsesta oli turha. Puolessatoista päivässäkin ehtii jo toivoa ja unelmoida vaikka mitä.

Kiinnittymisvuotoa?

Eilen oli kp 20 ja vatsaa nipisteli ihan hulluna. Luulin jo, että mulla on ihan totaalisti mennyt hormonit sekaisin ja menkat alkaa jo, kun vielä pari tippaa vertakin tuli. Odotin ja odotin, eikä lisävuotoa kuitenkaan menkkajuilimisesta huolimatta kuulunut, eikä ole vielä tätä kirjoittaessakaan siis tullut. Pää hyppäsi aamulenkillä ylikierroksille, kun aloin miettiä, että se olisi kyllä voinut olla sitä kiinnittymisoiretta ja -vuotoakin. Aika jännät päivät siis edessä, vasta viikon päästä aikaisintaan voi edes testailla mitään ja luultavasti odottelen toisenkin kuuluisiko menkkoja, sen verran sekaisin nämä ovat nyt olleet.

Mutta samalla olen tosi iloinen edes siitä mahdollisuuden pilkahduksesta, että jos siellä joku nyt yrittäisi kovasti saada alkuaan?

EDIT. Niin, tajusin tässä, että kyllähän nuo oireet voivat myös viitata vain myöhäiseen ovulaatioon. Mulla ei tosin ikinä ole ovuloidessa tullut verta, mutta kun nämä hormonit nyt muutenkin heittelevät, niin mistäs sitä sitten tietää. Vähän sellainen läsähtänyt olo juuri nyt, ei kai se auta kuin odottaa vaan. Kyllä on pitkä viikko edessä.

Niin se viides hammas...

Kyllä sitä odotettiin ja sitten kun vihdoin se viides hammas (yläkakkonen oikealla, mikä on superouto järjestys, miten jotenkin ajattelin alahampaiden tulevan eka) pääsi ikenestä läpi niin unohdan tietty raportoida siitä kaiken tämän enterohässäkän keskellä! Mutta tuli se, vihdoin kypsässä 14,5 kuukauden iässä. Pikku-Ukon ilme tosin pysyy edelleen samana vauvamaisena kaksihampaisena, koska ylähuuli yleensä tiiviisti peittää kaikki ylähampaat ja ihmiset ihastelevat vain niitä alahampaita.

Jännä nähdä sitten milloin se kuudes tulee. En uskalla edes veikata, kun meillä on ollut niin hidasta tämä. Voi olla taas 2kk lisää, ennen kuin se vasen edes rantautuu, vaikka pullottaa kovasti. Ja alaleuka ei ylipäätään näytä siltä, että sieltä olisi mikään juuri tulossa vähään aikaan. Mikä on sääli, koska syömiseen ja paloitteluun tuo lapsi oikeasti tarvitsisi apuja niistä hampaista jo vähitellen.

Ai tää olikin enterorokkoa?

Tein näin yösydännä itse itselleni diagnoosin: enterorokko. Miksikö? Koska eilen ilmestyi käsien ihon alle sellaista nokkosihottuman kaltaista paukamaa, joka nyt yöllä alkoi kutista niin hemmetisti. En varmaan olisi edes tajunnut yhdistää koko asiaa, ellen olisi hoitotädin kanssa jutellut ja hänelläkin oli pari päivää sitten ollut samaa. Oli mennyt ohi jo, mutta heillä ei se kurkkukipukaan yltynyt samoihin sfääreihin kuin mulla, jolle nieleminen oikeasti tekee kipeää vieläkin. Jään nyt jännityksellä odottamaan lähteekö multakin kynnet, joku virustyyppi aiheuttaa sitäkin. Ylipäätään olisi jännä tietää, kauanko tämä vielä kestää (mulla), koska Pikku-Ukko on mun mielestäni pari päivää ollut jo ihan kunnossa.

Äh, pitää yrittää saada vielä vähän unta ja soittaa sitten aamulla työterveyteen. Muuten koen olevani about työkuntoinen, mutta vihkisormus piti ottaa pois sormien turpoamisen vuoksi ja nyt näppiksen hakkaaminen tuntuu aika epämiellyttävältä.

Mietin vaan,  että toivottavasti tämä ei nyt vaikuta raskaana olevaan hoitotätiin ja sikiöön. Valtaosa lähteistä väitti, ettei pitäisi, mutta yksi lähde sanoi, että voi lisätä keskenmenoriskiä. Koska tauti on heillä jo ohi, en haluaisi jälkikäteen lisätä raskaudenaikaista ahdistusta kertomalla epäilyksistä. Ja olen tosi iloinen siitä, että meni näinpäin, että heidän lapsensa sairastui ensin ja Pikku-Ukko vasta sitten, ettei olla omilla teoilla ainakaan altistettu heitä tähän. Mutta eniten siis toivon, että ne lääkärilähteet, jotka väittivät, että tätä on tutkittu ja vaikutusta sikiöön ei ole, ovat oikeassa ja kaikki menee hyvin.

Rehellisessä räkätaudissa

Se hyvä puoli siinä on, kun sairastaa lapsen kanssa samaa tautia, että ainakin älyää lääkitä ja hoitaa kunnolla. En nimittäin muista milloin olisi ollut ihan näin kipeä kurkku ja vetokin on ihan veks. Kävin eilen jopa työterveydessä tutkituttamassa nielun ihan vaan siltä varalta, ettei ole angiinaa (tai kurkkupaise, niin kuin taas aamuyön tunteina kehittelin). On vaikea nielaista ja tulehduskipulääkkeilläkään ei saa pois kuin sen yleisen jomotuksen, kaikki suun liikkeet sattuvat vasemmalla puolen nielua ja kun peilillä olen yrittänyt sinne tihrustella, niin kitarisat ovat aika vinkeän paisuneet tomaatinriekaleet.

Tästä kaikesta huolimatta tulehdusarvot olivat vielä normaalin puolella, eikä kuumetta ole. Tietenkään. Päätin silti jäädä yhdeksi päiväksi kotiin huilaamaan, ettei homma pitkity ja etten tartuta työkavereita. Teen sitten vaikka iltaa vasten hommat, kun Jii tulee kotiin. Nyt koitan vain nukkua.

Pikku-Ukolla on kurkku ihan selvästi tosi kipeänä myös ja yöt ovat nyt olleet mitä sattuu. Viikonloppuna kirkas lima vaihtoi väriä vinkeään vihreänkeltaiseen ja sitä palkkia juoksee nenästä nopeammin kuin minä pystyn (tai poika antaa) pyyhkiä. Koko koti ui limassa. Yritin pojan kummitädille selittää jotain siitä, että tuntuikin siltä että siellä jossain poskiontelossa majaili joku pöpö. Sain naurun säestämänä kuulla, että ei lapsella oikeastaan ole poskionteloita ennen 5-6 vuoden ikää, että ei siellä kyllä mitään limaa ole jumissa ollut, kaikki tuo syntyy lennosta. No hyvä tietää sekin, mutta olen edelleen mykistynyt tuosta liman määrästä.

Jii parka pärjäsi pisimpään, mutta hänkin alkoi eilen valittaa kurkkuaan. Toivottavasti ainakin minä ehdin tästä jo toipua ennen kuin hän kellahtaa. Ei nimittäin ole ihan sama juttu sairastaa lapsen kanssa kuin joskus silloin ennen lapsia. Lohdutan itseäni sillä, että ihmiskehon jaksamiskyky on ihmeellinen (kun sen välillä antaa myös levätä). Flunssat on tehty voitettaviksi - ja tämä kyllä voitetaan, kunhan vaan kurkkukivun saan jotenkin tässä välissä aisoihin. Niin pieni osa kehoa, niin järkyttävä jomotus. No, ei se iän kaiken kestä :)

Sirkushuveja

Pikku-Ukon kummitäti ja -setä perheineen tarjosivat meille eilen jotain sellaista, johon ei todellakaan olisi menty ilman patistelua: Sirkus Finlandian esityksen. Kahdestakin syystä olisi jäänyt menemättä: en tiennyt, että reilu vuotiaskin jaksaa koko näytöksen katsoa ja toisaalta joskus kymmenen vuotta sitten kun olen viimeksi ollut samaisessa showssa näytös oli aika laimea ja mulle jäi paha olo, kun esitykseen kuului liian laihoja hevosia. Ja pelottavia pellejä.

No tällä kertaa oli hyväkuntoisen näköiset hevoset, jotka olivat kyllä melkoisen tiukilla sivuohjilla, mutta pääsivät heti hommansa tehtyä niistä irti ja näyttivät muutenkin hyväkuntoisilta. Ja showhun kuului muutakin kivaa katsottavaa, kuten hyvät akrobaatit, lentävä tykinkuula(nainen!) ja jopa ihan viihdyttävät, ei karmaisevat pellet. Pientä miinusta melko kovaäänisestä musiikista ja lämpimän päivän jälkeen teltta oli ensimmäisen puoliskon aika kuuma, mutta eisenniinväliä, kun Pikku-Ukko jaksoi tillitellä esitystä ja osoitella lintuja ja esiintyjiä ja taputtaa innoissaan mukana. Täytyy sanoa, että aika lailla eri tavalla myös nautti koko ohjelmasta nähdessään sen lapsen ilon.

On aina hyvä tulla vähän haastetuksi siitä, mikä on totta ja mikä tarua. Kuten siitä, ettei näin pieni vielä nauttisi tuollaisesta. Meillä oli kivaa koko perheellä, minä ja Jii vaan ehkä jouduimme hetken sopeuttamaan itsejämme väkimäärään, mutta nautimme kyllä mekin meiningistä kovasti. Ja kyllä nukutti yöllä :)

Mehän ymmärretään jo toisiamme!

Vaikka hoitoonmeno ihan selvästi hidasti Pikku-Ukon kehitystä vähäsen (enkä ihmettele, mulla ei riitä iltaisin enää kaistaa mihinkään, miksi pojalla olisi sitten yhtään paremmin...), on meillä puhutun ymmärtäminen nyt viime viikkoina ottanut valtaisia harppauksia eteenpäin. Koske nenään, laita pipo päähän, ota kengät pois (vielä ei saada takaisin jalkaan, käskystä tai ilman, mutta pois otto sujuu vähän liiankin kevyesti). Laita paikoilleen, haluatko syödä itse, oletko kylläinen, otatko vettä, otetaan Herra Hakkaraispastilli. Tuleeko kakka? Älä kiusaa koiraa, tule tänne, lähdetään ulos, haluatko keinua? Isä tulee, soitetaan mummille, äiti rakastaa Pikku-Ukkoa (tähän liittyy halaukset/pusut, joihin poika vastaa anteliaasti takaisin).

Ja yhtäkkiä meidän maailma on täynnä sellaista ymmärtämisen tapailua ja niitä hetkiä, jolloin sitä tyrmistyneenä tajuaa, että sitä on pöpöttänyt lapselle niin kuin ennenkin, ja että se pieni on tajunnut, mitä sanoit. Aika huikeaa. Sanoja. Ei vain toistettuja äänteitä vaan ihan kunnollista, kontekstuaalista, ymmärtämistä. Mä olen nyt vuorostani sanaton..

Mä tartten lisää liekaa (eli miten tää imetys lopetetaan?)

Mulla on probleemi ja sen probleemin nimi on imetys tai oikeammin imetyksen lopetus. Mä olen täysin tietoinen siitä, että valtaosalla äideistä tämä nimenomainen ongelma tulee aika paljon aiemmin jo, onhan Pikku-Ukko jo vuoden ja pian kolme kuukautta. Mutta ongelma se on siitä huolimatta tai juuri sen takia, koska nyt varsinkin töiden aloituksen jälkeen mua ihan todella alkaa ahdistaa jatkuva yöheräily ja etenkin se, että öisin tai iltaisin en käy hoitajaksi kuin minä. Ainoa syy on maito, koska oikeasti tällä hetkellä Jii pitää sata kertaa parempaa huolta pojasta kuin minä ja silti lapsi itkee minun perääni. Reiluako? Ei todella.

Imetys on ollut mulle ihan tosi helppoa (poislukien siis sen sitovuus), ja siksipä tämä ongelma tuntuukin nyt niin kinkkiseltä. Miten ihmeessä imetys sitten lopetetaan - varsinkin kun me ollaan nyt vielä siirrytty perhepetiin, kun nukkumisjärjestelyt ei muuten loppuväsyneiden vanhempien yhdessänukkumista tukeneet. Kaiken lisäksi mä tein kaiken ihan väärinpäin, eli Pikku-Ukkohan saa nykyään maitoa tasan illalla/yöllä (paitsi joskus päivällä päikkäriaikaan, jos se heittää ihan hirvittävät kilarit...). Eli miten tehdään yövieroitus, jos se samalla on kokovieroitus ja haluaisi tehdä sen aika lempeästi, kun poika siis oirehtii vielä siitä hoitoonmenosta kovin enkä halua tästä nyt vielä turvattomuudentunteita päälle lykätä.

Moni on sanonut, että lykkää suosiolla myöhemmäksi. Mutta kun alkaa oikeasti kuuppa haljeta öisin. Siis ihan todella, olen niin väsynyt, että sitten vaan alan mesota tai käännän kylkeä itkevälle lapselle kun rintoja jo kivistää, kun niillä pitää roikkua koko ajan. Miten pääsisi edes siihen tilanteeseen, että syötäisiin illalla ja sitten vaikka vain sen kerran. Sekin tuntuu utopistiselta. Ehkä helpompi sitten olisi lopettaa kerrasta, tai selkeämpi, mutta kun sekin tuntuu pahalta.

Pitänee ottaa ne typerät neuvolan vieroitusläsyt lukuun. Koska oikeasti ei mulla ole mitään intuitiivistä fiilistä siitä, miten tämä nyt pitäisi lopettaa. Tai vähentää. Pikku-Ukko varmaan itse söisi nelivuotiaaksi tai sinnepäin jos antaisi, sen verran kovasti tuntuu tykkäävän. Oon yhtä kysymysmerkkiä.

No kun ei niin ei

No eiköhän ne menkat sieltä kuitenkin tulleet, kaikista ällötyksistä huolimatta. Voi paska, surettaa kun ehdin jo viikon päivät taas toivoa. Tällä kertaa kierto oli 27 päivää, kun se viimeksi oli 31, joten oikeasti mulla ei ole mitään käryä miten nuo hormonit menevät. Ja nyt päästään seuraavaksi taas vasemman munasarjan puolelle, joka viime kerralla siis jätti ovuloimatta kokonaan. Jee.

Yritän keskittyä positiiviseen ja ajatella, että meille tulee just ne lapset kun on tarkoitettu. En silti voi välttää sitä, että vitutus on päivän pääväri. Näin jälkikäteen olisi oikeasti pitänyt tajuta jo eilen, että menkat on tulossa, sain aivan käsittämättömän raivomasennuskohtauksen, jonka aikana teki mieli tyyliin kiskoa seinältä kaikki taulut ja pyyhkeet koukkuineen. Niitä ei ole ollutkaan vielä tämän raskauden jälkeen, joten toisaalta positiivista että hormonimäärät selvästi lisääntyvät kropassa kun tällaista kivaakin tulee taas mukaan.

Yritän olla ajattelematta taas "menetettyä kuukautta" ja keskityn hoitamaan päivän kuviot. Kolmas päivä ilman oikeaa lastenhoitajaa starttaa tänään, ollaan Jiin kanssa vuoron perään lyhennetty työpäiviämme ja Mummi ja Vaari ovat venyneet hoitajiksi. Luojan kiitos mulla on niin ihanat appivanhemmat! Toivottavasti huomenna Pikku-Ukko pääsisi jo takaisin normikuvioihin.

Ja kaktuskin on kurkussa. Tekisi mieli kastella sitä tequilalla tai jollain, mutta ehkei ihan näin aamusta.

Suunnitelmat sekaisin

Tänään piti olla se päivä kun Pikku-Ukko menee ensimmäistä kertaa hoitoon illaksi suoraan hoidosta. Mulla ja Jiillä molemmilla oli firman kickoffit ja kekkerit buukattuna ja Mummila valmisteltu iltaa varten. Vaan uusiksi meni,  kun hoitotäti ilmoitti, että hänen lapsensa on kipeänä. Päästiin sitten tähän työssäkäyvän vanhemman arkeen kiinni kunnolla. Jii hoitaa nyt sitten aamun, Mummi vaihtaa vuoronsa päivään ja minä skippaan iltaohjelman.

Ei oikeastaan edes harmita, mutta kylmäävä hetki tuli kun tajuaa, että jotain pitää nyt nopeasti keksiä. Ja siinä taas huomaa, miten pienenä sitä vielä lasta pitää ja miten ihan todella haluaa varjella muutokselta. Jo nyt vietettiin eilisilta sylikkäin Pikku-Ukon kanssa, kun muuten niin itsenäinen poika yhtäkkiä vaan kaipasi läheisyyttä.

Pitäisi silti muistaa, että kyllä nämä järjestyvät silti jotenkin. Huomisesta ei vielä tiedä, mutta eiköhän se illalla ratkea. Siinä välissä vaan hengitellään...

