Noniin, puolitoista viikkoa jo tätä yövieroitusta ja voin kyllä sanoa ihan suoraan tässä kohden, että olisi pitänyt tehdä tämä kesällä viimeistään jo. Lapsi on nukkunut hyvin ja rauhoittuu pääsääntöisesti kummanvaan syliin. Nyt pukkaa uutta hammasta koko suu täyteen ja vatsa on tosi epäsäännöllinen ravinnonmuutoksen jälkeen, mutta silti viimeiseen viikkoon mahtuu esimerkiksi kaksi yli 6h yhtäjaksoista unipätkää, mikä on siis enemmän kuin edeltävänä vuonna yhteensä...
En voi sanoa, että olisin itse osannut ottaa iloa irti paremmasta unesta, koska työhommat ovat tulleet kotiin ja illat venyneet pariin otteeseen yön puolelle (soosissa olevan aivon vuoksi työteho on ollut hyvin.. vaihtelevaa). Unettomuus on myös ollut ikävä kaveri, mutta on ollut myös niitä hyviä öitä, kun Jii ystävällisesti on siirtynyt nukkumaan lähimmäksi Pikku-Ukkoa ja hoitaa heräämiset. Siinä suhteessa menee aika hyvin, että ne pienemmät havahtumiset olen ilmeisesti ignoorannut ja jatkanut unia. Yhden 6 tunnin pätkän nukuin kokonaan minäkin ja keho meni aivan totaalisekaisin koko kokemuksesta, mulla meni aamulla 2h päästä töihin kun kaikki tuntui olevan hidastuksella. Ihan tosi friikki tuntemus. Päättelin, että joku aivojen ja kropan buutti pääsi vihdoin vuoden odotuksen jälkeen käyntiin, eikä ehtinyt ajaa ihan loppuun ennen heräämistä.
Vähitellen alkaa siis perhe siirtyä kohti arkea. Hoitokuvio jo rullaa, työt rullaa (vaikka aivo ei, onneksi pomo toistaiseksi katsoo sormien läpi...) ja elämä rullaa. Se vaan, mitä en vieläkään ymmärrä, on että missä välissä pitäisi ehtiä tekemään jotain muuta kuin töitä ja Pikku-Ukon iltamenoja? Koska ne ovat ainoat, jotka tällä hetkellä tähän elämään mahtuvat. Aamulla koira lenkille, töihin, hirveällä kiireellä töistä hakemaan lapsi hoidosta, kaupan kautta kotiin, vähän laatuaikaa pojan kanssa leikkien tai lukien, iltapala ja siinäpä se. Siivous ja harrastukset on siirretty johonkin toiseen elämään sitten. Mutta hyvä tämä on näinkin, vaikka vähän kapealta joskus tuntuukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti