torstai 16. lokakuuta 2014

Taas pettymys

En tiedä mikä logiikka siinä on, että vaikka oviksen aikaan jo luovuttaa, niin silti on aivan maassa kun ne menkat sitten alkaa. Minä nyt en ole maailman loogisin ihminen muutenkaan, mutta tuntuu silti ihan kuin joku olisi taas lyönyt lekalla palleaan. Viides kierto ja siinä se meni sitten. Taas yksi kuukausi lisää, joka Pikku-Ukon pitää olla päiväkodissa. Taas yksi kuukausi, joka mun pitää olla töissä. Taas yksi kuukausi en edes tiedä mihin. En ymmärrä, miksi tämä pikkukakkostoive on niin akuutti ja tuntuu niin kovin kipeältä, enkä ymmärrä omaa kiirettäni muuten kuin näiden turhempien asioiden, lähinnä oman työuran rakentamisen ja tosiaan näiden lapsen hoitokuvioiden kautta. Kipuilen oikeasti sitä, että joudun Pikku-Ukon sinne päiväkotiin laittamaan - nyt vasta alkaa arvostaa todella sitä, että meillä oli mahdollisuus siihen, että tuttu ihminen jolla oli aikaa kunnolla hoiti edes tämän ensimmäiset 5kk hoitojaksoa.

Kaikki pettymykset ovat jotenkin taas yhtä aikaa päässä. Pettymys siitä, etten ole löytänyt itseäni tai sitä mitä haluan elämässäni tehdä. Pettymys siitä, että ruuhkavuosiarki alkaa realisoitumaan ja tajuan, että sitä aikaa itsensä toteuttamiselle on paljon rajatummin nykyään. Pettymys ruumiiseeni, ettei se vaan tajua nyt raskautua tai ainakin lopettaa tätä hormoniveivausta. Pettymys itseeni siitä, etten saa edes mentyä sinne lenkkipolulle ja lakkaamaan lappaamasta karkkia naamaan sen kun kerkiän. Pettymys Jiin työkuvioiden epävarmuudesta. Pettymys siitä, ettei vieläkään päästä etsimään uutta asuntoa. Pettymys siitä, että kaikki on niin kovin keskeneräistä ja jostain tästä pitäisi raapia se arjen onni, ja tällaisina päivinä en edes halua yrittää. Haluan mieluummin leikkiä 5-vuotiasta ja itkeä peiton alla, jättää tekemättä sekin vähä, minkä voisi.

Koitan muistutella itselleni, että hormonaalisista syistä olen usein ensimmäisen menkkapäivän maassa. Että huomenna voi näyttää ihan erilaiselta. Parempi mennä nukkumaan ja katsoa mitä uusi päivä tuo tullessaan.

Jäätävät iltakilarit

Pari päivää on ollut nähtävissä sellaista trendiä, että iltaunille meno on ollut vaikeampaa ja vaikeampaa, eikä uni ole Pikku-Ukolla tullut silmään niin nopeasti kuin ennen. Eilen illalla päästiin sitten siihen kohtaan, kun tilanne eskaloitui oikein todella. Ja vietettiin sitten melkein tunti oikein kunnon kilahduksen vietävissä, Pikku-Ukko huutaen, itkien, pystyyn yrittäen ja seinää hakaten ja minä yrittäen pysyä ihan rauhallisena ja laulaen siinä vieressä, kun ei silitykset kelvanneet.

Oli jotenkin aika vaikea olla siinä vieressä vaan ja katsoa toisen pahaa oloa. Vaikka tiesinkin, että kaikki oli ok, taidettiin olla vähän yliväsyneitä molemmat. Ja pojalla ehkä myös vähän flunssaa tai ainakin tukkoinen nenä. Mutta ensimmäistä kertaa tässä oli nyt sellaista kunnon protestimielialaa mukana tyyliin "en varmana kyllä mene nyt nukkumaan, minä haluan vielä leikkiä". Varmaan nukkumaanmenosta olisi voinut hellämielinen äiti joustaakin, ellei tietäisi kokemuksesta miten raastavaa on kiskoa väsynyttä lasta ylös seuraavana aamuna. Parempi nukkua kuitenkin, vaikka pienen kiukutuksen kautta sitten.

Vaikka pahimman kiukun kohdalla poikaan ei saanut oikein edes koskea ilman että raivo vain kasvoi, oli silti liikuttavaa, miten kiukun laannuttua Pikku-Ukko mönki syliin ja oikein veti kädet painaviksi päälleen. Ilmeisesti siinä kuitenkin oli sitten hyvä nukkua. Mietin (pienen hetken hiukan kauhuissanikin), mitenkähän monta tällaista kiukkukohtausta onkaan vielä edessä. Ja että on hyvä, että uskaltaa toinen antaa sen pahankin olon tulla. Ja että vanhempien täytyy sitten vain olla tarpeeksi vahvoja kestämään senkin, ja pienen oppia ettei siihen tunteeseen kuole vaikka kurjalta tuntuu. Ja että saa aina tulla syliin sitten kun vähän helpottaa taas. Kunpa muistaisin itse jatkossakin sen, että tässä pieni ihminen opettelee vasta tunteitaan ja reaktioitaan (enkä vain sitä, että hitsi kun se vaan ei tajua nukahtaa...).

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Vaatekutsut on vaa-ral-li-si-a

Eilen kävin kälyn pitämissä vaatekutsuissa. Olen jo kerran aikaisemmin käynyt yksissä (toisen merkin kutsuilla) ja niiden perusteella jo tiesin, että etukäteen on viritettävä budjetti itselleen ja mietittävä, minkälaista kamaa oikeasti tarvitsee. Ja niin olin tehnytkin ja lastenvaatteiden osalta pysyin just eikä melkein budjetissa ja tuli hommattua jo kummilapsille joululahjat ja näin. Hyvähyvä.

Vaan homma karkasi räpylästä, kun kävi ilmi, että kyseisellä merkillä oli myös naistenvaatemallisto (miten nerokasta heiltä!), joka oli siinä samalla esittelyssä. Ja rahaa kuulkaas paloi, kun löysin vaikka ja mitä kivaa itselleni tähän syksyyn ja töihin. Joo, ne menevät kyllä varmasti käyttöön ja ovat kyllä tosi kivoja, ei siis kaduta. Mutta huh, aika monta tuntia duunia joutuu tekemään ennen kuin saa ne rahat taas tienattua...

Tajusin yhden jutun omasta rahankäytöstäni: Minun ongelmani on impulssiostelu. Pysyn ihan linjassa, jos olen oikeasti miettinyt etukäteen, mitä tarvitsen. Tässä ongelmana oli se, että joo tavallaan tarvitsin lisää istuvia työvaatteita. Olin miettinyt monena aamuna, että vitsit kun vaatekaapista ei taas löydy mitään. Ja tässä tilaisuus osui eteen. Ja yllättävissä tilanteissa musta tulee näemmä erittäin rohkea ostelija.

Näemmä pitää jatkossa jättää kaikki vaatekutsut vaan käymättä tai sitten todella tehdä itselle etukäteen selväksi minkälaisia vaatteita minä tai Pikku-Ukko oikeasti tarvitsemme. Budjetti ei kestä kovin montaa vastaavaa vuodessa. Kivaa oli kylläkin, mutta ihanan kallista.

torstai 9. lokakuuta 2014

Ysköksiä yövieroituksessa

No viime yönä sitten meni hyvä yövieroitusputki ihan päin peetä, kun Pikku-Ukolla oli jotain draamaa, eikä kerta kaikkiaan rauhoittunut mitenkään. Laitettiin valot päälle, laitettiin musiikki soimaan, laulettiin itse, silitettiin ja syliteltiin - mikään ei tehonnut. Poika vain itki silmät kiinni ihan hysteerisenä, en tiedä oliko sitten joku masujuttu taas, aamulla tuli ainakin ihan jättikakat sitten. Aikamme kun yritettiin muita konsteja, niin luovutin ja tarjosin rintaa sitten kuitenkin. Rauhoittui sillä ja pitkällisen kiemurtelun jälkeen nukahti uudestaan.

Minä kirosin jo itseäni siitä, etten keksinyt muuta hyvää tapaa, kun poika herää uudestaan. Ja taas sama juttu, yritettiin kaikki mitä keksittiin, myös herättää ihan kunnolla, mutta itku ei vaan kertakaikkiaan loppunut. Paitsi rinnalla, jota sai sitten uudemman kerran.

En tiedä sitten voiko tuo johtua niinkin tyhmästä jutusta, kuin siitä että ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan käytiin töiden jälkeen Jiin kanssa leffassa (Mielensäpahoittaja) ja Mummi haki pojan hoidosta. Me oltiin kyllä sitten hakemassa lasta jo puoli seitsemän aikaan, mutta tehtiin varmaan siinä virhe, ettei pakattu kamoja heti ja menty sen jälkeen kotiin, vaan jäätiin viettämään aikaa anoppilaan ja vasta nukkuma-aikaan suunnattiin kotiin. Tunnelma oli sellainen outo koko ajan, Pikku-Ukko vaikutti päällisin puolin tosi reippaalta ja nauravaiselta, mutta ei suostunut halaamaan tullessa, eikä tullut syliin oikein illan aikanakaan, vaikka varmaan olisi pitkän päivän ja eron jälkeen juuri syliä tarvinut. Ehkä sitten yöllä otettiin vahinkoa takaisin. Tai sitten olen niitä hysteerisiä äitejä, jotka ylireagoivat kaikkeen.

Mulla on kuitenkin sellainen fiilis, että lapsi on sitten kuitenkin pohjimmiltaan aika herkkä ja ei ollut tainnut vielä sopeutua niin hyvin tähän hoitoiluun, ettäkö olisi kestänyt vielä sen 2,5 tunnin lisäeron, vaikka hakijana olikin ihan tuttu ihminen (jonka kanssa samana päivänä kävivät muskarissakin).

Sydäntä rutistaa ja toivon, että olisin väärässä. Mutta yritän halata oikein superpaljon tällä viikolla. Ihan kamalan pienenä kyllä aloittavat tuon omien tunteidensa peittelyn muilta, jos olen oikeassa. Ja se melkein itkettää. Niin että oikeastaan ihan sama, vaikka yövieroitus sitten tilapäisesti menikin puihin. Ehkä se oli vaan nyt tarpeen se rinta, jatketaan sitten joskus. Ja keskitytään nyt vaan vahvistamaan sitä läheisyyden tunnetta hetkeksi.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Kotiintulorituaali

Tajusin, että olen vihdoin löytänyt meille yhden toimivan arkirituaalin: kotiintulorituaalin! Ja mikä ihanampaa, se on oikeasti vastaus aika moneen hoidostapaluuongelmaan - meillähän ehti olla kaksi kuukautta iltakänkkäränkkiä ja puntissaroikkumista, tämän rutiinin hyödyntäminen on selvästi vähentänyt niitä (toki päivät ovat erilaisia). 

En ennen ymmärtänyt, miten valtavan tärkeä on se hetki, kun astutaan kynnyksen yli kotiin. Ajattelin vain jotenkin putkiaivoisesti, että posotetaan tässä nyt tukka putkella, hoidetaan ruoka tulille ja laitetaan pyykkikone käyntiin, vilkaistaan meilit ja kyllähän tää sujuu. Pikku-Ukko oli päivä päivältä enemmän eri mieltä poissaolevan äidin kanssa ja äiti taas helisemässä, kun tuntui, ettei ole tilaa hengittääkään kotona, kun poika vahtii hereilläollessa joka liikettä. 

Mutta sitten kerran älysin lopettaa sen suorittamisen. Tultiin kaupan kautta kotiin, rullasin kärryt postien ja kenkien yli eteiseen, jätin ruokakassit juuri niille sijoilleen. Otin pojan pois kärryistä ja istuttiin yhdessä olohuoneen nurkkaan sylikkäin lukemaan Pikku toukka paksulaista ja Tiitiäisen runolelua ja muita käteenosuvia. Ja se toimi! Ilmeisesti ihan kauheasti ei ole väliä mitä luetaan, kunhan saa olla lähellä niin, että mun jakamaton huomio on hetken lapsessa. Silitän päätä, tökitään kirjan kuvia yhdessä, jutellaan siitä miten päivä on sujunut, minä suomeksi ja Pikku-Ukko omalla klingonillaan. Hymyillään toisillemme ja katsotaan silmiin, muistellaan missä sijaitsee nenä ja missä varpaat. 

Ja 10-15 minuutin päästä mua ei enää tarvita, voin mennä purkamaan ne ruokakassit ja (joskus) saan jopa ottaa iPadin esiin ilman riehuntaa (tosin useinmiten poika on sitä mieltä, että se on lähinnä hänen leikkikalunsa). Ilmeisesti tuolla yhteisellä hetkellä varmistetaan se, että ollaan vielä samaa perhettä ja että molemmilla on ollut päivän aikana ikävä, mutta nyt taas ollaan yhdessä ja kaikki on ok. 

Melkein repesin itse itkuun sillä kerralla kun vihdoin tajusin, se lapsen läheisyydenkaipuu tuntui jälkikäteen niin selvältä, enkä vain ollut osannut siihen kunnolla vastata ja pysähtyä aiemmin. Olo on vähän syyllinen, vaikka tajuan kyllä että oli tämä työn/hoidon aloitus minullekin kuohuttavaa enkä väsyneenä ole selvästi ollut ihan parhaimmillani. Mutta vaikka se vei aikaa, niin tajusin minäkin ja nyt meillä sujuu. Joinain päivinä homma menee nopeasti ja joinain tarvitaan monen monta sylipätkää. Eilen istuttiin melkein koko ilta sylikkäin, taisi olla taas masuvaivoja, kun syötiin viikonloppuna niin paljon kalaa. Joinain iltoina haluaisin itse vain pitää lasta lähellä, mutta usein juuri silloin tämä haluaa leikkiä kassakoneella ja vaan ravistaa halaavat kädet kauemmas, vaatien painelemaan halausten sijaan koneen nappeja ja veivaamaan kampea. Sekin pitää hyväksyä, vaikken vielä tiedä miten.

Ihan kyllästymiseen asti olen kuullut, miten lasten saaminen kasvattaa. Mutta totta on se, että vasta kun se pieni käsi roikkuu puntissa ja itkee, olen valmis pysähtymään ja olemaan läsnä sen pienen hetken. Mutta jotain pientä olen jo tajunnut ja iloitsen siitä. Ainakin meidän kotiintulot sujuvat. 

maanantai 6. lokakuuta 2014

Enterorokon viimeinen kosto

Näin parin viikon päästäkin se enterorokko vielä kivasti ulottaa lonkeroitaan: nyt lähti kämmenistä ja jalkapohjista nahka. Toivottavasti, toivottavasti, toivottavasti pysyy ne kynnet vielä kyydissä kuitenkin. Pikku-Ukolla ei onneksi mitään vastaavanlaisia oireita, minulla vain. Lastentaudit grrrpele.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Äidin pelot, vol ziljoona

Mitä vanhemmaksi tulen, sen syvemmin on pakko myöntää, miten pelko-ohjautuva henkilö olenkaan. Normaalisti pelko tulee normiarjessa ja pikkuisina häivähdyksinä, mutta sitten on niitä totaalisen pelon hetkiä, kuten viime yönä, jolloin vaan joku järkirajoitin katoaa päästä ja ollaan peloissaan. Onneksi tähän ei liittynyt Pikku-Ukko muutoin, kuin että se nukkui tuossa vieressä, oikeastaan ihan ok - hiukan levottomammin vain kuin toissayönä. 

Heräsin yhden maissa siihen epämielyttävään oloon, jonka olen tulkinnut johtuvan kropan väsymyksestä. Sydän lyö tasaisesti, mutta vähän liian korkealla sykkeellä ja toisaalta vähän liian matalilla paineilla, että tuntuisi kivalta. Edes herätys ja "mikä mulla nyt on"-olon järkytys ei nosta sykettä mihinkään, vaan se pompottelee omalla rytmillään, pitää yllä mutta toimii eri lailla. On vaikea nukahtaa uudelleen. Ja siitä melko nopeasti pääseekin valloilleen kaikki se pelko. Entä jos sairastun? Entä jos mulla ei olekaan juuri ollenkaan aikaa Pikku-Ukon ja Jiin kanssa? Entä jos olenkin jo jotenkin vakavasti sairas, mutten vain älyä tulkita tämän väsymyksen alta oireita? Voi miksen ole vielä kirjoittanut sitä kirjettä lapselleni, sitä missä jätän jonkun konkrettisen jäljen siitä, miten valtavasti häntä olen rakastanut? 

Olen onnellinen kaiken pelon keskellä, että siinä pojan nukkuessa rauhaksiin en ala taas sitä ajatuslooppia, missä herkuttelen kaikella sillä, mitä hänelle voi tapahtua. Otan esiin tabletin ja alan lukea Kuukausiliitettä. Lisää vettä pelkomyllyyn! Espoolaisena ei ole kovin vaikea eläytyä juttuun radikalisoituneiden musliminuorten lähdöstä Syyriaan, ISISin riveihin. Niin lähellä - ja niin kaukana. Jonkun heikäläisen kanssa on ehkä oltu samassa junassa, tai kauppajonossa. Olenko minä osaltani ollut luomassa kuilua kantaväestön ja heidän välilleen, joku torjuva katse tai selänkääntö, jos sellaista olisi tarvittu? Olenko siten ollut luomassa myös lapselleni turvattomampaa tai ainakin jännitteisempää ympäristöä? Miten tähän pitäisi suhtautua? Miten tätä voisi alkaa omalta kohdalta ratkoa? 

Näen välähdyksenä, miltä elämä näyttää siellä Syyriassa, tai Irakissa, tai missä tahansa muualla sotatantereella. Miltä tuntuu kasvattaa lapsia sellaisissa oloissa? Montako kyyneltä ne äidit vuodattavat tilanteen tähden, vai meneekö elämä pelkkään selviämiseen? Mietin muitakin uhkia, Venäjää, kiristyvää maailmantilannetta, heikkoja talousnäkymiä, katoavia luonnonvaroja. Yhtäkkiä siinä pimeässä tuntuu siltä, että huoli Pikku-Ukon tulevaisuudesta on ihan murskaava. Miten täällä pitäisi osata lasta kasvattaa, että se näin muuttuvassa maailmassa pärjäisi. Ja että onpa ihanaa, jos sillä olisikin "vain" tavallisen länsimaisen nuoren tai aikuistuvan ihmisen murheita, eikä niitä valtamerenkokoisia selviytymishuolia. Mietin isovanhempiani, joita käytiin eilen katsomassa. Maailma on ollut heidän nuoruudessa myös täynnä kaikenlaisia, monella tapaa konkretisoituneitakin uhkia. Ja silti he kasvattivat tänne lapsia ja elivät elämänsä. Pitäisi muistaa arvostaa enemmän, että ylipäätään näkee elämää yhdeksäänkymppiin, pärjää täällä kaikkien uhkien keskellä. 

En tiedä oliko se ajatus isovanhemmista, vai mikä rauhoitti vihdoin omaa oloa sen verran, että uni alkoi taas painaa silmiä. Pari tuntia tuon kaiken miettimisessä meni, vaikka aamulla se tuntuikin (onneksi) kovin kaukaiselta. Pelon kanssa on opittava elämään, ainakin jos on yhtä mielikuvituksekas kuin minä kehittämään kaikenlaisia huolia ja murheita. Mutta ehkä on hyvä myös vähän enemmän arkikiireen keskellä avata silmiä sille todellisuudelle, missä muut ihmiset täällä pallolla elävät. Itse koitan tänään miettiä, miten voisin ihan siinä tavallisessa arjessa tehdä toisin, että maailma olisi edes vähän toisenlainen.