Omituisen huono olo

Pari päivää on ollut nyt öisin ihan todella ykä-luokan huono olo, kun olen herännyt Pikku-Ukkoa lohduttamaan. Lisäksi alavatsaa on nipistellyt "silleen jännästi". Tietysti mieli pomppaa heti siihen johtopäätökseen, että voiskovoisko nää nyt olla niitä raskausoireita? Kun silloinhan sen "vaan tietää" - tosin minä olen nyt joulusta asti "vaan tiennyt" vaikka kuinka monta kertaa ja ollut joka kerta väärässä, joten se siitä.

Mutta tosiasia on se, että ollaan vasta kiertopäivässä 25. Mulla on epäselvyyttä siitä, oliko ovulaatio kp 16 (jolloin tuli ovulaatiolimat) vai kp 20 (jolloin taas tuli ovulaatiolimat??). Käytännössä tuolla jälkimmäisellä päivämäärällä mikään ei olisi ehtinyt kiinnittyä (ainakaan kohtuun, munatorveen varmaan kyllä). Aikaisemmallakin aika epätodennäköistä, että vielä olisi kunnon oireita, koska kiinnittyminen olisi varmaan ollut joskus viime to-pe. No silloin kyllä nämä oireetkin alkoivat, mutta että ihan näin nopeasti? Ja eilen tuli vedettyä iltaa vasten mäkkimätöt, joka on sentään aika paljon todennäköisempi vaihtoehto huonolle ololle.

Minä vaan niin kovasti haluaisin... Ja nyt olisi kaksi muutakin kaveria raskaana ja vaikka töiden suhteen nyt tämä ei olisi ihan optimi, niin olisihan se silti ihanaa (jo itsessäänkin, tietysti).

Päätin silti, että missään tapauksessa en testaa ennen kp 30. Eli ensi su. Edellinen kierto oli 31 päivää, joten sekin on vähän aikaista, mutta menköön nyt, koska mieluummin testaan sunnuntaina kuin maanantaina töissä.

Nyt aamulla ei tietysti ole kerrassaan mitään oiretta, joten on helppo ajatella, että yöllistä sekoilua tuo vaan. Aikahan sen taas näyttää tärppäsikö tässä kierrossa, minä kun vaan en vieläkään ole se paras odottelija...

Maitohappokokeilu

Töihin jaa uusiin rutiineihin totutellaan edelleen koko perhe. Mutta on tässä hyvätkin puolensa, kun menee taas töihin ja törmää pitkästä aikaa uusiin ihmisiin. Yksi työkaveri kuunteli mun tilitystä Pikku-Ukon hoitoon mennessä uudelleen pahentuneista vatsavaivoista ja uniongelmista ja kertoi sitten, että heidän lapsensa oli oikein tutkittu allergioiden varalle, mutta mitään ei ollut löytynyt.  Ulostenäytteet oli sitten tutkittu myös ja osa lähetetty kai ihan amerikoihin asti ja lopputulos oli ollut se, että lapsen vatsa on ihan sekaisin, täynnä hiivaa ja lisäksi siellä oli valloillaan kaksi sellaista bakteeria, joiden ei todella pitäisi siellä olla, toisena clostridium difficile, joka on siis veriripuliakin aiheuttava. Gulps. Mutta tuo mikrobiepätasapaino vatsassa oli siis se, jonka tulkittiin aiheuttavan kaikenlaisia vaivoja ja kun kuuntelin niitä oireita, niin totesin että mätsää kyllä tähän Pikku-Ukon taudinkuvaan, kenkku olo, kakan koostumus vaihtelee, epäsäännöllinen rytmi, mikään ei varsinaisesti aina aiheuta mitään, mutta joskus jne.

Heillä oli auttanut VSL#3 -maitohappobakteerivalmiste, jota saa apteekista ilman reseptiä ja sitä minäkin nyt sitten keskustelun päätteeksi riensin ostamaan. Järkyttävän kallista kamaa, mutta toisaalta yhdessä annospussissa onkin 450 miljardia maitohappobakteeria, joten per bakteeri ihan ok ;)  Toivon silti, että meillä pärjättäisiin tuon kanssa joko vähän pienemmällä annostuksella tai sitten kuuriluontoisesti käytettynä. Katsotaan nyt. Aloitettiin kolmannespussilla eilen ja tänään samoin. En tiedä mitä muuta se vatsassa tekee, mutta ilmaa tuli koko viime yön ja tämän illan ihan järkyttävästi. Ja se haisi ihan sairaan pahalle. Mutta lapsi nukkui outoa kyllä silti levollisemmin viime yön, katsotaan nyt sitten miten tämä tästä jatkuu.

Toivon todella, että tästä voisi olla apua meille. Kuuritan valmistetta nyt kuukauden verran, mutta jos näyttää siltä, että vatsaongelmat eivät ala helpottaa, meidän on varmaan sitten pakko itsekin mennä jatkotutkimuksiin, jotta saataisiin sitten sellaiset paperit kunnalliseen hoitoon, ettei tuon esimerkiksi tarvitse ruisleipää tai hernekeittoa syödä. Kun kuulemma siihen ei äidin ja isän empiirinen kokemus riitä (vaikka meidän unistahan se sitten on pois). Toivon ihan hurjasti, että silti päästäisiin ilman tutkimuksia, vaikka kuinka vakuutus ne korvaisikin. Mutta katsotaan. Ainakin kun luin netistä ihmisten, joilla on ärtyvän suolen syndroomaa ja allergioita, he tuntuivat kehuvan valmistetta kovasti, joten ainakin kannattaa kokeilla.

Katastrofiyöt ja toinen työviikko

Tätä viikkoa on ilahduttanut Pikku-Ukon kotiriehumiset ja ihan totaalisurkut yöt. Poika on vihdoin oppinut nukkumaan hoidossa, mutta pitkien päikkärien vuoksi minä en saakaan sitä toivomaani torkkutaukoa heti töistä tullessa. Väsyttää, muttei onneksi ihan niin paljon kuin eilen. Eilen olin valmis syömään käteni, jos vaan olisin päässyt nukkumaan keskellä työpäivää. Onneksi mulla on edes se lyhennetty työaika... Toistaiseksi se on näyttänyt vain hyvät puolensa,  katsotaan kun eka palkka ropsahtaa tilille mitä mieltä sitten olen.

Öitä on huonontanut ilmeisesti hampaidentekokipu ja epäsäännölliseksi mennyt vatsa. Taas. Nyt ei ole edes ajatusta mikä sen voisi aiheuttaa ellei sitten hoidossaolostressi tai ne vihoviimeiset hampaat. Toissayö nukuttiin helmikuiseen tapaan vartin pätkissä huutaen ja kiemurrellen ja lasta sylissä lohduttaen. Välillä saatiin joku pidempi pätkä niin, että lapsi nukkui mun mahan päällä. Onneksi hoitopäivä oli eilen mennyt silti hyvin.

Tänään poika pääseekin retkelle Korkeasaareen.  Ostettiin sen kunniaksi lapsivaljaat, jotka toimivat semmoisena minireppuna myös. Jos joku muu miettii sellaisen ostamista, ostakaa suoraan sellainen jossa on kaksi eri poikittaista hihnaa, jolloin se ei kurista lasta silloin kun valjaisiin kohdistuu vetoa.  Minä näpräsin eilen vanhasta repunhihnasta sitä kakkoshihnaa sitten hyvän tovin. Ennen ostamista jos olis taas miettinyt, mutta nopeasta ostovietistä kärsii ajanhallinta, näemmä.

Muuten töissäoloeuforia on ehken hiukan ollut tasaantumaan päin. Voittopuolisesti silti kivaa! Viikonloppu on silti todella kaivattu juuri nyt, jos vaikka pääsisi nukkumaan tai jotain.

Töissähän onkin oikeastaan aika kivaa

Kaksi työpäivää takana ja oon ihan liekeissä. On tuntunut niin hyvältä olla taas töissä, että tänään kävellessäni bussilta hakemaan Pikku-Ukkoa hoidosta tajusin, että on melkein syyllinen olo. Siis siitä, että mulla onkin kivaa erossa mun perheestä. Mites tässä nyt näin kävi?

Tiedostan kyllä, että nyt eletään duunin kanssa kuherruskuukautta: pomotkaan eivät ole vielä tulleet töihin, nyt pidetään kivoja aloitus- ja perehdytyspalavereja, suunnitellaan ja koitetaan saada puhelin toimintakuntoiseksi. Sellaista visiointia ja pientäjahelppoo. Että eiköhän se stressi ja väsymyskin joskus tule, mutta sen verran pitkään on duunit ahdistaneet, että nyt kyllä ihan rehellisesti nautin kun kerrankin tuntuu hyvältä ja kivalta.

On ollut myös kiva huomata, että aivot palautuivat älyttömän nopeasti taas työmoodiin. Siinä missä koti-minä etsii sanoja ja unohtelee puolet jutuista, niin työ-minä on edelleen ihan pro. Huippua!

Kolikon kääntöpuolella on sitten poika, joka tekee hammasta ja on todella väsynyt iltaisin. Ei ihan auvoa, mutta kyllä se tästä toivottavasti vielä tasaantuu.

No ei niin helpot menkat

Riemuitsin vähän liian aikaisin niistä raskauden jälkeisistä tosi helpoista menkoista... Näemmä ne ekat oli vaan jotain käynnistelyä ja nyt kuukautta myöhemmin alkoi kunnon meininki. Verta tuntuu tulevan kainaloihin asti ja vaikka kipulääkettä en ole enää tarvinnutkaan, mikä on tosi hyvä, niin krampitkin tuntuvat nyt ihan eri tavalla kuin silloin viime kerralla. Perspektiivi on nyt vaan vähän eri, kun edelleen vertaa synnytyssupistuksiin - nämä helpottuvat vatsanalueen rentoutuksella ja hengityksellä aika kivasti :)

Suu on täynnä aftoja ja päätä huimaa. Tuumin itsekseni, että täytyy oikeasti aloittaa se raudan syöminen taas, jos tämä verenhukka on tätä tasoa. Ilmeisesti vieläkään ei ole kierto ihan kohdillaan, koska ennen raskautta mulla oli kierron pituus 21-24 päivää yleensä ja nyt oli jo 31 päivää - juuri sen verran, että melkein ehdin jo toivoa sitä positiivista tulosta. No ei pitänyt, tai jos jotain olikin, niin vain joku kemiallinen raskaus. Harmittaa kovasti, ettei nyt ekasta vielä tärpännyt, mutta minkäs teet. Ensi kierrossa uudelleen (tai tässä siis, kun eikö virallisesti menkat aina aloita sen seuraavan?).

Muuten keskitynkin lähinnä huomiseen työnaloitukseen. Vien Pikku-Ukon aamulla hoitoon ja siitä sitten töihin. Tosin mulla on kaksi harjoittelupäivää, kun pomot tulevat vasta keskiviikkona ja perehdytys pääsee kunnolla alkuun. Maanantai ja tiistai etsitään tietokonetta, istumapaikkaa ja kadonnutta muistia. Jännittää kovasti, mutta ihan hyvälläkin tavalla. Huomennahan sen näkee, miltä sitten oikeasti tuntuu, nyt sitä vaan arvailee vasta.

Pieniä mutkia hoitokuvioissa...

Pää on aivan täynnä kaikkea ristiriitaista, harmittaa, olen surullinen ja iloinen yhtä aikaa. 

Pikku-Ukon hoito rullaa nyt parin viikon kokemuksella paljon sujuvammin. Lähtö on vaikea ja poika ihan selvästi reagoi siihen, koska yrittää nyt karata ovesta ja kiipeillä portaissa siinä missä ennen meni suoraan asuntoon leikkimään. Sanon silti reilusti aina moit ja että äiti rakastaa kovasti ja tulee sitten kolmelta hakemaan. Pari kertaa on tullut nyt itkua, mutta kuulemma se on loppunut jo ennen kuin mun hissi on päässyt alakertaan. Itse olen päässyt nyt kuitenkin paremmin jo tähän hoitojuttuun sisälle ja alkanut hyväksymään, että näin tämä sitten tässä menee.

Vaan kun hoitotäti eli hyvä ystäväni ilmoitti tänään, että on tehnyt positiivisen raskaustestin. Ja oikeasti olen iloinen heidän puolestaan, tiesin kyllä yrityksestä ja lapsi on kovin toivottu. Ja sitten samaan aikaan suren sitä, että nyt meni vaikeaksi tämä hoitokuvio, kun tammikuun jälkeen pitää sitten miettiä nämäkin uusiksi. Ja että juuri kun oltiin käytetty ihan älytön määrä aikaa ja vaivaa kaiken työsuhteisen hoidon järjestämiseen, niin tulee taas muutos. Ja että mitä me tehdään sitten tammikuun jälkeen? Olen edelleen sitä mieltä, että päiväkotiin poika on aika pieni, vaikka onkin tuommoinen sosiaalinen tapaus. Mutta mitä sitten? Huonoimmassa tapauksessa mies on taas työtön, jolloin asia ratkeaa (hetkeksi itsestään), toisena vaihtoehtona se, että minä jään kotiin. 

Ahdistaa tämän ajoituskin juuri ennen töihin menoa, vaikka arvostan samalla sitä, että sain kuulla tästä heti. Koin vaan, että ihan jo siinä pelkässä töihin menossakin ja ylipäätään tämän hoidon aloittamisessa olisi ollut ihan kylliksi käsittelemistä, ilman tätäkin. Epätoivoissani tein jopa oman raskaustestin, että josko olisi sieltä tullut "helppo" vastaus tähän kaikkeen - no eipä tullut. Menkkojakaan ei tosin ole kuulunut, mikä taitaa tarkoittaa sitä kaikkein huonointa vaihtoehtoa, eli että hormonit eivät sitten ole kunnolla käynnistyneet vieläkään, vaikka ne yhdet menkat jo tulikin. Hitto.

Nyt keskityn hengittämiseen ja siihen, että syksyksi kaikki pitäisi olla vielä ok ja niin kuin on suunniteltu. Katsellaan sitä kevättä sitten kun energiaa riittää vähän enemmän sinnekin. 

Nyt menen siivoamaan, pitää saada mieli irti tästä loopista kokonaan. 

Eroahdistusta

Viikon hoitorumba ja koville ottaa edelleen, koko perheellä. Pikku-Ukko tsemppaa edelleen hoidossa, mutta kotona varmistelua ja ärtyisyyttä on nähtävissä senkin edestä, eikä meininki loppunut viikonloppuna vaikka vaihdettiin maisemaakin mökille siinä välissä. Yhtäkkiä on erilaisia aggressioita, puremista ja läpsimistä, enemmän ja niihin varmaan pitäisi osata puuttua paremmin. Samoin väsyneenä ei jaksa niin rakentavasti suhtautua ihan jokaiseen "tahdontahdontahdon" raivariin. Ja yötkin on nukuttu nyt huonommin, kaiken muun kivan kukkuraksi.

Minullakin ottaa koville edelleen, päivisin on ikävä, enkä silti tunnu vapaa-ajallani saavan kauheasti aikaiseksi. Tuntuu siis turhalta ja surkealta yhtä aikaa. Olen öistä niin väsynyt, että edelleen mietin, miten ihmeessä pärjään näillä aivoilla täysjärkisestä viikon päästä töissä taas ja pinna tosiaan on kireällä vähän joka suuntaan. Sen verran olen älynnyt, että kun pojan kanssa on vaikeaa, keskityn vain poikaan. Tällä hetkellä oma aivo ei vaan veny multitaskaukseen (jos se nyt oikeasti koskaan on venynytkään...).

Mutta viikonloppuna oli monta ihanaakin hetkeä. Voitiin loputtomiin kylpeä puiden alla paljussa, läträtä ja roiskia sydämen kyllyydestä. Tutustuttiin kasveihin ja opittiin laittamaan kummisedän läppäri seinään (tämän Pikku-Ukko keksi ihan itse, en ehkä vielä olisi halunnut tuota oppivan...). Ja minä pääsin käymään asuntomessuilla oikein pitkän kaavan kautta, sekin oli kivaa - vaikkakin melko kuumaa hommaa.

Kohta lähdetään taas pojan kanssa hoitoon ja eiköhän tämä viikko mene ihan omalla painollaan siitä. Viimeinen lomaviikko on tietysti pakattu täyteen kaikkea tekemistä, kirppispöytä pitäisi saada pystyyn ja kierrätyskeskuksessa käydä, koiratreenejä olen sopinut taas ja pääsen ensimmäistä kertaa maksamaan lapsenhoitajalle palkkaa. Toivottavasti siinä on riittävästi, etten ihan koko aikaa märehdi ja sure vain tämän yhden aikakauden loppumista.

Ero ottaa nyt tosi koville

Pikku-Ukko on ollut nyt kaksi päivää hoidossa, sen viimeviikkoisen oopperapäivän ja eilisen. Ja hoitoharjoittelu jatkuu vielä nämä pari viikkoa ennen mun töihinmenoa ja hyvä onkin, että harjoitellaan - ottaa nyt pojalla ihan tosi koville. Ja niin ottaa minullakin, jos ihan totta puhutaan.

Molempina hoitopäivinä hoitovanhemmat ovat vieneet poikaa katsomaan nähtävyyksiä, Sea Lifeen ja Korkeasaareen. Ja itse hoitopäivän Pikku-Ukko onkin pärjännyt tosi hyvin, jossain siinä neljän tunnin kohdalla (=päikkäreiltä herättyään) on vaan kuulemma alkanut vähän kuikuilla, että jos äiti tai isä olisivat maagisesti ilmestyneet paikalle jo.

Ongelma ei olekaan (ainakaan vielä) siis ollut hoitoon menemisessä, sinne jäämisessä tai siellä olemisessa, vaan siinä mikä tapahtuu hoidon jälkeen: meidän koti-illoissa. Meidän ennen niin itsenäinen ja puuhakas lapsi roikkuu nyt koko ajan hihassa, haluaa olla lähellä ja sylissä, saa itkukohtauksia kun puen päälleni (ilmeisesti luulee, että lähden) tai jos huomio ei ole koko aikaa hänessä. Olin varautunutkin tiettyyn pisteeseen tähän, mutta kun Pikku-Ukko kuitenkin on ollut niin lunki ja joustava tätä ennen, olen hiukan yllättynyt reaktion vahvuudesta.

Mutta siltähän meistä tuntuu kuin tuntuu ja se on pienellekin sallittava. Ollaan nyt sitten oltu tosi lähellä, raivattu illoista ylimääräinen pois, yritetty tehdä kivoja yhteisiä juttuja koko perhe ja huomioitu pojan tarpeita erityishyvin. Väsynyt tuo on, joten päikkäreitä ollaan otettu nyt vielä illallakin, vaikka muuten jäivät pois jo ennen kesää (hengähdystauko tietty meillekin). Eilen aamulla köllittiin ennen hoitoon lähtöä 40 minuuttia sängyssä, naurettiin ja tuijotettiin kattoon, höpötettiin omiamme, tutkittiin molempien navat.

Omakin olo on surkea ja taas kerran kyseenalaistan koko päätöksen mennä jo töihin. Mutta katsotaan nyt kuinka tämä tästä lähtee jatkumaan ja mietitään sitten lisää. Nyt keskitytään tekemään tilanteesta mahdollisimman helppo pojalle.

Vauvan kanssa oli huomattavasti helpompaa osallistua juhliin

Viime kesän häissä: vauva nukkui kiltisti seremoniat ja jos se vähän sattuikin havahtumaan, sen ääni oli sellaista pientä määh määh -protestointia, ettei se häirinnyt ketään. Silloin kun vauva oli hereillä, se ei tarvinut juurikaan viihdykettä sillä jo vieraiden tuijottelu oli sen elinpiirissä niin kerrassaan uusi juttu, että siitä riitti ja riitti riemua...  Lapsi pysyi siinä mihin sen jätti (vaunukoppa), eikä ihan joka hetki tarvinut tosiaan vilkuilla sinnepäin. Safkat kulki koko ajan näppärästi äidillä mukana, tosin mekko piti valita siten, että imettämään pääsi suht iisisti. Ja ne ihanat hormonit piti huolta siitä, että oli asiaankuuluvasti liikuttunut oikeissa kohdissa eikä väsy juuri haitannut menoa. Oli sellainen ihanan leppoisa meininki ja muistan miettineeni, että mitä ihmettä ne toiset puhuu, kun sanovat ettei mielellään ota lapsia mukaan juhlimaan.

Viikonlopun häissä: Tyyppi halusi juosta kirkossa, koskea jokaiseen penkkiin, repiä virsikirjat ulos telineistä ja ennen kaikkea testata paikan akustiikkaa useasta eri kulmasta. Eikä todellakaan nukkunut. Siis yhtään. Protestiääni kantautui yli juhlapuheiden ja yleisen puheensorinan, onneksi ääntelevän Muumi-kirjan vonkunat eivät. Mukana oli jos jonkinlaista viihdykettä, joihin jaksetiin keskittyä ehkä neljä sekuntia kerrallaan. Paitsi onneksi hääparin tarjoamaa saippuakuplaputkiloa jaksettiin yrittää kiertää auki ja kiinni pitkään ja hartaasti. Kunnes se meni rikki. Vieruspöydän setä tarjosi omaansa, ei kelvannut. Ruoat piti roudata mukana kylmäkalleen kytkettynä, tavaraa oli muutenkin noin kolminkertainen määrä edelliskesän juhliin verrattuna (vika saattoi olla väsyneissä ja kiireisissä pakkaajissakin). Mitään ei oikein ehtinyt pöytäseurueen keskustelusta kuunnella, kun aina kun huomio kohdistui johonkin muuhun, ehti Pikku-Ukko aloittaa jonkun uuden "ihanan" aktiviteetin, kuten servetin syömisen, lelujen paiskomisen, ohikulkijoiden läpsimisen tai uusien (kimeiden) äänien testaamisen. Ja kuten kunnon kesähäihin kuuluu, poika kähmi mua rinnoista koko loppuillan, vaikkei päivämaitoja ole enää vähään aikaan kuulunutkaan. Mutta kyllä se aina hyvän vireen iskiessä pyöri ympäri salia myös hurmaamassa muita vieraita.

Ja selvittiinhän me, kaikesta huolimatta.

Erossa!

Tajuan taas kipeästi äitiyden ja luopumisen yhteenkietoutuneen luonteen. Eilen oli pisin aika erossa pojasta, melkein jo vuorokausi. Vein lapsen aamulla hoitoon - samaan missä aloitamme maanantaina myös varsinaisen "hoitoharjoittelun" ja suuntasin itse Savonlinnan oopperajuhlia kohti. Ja vaikka meillä molemmilla oli oikein ihana päivä tiedossa, minulla siis Taikahuilun (hyvä oli!) ja Pikku-Ukolla hoitovanhempien kekseliäällä avustuksella päivä Sea Lifessa erilaisia mereneläviä katsellen ja sitten loppuilta isänsä hellässä hoivassa, niin raastoi kyllä sydäntä lähteä. Ei ollenkaan siksi, etten olisi uskonut pojan pärjäävän vaan no, lähinnä siksi että taas tajusin, että yhden ikä- ja elämänvaiheen päättyminen on ihan nurkan takana. En yritäkään huijata itseäni ajattelemalla, etteikö olisi valtava muutos koko perheelle kun alan käymään taas töissä ja poika menee päiväksi hoitoon. Reilut kaksi viikkoa enää, vai pitäisikö laskea vain viikonloppu, kun maanantaina kumminkin aloitamme pehmeän laskun kohti hoitokuvioita?

Siinä junan puksuttaessa koko ajan kauemmas ehdin miettiä monen montaa juttua. Siitä, miten kiitollinen tästä reilusta vuodesta olen, vaikka väsymys onkin ihan valtava edelleen. Pikkuveljen tyttöystävä on ranskalainen ja hänen tarinoistaan päätellen saadaan kyllä olla tosi iloisia siitä, että juuri Suomen yhteiskunnan kansalaisia ollaan - on merkittävä satsaus perheille, että tämän verran saa yhteiskunnan tukemana olla lapsen kanssa kotona.

Kävin pojan hoitoonviennin jälkeen myymässä vanhalle opiskelukaverille turhat rattaat. Ehdittiin samalla hetki jutella. Hän oli neljättä vuotta kotona kahden lapsensa kanssa, kysyi miten hennon jo nyt mennä töihin. Melkein alkoi itkettää, kun sanoin etten oikein hennoisikaan. Kotiinpäin ajellessa kävi mielessä, että ollaankohan tässä nyt kuitenkaan niin köyhiä, etten olisi voinut kuitenkin jäädä kotiin. Valinnoistahan tässä on kyse. Haluan pitää perheen elintason tietyllä tasolla, siksi menen töihin. Nipistämällä monesta ja miettimällä lainanlyhennyksiä olisin varmasti voinut olla vielä pidempään kotona. Kaikesta huolimatta päätin kuitenkin mennä sinne töihin, jollain tavalla odotankin sitä, vaikka kyllä se jännittääkin - ja hiukan ahdistaa myös. Ehkä jos suunnittelisimme Pikku-Ukon jäävän ainokaiseksi lapseksi olisin tehnyt eri tavalla. Nyt, kun ainakin toista ja ehkä kolmattakin silti toivotaan, mietin että on hyvä jos äidillä on työtä, uraa ja rahaa on jäljellä vielä heillekin. Enkä tiedä jaksaisinko esimerkiksi yli viittä vuotta kotona kuitenkaan, putkeen ainakaan.

