Näinköhän tuolla puhkeaisi hammas..?

Tukholmasta on selvitty, mutta matkaraporttia en jaksa vielä kirjoittaa - isi ja äiti on nyt hiukka väsyneitä ja niin on kyllä poikakin. Matkalla ajateltiin vaan, että pojan väsy varmaan johtui siitä matkasta ja että ollaan laivan tai kaupungin vilinässä koko ajan. Pikku-Ukko nukkui vähän huonosti, oli tavallista itkuisempi ja vaikeammin lohduteltavissa. Ja voihan se edelleenkin olla, että matkan rasitus on syynä kaikelle tuolle, tai sitten joku uusi taito - poika esimerkiksi oppi pomppimaan sylissä kuin pieni marakatti ja kaikki hyväntuuliset hetkensä hytkytti menemään ylös-alas-ylös-alas jommankumman sylissä. Söpöä ja ihan vähän raivostuttavaa jossain siinä 36 tunnin kohdalla.

Mutta kun eilen kotonakin poika oli ihan itkuinen ja minun silmiin jopa pikkuisen kipeän oloinen. Mutta kuumetta ei ollut ja flunssaoireetkin ovat kadonneet, eikä ilmavaivatkaan tuntuneet oikealta vaihtoehdolta tällä kertaa. Poika rauhoittui vain rinnalle, joten annoin sen imeä aina kun siltä tuntui. Hammasjuttujen luo ajatukset vinkkasi se, että poika alkoi itkeä aina tunkiessaan nyrkkiä suuhunsa. Annoin järsiä mun peukalontyveä kokeilumielessä ja itkuun päättyi sekin. Yritin kokeilla niitä ikeniä ja katsottiinkin niitä taskulampulla pienen nukahdettua, ja vaikka mitään ei näy niin ihan kuin oikea ykkösetuhammas tai sen kohta olisi vähäsen kohollaan. Mitään varsinaisia piikkejä ei siis tunnu, mutta ehkä joku toinen etuhammas on aloittanut matkansa kohti ulkoilmaa.

Säälittää pienen puolesta. Muistan itse vielä kuutosten puhkeamisen, grrrh. Koko leuka tuntui ihan väärältä ja oudosti turvonneelta, mutta sieltä jostain sisältäpäin. Kohtaa kuumotti ja siihen ihan sattui, varsinkin juuri ennen kuin itse hammas tuli esiin. Yleensä jonkun kulman esiintulo kertoi siitä, että homma alkoi helpottaa. Toivottavasti Pikku-Ukolle ei jää ihan niin paljon traumoja hampaista kuin meikäläiselle.

Mistä tulikin mieleeni, pitää varata taas aika hammastarkastukseen.

No, toivottavasti jos kyse on hampaasta, se älyää puhjeta nopeasti, kivuttomasti ja keskellä yötä. Kauankohan nuo hampaan puhkeamiset yleensä ottavat, jos kyse olisi siitä? Tajuan taas, miten vähän olen ottanut asioista selvää etukäteen...

Persaukisten perhe

Toisen auton talvirenkaat, toisen auton kesärenkaat, molempien autojen jättihuollot, toisen auton tuulilasi, vauva ja kaikki vauvantarvikkeet, häät ja ristiäiset, uusi pakastin, koiran kohtutulehdus, selkäkuvaus ja tuleva sterilointi, meikän gynekeikka ja lääkkeet sekä erilaiset vakuutusmaksut. Niistä on meidän perheen rahankato tehty. Ai niin juu, ja veromätkyt!

Järkytyin, kun ehdin ajan kanssa summata tämän vuoden kuluja yhteen. Ei ihme, että rahaa on hätätilatililtä kadonnut nopeammin, kuin ehtii tajuta. Näin pahasti en koskaan muista eläneeni yli tulojen ja kohta puoliin myös yli varojen. Käytiin vakava keskustelu Jiin kanssa meidän taloudesta. Mitä tehdään? Tänä vuonna kyllä vielä pärjätään, mutta entä ensi vuosi? Minun mahdollinen hoitovapaa ja Jiin epävarma työtilanne yhdistettynä koko ajan kasvavaan Pikku-Ukkoon, jonka tavaroihin ja tarvikkeisiin tuntuu myös uppoavan kiva penni poikineen. Nyt on pakko alkaa miettiä ratkaisuja koko ajan huononevaan tilanteeseen - entä jos ensi vuonna meillä onkin toinen työttömyystuilla ja toinen kotihoidon? Ennen kuin päästään kartoittamaan koko tilannetta, sovittiin että nyt kun tullaan Tukholman reissusta otetaan seuraavat kaksi kuukautta säästön kannalta. Jii nyt tuhlaa aika vähän muuhun kuin ulkona syömiseen ja sekin on vähän työstä johtuvaa olosuhteiden pakkoa. Mutta minä, joka olen aika huoleti vingutellut tässä kesän rahaa menemään joudun nyt kyllä ottamaan itseäni kunnolla niskasta kiinni. Nyt katsotaan, mitä tarvitaan ja ostetaan vasta sitten. Yritän tehdä säästöprojektista itselleni mielenkiintoisen ja haastavan koittamalla ainakin lokakuun kitkuttaa niin vähällä kulutuksella kuin pystyn (sori Suomi ja kestävyysvaje...). Ihan hyvä ajatus se on senkin vuoksi, että tuleepa ainakin mietittyä nyt oikeasti myös sitä, että onko meidän mahdollista selvitä kotihoidontuen rahoilla.

Olihan meillä unelma yhteisestä kämpästäkin, vähän pihaa ja kunnon säilytystilat ja Pikku-Ukolle oma huone, mutta sekin saa nyt sitten odottaa vielä hetken. Haluaisin niin eroon tuosta toisesta kotterosta, koska ihan silkkaa idiotismia on vielä tässä tilanteessa kahta pitää (eikä oikeasti meillä käyttöäkään ole enää niin paljon). Jiitä vaan sylettää luopua siitä pienemmästä, kun siihen tehtiin juuri tosi kallis huolto suhteessa sen jälleenmyyntiarvoon. Olisi juu pitänyt miettiä silloin paremmin, mutta kun hahhaa tässä on ollut vähän kaikenlaista muutakin mietittävää viime aikoina.

No, nyt kun taas tajusi tilanteen, pääsee sitä ratkomaankin.

Ensimmäiset juoksuaskeleet

Kylläpä tuntuu hyvältä! Tällä viikolla nimittäin gynekologikäynnin huojentamana uskaltauduin vihdoin tekemään sitä, mitä on mieli tehnyt jo pitkään: juoksemaan. Silloin edellisen kerran, kun hommasin itseni terveellisten elämäntapojen polulle ja sain painoakin kunnolla alas, kipinä muutokseen tuli juuri siitä, kun sain lenkkitossut alle ja ulos juoksemaan. Toivon, että kuntoprojekti jatkuu paremmalla tiellä nyt, kun olen todistanut taas itselleni, että kaikesta synnytyksestä ja sen toipumisprojekteista huolimatta mun kroppani pystyy ja jaksaa edelleen juosta.

Vaikka eihän nyt puhuta mistään isoista matkoista. Ekan lenkin heitin flunssatoipilaana ja juoksin vajaan neljän kilsan pätkästä ehkä puolet - tyyliin 50 metriä juoksua ja 50 metriä kävelyä. Tosi paljon piti kiinnittää huomiota lantion oikeaan asentoon ja siihen, että tietoisesti vähän piti lantionpohjanlihaksilla vastaan. Mutta ehkä vatsatanssi tai muu lantionpohjajumppa on sitten auttanut, koska ei se juoksu ja tärähdykset enää tuntuneetkaan siltä, että sisuskalut haluiaisi tunkea joka askeleella ulos. Pidin huolta, että joka kerran kun alkoi tuntua pahalta, huilasin kävelemällä. Välillä sitä jaksoi pidempiä ja välillä lyhyempiä pätkiä, mutta lenkki päästiin loppuun ja olo oli ihan mieletön! Koirakin tuijotti kotona emäntää, että wautsi sehän liikkuu taas ja sekös tuntui hyvältä :)

Eilen ennen Tukholmaan lähtöä pistin uudestaan lenkkarit jalkaan ja ajattelin, että nyt sitten kokeilen kunnolla, kuinka pitkään pystyn juoksemaan putkeen. Ja yllätyksekseni 4,5 kilsan lenkki hoitui kokonaan juoksulla. Olkoonkin, että tahti oli aivan naurettavan hidas ja yritin pitää askelluksen tosi lähellä maata vaimentaakseni tärähdyksiä - ja niitä lantionpohjanlihaksia piti jännittää edelliskertaa enemmän. Selvästi huomasi, että kunto on aika nolla ja jopa se edellinen juoksulenkki painoi, mutta kaikesta huolimatta jalat yhtäkkiä vaan kantoivat juosten ihan kotiin asti. Ihan mieletön fiilis!

Kyllä varmaan olisi vähän aiemminkin voinut sitten uskaltautua kokeilemaan tuota, mutta jotenkin tässä ilonhuumassa  ei haittaa vaikka siihen se kolme ja puoli kuukautta menikin. Nyt homma sujuu taas ja kun tälleen varovaisesti aloittelee, niin meidän selkävammainen koirakin pysyy tahdissa mukana ja kuntoutuu samalla. Ehkä sitä voisi jossain kohti koittaa vähän juosta rattaidenkin kanssa, mutta kun mentiin ottamaan sellainen kauppakeskusmalli, eli pienet ja kääntyvät pyörät edessä, niin en tiedä taipuuko ne siihen hommaan. Talvihan tässä on jokatapauksessa tulossa eteen, joten ehkä ihan sama. Mutta mulla on nyt älytön vapauden fiilis, kun tietää taas että juoksemaan pääsee. Jiikin oli niin iloinen mun ilostani, että lupasi hoitaa Pikku-Ukkoa vuorojensa välissä niin, että pääsisin ainakin pari kolme lenkkiä viikossa tekemään. Jes!

Pikku-Ukon ihkaensimmäisen matkan lähtö on tänään!

Pakaasit on pakattu ja passit valmiina. Ei me nyt Tukholmaa kauemmas mennä, ja tutussa porukassa vaan, mutta kiva on silti lähteä. Jännittää vaan, kun flunssan seurauksena pojalta on kadonnut se viimeinenkin rytmi ja eilen kavereilla ollessa poika vaan kitisi ensin nälkää ja sitten väsyä haluamatta kuitenkaan a) syödä tai b) nukkua. Jännään etukäteen, että mitenhän meillä sujuu sitten siellä hytissä tai kaupunkikierroksella, jos tuo saa samanlaisia kohtauksia kuin eilen, joihin oikein mikään ei auta. Toivotaan, että matkalle kuitenkin lähtee meidän hyväntuulinen Dr Jekyll eikä se karmaiseva peto, jonka kanssa äiti ja isä vaan haluaisi itkeä ja sulkeutua hyttiinsä.

Pojan kamat oli helppo pakata rutiinilla mukaan. Bodyt, potkarit, housut, takki ja pipo, lämpökerrasto, hanskat ja sukat, kantoreppu, unipussi, vaipat ja wipesit, Cuplaton ja Panadol, D-vitamiinit - niin helppoa muistaa nykyään, vaikka ei todellakaan ollut, kun ensimmäistä mökkikeikkaa lähti yrittämään. Silloin oli yhtä itkua ja hammastenkiristystä ja suurta paniikkia muistaa ja kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Nyt suurempaa vaikeutta tuotti äidin matkatavarat, kun tarkoitus oli käydä vuorotellen pareittain syömässä hienosti samalla kun toiset vahtivat lasta. Yllättäen mitään nättiä ja ihanaa ei osannutkaan valita kaapeista (ja harva juttu mahtuu edelleenkään, kun raskauskiloprojekti ei oo ihan silleen edennyt kuin toivoisi...) kun pitäisi lähteä romanttisesti syömään ihan kahdestaan. Tekisi mieli ottaa koko vaatekaappi mukaan, vaikkei siitäkään varmaan mitään iloa oikeasti ole.

Pakkaamista helpottaa aina kunnon deadline. Nyt kun ihan kohta alkaa koiran anoppilaanjättö ja viimeisten asioidenhoitorumba ennen kuin lähdetään ajelemaan kohti satamaa, on vain pakko valita jotain ja toivoa parasta. Ja sitä, että Pikku-Ukko on matkavalmisteluille suopeana.

Jännittää :)

p.s. Onko ihan kamalan neuroottista ottaa laivalle omat vauvan pelastusliivit. Ne ei nimittäin ollut kaikkein helpoimmat pukea, joten hätätilanteessa käyttäisin mieluusti senkin ajan joka menee niiden etsimiseen niiden päällepukemiseen. Ja miksi mä taas käytän energiaa kaikkein pahimpien skenaarioiden miettimiseen, miksi?

Herra Hyrrä Väkkyräinen

Jos meillä ennen asui herra Flirtti, nyt meillä on talossa sellainen väkkyrä, ettei mitään rajaa. Uskomatonta, mitä kaikkea kahdeksan kilon tykinkuula pystyy halutessaan tekemään (ja kuinka paljon esimerkiksi sattuu, kun poika ojentaa itsensä nopeasti osuen samalla äitiä leukaan...).

Sen lisäksi, että poika selittää ja laulaa siis koko, koko päivän (ja vaatii sitä samaa takaisin lähiympäristöltään... helppo juttu!), niin tässä viikon sisään on vahvan kaksikäsitarttumaotteen lisäksi tullut kehityksessä mukaan myös iiiiso liikehdintä. Sylissä ei enää istuta vaan pompitaan tasajaloin tai keinutaan tai muuten vatkataan jotain ruumiinosaa koko ajan. Ja ensimmäistä kertaa viime yönä ei herätty tukkoisen nenän aiheuttamiin ääniin tai yskänpuuskiin, vaan siihen, että joku pojan punkassa sanoo plonk. Ekalla kerralla jalka osui siinä sängyn toisen pään päällä olevaan hoitotasoon, joka heilahti paikaltaan, tokalla kerralla poika löytyi punkasta poikittain kääntyneenä ja oli kovaa vauhtia jatkamassa liikettä niin, että olisi pian ollut pää sängyn matalampaan reunaan päin (sängynpäätyä ollaan parilla kirjalla nostettu). Miksi? Ei mitään käryä. Luulisi, että vauvastakin tuntuisi tyhmältä mennä suuntaan, jossa pää on alaspäin, mutta sinne vaan pöngittiin aina heti kun irti laskettiin. Muutama hetki yöstä meni siinä, että sai pojan nukutettua niin syvään uneen, että me pystyttiin Jiinkin kanssa nukkumaan ilman jatkuvaa kolinaa naapurisängystä.

Mutta ihana nähdä, miten tuo saa koko ajan varmuutta liikkumiseensa ja ilmehdintäänsä! Kun vielä se suostuisi olemaan välillä makuullaan ihan valveilla ollessaankin, niin päästäisiin taas kääntymisharjoituksia tekemään. Arvatkaa montako käännöstä ollaan tehty tässä ensimmäisten käännösten jälkeen itsenäisesti? Nolla. Ehkä neuvolantäti oli oikeassa, kun sanoi, että Pikku-Ukko kokeili sitä ja huomasi taidon ihan ylimainostetuksi. Tai jotain.

Äskeisestä eduskunnan keskustelusta kotihoidontukeen liittyen

Tavallaan äskeinen eduskunnassa käyty olisi hauskaa viihdettä, mutta kun ei ole, kun on kerrankin suoraan omaa tilannetta koskeva päätös nuijan alla. Nyt kun kerrankin alusta loppuun pystyi poikaa leikittäessä kuuntelemaan niin täytyy todeta, miten eri tasoisia argumentoijia eduskunnasta löytyy. Ja myös hämmentävää, miten erilaisilta kulmilta tilannetta voi katsoa.

En pääse vieläkään yli siitä, että ihan jo oman perheen tilanteen vuoksi hallituksen esitys on minusta huono tai ainakin väärin nimetty. Meidän perheessä tilanne on se, että kun Jii on uranvaihtaja ja haluaa satsata juuri nyt uuteen työhönsä, niin kotiin voi ja haluaa jäädä vain toinen vanhempi, minä. Eli meillä ei millään hallituksen painostuskonstilla ainakaan Pikku-Ukon lapsuusaikana isä ole jäämässä kotiin. Käytännössä siis Pikku-Ukon varhaishoidon kannalta kestoa rajoitetaan. En vieläkään tiedä, miten meillä sitten tullaan tekemään, eli milloin menen töihin. Tutkimustuloksia olen nähnyt vain siitä, että ennen toista ikävuotta ei päivähoidon tuomilla sosiaalisilla virikkeillä ole lapselle hyötyä vaan ennen tätä psykologien mielestä kotihoito on kehitykselle kuitenkin paremi. Sen jälkeen ilmeisesti jo on (tai näin muistelen, pitääkin paneutua tarkemmin aiheeseen). Harva vaan otti esille tämänkaltaisia lapsikeskeisiä argumentteja, puhuttiin kyllä paljon valtion kassasta ja kilpailukyvystä, päiväkotien (tai varhaiskasvatuslaitoksen), huolesta naisten epätasa-arvoisesta asemasta työmarkkinoilla ja perheiden valinnanmahdollisuudesta. Varsinkin huolehdittiin monilapsisen perheen äideistä, jotka ovat ketjuttaneet hoitovapaita ja pudonneet ns. kelkasta.

Hallitus sanoo, että kyseessä ei ole leikkaus koska vastaavasti päivähoidon kulujen lisääminen tuo 250-300 miljoonan kulut. Vaikka hallituspuoluetta olen äänestänyt, niin tässä kohti en ymmärrä miksi minunkin mielestä ihan selvästi ongelmallisia asioita, budjettivajetta, naisten epätasa-arvoa jne lähdetään tästä kulmasta ratkomaan. Työttömyyskorvauskin on suurempi kuin kotihoidon tuki, joten jos perheissä ei itse ole päätetty jäädä kotiin, niin ihmettelen kyllä kuka sinne on pakottanut? Tai ehkä olen vain sulkenut silmäni tältäkin. Itse olisin aloittanut muutoksen tasaamalla niitä perhevapaisiin liittyviä työantajakuluja tai ottamalla mallia Ruotsista, jossa nämä kulut on otettu pois työnantajille ja kumman tahansa vanhemman käytettävissä on x päivää käytettävissä lapsen kahdeksanteen ikävuoteen asti (olikohan se 480 päivää vai kuulinko väärin). Enemmän pitäisi perehtyä kaikkiin vaikutuksiin ja keskustella kuin mitä nyt ollaan tekemässä. Mutta tottahan on sekin, että jos valtion kassassa ei ole rahaa, niin jotain on pakko tehdä.

Joka tapauksessa mielestäni tämäkin, kuten muutkin keskustelut ovat perimmiltään kysymys siitä, mitä asiaa pitää kaikkein kiperimpänä ongelmana. Vasemmistolle se tuntui olevan naiset töissä, samoilla palkoilla ja eläkkeiden piirissä, oikeistolle vanhempien tasa-arvoinen oikeus osallistua perheen pyörittämiseen ja työn tarjonnan lisääntyminen. Oppositiossa osa puhui paremmin, osa populistisemmin, mutta hyviä kysymyksiä herätettiin siitä, kuka saa päättää perheisiin liittyvistä päätöksistä ja miten muutos koskee marginaaleja, kuten esimerkiksi yksinhuoltajia ja yrittäjiä. Tajusin, että tällä hetkellä minulle itselleni kysymys on ennen kaikkea siitä, mikä on Pikku-Ukolle meidän perheessä parasta. Ja siihen en kyllä osaa vielä vastata mitään. Alkaa tosiaan varmistua se ajatus, että ainakin yli yksivuotiaaksi se on kotona. Mutta entä sitten? Ja entä minä?

Huojentava gynekäynti

Viime viikolla meni hermo julkisen puolen odotteluun, minähän siis sain ajan pari viikkoa sitten soittaessani vasta ihan lokakuun loppuun. Kävin eilen gynellä kun halusin nyt kertakaikkiaan, että joku katsoo, ettei mulla ole kohtuun jäänyt mitään ihmeellistä, kun jälkivuoto kesti sen seitsemän viikkoa, että joku tsekkaa laskeumien ja limakalvojen tilanteen ja että voin puhua könttänä kaikki mieltä huolettavat asiat kun tuntuu, ettei sille oikein aikaa jäänyt neuvolan osalta - siellä kun tuntui äiti kiinnostavan mikroskooppisen vähän heti kun sai pusattua lapsen ulkomailmaan.

No, ihan alkuun sain taas kerran kuulla saman kuin ennen: synnytyksen jälkeen paikat eivät tule koskaan olemaan ihan ennallaan. Mutta minun osalta näytti vihdoin paremmalta, granulaatiokudos oli toipunut ihan itsekseen eikä sitä löytynyt emättimen ulko- eikä sisäpuolelta. Lantionpohjan lihasten jumppauskin on tuottanut tulosta (hyvä minä!!) - nyt oli jäljellä enää fysiologista laskeumaa, muttei selvästi mitään vakavaa. Sain siis lupauksen siitä, että saan vielä joku päivä tässä juosta. Ja on minusta tuntunutkin siltä, että on pystynyt ottamaan lyhyitä pyrähdyksiä myös ilman oireita tässä viime aikoina. Painonhallinnan kannalta mahdollisuus juosta olisi kyllä tärkeä, samoin henkisesti, joten iloitsen kovasti! Kohdussa ei ollut mitään, se ultrattiinkin ja kaikki oli kunnossa sen osalta. Oudot oireet selitti luultavasti imetyksestä johtuva limakalvojen oheneminen, ovat menneet niin ohuiksi että ärtyvät mistä vaan ja sitä kautta varmaan bakteerivaginoosi on päässyt iskemään, vaikka tuntuukin että synnytyksen jälkeen olen suihkuttanut alapäätä enemmän kuin muulloin yhteensä. Tai ehkä sitten juuri sen vuoksi. Mutta molempiin oireisiin tuli kunnon tropit, joten olen helpottunut ja toiveikas, että tästä lähtee helpottamaan.

Mietin sitä kohdun ultrausta, että oliko ihan turhaa maksaa siitä, mutta samalla löytyi pieni kysta vasemmasta munasarjasta. Harmittomalta dermoidikystalta kuulemma näytti, eikä sille tarvitse akuutisti tehdä mitään, mutta sitä pitää nyt sitten kontrolloida ja ultrata uudelleen vuoden päästä, ettei ole kasvu-uralla. Muistelen kyllä, että alkuraskauden ultrassa lääkääri siitä mainitsi myös jotain, tosin silloin luultiin, että oli keltarauhasrakkula, mutten silti jaksa olla huolissani. Joku lääkärituttu joskus sanoi, että kystat ne tulee ja menee. Mutta nyt on ainakin tulevaisuutta varten seurantakuvat, jos joskus sitten pitäisikin pohtia mistä se on tullut ja miten kehittynyt.

Rinnat oli myös ok, sain papa-näytteen otettua (ei todella tunnu synnytyksen jälkeen yhtään miltään, tai sitten lääkäri oli vaan superhyvä ottamaan sen) ja puhuttiin imetysajan ehkäisyt ja muut toipumiseen liittyvät asiat kuntoon. Gyne myös vannotti, että 2 kk ennen kuin aletaan edes harkita toisen lapsen hankintaa, pitää muistaa aloittaa foolihapon syönti. Hyviä ohjeita, muttei ehkä ihan akuutisti tarpeellisia :) Mojovan laskun sain kuitenkin aikaiseksi ja hirveän määrän reseptejä apteekkikeikalle, mutta vihdoin tuntui siltä, että tämän synnytyksen voi jättää taakseen, että niin hyvässä kunnossa kuitenkin aletaan jo olla, ettei aktiivisesti täydy tämän jälkeen sitä muistella kun mikään ei enää vihlo tai kirvele tai jomota. Jo se on aikakin, tänään on 102 päivää synnytyksestä...

Nyt pitää vaan muistaa perua se julkiselle varattu lääkärikäynti ja sitten kaikki on ok :)

Verkostojen merkitys

Kaverin kanssa juteltiin lapsista ylipäätään ja siitä, toivoisimmeko joskus lisää lapsia. Kaveri, joka sai oman esikoisensa pari kuukautta ennen meitä, tokaisi yksikantaan: olisihan se kiva, mutta rehellisesti ajateltuna ei taida olla mahdollista kun verkostot puuttuvat. Heillä mies käy töissä ja vaimoke on kotona, lapsi on tosi vaativa ja molempien perheet ovat liian kaukana, jotta hoitoapua saisi helposti. Ystäviltä, joita voisi ajatella on juuri nyt samaan aikaan omat pienet lapset ja kädet täynnä töitä tai sitten ei vielä mitään kokemusta lapsista.Tuntui tosi pahalta heidän puolestaan, koska naamasta näki, että apu olisi ilman pikkukakkostakin tarpeen jo nyt.

Meillä on ollut omat ongelmat molempien jaksamisen kanssa tässä viime aikoina, mutta ainakin apua on ollut saatavilla kun sitä on tarvittu. Sekä minun että Jiin vanhemmille Pikku-Ukko on ensimmäinen lapsenlapsi ja molemmissa mummiloissa on ilolla tervehditty mahdollisuutta ottaa poika hoitoon - niissä rajoissa toki, mitä nyt on eli käytännössä imetysvälin osalta. Omat vanhemmat ovat kesäisin tunnin ja talvisin kahden tunnin ajomatkan päässä, mutta ovat tarvittaessa aina myös liikkuneet tännepäin. Jiin vanhemmat asuvat lähempänä ja siellä käydään vähintään kerran pariin viikkoon ihan reilusti syömässä, tapa joka oli meikäläiselle alkuun hyvin vaikea tottua, tuntui hyväksikäytöltä ryövätä toisten jääkaappia niin tiuhaan. Tällä hetkellä kuitenkin arvostan näin konkreettista apua ihan yli kaiken. Anoppi lähettelee usein Jiin mukana ruokaa meille ja sieltä soitetaan usein myös, voisiko meidän koira tulla kylään - eläkeläiset kun mieluusti tuota meidän nokkaeläintä kuskaavat koirapuistoon ja lenkille, sanovat sen piristävän päiviä. Se piristää kyllä meidänkin päiviä ;) Koira oli pojan syntymän molemmin puolin melkein kuukauden myös minun vanhemmillani ja juoksenteli vapaana mökillä ja kävi isän seurana lenkillä. Mietin, että sen on tällä hetkellä varmaan melkein kivempaa olla näissä varakodeissaan, mutta silti on kiva saada se meidänkin arkeen.

Ja jos vanhemmat tarjoavat sitä konkreettista tukea, niin sekä Jiin että minun onni noin niinkuin henkiseltä puolelta on ehdottomasti jo raskausaikana ollut vertaistuki. Seitsemän ystävääni sai tässä puolen vuoden sisään lapsen, moni vielä esikoisen, joten keskusteluapua ja neuvoja on ollut saatavilla  yllin kyllin. Varsinkin raskausvaivojen kanssa ja Pikku-Ukon ensimmäisen kuukauden karjumisten kanssa se kyllä olikin tarpeen, pienen itkun ja perspektiivitsekin jälkeen sitä taas jaksaa omaa arkea. Parin kaverin kanssa meillä on aktiiviset WhatsApp-keskustelut käynnissä öisinkin. Jos yöimetyksellä tulee mieleen jotain, voi aina naputella toiselle viestin (se kun on siis ilmaista...) ja viimeistään seuraavaan imetykseen mennessä toinen onkin jo vastannut. Siinä on ihmetelty ne kakan värit, järkyttävät selkäkakat, katoavat sukat, väärin mitoitetut lastenvaatteet, idiootit miehet, urpot toiset äidit (koska itsehän ei koskaan ole), neuvolatraumat ja -jännitykset. Tekee hyvää olla hautomatta niitäkään juttuja yksin liian pitkään, kun tukea ja korvia on saatavilla. Ystävät repivät myös ulos talosta kun ei itse tulisi lähdettyä tai tarjoavat seuraansa kun on yksinäinen tai seinät kaatuu päälle.

Hämmästyn itsekin, miten paljon olen ollut valmis ottamaan vastaan apua. Ei siitä ole kuin pari vuotta, kun olin ihan uupunut ihmisraato, jonka mielestä kaikki piti aina pystyä tekemään itse, yksin, omin voimin. Ja jos ei voimat nyt ihan riittäneetkään, niin toisille ei ainakaan siitä kerrottu, purtiin huulta vaan ja hymyiltiin. Koskaan en ole mitenkään supersosiaaliseksi itseäni mieltänyt, mutta hyviä ystäviäkin löytyy ja kaukaisempiakin tuttavuuksia yhdistää nykyinen elämäntilanne. Mutta aika pitkä matka on pitänyt kulkea, jotta tässä ollaan ja pystyn istumaan siinä anopin ruokapöydässä ja syömään vatsani täyteen eikä vain vähäsen näön vuoksi, etten vaan jäisi tästäkin kiitollisuudenvelkaan. Tai myöntämään ystävälle, miten ulalla olen vaikkapa äitiyden suhteen ja pyytämään neuvoja, miten suhtautua vaikkapa puolen tunnin itkuraivareihin kärryttelyn keskellä. Mutta mikä ilo, että kun vihdoin olen tässä, on myöskin verkostoa sen verran, että ei tarvitse jäädä yksin asioiden kanssa, että koira saadaan jotenkin eläinlääkäriin kun tarvitaan, että minä saan hetken hengähdystauon kun joku toinen tekee ruokaa tai me voidaan flunssaisinakin lähettää Jii pitkäksi viikonlopuksi itsekseen mökille kokoamaan itseään, koska mun vanhemmat katsovat, että me pojan kanssa pärjäillään sillä välillä. Pitäisi muistaa olla oikeasti kiitollinen kaikesta tästä, koska kaverin kanssa keskusteltuani vasta tajusin, ettei se todellakaan ole itsestäänselvyys. Meillä ei ehkä ole ihan valtavasti rahaa, mutta käytännössä meidän arkea ei myöskään rajaa pelkästään meidän kahden aika- tai jaksamisresurssit, vaan monia asioita voidaan sumplia kuntoon yhdessä isommalla porukalla.

Haluan myös ajatella, että Pikku-Ukko hyötyy tästä muutenkin kuin saamalla vanhemmat, jotka jaksavat vähän paremmin. Se, että käydään usein isovanhemmilla tutustuttaa pojan myös sukulaisiinsa ja antaa näille mahdollisuuden antaa tälle kaikkea sitä, mistä mekin ollaan Jiin kanssa nautittu. Pappa opettaa ehkä pelaamaan tennistä ja arvostamaan terveyttä, Mamma puhumaan tunteistaan, Mummi kertoo parhaat sadut (tai kirjoittaa ne itse) ja Vaari näyttää miten kaikki maailman vimpaimet toimivat. Toivottavasti ainakin. Ja ystäväpiirissäkin on niin paljon ihania ihmisiä, joilla olisi vaikka mitä hyvää näytettävää pienelle.

Toisen kaverin veljeltä löydettiin vakava syöpä. Meidän ikäinen, tajusin, ja pelko hiipi mieleen. Jos tästä itse kuolisi tai Jiille kävisi jotain, niin miten minun pienelle, rakkaalle pojalleni käy? Helpotti vähäsen, kun tajusin, ettei lapsen kasvatustakaan tarvitse täällä tehdä yksin. Vaikka haluan minä silti kulkea pojan rinnalla mahdollisimman pitkään :) Vanha minäni ei todellakaan olisi sanonut, että rakkauden teko voi olla myös antaa lapselleen niitä verkostoja, koska ennen en ymmärtänyt niiden todellista arvoa. Mutta nyt alkaa jo nähdä mikä rikkaus on siinä, että päästää muita elämäänsä - myös silloin kun kaikki ei ole niin siloista ja ihanaa vaan ihan tavallista, tylsää ja vähän kaoottista arkea.

Lapsiperheen koira, koiraperheen lapsi

Tajuan vasta nyt, mikä säkä meillä on käynyt. Meille sattui jostain ihmeen tuurista juuri yksi niitä koiria, jotka istuvat lapsiperheeseen helposti. Ja hyvä niin. Mietin, miten monta kertaa olen harrastuksissa kuitenkin vähän toivonut, että voi kun olisi vähän vietikkäämpi ja vähän terävämpi koira, ettei ihan noin pehmeä ja valmis alistumaan mihin vaan. Vähän luonteikkaampi ja luovempi. Olen pyytänyt koiralta anteeksi näitä toiveitani jo moneen kertaan tässä kolmen kuukauden aikana, nyt kun on käynyt hyvin selkeäksi se, mikä valtava etu on siinä, että koira ei hypi tai riehu kotona, ei hauku pojan päiväuniaikaan (tai juuri muulloinkaan), ei lähde lintujen ja oravien perään tai yritä syödä muita koiria tai ihmisiä kun kärryttelen pojan ja sen kanssa ulkona, jaksaa odottaa (vähän liiankin kiltisti) omaa vuoroaan ulkoilutuksen osalta, ei syö pojan leluja lattialta tai sen tarvikkeita muualtakaan eikä yritä muuta kuin vähän pusutella poikaa, eikä esimerkiksi viedä kasvatusvastuuta minulta ja Jiiltä. Silti koskaan en luota koiraan niin paljon, että poistuisin kuvan kaltaisista tilanteista ja jättäisin nuo kahdestaan. Tiedän, että meidän koiran suvussa ei ole aggressioita, luonnetestienkin mukaan puolustusviettiä edes oman itsen puolustamiseen ei juuri ole. Mutta kyllä tuo silti painetta kerää, jos ei pääse välillä itsekseen rauhoittumaan ja käytös yllättävissä tilanteissa voi millä tahansa koiralla olla, paremman sanan puutteessa, yllättävää. Ja meidän perhe on nyt jo vuoden elänyt koko ajan koiran näkökulmasta muutoksessa, joten kestämistä sillä on ollut senkin osalta ja pitää itse muistaa, että se vaikuttaa siellä alla.

Olen edelleen hämmästynyt siitä, että koira ylipäätään voi ymmärtää laumansa ihmisen olevan raskaana - ja miten aikaisin! Väitän edelleen, että meidän koira tajusi jo useampi viikko ennen meitä, että jotain on nyt siellä mahassa kasvamassa. Kun siinä vaiheessa treenattiin koiran kanssa noin kuusi kertaa viikossa vähän kaikkea, hämmästyin ja vähän loukkaannuinkin, kun koira yhtäkkiä ilmoitti käytöksellään, että sun kanssa kyllä en enää tee. Ja kotona hakeutui yhtäkkiä Jiin läheisyyteen (siellä se kuppaa muuten edelleenkin). Kyllä se itseä helpotti, kun vihdoin tajusi, mistä oli kyse ja miksi se reagoi niin kuin reagoi, koki varmaan itsekin että emäntä oli nyt vähän pettänyt suhteessa siihen, kun meni hommaamaan itsensä raskaaksi. Uusi pettymys koiralle tuli siinä vaiheessa kun minulla loppui yhdellä iskulla kaikki treenaaminen ja myös lenkitys kun piti olla rauhaksiin istukan verenvuotojen vuoksi. Se oli koiralle vielä kovempi isku, mutta hitsasi toisaalta isäntää ja koiraa vahvemmin yhteen - se taas kantaa nyt, kun Jii on voinut relata lähtemällä lapsiperhekaaoksesta pitkälle lenkille koiran kanssa. Mekin päästiin vuodenvaihteen jälkeen taas koiran kanssa treenikentille uudella innolla, mutta selvästi huomasi, että suhteessa on sellaista monimutkaisuutta, jota siinä ennen ei ollut. Pojan syntymän jälkeen ymmärsin hyvin, miksi yksi ohjaaja kehotti joskus surressani koiran motivoinnin vaikeutta (kun se ei ole yhtään ahne vaan älyttömän nirso), että ottakaa toinen koira, koulutat sitten laumavietillä kun sitä tuntuu riittävän. Ihan hirveästi en kuitenkaan uskalla koiran ja pojan välille kasata treenienkään vuoksi jännitteitä, ainakaan enempää kuin niitä joka tapauksessa siinä on. Mutta totta on, että kun koiraan ei kotona kerta kaikkiaan ehdi kiinnittää juurikaan huomiota, on se verrattoman onnellinen kun päästään joskus tekemään jotain ihan vaan kaksin.

Kaikesta tästä luopumisesta huolimatta, mitä koira on joutunut kokemaan, se tervehti poikaa silti ensimmäisen kerrran lempeällä nuuhkinnalla ja pusulla korvaan ja on siitä lähtien suhtautunut varovaisella hyväksynnällä. Kertaakaan ei ole täytynyt sille teroittaa, että poika tulee ensin, se ymmärsi sen meidän käytöksestä ihan itse ja on siihenkin alistunut ilman mutinoita. Vähän ääniherkkänä joutuu kaikki ääntelevät lelut totuttamaan koiralle erikseen, tai ainakin jokaisesta uudesta se on aina hyvin kiinnostunut, ennen kuin turtuu. Jonkun verran olen joutunut sitä myös käskemään kauemmas kun poika puuhaa sitterissä tai leikkimatolla - siinä kun oma mukaavuusetäisyys koiralle ja sen ulottuvilla olevalle pojalle on hiukkasen kauempi, kuin mitä koira luonnostaan ottaisi. Kerran käänsin selkäni ja koira meni ihan sitteriin kiinni makoilemaan ja katsoi minua ikään kuin sillä tavoin, että jos et sinä vahdi tätä lasta niin minä kyllä vahdin. Paimenkoirana se kyllä muutenkin pitää todella tarkasti huolta, ettei mikään uhkaa poikaa ja ettei kukaan unohda vaan poikaa kyydistä. Se huolestuu vähän myös joka kerran, kun uusi ihminen ottaa pojan hoitoonsa ja seurailee aikansa, että kaikki menee hyvin. Lenkeillä koira, joka ikinä ei ole jäänyt mitään kyttäilemään, suhtautuu kärrylenkillä epäluuloisesti tyhjäkäynnillä oleviin autoihin ja humalaisiin ihmisiin ja katselee minua, että ymmärränhän nyt olla varovainen. Rakastan sitä ihan mielettömästi näidenkin vuoksi ja mietin, miten ihmeellistä on että koira noin pitää huolta ihan toisen lajin pienokaisesta, ihan selvästi tajuten sen tarvitsevan erityistä huolenpitoa.

Siitä huolimatta jos nyt tietäisin, minkälaista sumplimista koiran hoito pikkuvauvan kanssa on, en olisi ottanut koiraa silloin kun otimme vaan olisin odottanut siihen, että kaikki lapset ovat vähän vanhempia. Silti nyt kun se kerran on, pitää vaan saada arki järjestymään - ja tässä on kyllä lähipiiri ollut suurena apuna. Isoimmat ongelmat ovat olleet koiran äkillinen sairastuminen yöllä, jolloin Jii oli työvuorossa - mihin minä olisin huutavan lapsen kanssa irronnut, joten appivanhemmat hätyytettiin paikalle noukkimaan koira ja viemään se aamusta eläinlääkäriin (ihanat vielä tulivat ja kehuivat, miten kiva auringonnousu oli ollut, eivätkä yhtään nurkuneet, että herätettiin). Lisäksi ollaan vedetty koira ja minä korvat luimussa lenkkiä kun poika huutaa vaunuissa, jossa sitä ei ollenkaan huvita olla. Koiraparka ei yhdessä vaiheessa edes uskaltanut pissiä, kun poika huusi vaan jäi pidättelemään kun pelkäsi, että joku hätätila on käsillä. Sittemmin on onneksi oppinut, mutta stressaa selvästi silti siitä.

Uskon kuitenkin, että vauva-ajasta selvitään kyllä. Seuraava mietinnän kohde onkin se, mitä tapahtuu, kun tuo pieni alkaa liikkua ja kiinnostua koirasta. Toki pojalle pitää teroittaa, että koiran annetaan olla rauhassa ja hännästä ei vedetä eikä mihinkään tökitä tai selässä ratsasteta (kuten tuttavaperheen esikoistyttö yritti, argh). Mutta ennen kuin tuolla järki alkaa leikata niin koiraa on vaan pakko suojella pieneltä, kun tilanne menee liian rajuksi. Siksi yksi ensimmäisiä ostoksia meille olikin koiraportti - ei niinkään sen vuoksi, että uskoisimme pojan tarvitsevan turvaa koiralta, vaan jotta koiralle pystyttäisiin rajaamaan omaa, turvallista tilaa rauhoittua. Lisäksi ajatuksissa on virittää meidän iso kevythäkki ruokapöydän alle (ahtaan kodin iloja...), siellä koira tykkää olla ja siitä tehdään ehdoton rauhan paikka, jossa kukaan ei sitä saa häiritä.

Varotoimia ja jouston paikkoja on siis jouduttu jo miettimään ja varmasti jatkossakin. On silti valtava helpotus ja ilo, että kaikki arjessa pääosin toimii ja että perheen lemmikin avulla voidaan tutustuttaa poikaa luontoon ja opettaa, miten eläinten kanssa toimitaan. Se on meidän mielestä tosi tärkeää oppia lapselle ja ylipäätään ihmiselle, joka urbaanissa ympäristössä nykyään vähän liian helposti etääntyy luonnosta. Ja tietysti itse toivon, että kun erilaisissa koiraharrastuksissa on viihtynyt niin hyvin, niin poikakin löytäisi pienenä iloa vaikkapa agilityohjauksesta tai erilaisten temppujen opettamisesta koiralle. Se voisi olla kivaa äidin ja pojan yhteistä touhuilua ehkä?

Flunssa jatkuu

Grh. Täällä niiskutetaan edelleen. Hetkellisesti tuntuu siltä, että parempaan suuntaan olis menossa, ja sitten lima taas alkaa vyöryä ja tuntuu siltä, kun voisi mennä kanveesiin minä hetkenä hyvänsä. On oikeastaan aika pelottavaa sairastaa tuon pienen kanssa, kun omat voimat on vähissä ja pitää koko ajan miettiä, miten pärjätään jos tätä kestää vielä pitkäänkin. Pikku-Ukko haluaa olla rinnalla melkein non-stop ja silti Jii (joka on kiltisti hoitanut meitä molempia ja esim. kaikki vaipanvaihdot tässä sairastaessa) valitti, että pienen kakka vaikutti jotenkin kiinteämmältä, ilmeisesti osa pojan kropan nesteestä menee alati valuvaan räkään. En halua edes ajatella, miten kivaa tämä olisi ilman Jiitä.

Pikku-Ukonkin taudinkulku heittelee, välillä pitäisi viihdyttää urakalla ja lopun aikaa sitten itketään. Kuumetta ei kuitenkaan edelleenkään ole, joten Panadolia ei nyt sitten vielä olla annettu, harhauttamalla on saatu poika lopettamaan itku ja keskittymään muihin juttuihin. Tässä sairastamisen lomassa tuo ykskaks alkoi itse istua sylissä ja tutki hyvän aikaa varpaitaankin, uskomatonta. Otettiin kuvadokumentaatiota, koska muuten luulisin jälkikäteen kaiken olevan vain kuumehouretta. Ja sitten nenä alkoi valua, virta loppui ja itku alkoi.

Pääsin eilen illalla saunaan ja fiilistelin jo etukäteen sitä, miten hyvää kosteat löylyt ja eukalyptusaromit tekisivät. Löylyt tekikin, ja kuuma suihku, mutta eukalyptuksen hyvää tekevä voima jäi uskomisen varaan, kun ei tukkoinen nenä kerta kaikkiaan mitään haistanut, vaikka loppuvaiheessa melkein ruikin sitä puhdasta öljyä kiukaalle (insinööri mussa sanoo kyllä, että ilman haihtuvaa vettä se varmaan toimii vielä huonommin mutta turhautti vaan siinä kohti...). Nenä ei auennut hajuaistin osalta, mutta poskionteloista asti alkoi kuitenkin lima liikkua, joten se varmaan auttoi kuitenkin. Pikku-Ukkoakin vähän otettiin suihkuhuoneeseen höyryhengittelemään ja varmaan hyvää teki sillekin. Sen lima tuntuisi eilisestä vähän sitkistyneen, vaikka sitä ei tulekaan niin paljon kuin eilen.  Toivotaan, että höyry helpotti vähän siihenkin.    

Viime yönä ei enää herätty ihan koko ajan vaan sai jo pidempiä nukkupätkiä. Kyllä uni vaan tekee hyvää. Poika nukkuu taas, ehkä mäkin yritän ottaa pienet päikkärit nyt kun voi.

Flunssainen horroryö

Nyt on kuulemma ollut liikkeellä vaikka mitä flunssaa. En uskonut, kunnes eilen neljältä iltapäivällä aivan yhtäkkiä ilmestyi kurkkuun kaktus, kuudelta särki jo päätä ja koiratreenien jälkeen kahdeksalta alkoi nenästä vuotaa ihan tulvana. Pikku-Ukko vaikutti illalla ihan ookoolta, mutta puolennyön jälkeen poika veti niin tukkoon, että herättiin tunnin välein köhimään, aivastelemaan ja niiskuttelemaan vuorotellen. Kolmelta vaihdoin puoli-istuvaan asentoon sohvalle poika kainalossa ja puolentoista tunnin päästä todettiin molemmat, hemmetin hiostava nahkasohva. Poika sai suolaliuosta tippoina ja nenäsuihkeena ja nenänniistämistä, joka poikkeuksetta ajoi sen raivoon, mutta oli välttämätön edellytys esim. syömiselle. Minä yritin norsunnokkakannuilla kunnes piti myöntää että limakalvot ovat liian verillä, ettäkö voisi yhtään laittaa suolaa sinne menemään. Ryöstin siipan Nasolinia siis - Luojan kiitos, että lääkäriltä tuli ookoo sille - ja kurkkupastilleja. Jotenkin selvittiin aamuun ja onneksi edelleenkään kummallakaan ei ole kuumetta, pelkkää limaa ja kränäistä oloa. Vaan onpa kerrassaan surkeaa lähteä päivään kun molemmat on kipeitä ja molemmat on ihan väsyneitä. Pikku-Ukon nenä tiputtaa kirkasta limaa molemmista sieraimista ja mulla vaihtui väri jo kellervään. Vasen silmä ei näe mitään kun se valuu urakalla. Onneksi näyttää siltä, että pojalta on veto yhtä veks kun multa - jos vaikka selvittäisiin vähän vähemmällä viihdyttämisellä tänään. Tänään taidan odottaa vain, että ilta tulisi uudestaan mahdollisimman nopeasti.

Kiihkein kasvukausi taitaa olla ohi

Eilisen 3kk -neuvolan tulos: tasan 65 cm ja reilut 7,5 kiloa. Painoa on tullut kilo, senttejä 2,5. Paljonhan sekin on ja pituusmitta ei neuvolantädinkään mukaan ole tarkka, mutta jotenkin luulin että olisi enemmän, kun vaatteita on taas saanut urakalla laittaa syrjään. Pudottiin vähäsen pituuskäyrältäkin, ennen oltiin melkein siellä SD 2:n tuntumassa, nyt lähempänä ykköstä, muttei se kuulemma haittaa tai vaadi lisäruokia, äidinmaidolla siis jatketaan. Mutta muutosta pituuden kasvuluvuissa on - siinä missä viimeksi laskettuna kasvutahti oli melkein 1,6 mm päivässä, nyt viimeisellä mittausvälillä se on 0,8mm. Painoa sen sijaan on tullut melkein saman verran kuin ennen, lähes 35g/päivä. Sen onkin Pikku-Ukon poskissa nähnyt, köhköh...

Taitaa tosiaan olla takana se vauvavaihe, jossa lähinnä syödään ja kasvetaan fyysisesti niin että melkein kuulee solujen jakaantumishuminan :) Olin minä sitä alkanut epäillä itsekin, toissayönä tuli ensimmäinen 7,5 tunnin nukkupätkä ja muutenkin viimeiset pari viikkoa öisin on syöty harvemmin. Ja päivisin Herra Flirtti taas ei millään malta syödä kun on kaikkea jännää (niinkuin ne omat nyrkit, joista täti armeliaasti sanoi, että tuo on vaan vaihe, eikä tarvitse huolestua ja pelätä että nyt se imee peukkuaan kuusivuotiaaksi).

Outoa, mutta mulla on jotenkin haikea olo. Ei missään tapauksessa siis pettynyt, mutta haikea. Oli niin mielenkiintoista seurata niitä nopsaan vaihtuvia kasvulukuja ja miettiä miten hurjaa pienen ihmisen alku voi ollakaan. Ja tiedänhän minä, että juuri näillä kohdin kasvu alkaa hidastua vähitellen (ja kasvaahan se nyt edelleen, voi hyvänenaika, ja ehtii vielä vaikka mihin mittoihin). Mutta tuntuu siltä, kuin ensimmäinen kasvujakso tuon elämässä olisi takana ja vaikka nyt ollaan huikean, upean uuden kehityksen edessä (jossa ainakin kaikkea maistetaan ja yritetään pönkiä istumaan ja seisomaan), ymmärrän hyvin mitä yksi kaverini sanoi joskus seuratessaan oman lapsensa kasvua: vanhempana koko elämä on yhtä luopumista. Ei siis sitä, että tässä vanhemmilta riistettäisiin mitään, vaan sitä että pitää osata päästää irti esimerkiksi noista luvuista ja seurata nyt kasvua jotenkin muuten, nauttia siitä mitä nyt on. Opettelen vielä, tämä tuli niin äkkiä vastaan. Mun pieni on niin iso!

No, plussan puolella on tietysti se, että yhden vaatekerran vaatteita voi pitää jatkossa vähän pidempään päällä ennen kuin jäävät pieniksi. Ja ennen kaikkea se, että hei hei hei tässä on mahdollisuudet kohta nukkua pidempiä yöuniakin, jippiaijee!

Mutta miksi tämä tuntuu niin ristiriitaiselta, en ymmärrä.

Tais vähän lähteä räpylästä tää sosejuttu...

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Eilisen ostokset: porkkanoita, palsternakkaa, kurpitsaa sekä parsa- ja kyssäkaalia. Uudessa pakastimessa on jo soseet tehtynä anopin omenoista ja kotimaisesta parsakaalista ja kesäkurpitsasta. Eilen höyrytin ja soseutin kuvan aineksista kyssäkaalit ja kurpitsan, muut jäivät tämän illan savotaksi. Mulla ei ole jääpalamuotteja niin paljon, että saisinkaan sen enempää tehtyä kerralla pakkaseen, noidenkin kanssa oli vähän mahduttamista jo. Mielessä huutaa vaan, että pakkopakkopakko tehdä nää nyt kun saa hyvää ja kotimaista, taisi mennä vauvanruokakurssin tädin valistuspuheet vähän liian syvälle jakeluun. Vaikka kivaahan tää on. Kurpitsa näytti ainakin siltä, että pitää ottaa omaankin käyttöön laajemmin, vaikka maku olikin yllättävän lähellä ihan taviskesäkurpitsaa - ainakin tällä yksilöllä. Tekiskö kurpitsakeittoa? Tai piirakkaa?

Vauvaan uponneet rahat, tilanne 3 kk:n kohdalla

Laskin huvikseni viikonloppuna taas näitä vauvan tuomia kuluja (pitää muutenkin, koska näemmä ollaan taas autonhuoltojen ja koiran sairastelujen ja mun pienentyneiden tulojen vuoksi ihan PA - tai ainakin lähenemässä sitä niin kovaa, että pikkasen täytyy alkaa ottaa hanskaan tätä rahatilannetta taas. Seuraavaksi tilaan Kelaa varten uuden verokortin, jotta käteen jäisi edes vähän enemmän kuussa kuin nyt. Edellinen, ennen pojan syntymää tehty laskelma täällä tarkempine selityksineen vanhemmista ostoista.

Vauvan tuomat kulut yhteenlaskettuna: noin 4600€

• Äidin (ja synnytykseen liittyen myös isän) kulut: yhteensä 1050 € 
• Vitamiinit ja lääkkeet: 200€
• Ennen syntymää: 150€
• Ekat 3 kk: n 50€ (kolmet antibiootit rinta/kohtutulehduksiin) 
• Vaatteet: 300€
• Raskausaika: 150€ (hauskaa sinällään, että rintaosasto on nyt liian iso noihin rintsikoihin, jotka sitä varten ostettiin... No kaipa nuo vielä pienenevätkin)
• Imetysaika: 150€ (yksi imetyspaita, kolme imetystoppia ja yhdet lisärintsikat)
• Siteet jne: 100€ 
• Ennen syntymää: 100€ (tässä oli myös niitä yösiteitä jne. joilla hoidettiin jälkivuodot jne. joten tämä ei ole lisääntynyt)
• Poliklinikkamaksut jne. 450€
• Ennen syntymää: 200€
• Yliaikaiskontrolli, synnytys+perhehuone ja samaan syssyyn pojan yksi poliklinikkakäynti ja labrat: 250€
• Vauvan vaatteet: 350€
• Ennen syntymää: 150€
• Syntymän jälkeen: 200€ (pipo kirpparilta, kaverilta iso lasti isompia ja talveen sopivia vaatteita sekä muutama talvivaateostos+ yksi heräteostos, joka olisi saanut jäädä ostamati. Saadaanpa söpöt joulukortit...)
• Lapsen hoitoon liittyvät tarvikkeet: 800€
• Ennen syntymää: 500€
• Syntymän jälkeen: 300€
• Apteekkikama: n. 100€ (Cuplaton, NaCl -suihke, Panadolsuppo/tipat, D-vitamiinit)
• Vaipat ja wipesit: 150€ (kertseillä mennään toistaiseksi, koska tuo kakkaa edelleen 5 kertaa päivässä. Lisäksi yllättävän nopean kasvun vuoksi osa ostetuista vaipoista on pitänyt lahjoittaa kaverin pienemmille bebeille. Kannattaisi kyllä vähitellen siirtyä niihin kestoihin, tiedetään)
• Hoitoalusta pinnasängyn päälle 50€ (koska etukäteen suunnittelemaani kohtaan piirongin päälle ei turvallista hoitopaikkaa pystynytkään tekemään. Aiemmin ostettu hoitoalusta muutti mökille)
• Muu lapsitarvike- ja kulu: 2400€
• Ennen syntymää: 2000€
• Syntymän jälkeen: 400€
• Manduca 110€ (miksen ostanut tätä käytettynä? En tajua. Silloin oli vaan niin kova kiire kokeilemaan.. Onneksi tätä sentään on käytetty nyt)
• Stokken Tripp Trapp-tuoli 30€
• Fleece- ja puuvillahuovat: 20€
• Sockonsit: 10€
• Muskari ja vauvanruokakurssi: 75€
• Lelut, leikkimatto ja -teline: 120€ (tästä osastosta olisi voinut säästää, toisaalta näillä on ostettu äidille vapaa-aikaa ja hermoja myös.. Eikä meillä siis ollut yhtään lelua etukäteen pojalle)
• Lakanat: 15€ (koska ne oli kivat ja koska tuo on niin kuumaverinen, ettei nuku peitolla vaan pelkillä lakanoilla)
• Eisbärchen toppapussi rattaisiin: 20€
• Ruokalappu ja lastenlautassetti: 20€
• Vauvansoseiden ainekset so far: 30€ (jatkossa lienee syytä eriyttää ruoka ihan omakseen, mutta kun toistaiseksi tämä on niin pieni, ettei kannattanut. Ellei sitten lasketa samaan summaan sitä uutta pakastinta, joka oli pakko hommata kun lainapakastin olikin rikki...)

Nyt kun katsoo kaikkia näitä kuluja, niin ehdottomasti jälkikäteen ajateltuna ihan kaikkea en ostaisi uudestaan. Ensinnäkin olisin jättänyt rattaiden kovan koppaosan ostamatta ja satsannut siihen pehmeään, irroitettavaan sisäkoppaan sen sijaan - silloin voisi jo nyt säädellä istuinta näppärämmin vähän ylemmäs ja poikakin ehkä olisi tyytyväisempi. Lisäksi olisin ohjeistanut miestä jättämään Baby Björnin ostamatta ja satsannut suoraan siihen Manducaan, jonka nyt ostin jälkijättöisesti. Ihan viaton en ole itsekään, koska kudottu Didymos kantoliina maksoi yhdeksänkymppiä vaikka Huudosta ostinkin sen, sitä kun on käytetty huikea yksi kerta ja loput kokeiluista ovat päätyneet pikahuutoihin. Ehkä seuraavan lapsen kanssa sitten. Lisäksi kaverilta tuli ostettua lastenvaatteita, joissa oli kyllä hyödyllisiä talviremeleitä - mutta myös ihan liian monta 68:n perusbodyä, jotka jäävät nyt vajaakäytölle. Turhia ovat olleet myös Henkkamaukan tarjouskupongilla ostettu kaksiosainen fleece-puku, jonka mitoitus on niin pieni että pitää siirtää se käyttämättömänä mahdollisen tulevan lapsen pinoon ja collegehuppariin, joka on myös vähän knafti mutta menee sentään hetken - siinä vaan vetoketju ei laske sinne toiseen punttiin asti, mikä vaikeuttaa pukemista ja kiroan, etten ostovaiheessa sitä bongannut. Tyytyväinen olen kuitenkin käytettyinä ostettuihin hyväkuntoiseen PoPin windstopper-haalariin sekä Huudosta metsästettyihin Stokke-tuoliin ja Eisbärchen -toppapussiin. Käsittämättömät määrät rahaa on myös huvennut Cuplattomaan, josta poika aloittaa kolmatta pulloaan (se on syönyt sitä kaksiviikkoisesta ja vatsakivut merkittävästi kasvavat aina kun yritän jättää sen pois), suolavesinenäsumutteeseen, äidin vitamiineihin ja lääkkeisiin ja siihen eko-omatuntoni murheenkryyniin: vaippoihin ja wipeseihin. Ja niihin leluihin, vaikka vannoin, etten hurahda. Sovin jo itseni kanssa, että seuraavat lelut metsästetään kirppareilta ja Huudosta, ei uusina. Onneksi ihana kaveri lahjoitti meille ison kassin ensilusikoita ja -mukeja sekä sadevaatteet ja kumpparit, joten ensi kevään varusteisto on aika lailla kasassa - juoksevia kuluja sen sijaan tullee vaikka kuinka tässä välissäkin.

Ei tämä todella nyt ihan halpaa ole, muttei yhtään niin kallistakaan kuin jossain kohti pelkäsin. Vähän säästöjä ja järkeistyksiä tosin toivoisin kyllä jatkossa...

EDIT: Unohtui ostettu Boobin pitkähihainen imetyspaita. Järkkykallis, mutta vaakapaneeli on vaan niin näppärä, joten maksoin kuitenkin.

Don't try this at home, kids - häiden ja ristiäisten yhdistäminen

Tajusin tuossa eilen, että hyvänen aika, kaiken tän hösellyksen keskellä me ollaan Jiin kanssa ehditty olemaan naimisissakin jo yli kaksi kuukautta. Se on kyllä nykytila huomioiden aika sairaan hyvä saavutus. Jossain kohti elämää sitä keksii aina jonkun idean, joka silloin tuntuu suorastaan nerokkaalta, mutta jota katuu urakalla sitten myöhemmin. Naimisiinmenoa en kadu hetkeäkään, mutta kylläkin sitä että kaiken lapsitouhun keskelle piti väkisin mahduttaa vielä ne häähulinat. Meidän oli tarkoitus Jiin kanssa mennä naimisiin jo aiemmin, olihan siitä puhuttu juu, mutta mitään ei saatu aikaiseksi. Minä vielä kertakaikkiaan inhoan olla itse juhlittavana ja noin 30 eri häät viimeisen kymmenen vuoden aikana kiertäneenä olin vähän kyllästynyt koko konseptiin, joten ahdistuin jo etukäteen koko aiheesta. Oltiin laiskasti heitelty ilmaan marraskuu 2012, päästäisiin ainakin perinteisten kesähäiden kategoriasta eroon. Sitten tultiinkin jo raskaaksi ja alkuraskauden ongelmat veivät kaiken huomion ja energian, yhteistuumin päätettiin, että ei ainakaan nyt.

Kun uuden vuoden jälkeen kaikki näytti jo paremmalta senkin suhteen, yritettiin uudelleen ja pyydettiin perhettä varaamaan maaliskuun viikonloppuja, katsoisimme kirkkoa ja juhlapaikkaa. Pari viikkoa meni selvitellessä ja suunnitellessa. Ehdin jo itse innostua raskaushääpuvuista ja yhden kivan löysinkin täältä ja nauroinkin Jiille, että kyllä meidän nyt pitää naimisiin asti selvitä, kun kerran hääpukukin oli. Kun vihdoin saimme varaukset tehtyä, saimme kuulla että juuri valitsemamme viikonloppu ei enää perheillemme sopinutkaan. Voitte arvata mitkä itkupotkuraivarit vedin siinä kohti pienissä hormonihuuruissani ;) Kun olin ensin väittänyt Jiille, että me ei sitten koskaan ikinä mennä naimisiin ja soittanut vähän liian monta kerta Erinin saman teeman biisiä Popeda, vedin henkeä ja juttelin parhaan kaverini kanssa. Joka käski aika suorin sanoin aikuistumaan ja miettimään uuden päivän, vähän kauemmas tulevaisuuteen, jotta sama ei toistuisi. Irvistelin, juttelin Jiin kanssa ja about tässä kohti jompikumpi meistä sai Huippuidean. Koska en halunnut mennä ihan viimeisilläni naimisiin tai riskeerata sitä, että vauvan syntymä pistäisi kuviot taas ihan uusiksi, siirtyisivät juhlat joka tapauksessa pitkälle kesään. Ja silloin mehän joka tapauksessa joutuisimme järjestämään ne ristiäiset, joten mitä jos vain yhdistettäisiin ne kaksi?

Suunnitelmat tehtiin siitä pohjalta, että Jii peruutti maaliskuun kirkkoajan ja samassa yhteydessä varasi sen heinäkuulle vihkiäis- ja kastetoimitusta varten. Varattiin läheinen luontotalo samalle päivälle, koska siellä oltiin oltu yhdessä ensitreffeillä. Suosittelivat käyttämään tiettyä pitopalvelua, joka iloiten varattiin, koska hoitivat avaimet käteen -periaatteella siivoukset ja koristelut myös. Minulla oli jo puku samoin kuin Jiillä ja tuttu pappi suostui pyydettäessä hoitamaan toimitukset, joten tämän jälkeen jäätiin odottamaan vauvan syntymää ja autuaasti unohdettiin kaikki hääjutut.

No, sitten poika syntyi ja seuraavat kaksi viikkoa menikin onnen- ja väsymyksen huuruissa. Ja sitten kun erilaisia virallisia lappusia alkoi sataa kotiin, tajuttiin että hetkinen, meidän pitäisikin mennä naimisiin jo kahden viikon päästä ja tuo poikakin pitäisi saada kastettua! Sitä seuranneessa paniikissa käytiin juttelemassa papin kanssa ja sain vihdoin hommattua itselleni kampaajan. Papin luona meidän tarinaa kerratessa muisti taas väsymyksen läpi kaikki ne jutut, miksi tuota miestä rakastan ja tuli tosi hyvä olo häistä, vaikka pappi vakavana jo totesikin, että vauva on meidän parisuhteen muuttanut sillä perustavimmalla tavalla jo nyt ennen koko vihkiäisiä. Myönsimme. Samalla käytiin lennosta läpi toimituksen kulku ja toiveet siihen, niitä kun ei kumpikaan ollut ehtinyt miettiä etukäteen. Seuraavana päivänä kampaajan tuolissa tehtiin koekampaus ja tajusin siinä istuessa, että vaikka näitä juhlia ei nyt oltukaan yhtään suunniteltu niin silti kyseessä oli Merkittävä Päivä. Ettei se ollutkaan ihan se ja sama miten ne menivät ja miltä näytin. Ja että esimerkiksi se puku, joka söpösti korosti raskausmahaa nyt ei niin söpösti korosti niitä jäljelle jääneitä raskauskiloja. Onneksi juuri siinä kohti Pikku-Ukolla oli senhetkisen elämänsä järkyttävimmät vatsavaivat (mahdollisesti äidin stressi vaikutti maidontuloon tai jotain) ja häitä edeltäneellä viikolla mm. istuin yhtenä päivänä jumppapallon päällä lähes 8 h pomppien, koska aina kun liike loppui, alkoi huuto. Siinä oli oma äitiys koetuksella ja hermot - ei siis mikään huipputila noin niinkuin järjestelyjä ajatellen. Seurasi pienoinen paniikki.

Luojan kiitos homman pelasti Jii, perhe ja erityisesti äiti sekä bestis, joka kaasona potki hommaa eteenpäin. Jii hoiti kuntoon tilaan ja safkaan liittyvät asiat. Äiti hoiti kastetta varten perintömekon meille ja tuunasi Huutonetistä bongaamani puvun siten, että raskauden jälkeisissä kiloissakin mahduin siihen ja näytin vielä omiin silmiin hyvälle (vaikka look olikin lähempänä runsasta valkyriaa, kuin olin etukäteen ajatellut...). Kaaso hoiti kaiken puuttuvan ja piti huolta siitä, että hääpäivänä söin, join ja pysyin muutenkin kuosissa ja että poika tuli hoidettua kuntoon, tärkeät paperit oli mukana ja homma rullasi. Minulle, joka yleensä ajattelen, että viimeiseen asti pitää pärjätä itse eikä saa pyytää keneltäkään apua, oli iso juttu, että häät ja ristiäiset järkättiin vähän niin kuin kollektiivisesti ja vaikka kaikki ei ollutkaan ehkä just niin vimpanpäälle tai siten kuin minä olisin tehnyt, niin päivästä tuli Merkittävä ja kaiken lisäksi vielä Mukava. Tämä, vaikka pappi pisti kaavaan omiaan ja lempivirsi soitettiin ihan väärässä kohtaa, Pikku-Ukko huusi läpi koko kasteen, me ei Jiin kanssa älytty astua vihkimisen ajaksi siihen hääryijylle, sormus piti melkein vääntää turvonneeseen nimettömään ja pusukin oli unohtua ja imetystä varten piti aina nyörittää koko puvun etumus auki ja siinä paljasrintaisesti hoitaa pojan ruokinta kuntoon.

Ei haitannut yhtään, koska kaikesta tästä huolimatta osasin kuin osasinkin kaikessa hormonipöhinöissä iloita siitä, että menin rakastamani miehen kanssa naimisiin ja meidän ihana poika saatiin kastettua ja nimettyä. Kaukana oli ne joskus ajatuksissa olleet tyylikkäät ja sliipatut juhlat, jossa meikäläinen upeana liitelee kirkon käytävää - nyt painoin raskauskiloissani melkein enemmän kuin meidän isä. Ja vieraina oli vain ihan lähimmät ihmiset, vajaa parikymmentä ihmistä. Mutta ruoka oli hyvää, tunnelma läheinen ja isä, anoppi ja kaaso pistivät puheissa itkemään ja nauramaan. Me pistettiin pillit pussiin jo vähän yhdeksän jälkeen, koska poikakin oli jo nukkumassa ja meitä väsytti yli kaiken, mutta kotona ehdittiin vielä hetki jutella kahden ja fiilistellä sitä, että matka jatkuu herrana ja rouvana. Ehdottoman hyvä juttu se.