 

lauantai 4. lokakuuta 2014

Ovis EVVK

Ollaan päästy siihen kohtaan toisen lapsen toivomisessa ja yrityksessä, että skipataan nyt sitten tämä kierto. Olihan se jo mitä, viides, varsinainen kuukautiskierto edellisen raskauden jälkeen, mutta ajatuksen tasolla tietysti toiveita on sieltä vuodenvaihteesta asti ollut mukana. No, eilen kai sitten oli ovulaatio, mutta ihan kertakaikkiaan ei vaan millään tasolla kiinnostanut tarpeeksi. Haluttiin mökille ja Jii vielä sukunsa mökille, jonka huussi+saunapesu -fasiliteetteihin minä taas kerran virtsatietulehduksen juuri läpikäyneenä en halunnut lähteä. Joten ihan sama mikä ovulaatio, tämä viikonloppu ollaan eri osoitteissa.

Jos nyt haluaa elätellä toiveita, niin pitää ihan todella uskoa siihen, että siittiöt elävät tuolla sisällä todella todella pitkään. On sekin kai joku toivo, todistetustihan ne kai ovat joskus viikonkin eläneet ja vielä hoitaneet homman kotiin, mutta melko epätoivoinen saa kai olla jos tuohon luottaa. Joten henkisesti merkkaan tämän kierron menetetyksi. Ehkä ihan huojentavaakin olla kyttäämättä sitä omaa oloaan hetkeen. Ja plussaa on se, että jos mun kiertoni on taas vain sen 3 viikkoa tai sinnepäin, niin eipä tarvitse ihan kauaa odotella sitä seuraavaa.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Kuudes hammas

Miten musta tuntuu, että ensin odotettiin vuosi ylipäätään mitään hampaita ja nyt siellä on molemmat ikenet ihan täynnä pullistumia? Kuudes hammas ollaan saatu jossain tässä välissä, kun en ole huomannut, mutta se ei suinkaan ole siis pari sille vitoselle (eli toinen yläkakkonen) vaan tämäpä tulikin alas. Niin että nyt tuon suun oikealla puolella on neljä hammasta ja vasemmalla kaksi. Nupuroista päätellen vasen puoli on kirimässä tilannetta, mutta on se hiukan hassu näky silti.

Pikku-Ukko reppana on ollut suustaan niin kipeä, ettei ole yhtään halunnut, että kukaan koskee suuhun ja yhtenä yönä oli pakko antaa kunnolla kipulääkettä, kun poika ei voinut maata oikean puolen poski vasten mitään, kun sattui ilmeisesti niin kovin. Yhtenä iltana saatiin minusta hampaisiin liittyvä oksennuskin, jonka jälkeen lapsi meni itse hakemaan lelukorista kaksi (!) purulelua ja puri niitä sellaisella aggressiolla, ettei ole vähään aikaan nähty.

Kuudes hammas siis noin 15 kk iässä. Haluaisin kristallipallon, niin että näkisin, missä mennään vaikkapa 3 kk:n jälkeen. Poskihampaissakin näkyy jo jotain liikehdintää. Vaan nyt kun sanon näin, niin meidän tuurilla niiden puhkeamiseen menee taas se puoli vuotta, niin kuin yleensä.

torstai 2. lokakuuta 2014

Mun 1vee tietää mun PIN-koodin...

Luin sen Facessa kiertäneen Uuden Suomen blogijutun siitä, miten lapset tekevät vanhemmilleen luottokorttilaskua ja nämä joutuvat maksamaan. Hiukan oli sellainen joopajoo-fiilis lukiessa.

Vaan  ei enää seuraavana päivänä, kun Pikku-Ukko oli mun vahtivuorolla ja halusin päästä helpolla ja lykkäsin sille mun kännykän räplättäväksi. Myönnän, että tää ei ollut ihan yksittäinen tai uniikki tilanne, vaan poika on aika tottunut kännykän (ja tabletin) käyttäjä - parasta viihdettä on esim. herätyskellon asetuksessa valittavat hälytysäänet, joiden tahtiin ollaan jammailtu ehkä ziljoona kertaa, jos on muuten ollut vaikeaa saada aamu käyntiin.