Pikku-Ukolla oli joka tapauksessa ollut hyvä päivä, sain junamatkalle kuvia nauravasta pojasta akvaariokalojen vieressä. Isänsä laittoi myös säännöllisesti tiedotteita siitä, että ilta sujui hyvin ja mökkimatkakin hienosti. Meillä oli kivaa oopperassa ja oli virkistävää olla hetki ilman, että piti miettiä mihin olikaan lapsen jättänyt ja mitähän se nyt oli keksinyt. Niinkuin joskus silloin ennen :)

Paluumatkalla, kun edellisestä imetyksestä oli 15 tuntia, huomasin ABC:llä vessassa käydessä, että siinä missä muu osa minusta vielä tsemppasi, alkoi rinnoilla mennä jo vähän kireästi. Silti mökille miehen ja pojan luo päästessä vastustin halua mennä heti imettämään, poikahan nukkui ja kaikki oli hyvin. Sillä seurauksella, että vaikka poika sitten jossain kohti yöllä heräsikin ja pääsin imettämään, on näemmä joku oikean rinnan tiehyistä mennyt ihan tukkoon taas. Pääsen siis tänään saunomaan. Mutta muuten selvittiin aika vähin vaivoin tuosta erosta, mitä nyt poika on tykännyt kelliä sylissä tai ihan lähellä koko aamun. En valita, ikävähän oli minullakin ;)

Pikkasen liian kiinnostunut koirasta

Koiraparka. Viimeisen viikon aikana Pikku-Ukko on kasvattanut aivan valtaisan kiinnostuksen sitä kohtaan. Kuten monilla muillakin ihmislapsilla (tai no, aikuisillakin), pätkällä ei ole minkään valtakunnan käryä siitä, miten koiraa tulisi kohdella tai edes lähestyä. Koira yrittää välittää hiljaisia singnaaleja sen kun kerkiää, kääntää päätä tai lapaa pois, nuoleskelee huuliaan, siristää silmiään, laittaa korvat luimuun, ylipäätään viestittää koko kropallaan, että jos nyt kiltti pysyisit vähän kauempana, jooko?

Vaan mitä tekee poika? Sinkoaa aina tilaisuuden tullen kädet ojossa ja täyttä päätä kiljuen kohti koiraa ja yrittää jotain sellaista vapaapainiliikkeeltä näyttävää päällekaatumista. Sanon uudestaan: koiraparka. Tosi hyvin se on toistaiseksi ottanut kaiken, tosin näyttää vähän onnettomalta ja vilkuilee alta kulmain, että voiskohan tuon palauttaa johonkin. Mutta kun koiran yrittää sulkea esimerkiksi koiraportin taakse "turvaan", niin se jää koko ajaksi siihen portille tuijottamaan, että milloinka täältä pääsisi takaisin porukoihin. Ja Pikku-Ukko yrittää taputtaa sitä kuonolle sieltä portinkaiteiden väli. Huokaus.

Koira on urpo, koska se ei vieläkään älyä liikahtaa tieltä pois kuin pari askelta kerrallaan ja Pikku-Ukko on jo niin nopea, että pari askelta menee innostuksessa ihan heti. Eli heti kun koira pysähtyy, poika on sen kimpussa uudelleen. Jos sen spesifisti käskee lähtemään mäkeen, se menee kyllä toiseen huoneeseen, mutta tulee välittömästi takaisin tarkistamaan, että menihän nyt putkeen. Sama, kun yritän kehua vuolaasti joka kerrasta, kun se ei reagoi kuin väistämällä poikaan - se tulee takaisin lähelle. Toinen huokaus. Poika taas on urpo siinä suhteessa, että yritä nyt tuota kieltää. Tai siis kielletty on, noin satamiljoonaa kertaa eri asteisilla vihaisuuden sävyillä, eri oktaaveista ja naamaa rypistellen, mutta ei mene jakeluun. Kolmas huokaus.

Ei ole mitenkään helppo tilanne koiralle tämä ja annan kyllä ihan hurjasti pisteitä sille, että se on näin hyvin pärjännyt, etukäteen ajattelin että meillä olisi vielä vaikeampaa. Sillä ei onneksi ole (vielä) tuntunut olevan itsensä puolustusviettiä, mutta jossainhan ne koirankin rajat menevät. Tunnen hurjan vastuun niskassani siitä, ettei mitään pahempia tilanteita pääse syntymään.

Mansikkapäivä

Eilinen oli yksi niitä harvoja, kirkkaita, ihania päiviä, jolloin kaikki on just perfect eikä paremmin voisi toivoa. Otsikko tuli siitä, kun jäin miettimään, että jos mansikkapaikkaa voi käyttää terminä kuvaamaan jotain ihanaa suosikkipaikkaansa, niin onko olemassa myös mansikkapäivä? Tämä olisi ollut sellainen.

Ei ollut kiire, aurinko paistoi, mutta tuuli sen verran, ettei ollut liian kuuma. Oma fiilis oli jotenkin keveä koko päivän ja jaksoin mielestäni tosi hyvin pojan kanssa koko päivän. Aamulla poika ähersi taas sukkia omiin jalkoihinsa ja oikean jalan kohdalla melkein onnistui. Lounaan jälkeen Pikku-Ukko katosi pöydän alle ja oli siellä vartin ihan itsekseen kengän kanssa. Jäin oikein seuraamaan ja eikö tuo ährännyt koko ajan sitä kenkääkin jalkaan. Sen verran hankalat vetoketjukengät, että vähän piti auttaa. Mutta hattu sentään meni ihan itse päähän ja mitä silkkaa riemua voi äiti tuntea siitä, kun lapsi päättäväisesti yrittää pukea ja onnistuu sitten!

Mökin tienvierustan metsämansikat ovat myös kypsyneet. Kun oltiin jo päivä ahkeroitu, kävelty, heitetty koiralle palloa, tönitty kärryjä ja ihasteltu maailmaa vähän joka kulmasta, istuttiin mättäälle ja syötiin yhdessä mansikoita. Ei tarvinut kovin montaa marjaa syöttää, niin Pikku-Ukko oppi ihan itse etsimään ja poimimaan punaisia herkkuja sieltä lehtien joukosta. Katsoin onnellisena mansikoita mussuttavaa lasta ja mietin, miten hurjan ihanaa meillä nykyisin on. Mikä etuoikeus saada seurata, kun toinen tutustuu nyt kaksin käsin maailmaan. Ihan paras päivä.

MM-kisojen kunniaksi avasimme jalkapallokauden

No nyt tuo osaa jo potkia palloa. Olen ihan ymmyrkäisenä oikeasti tästä vauhdista, millä tuo hommaa nyt kaikkea uutta taitoa. Ehkä se on tuo aurinko, joka Pikku-Ukon villitsee, tai sitten nyt on vain joku herkkyyskausi. Pari viikkoa poika on viihdyttänyt itseään heittämällä meidän koiralle palloa (ei se pitkälle lennä, pari metriä, mutta koira reppana hakee sitä onnesta sikkurallaan silti) ja nauramalla päälle, kun koira on selvästi mukana hänen keksimässään yhteisleikissä.

Eilen aloitettiin sitten se jalkapallo, kun löysin mökiltä pikkuveljen vanhan nahkapallon. Roikotin alkuun Pikku-Ukkoa kainaloista ja heilautin niin, että jalkojen lentokaari pukkasi palloa eteenpäin. Ei tarvinut kovin montaa kertaa näyttää, kun tuo jo kiisi pitkin pihaa (palloa jaloissaan kuljettaen). Että uusi Messi on täällä kasvamassa, vähintään ;) Ei muuten tarvinut ihan kovin pitkään potkia sitä palloa, kun tuli jo sellainen väsy, että hyvä kun ehdittiin lounas saada suusta alas, niin Pikku-Ukko tilttasi totaalisti. Näemmä väsyttää myös tuo uuden opettelu.