Silti melkein suosittelisin kaikille, jotka myös harkitsevat häiden ja ristiäisten yhdistämistä miettimään ainakin vielä kerran. Meillä tietty tilanne oli se, että kun tuo syntyi niin myöhään niin synnytyksestä oli vasta kuukausi ja se tuntui tosi lyhyeltä ajalta totutella uuteen vanhemmuuteen saati toipua sen verran, että esim. kävely ja istuminen tuntuivat kivalta ja turvotus ehti juuri ja juuri laskea siedettävälle tasolle. Se kuukausi oli myös sellaista aikaa, jonka ehkä mieluiten olisi käyttänyt muuten kuin juhlien järjestelyissä (vaikka me nyt kuten sanottua, ei ihan kauheasti järjesteltykään..) vaan esimerkiksi Pikku-Ukon kanssa. Lisäksi nimiin ja isyyden tunnustamisiin saa yllättävän kivat mutkat aikaiseksi, kun asiat ei tee järjestyksessä naimisiinmeno - lapsi - kaste kuten "pitäisi" vaan sekottaa systeemiä vaihtamalla itse nimeään ja lapsensa myös siinä samalla niin että viskaalit ei meinaa pysyä perässä koko kuviossa.

Mutta onnellinen päivähän se oli. Ja meidän näköinen, kuitenkin. Jää hyvänä muistoihin. Isän kanssa kävely alttarille ja isän ihana, sydäntäliikuttava puhe. Kaason laulu. Pikku-Ukon iloiset kasvot kaiken sen huudon keskellä, kun kasteessa tuli laulua (Ystävä sä lapsien). Kummipoika, joka kurkisteli läpinäkyvän kastemaljan läpi. Kylmäsavulohta puolukkarahkasoosilla ja kaason leipomat, täydelliset mutakakut. Hääkuvien ottoa lintutornissa auringon laskiessa. Ja komea Jii koko päivän siinä vieressä.

Ensimmäinen kaatunut maitolasi

No en ihan uskonut, että tähän pisteeseen päästään näin aikaisin, mutta tuskinpa tämä viimeiseksi kerraksi meidän perheessä jää. Siis että lapsi kaataa koko maitolasin lattialle (ja lautasen ja viereisen lehtipinon päälle). Jii vielä varoitti kun ruvettiin syömään ja poika oli mulla sylissä, että katsos nyt kun Pikku-Ukko on eläväinen tänään ja sen kädet ulottuvat jo tosi pitkälle. Minä sanoin, että joojoo, mut ei tässä nyt vielä mitään hätää. Olisi vaan (taas kerran) pitänyt kuunnella. Pääsin aterian puoliväliin, kun tuo alkoi hamuamaan lasia kohti, kurotti ja kuinka ollakaan, kaatoi koko höskän. Jäin vaan miettimään, että monetkohan kaatuneet maidot keskivertolapsitaloudessa pääseekään siivoamaan?

Pikku-Ukko 3 kk!

Ihan käsittämätöntä, että poika on jo 3 kuukautta, mihin tämä kesä oikein vilahti? Ensin odotettiin sitä lapsen ulostuloa vaikka kuinka ja kauan ja nyt aika vaan häviää johonkin, kun tuo on jo neljännesvuoden! Joku on joskus sanonut, että vanhemmuus on sitä, kun päivät tuntuvat kestävän ikuisuuden, mutta vuodet vaan kiitävät ohi. Alan ymmärtää pointin.

Kuukausi takaperin kirjoittelin senhetkisiä mietteitä ja näemmä aika samankaltaisia ajatuksia pienen kasvun seuraaminen herätti silloinkin. Miten ihanaa, että tuo kasvaa niin hyvin (nyt jo kolmisen kiloa enemmän kuin syntyessä, sentit saadaan tietoon vasta ensi viikon neuvolassa. Iso se on joka tapauksessa, koskapa reisien ympärysmitan vuoksi meidän täytyi jo upgreidata vaipat neloskokoon...), ei ole ensimmäisen neuvolan jälkeen täytynyt jännäillä neuvolaan menoa, kun omatkin silmät rekisteröivät kasvun. Veikkaan silti, että meidän superkasvu päättyi jo pari viikkoa sitten, silloin kun tuo lakkasi keskittymästä syömiseen, päivisin pitää siis ruoka-aikoihin seurustella ja yksi yösyöttökin on jäänyt väliin. Olen silti kiitollinen niistä lisäunista.

Sen lisäksi on helppo huomata, että Pikku-Ukko ei enää ole ollenkaan samanlainen vauva kuin vielä kuukausi takaperin - vaikka se on alusta lähtien ollut jäntevä poika, voi nyt jo poikaa lennättää ja heilutella eri suuntiin, koska enää ei tarvitse pelätä niskanseutua. Poika pönkii jo istumaan vaikkei ihan vielä jaksakaan kannatella itseään, toisella kädellä täytyy edelleen tukea, mutta vaikuttaa onnellisemmalta kun jo itsekin pystyy vaikuttamaan vähän missä asennossa on. Makuullaan poika ei vieläkään halua olla, mutta edistysaskeleita on otettu kuukaudessa, kun nyt jo vähän paremmin saadaan hartianseutuakin irti maasta myös mahallaan ja siten ärsytys ei iske enää ihan salamannopeasti. Joskus maltetaan jopa hetki tuijottaa leluja ihan mahallaankin ja tällä viikolla poika tosiaan aloitti kääntymisharjoittelut, vaikka vieläkään kovalla alustalla ei siis tuo suju ilman kannustamista ja pientä kädestä auttoa.

Hauskaa on myös se, että oikean käden hahmotuksen lisäksi nyt on löytynyt se vasenkin käsi ja myös se, että kädet saa yhteen (ja suuhun, huokaus..). Poika tarttuu jo nohevasti erilaisiin esineisiin ja grippi on hurja, meikäläisen hiuksia on lähtenyt jo tukoittain kun tuo imettäessä saa niistä kunnon otteen. Esineitä viedään jo lähelle suuta, mutta toistaiseksi omat sormet ovat siis ainoat, jotka oikeasti viedään suuhun asti, muu ei ehkä ole vielä tarpeeksi houkuttelevaa tai poissylkyrefleksi on liian vahva. Kuukausi takaperinkin Pikku-Ukko tykkäsi jo heilutella sitterissä käsillään kohti lelukaaren leluja, mutta kuukaudessa on tullut tosi paljon tarkkuutta ja nyt enemmänkin otetaan kiinni leluista ja roikutaan niissä. Tai koitetaan irrottaa koko lelukaarta punkemalla sitä ylös. Oma kiva on omaa kivaa..

Motorisella puolella tapahtunut kehitys on kuitenkin jäänyt ihan selvästi puhtaan hahmotuskyvyn ja ilmeikkyyden kehityksen. Kun silmiin katsoo, niin siellä tuntuu jo rattaat hurisevan ihan eri tavalla kuin ennen. Vaikka kuukausi takaperinkin Pikku-Ukko jutteli jo vähän, hymyili ja nauroi, nyt se hakee kontaktia hurjan paljon enemmän ja tuntuu siltä, että melkein imee kaikkia juttuja. Se tarkkailee muiden tekemisiä jo tosi tarkkaan ja on esimerkiksi kiinnostunut kun joku syö. Pojasta on ihanaa kun sille jutellaan pitkiä pätkiä ja kaikesta laulamisesta se on innoissaan. Kokeilin eilen laulaa ihan maailman tylsimpiä äänenavausskaaloja ja tein sellaisia kaikuja, että ensin lauloin saman kovalla äänellä ja sitten ihan hiljaa ja poika jaksoi seurata sitä vartin putkeen ihan hellittämättä. Juttelu on myöskin nykyisin ihan jokapäiväistä, samoin erilaiset laulelut ja vieraillekin poika uskaltaa nauraen äännellä omiaan. Ilmeitä on tullut ihan hurjasti lisää ja kyky lukea vanhempia on parantunut, suomeksi: ennen riitti puolittainenkin huomio, nyt halutaan vanhemmat ihan kokonaan. Lähinnä siis Hänen Majesteettinsa henkilökohtaiseksi viihdykeeksi. Onneksi kehityksen myötä poikaa voi jo viihdyttää antamalla käsiin leluja tai kutittamalla tai asentoa vaihtamalla, koska muuten alkaisi omat ideat nopeasti loppua. Tai loppuvat ne nytkin, mutta sitten voi aloittaa saman laululeikin uudestaan ja uppoaa kuin häkä.

Onnellinen pitää olla, että terveenä ollaan pysytty, vaikka tämä viimeisin kuukausi onkin tuntunut kaikista raskaimmalle. Syöttöväli on ollut ihan luvattoman lyhyt ja väsymyksessä en ole jaksanut juuri tehdä sille mitään, antanut vain rintaa aina kun en ole muutakaan keksinyt. Onpahan ainakin saanut ruokaa sitten, vaikka ilman rintaa nukahtaminen aiheuttaa edelleen hirveät kilarit. ja moni yö on tuntunut jatkuvista keskeytyksistä johtuen tosi raskaallekin. Vatsaongelmatkin ovat jotenkin kehittyneet, kakka on edelleen aamun normaalihkon jättikakan jälkeen aina vihreää, mutten ole keksinyt mikä syömisistä siihen vaikuttaa. Selittämättömiä itkuja on kuitenkin aika paljon vähemmän kuin ennen ja luulen, että me voitaisiin alkaa kokeilla vessahätäviestien tarkempaa lukemista ja niihin reagoimista, koska kaikki yllättävät huudot tuntuvat melkein poikkeuksetta olevan ilmaa, röyhtäisemättömiä röyhyjä tai jompaakumpaa vessahätää. Sen verran väsyneitä ollaan kuitenkin oltu, ettei ole ihan loppuun asti jaksettu selvittää mitä mikin on.

Silti jotenkin on semmoinen olo, että antoisampaan suuntaan ollaan vaan menossa. Pikku-Ukosta on koko ajan tulossa helpommin tulkittavampi ja enemmän "oma". Jo nyt tuntuu, että se on tosi iso poika, vaikka ihan juniorihan se kuitenkin on. Odotan silti malttamattomana, mitä seuraava kuukausi (ja vuosi ja vuosikymmen ja ja ja ...) tuo tullessaan. On valtava ihme ja rikkaus päästä seuraamaan uutta elämää näin läheltä.

Kuvitettuja hetkiä mökiltä

Koitin taltioida kesän viimeiset hetket kuviin. Mökillä muutenkin parasta ovat nämä pienet hetket, jolloin on rauhassa itsensä ja ympäröivän maailman kanssa. Hetken.

Kaurapellon laidalla juuri ennen puintia

Tästä kuvasta mietin, onkohan meidän arkajalan varjo rohkeampi kuin koira itse?

Sydän yhden maailman hienoimman koiran haudalle

Pikku-Ukko ja moninkerroin vanhemmat hirret

Kotipohan Sherlock Holmes lähdössä seikkailuun

Näitäkin on kai pakko sietää, vaikka ällöjä ovatkin...

En tiedä olisiko parempi nimi kuvalle "Syksy tulee" vai "Ajan hammas". Jotenkin se saa mut ajattelemaan elämän lyhyyttä ja sitä mikä täällä kestää.

 Täällä ollaan taas, mökillä. Pikavisiitillä vaan, mutta sitäkin ihanampaa säilöä kesä talteen ja suunnata kohti syksyä.
Pikku-Ukon kanssa ajatus pimenevästä syksystäkään ei tunnu yhtään hullummalta, onhan se pojan ensimmäinen syyskuu, lokakuu, marraskuu. Jouluna ollaan jo puolivuotiaita, ihme!

Sormi suussa

Nyt kun laajakaista toimii taas niin ettei ole vain iPadin ja Applen yhteensopimattomuuksien varassa, voi blogiin ladata jopa kuvia. Siispä päivän arvoitus: mitä meillä tehdään kaikkein mieluiten? Tämä tuntuu olevan tällä hetkellä kiinnostavampaa kuin syöminen tai nukkuminen. Ja sitä voi tehdä 24/7. Jee, sanoo äiti.