Vaan mitä tekee lapsi hetken päästä - juttelee mun äidin kanssa puhelimessa (tai siis pojan tapauksessa kailottaa omaa mölötystään kännykkä tiiviisti suun edessä). Ja se puhelin oli siis lukossa ennen tätä, koska kyseessä on työpuhelin, jonka sähköposteja varten tarvitsee joka hiivatin kerta avata PIN-koodilla näyttö, en vain ollut vielä avannut sitä. Yleensä poika tyytyy tällöin vain pitämään luuria korvallaan ja leikkimään puheluita, jos siinä on se lukitusnäyttö esillä ja jotenkin tyhmänä luulin, että lapsi tyytyisi tilanteeseen tällä kertaa. Olen ilmeisesti liian monta kertaa lapsen nähden avannut koko luurin koodeineen päivineen, koska vaikka koodi mielestäni ei ole ihan helpoimmasta päästä, sai Pikku-Ukko sen jotenkin auki. Testasin koodinpurkua toiseen kertaan ja avasi se sen silläkin kerralla, kun jäi vain odottelemaan, pieni sormi veteli vips vips pitkin älypuhelimenruutua. Siis mitä ihmettä?

No juu, puhumattakaan siis siitä, että se ottii Mammaan yhteyttä ihan ite, mutta se oli tavallaan aika helppo juttu, koska olin soittanut sinnepäin juuri äskettäin ja siihen just soitettujen valikkoon pääsee kyllä helposti. Mutta silti. Mamma oli kyllä iloinen, mutta on mulla silti sellainen fiilis, että tää sukupolvien kokemuspohjaa erottava kuilu venyi taas monella metrillä...

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Yövieroitus jatkuu ihan hyvissä merkeissä

Noniin, puolitoista viikkoa jo tätä yövieroitusta ja voin kyllä sanoa ihan suoraan tässä kohden, että olisi pitänyt tehdä tämä kesällä viimeistään jo. Lapsi on nukkunut hyvin ja rauhoittuu pääsääntöisesti kummanvaan syliin. Nyt pukkaa uutta hammasta koko suu täyteen ja vatsa on tosi epäsäännöllinen ravinnonmuutoksen jälkeen, mutta silti viimeiseen viikkoon mahtuu esimerkiksi kaksi yli 6h yhtäjaksoista unipätkää, mikä on siis enemmän kuin edeltävänä vuonna yhteensä...

En voi sanoa, että olisin itse osannut ottaa iloa irti paremmasta unesta, koska työhommat ovat tulleet kotiin ja illat venyneet pariin otteeseen yön puolelle (soosissa olevan aivon vuoksi työteho on ollut hyvin.. vaihtelevaa). Unettomuus on myös ollut ikävä kaveri, mutta on ollut myös niitä hyviä öitä, kun Jii ystävällisesti on siirtynyt nukkumaan lähimmäksi Pikku-Ukkoa ja hoitaa heräämiset. Siinä suhteessa menee aika hyvin, että ne pienemmät havahtumiset olen ilmeisesti ignoorannut ja jatkanut unia. Yhden 6 tunnin pätkän nukuin kokonaan minäkin ja keho meni aivan totaalisekaisin koko kokemuksesta, mulla meni aamulla 2h päästä töihin kun kaikki tuntui olevan hidastuksella. Ihan tosi friikki tuntemus. Päättelin, että joku aivojen ja kropan buutti pääsi vihdoin vuoden odotuksen jälkeen käyntiin, eikä ehtinyt ajaa ihan loppuun ennen heräämistä.

Vähitellen alkaa siis perhe siirtyä kohti arkea. Hoitokuvio jo rullaa, työt rullaa (vaikka aivo ei, onneksi pomo toistaiseksi katsoo sormien läpi...) ja elämä rullaa. Se vaan, mitä en vieläkään ymmärrä, on että missä välissä pitäisi ehtiä tekemään jotain muuta kuin töitä ja Pikku-Ukon iltamenoja? Koska ne ovat ainoat, jotka tällä hetkellä tähän elämään mahtuvat. Aamulla koira lenkille, töihin, hirveällä kiireellä töistä hakemaan lapsi hoidosta, kaupan kautta kotiin, vähän laatuaikaa pojan kanssa leikkien tai lukien, iltapala ja siinäpä se. Siivous ja harrastukset on siirretty johonkin toiseen elämään sitten. Mutta hyvä tämä on näinkin, vaikka vähän kapealta joskus tuntuukin.