Päiväunilta herättyään tuo otti muuten sukan käteen, venytti suuaukkoa ja yritti tunkea ihan oikeinpäin jalkaansa. Sukka ei ihan suostunut vielä kunnolla yhteistyöhön, mutta tässä joku päivä tulee senkin aika. Jännää :)

Paras aika on just nyt

Kesä. Mökki. Pikku-Ukon voi päästää ovesta suoraan pihalle melkein pukematta ja poika painaa pitkin nurtsia ja hiekkaa ja raksan soraa kuin höyryveturi. Ei tarvitse leikittää, riittää kun kulkee vierellä ja antaa sanoja kaikelle, mitä poika osoittaa, katsoo tai ihmettelee. Ja tsemppaa nousemaan ylös, kun pyllähdetään. Tosi pitkään tuo jo jaksaakin, ennen kuin kuukahtaa ja sitten voidaan ottaa yhdessä päikkärit. Jossain välissä syödään, noin kolmen - nelinkertaisia annoksia entiseen verrattuna ja mennään uudestaan pihalle nauttimaan lämpimästä säästä ja siitä, että virikkeitä on kylliksi. Eilen poika pääsi isovanhempien pyöräretkelle mukaan ja tuli takaisin naama loistaen. Suusta kuuluu koko ajan hirveää päpätystä ja nyt osataan jo oikeasti vilkuttaa, kun joku sanoo heihei, halata ja pusia jos sitä pyydetään, tuoda esineitä pyynnöstä (ja jalkapallomeiningillä myös filmata itkua jos harmittaa esim. kun olisi halunnut jo jatkaa leikkiä ja äiti olisi halunnut vielä pari lusikallista syöttää). Kaikenkaikkiaan poika vain tekee ja on juuri nyt niin paljon ja kehittyy, niin että sen huminan melkein kuulee. Ja rakastan sitä omaksi itsekseen kehittyvää tyyppiä koko ajan vain enemmän (vaikkei se vanhempiaan tule helpolla jatkossakaan päästämään, sen näkee jo nyt..)

Elämä on ihan parasta just nyt.

Avainleikki

Ollaan mökillä nauttimassa ihanista kesäsäistä. Elämä on leppoisaa ja koirakin nauttii, kun aurinko paistaa ja se saa juosta pallon perässä sydämensä kyllyydestä. Leikittiin Pikku-Ukon kanssa tässä yksi päivä avaimilla ja päätin sitten päiväunille mentäessä esitellä, kuinka avainnippuni avaimilla avattiin ensin mökin ovi ja sitten vierestä vielä varaston ovi. Poika näytti kovin mietteliäältä ja jotain ruksutusta siellä päässä onkin ilmeisesti tapahtunut, koska päivää sen jälkeen poika alkoi heti avaimet käteen saatuaan tunkea niitä ainoaan ylettämäänsä avaimenreikään, terassin oveen. Auton avaimet, papan avaimet, leikkiavaimet, kaikkia pitää kokeilla.

Viimeistään tässä kohtaa äidille ja isälle alkaa valjeta, miten paljon tuo jo tajuaakaan. Niin, että siis nää kaikki on avaimia ja nää on ovia ja että näillä toisilla avataan näitä lukkoja, niin sen oven saa auki. Aika mieletöntä.

Helpoimmat menkat ikinä

No siinä ne sitten olivat ja menivät, ekat oikeat kuukautiset synnytyksen jälkeen. Helpoimmat ikinä - tiistai-päivästä perjantai-iltaan, ohi alle 75 tunnissa. Ei kipuja tai kramppeja, mutta vuoto lähti päälle kuin hanan olisi avannut ja samoin se näemmä loppuikin. Nojuu, aika runsasta se vuoto oli, mutta sitä se oli ennenkin. Joten jos ovat jatkossakin tällaiset niin jee, olis pitänyt synnyttää paljon nuorempana jo, niin olisi jäänyt erinäinen määrä Buranaa ottamatta. Näin se kroppa muuttuu.

Ihan pöntöllä

Seikka, mistä olen tosi ylpeä on se, että meillä tulee nykyään kaikki kakat pönttöön tai pottaan. Tai ainakin 9/10 ja joskus ennen kuin ollaan ehditty kiikuttaa Pikku-Ukko pöntölle ja riisua housut, sukkikset ja vaippa niin joku nykäre on saattanut jo ehtiä vaippaan, mutta loppu on pyydystetty onnistuneesti pönttöön.

Olen tosi ylpeä tästä siksi, että se tarkoittaa myös sitä, että seuraan lapseni touhuja edes sen verran tarkasti, että bongaan kakkasignaalin ja jaksan tehdä sen vaivan, että mennään istuksimaan sinne pöntölle, vaikka samaan aikaan poika pääsääntöisesti yrittää joko repiä koko vessapaperirullaa auki, tunkea sormiaan pöntönrenkaan alle tai tehdä lähempää tuttavuutta vessaharjan kanssa.

Olen tästä ylpeä myös siksi, että vessassa käynti oli sen ummetuksen aikaan Pikku-Ukolle ihan traumaattista ja aiheutti hysteeristä itkua ja nyt me jaksetaan istua pöntöllä hymyillen ja uusia sanoja harjoitellen vaikka kuinka.

Ja koska me ollaan tätä nykyisin iloisia kestovaippojen sekakäyttäjiä, olen kakanpyydystämisestä aina myös käytännön puhtaanapidon vuoksi tosi iloinen, se nyt vaan helpottaa elämää jos kakka tulee vaipan sijaan sinne, minne se kuuluukin.

Valitettavasti vastapainoksi tuon lapsen pissasignaalit on ihan hukassa. Kokeilin ekaa kertaa pikkuhousuja tällä viikolla ja meni noin 5 minuuttia kun ne (+lattia) oli märkänä. Hmm.

Suuhygienistillä

Sanoisin, että Espoon hammashoidon varoja voisi käyttää vähän paremmin, kuin mitä nyt käytetään. Oltiin Pikku-Ukon kanssa eilen siinä 1-vuotissuuhygienistikäynnillä sillä tuloksella, että istuin 10 min vastaamassa kysymyksiin (pesettekö 2 kertaa päivässä - no pestään, käytättekö fluoritahnaa - juu, sitä 0-2 -vuotiaiden Muumitahnaa niin kun kaikki muutkin ja sillointällöin xylitol-pastilleja kanssa). Sen jälkeen pidinkin 2 minuuttia kiinni rimpuilevasta lapsesta, joka totaalisesti kieltäytyi näyttämästä niitä hampaita sille hoitotädille. Luotettiin sitten siihen, että minä olin nähnyt siellä ylhäälläkin kaksi hammasta. Sain käteen lapun, jossa sanottiin, että tervetuloa sitten 3- vuotiaana uudestaan ja tädiltä lisäterveiset, että sitten pitäisi osata käyttäytyä ja näyttää ne hampaat. No kiitti!

Nythän kai on ajatus se, että tuo sama (kysymysten esittäminen, jo tiedettyjen asioiden jankkaaminen ja hampaisiin katsomattomuus) voitaisiin tehdä neuvolassa. Kannatan lämpimästi. Tämänkin käynnin eteen piti tehdä hommia, kun tapaamisajankohtaa veivattiin kahteen otteen uudestaan ja lopulta aika saatiin ei-todellakaan-lähihoitolaan.

Käynnin hyödyt oli totuttaa Pikku-Ukkoa siihen hammashoitohuoneen hajuun ja keskustella filosofisia yöimetyksestä. Mietin siinä, että olisi se hienoa, jos voisi ajatella koko asian vain hampaiden kautta. Niin, että joo, yöllä ei tuu niin paljon sylkeä ja se maito reikiyttää silloin tehokkaammin, joten lopetanpas tän yöimetyksen nyt kun noita hampaita tuli tuohon. Kun se oliskin noin helppoa.

Kp1, vihdoin!

Meni viikko siitä, kun totesin, että uuden duunin vuoksi just nyt ei saisi tulla raskaaksi hetkeen, niin nythän ne menkat sitten poksahti päälle. Elämä on kyllä oikeasti mysteeri, ja vielä huvittava sellainen.

Olen järjettömän iloinen siitä, etten ole parin viime viikon aikana kuvitellut oireita, vaan oikeasti kierto on käynnistynyt, koska oikeasti: turvotus, makeanhimo (ja muut himot..), jäätävä valkovuoto ja  tänään viimeiseksi aamulla aftat suussa olisivat muuten saaneet mut epäilemään, että oikeasti mun kropassa on joku vialla. Mutta kaikki onkin hyvin. Nyt vaan sitten pitäisi miettiä, että ottaako se raskautumisen riski, jolloin ei taas pääse hoitamaan sitä duuniprojektia loppuun vai yrittää pikkukakkosta siitä huolimatta - sen verran ainakin olen jo omista ja kavereiden kokemuksista oppinut, että uusi elämä ei todella ole mikään itsestäänselvyys..

Aion kuitenkin juhlistaa sitä (ehkä ainoaa) päivää, jolloin todella iloitsen siitä, että nyt ne alkoi! (Helppo juhlia, kun aftojen ja turvotuksen lisäksi ei ole (vielä) muita oireita - erityisinhokit ahdistus, masennus ja kivuliaat krampit kun loistavat vielä poissaolollaan.)

Project 333

Selkeästi alkaa taas olla energiaa lisää, kun himo kaikenlaisiin projekteihin alkaa salakavalasti vaania taas. Kuulin tästä vasta viime viikolla kaverin Facebook-päivityksessä, ja olen silti jo ihan lumoutunut. Project 333, mitä mahtavuutta vaatekaappiin! Ideana on siis lyhyesti tiivistää seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi käytettävien vaatteiden määrä 33:een tai alle. Siis poislukien alus- tai urheiluvaatteet, jne. Mutta semmoiset ns. ihmistenilmoilla - vaatteet.

Kaveri kehui olleensa hommassa mukana jo pari kautta ja löytäneensä tämän avulla oman tyylinsä - kun joutuu tiivistämään ja todella miettimään, mitä vaatteistaan rakastaa niin paljon, että haluaa sen mukaan kolmeksi kuukaudeksi, sitä myös alkaa kuulemma hahmottamaan paremmin, minkälaisista vaatteista oikeasti tykkää ja miksi.

Meikäläinenhän on vaateasioissa oikein klassinen "koko vaatekaappi tursuaa, mutta mitään järkevää ei aamulla löydä päälleen"-tyyppi. Mulla on vaatteita ostaessani vaikeuksia hahmottaa, mikä käy yhteen minkäkin kanssa ja varsinkin, että mikä olisi kyllä tavallaan ihana - mutta vain jos olisin eri mallinen ja mahtuisin esim. pillifarkkuihin, jotka ainoana sopisivat noiden kanssa.

Kävin innostuttuani läpi vaatekaappiani ja sen lisäksi, että sieltä ylipäätään taas karsiutui melkoinen läjä kierrätykseen (ja lumppuihin) menevää vaatetta, niin huomasin, että:

1. Multa puuttuu selkeä, oma pukeutumistyyli
2. Multa puuttuu ns. perusvaatteet (mm. kaiken kanssa yhdisteltäviä housuja ja paitoja)
3. Ja koska ne perusvaatteet puuttuvat, mun on vaikea muodostaa hyviä asukokonaisuuksia
4. Mulla on ihan sairaasti "sitku"-vaatteita (sitku oon laihempi, sitku meen johonkin iltajuhliin, sitku mun hiukset on taas punaiset niin käytän tätä)
5. En näemmä mieti vaatetta ostaessani ihan kauheasti myöskään sen toimivuutta (materiaali, hoidettavuus jne.)

Perkauksen jäljiltä kaappiin jäi edelleen liian paljon, mutta toivon, että joskus olen tarpeeksi kypsä päästääkseni irti niistä ehkä- vaatteistakin. Mutta nyt n. 40 vaatetta roikkuu nätisti henkareissa ja odottaa käyttöä. Aion päästä tuohon viralliseen 33:een myös, mutta koska nämä pukeutumisjutut eivät ole mulle kaikkein luonnollisin juttu ja pääsin mukaan vähän myöhässä, aion antaa itselleni luvan pähkiä vaatekaappia vielä pari viikkoa. Kunhan töiden alkuun olisi mietitty. Nyt oikeastaan odotan innolla niitä aamuja ja helpottuuko se valinta todella tämän avulla. Pitäisi kai jo sen vuoksi, että niitä vaatteita ei ole esillä enää niin paljon kuin ennen, kun loput lähti laatikoituna kellarikomeroon ;)

Sivuvaunu!

Tämähän ei varsinaisesti ole mitenkään originelli idea ja voin lähinnä syyttää huonostinukkuneita imetysaivojani siitä, että meillä kesti yli vuosi tajuta sivuvaunun mahtavuus. Siis vuosi, aikajakso, jossa useimmat ylittävät jo sen pisteen, missä ylipäätään mitään sivuvaunuja tarvitaan. No, meillä kyllä edelleen tarvitaan... Ja virittelin meidän ihan tavallisesta Trollin pinniksestä parilla ruuvilla, laudalla ja narulla perjantaipuhteiksi sellaisen. Laitoin vielä varmuuden vuoksi meidän petarin ja pojan patjan alle yhden peiton poikittain, ettei kukaan ainakaan pääse mahdollisista koloista tippumaan. Tukevalta tuntuu, vaikka minäkin välillä imettäessä heitän ruhoani sinne sivuvaunun puolelle.

Nyt sentään koko perhe voi taas nukkua samassa huoneessa ja Jiin ei tarvitse enää kärvistellä olohuoneen lattialle viritetyllä patjalla, jossa reppana on ainakin kaikki arkiyöt nukkunut siitä lähtien kun meni taas töihin ja koki äkkiä, ettei kantapää otsassa vietetyt yöt enää tarjonneetkaan ihan kylliksi lepoa ajatellen sitä, että piti jaksaa kahdeksan tuntia keskittyneesti tehdä hommia.

Meidän  kapeaakin kapeampi makkari taipui hiukan kehnosti sivuvaunuun noin niinkuin sisustuksellisesti, nyt sänky on ihan keskellä huonetta ja Pikku-Ukon lipastoa saa auki 20cm. Ihan sama, viikonlopun sivuvaunukokeilun jälkeen pois ei enää vaihdeta, koska nyt mahdutaan samaan sänkyyn ja sivuvaunu-lipastovirityksen vuoksi Pikku-Ukko ei myöskään pääse enää putoamaan sängystä (viime viikolla tippui toistamiseen...) . Uskon, että vähitellen saadaan myös lapsi ihan omaan sänkyynsä, meidän halpispinnasängyssäkin oli nimittäin joku laita-alhaalla tyyppinen vaihtoehto, jossa ensin eroa  meihin tulisi se nimellinen 10 cm eli halutessaan vielä pääsisi ihan lähelle.

Kaksi ekaa yötä olivat jostain syystä tosi huonoja tällä virityksellä, mutta jostain syystä poika on maitoa halunnut kuitenkin iltasyötön jälkeen vasta puoli viiden aikaan, mikä on meidän mittapuulla tosi hyvin. Toivotaan, että myönteinen kehitys jatkuu!

Se sano napa!

Just ehdin taas kaverille päivitellä sitä, että kävelytreenit veivät meiltä kokonaan sanat. Mietin sitäkin, että aliarvioinko vaan Pikku-Ukkoa kun en juuri nyt vain jaksa tyrkyttää niitä sanoja väkisin -  puhua päpätän kyllä edelleen kotona jatkuvasti, mutten siis erikseen kauheasti jaksa juuri nyt osoitella esineitä ja hokea niiden nimiä - kun ei toista ole jaksanut kiinnostaa.

Eilen päivällä olohuoneen lattialla käytiin kuitenkin hyvä keskustelu, kun poika kaivoi paidan alta mun mahan esiin. Silitin mahaa ja sanoin "maha" ja tökittiin yhdessä napaa ja sanoin "napa" monen monta kertaa peräkkäin tökkimisen tahdissa. Löydettiin myös Pikku-Ukolta vastaavat ruumiinosat ja nimettiin ne. Sitten poika otti spurttia ja lähti taas kävelemään ja ajattelin, että siihen taas jäi tämä juttelu.

Vaan illalla sitten kun yritin lasta nukuttaa ja nukahtaminen kesti ja kesti, kun tuo aina ponnahti uusin voimin hereille, niin jossain tiimellyksessä mun mahani näkyi taas paljaana pojalle. Pikku-Ukko otti oikein leveän hymyn, tökkäsi napaa sormellaan ja ilmoitti oikein kuuluvasti, että "-pa!". Juu, napanapa, minä nyökyttelin,  ja poika tökkäsi uudelleen ja sanoi ihan oikein "napa". Kerran vaan, koska sitten jäi levy päälle ja hokeminen oli yhtä "papapapapapapapa", mutta oltiin molemmat niin hyvällä tuulella sen jälkeen, että maltettiin kölliä ihan rauhassa kainolossa ja vaan antaa sen unen vihdoin tulla.

Nyt tietysti toivon, että niitä sanoja alkaisi vähitellen sieltä tulla lisää, meidän sanavarasto kun toistaiseksi on koostunut sanoista äiti, ei, hevonen, hyvähyvä ja kerran tuo on isikin sanonut ja tuijottanut Jiitä tiukasti, että kait sekin lasketaan. Kävely sujuukin jo niin, että ulkonakin tuo liikkuu jo valtaosin ihan pystyasennossa, joten ehkä kaistaa alkaa riittää jo johonkin muuhun. Tai mistäs minä tiedän, vaikka tuo päättäisi alkaa seuraavaksi harjoitella juoksemista :)