 

Jotenkin veikkaan, että neuvolassa saadaan taas ensi viikolla satikutia... Ei täällä muuta tänään.

Oho, nyt se kääntyi

Lasten kehitys on kyllä kummaa. Ja toden totta etenee ihan harppauksittain. Meidän Pikku-Ukko, joka siis kuten miljoonaan kertaan todettu, inhoaa syvästi makuullaan oloa niin selällään kuin erityisesti vielä vatsallaan, kääntyi tänä aamuna syöttöjen välissä meidän sängyssä ihan tuosta noin. Ensin kylkiasennosta vaan, mistä hihkuin miehelle että hurjaa kato mitä se tekee ja Jii, kesken unien herätetty oli aika pöllämystynyt. Ja sitten kun käännettiin hetken vatsallaanolon jälkeen poika taas selälleen, ei mennyt kauaa kun se pönkäsi uudelleen mahalleen, tällä kertaa siis koko rundin selinmakuulta vatsalleen. Ja niin, että Jiikin näki sen ekan koko käännöksen - olipa kiva juttu!

Oon ihan pöllämystynyt, koska ei tuosta ollut etukäteen kyllä mitään indikaatiota, että sitä vähääkään kiinnostaisi mikään kääntymisjuttu. Just eilen valitin kaverille, että tää ei kyllä varmaan käänny ennen kuin täyttää puoli vuotta. Poika tiesi itse paremmin sopivan hetken <3 Nyt se kyllä makaa vähän kovemmalla alustalla, eikä taas näytä mitään merkkejä siitä, että haluaisi toistaa tempauksensa, mutta olen luottavainen siitä, että joku hetki sekin ihme taas päästään näkemään.

Kun isä väsyy

Ja niin kun me vielä etukäteen mietittiin, että minä olen sopivaa materiaalia synnytysmasennukseen ja vannotin miestä seuraamaan merkkejä siitä, milloin alkaa näyttää huolettavalta. Minullahan menee suorastaan hyvin ja fyysistä väsymistä (ja joitain yksittäisiä tappiopäiviä), meillä menikin sitten melkein kolme kuukautta aikaa tajuta, että äidin sijaan meillä uupuikin mies. Se kyllä etukäteen arvattiin, että Jii meistä reagoi nopeammin unen puutteeseen, mutta ihan tätä ei osattu aavistaa. Kyllä minäkin mietin, että kovin isosti se reagoi vauvan itkuun, otti vähän liian henkilökohtaisesti sen jos hoitovuoro ei mennyt hyvin ja alkoi joka välissä pyytelemään anteeksi, vähän joka asiasta. Kaupasta ei tultu mukana se, mitä lähdettiin hakemaan ja pienikin ärsyke riitti sekoittamaan koko ajatuksen. Jälkikäteen soimaan kyllä itseäni, etten tajunnut kun meillä jo koko raskausaika oli niin kuluttavaa varmasti myös miehelle, kun koko ajan piti olla minua tukemassa. Mietin jopa vähän, että enkö sitten halunnut nähdä - näinä tasa-arvon aikoinahan lastenhoitovastuuta kuuluu reippaasti sysätä myös sinne isän kulmaan ja luottaa siihen, että siinä se oppii harjoittelemalla missä äitikin. Kyllä joka välissä myös olen yrittänyt tukea isyyttä, huomata niitä asioita jotka menevät hyvin ja joissa poika muistuttaa isäänsä ja yrittänyt myös olla puuttumatta tapaan, jolla lapsen kanssa ollaan. Mutta ehkä sitten huomaamattani jätin toisen liian yksin, selvisihän se niistä tilanteista mutta väsyi, väsyi vähän liikaa.

Nyt kun asia tajuttiin, pääsee sitä onneksi korjaamaankin. Kun vaan tietäisi miten. Minä jaksan kyllä vähän aikaa kannatella perheen arkea enemmän ja Pikku-Ukkokin onneksi alkaa olla jo vähän itsenäisempi, vaikkei se vieläkään kyllä mikään "jätä itsekseen tutkimaan jotain lelua"-lapsi todellakaan ole. Tässä vaan omat haamut kummittelevat, kun oma isäni oli lapsuudessa koko ajan töissä ja koin niin kipeästi silloin jääväni vaille huomiota. Varmaan senkin vuoksi olen jatkuvasti toista patistanut olemaan lapsen kanssa. Mitä sitten nyt pitäisi edes tehdä? Höllätä juu, antaa omaa aikaa ja keskeytymättömiä unia. Onneksi Jiilläkin on muutamia samassa tilanteessa olevia ystäviä vertaistueksi. Kaipa sillä alkuun päästään.

Oma mieli vaan on niin ristiriitainen tämänkin asian suhteen. Vähän syyllinen olo, että niin huonosti olen miehestä pitänyt huolta - ei siis siksi, että naisena minun pitäisi, vaan koska onhan se rakas ja sille haluaa hyvää. Ja samaan aikaan joku sisäinen katkeruus huutaa päässä, että saakeli miten paljon enemmän vapaita Jii on saanut, eikä sen sentään tarvi olla kolmen tunnin sykleissä sidottu poikaan läpi vuorokauden kuten meikäläisen. Ja sitten pelottaa, että entäs jos tämä ei olekaan mitään pientä, mikä menee nopeasti ohi. Ja huoli siitä, että miten tuo nyt pärjää ja kuinka pahalta siitä oikeasti tuntuu. Ja että minkälaisena se on kokenut tämän isyyden - kun minusta äitiys on kaikesta huolimatta ollut niin ihanaa, vaikka arjen käpyset näemmä iskevätkin päähän jatkuvalla syötöllä. Ja sitten halu ottaa toinen syliin vaan ja lohduttaa, että kyllä me tästäkin selvitään, kun kerran rakastetaan ja että tehdään asiat meidän omalla tavalla, ei me mikään kiiltokuvaperhe olla ennenkään oltu, joten ei siitä huolta.

Ehkä aloitan tuosta viimeisestä ja menen nyt halaamaan sitä, kun poika kerrankin on hetken rauhassa.

Eka muskari

No oli eilisessä sentään jotain hyvääkin, nimittäin Pikku-Ukon ihkaensimmäinen muskari! Vaikka yleensä jännitän vähän kaikkiin tuollaisia, niin tätä en edes osannut jännittää - sen verran kivasti poika reagoi lauluun ja leikkeihin, että olin aika varma siitä, ettei nyt ihan mikään kamala katastrofi ainakaan siitä tulisi. Vaikka Pikku-Ukko huusikin esimerkiksi läpi koko kasteensa, sanoi pappikin, että sehän rauhoittui aina kivasti kun toimituksessa tuli laulua.

Ja hyvin meni tämäkin, poika ei riehunut yhtään koko aikana ja hermostuikin vain yhden kerran, kun pienet laitettiin lepäämään makuulleen. Meidän poikahan se ei edelleenkään tee mitään vaakatasossa, joten pientä käninää oli jo ilmoilla ennen kuin äiti älysi reagoida. Vetäjä oli kiva ja laulut olivat kivoja ja osin tuttuja, joten ekasta kerrasta pääsi jo hyvin kärryille. Vaan olihan kerrassaan kuluttavat 45 minuuttia, herranjestas että meinasi oma aivo olla ihan solmussa kun aika oli vihdoin ohi. Koko ajan oli joku uusi biisi ja piti heiluttaa poikaa milloin mitenkin ja varoa päätä ja töötätä nenää ja mitä kaikkea. Imetysaivoiselle äidille huomattavan haasteellista ;)

Ensi kerralla täytyy koittaa saada päivän ajoitus vähän paremmin kohdilleen, koska poika heräsi ihan kesken unien musiikkihetkeensä ja oli aivan naatti itsekin kun se loppui, ei yhtään tavallinen lörpöttelevä itsensä. Jouduin jopa jossain vaiheessa kääntämään lapsen ympäri itseeni päin, kun tuntui että kuormitusta oli jo laulussa liikaa. Tyyppi simahtikin heti kun päästiin kärryttelemään kotimatkalle, vaikka noin niin kuin yleensä se inhoaakin niitä rattaita.

Hauskinta minusta muskarissa oli kuitenkin toisten lasten näkeminen. Meitä oli ryhmässä viitisentoista, nuorimmat kuusiviikkoisia ja vanhimmat jo lähemmäs vuoden - siinä näki jo montaa eri kehitysvaihetta. Ja kun muutamien äitien kanssa jutteli, huomasi miten yksilöllistä noiden pienten kehitys on. Osa niistä ihan pienimmistäkin oli nohevasti mahallaan ja kannatteli päätä ja yläkroppaa selvästi paremmin kuin Pikku-Ukko. Ja sitten siellä oli niitä yli puolivuotiaita, joiden äidit päivittelivät kun lapsi ei vaan millään halua olla vaakatasossa ja alkaa konttaamaan, mutta sen sijaan muksut pomppivat kahdella jalalla erittäin energisesti äitiensä sylissä ja pyrkivät jo seisomaan. Tuli itselle tosi paljon parempi olo siinä, että ihan sama vaikkei poika nyt sitä kääntymistä vielä teekään, se lörpöttää paljon ja tykkää seistä tuettuna ja siinä on ihan kylliksi kaikkea meille tähän hetkeen.

Yksi hämmentävä yksityiskohta meidän ryhmästä tuli vielä: yli puolet ryhmäläisten lapsista oli saanut A-kirjaimella alkavan nimen. Mikähän ihme A-buumi nyt on käynnissä, kun lähipiirissäkin on tosi monta Annia, Ainoa, Antonia, Aaroa, Aaronia jne. Hämmentävää :)

Tänään elämä tarjoilee kyl pelkkiä käpyjä

Noniin, aamulla oli se paino taas kohonnut. Ja sitten muskarimatkalla satoi. Kun päästiin kotiin, niin mies ilmoitti, että auton huolto ei onnistunut kun niiltä puuttui joku varaosa, vaikka oikein oli sovittu että se etukäteen hommataan. Laajakaistan modeemi pamahti ja nyt siihen ei syty valoa lainkaan ja kaverilta näitä Pikku-Ukon soseita varten lainaamani arkkupakastin sytyttää kyllä valon, muttei viitsi pakastaa mitään (miksi turhaan, onhan siinä se valo). Joten se siitä tämän päivän soseurakoinnista sitten. Alapään epparihaavan kudoskasvu jatkaa kirvelyään ja kun vihdoin soitin terveyskeskukselle, että milloinhan sitä pääsis näyttämään ja poistaaan/penslaamaan, sain ajan lokakuun loppuun.

Jotta tällaista täällä tänään. Pelkkiä käpyjä. Ja päätäkin särkee. Onneksi kaapissa ei ole enää jäätelöä, muuten vetäisin koko paketin. Sen sijaan pistän muksun kärryihin ja menen hakemaan uuden laajakaistamodeemin.

Raskauskiloprojekti, vko 5: Voi vitsit mä inhoan näitä vatsamakkaroita

Viikon saldo: +0,5 kg. Voi jehna. Vaikka juujuu, hyvä tahtihan tässä on ollut kun kerran kuudessa viikossa on just se sallittu kolme kiloa mennyt. Silti tosi epämotivoivaa aina nähdä pluslukuja mittarissa...

Viime viikosta puolet siis oltiin mökillä ja siellä on helppo unohtaa, että mitään projektia onkaan käynnissä ja välillä kyllä tekisi todella mieli unohtaa muutenkin koko kiloremppa. Mutta kummasti saa motivaatiota lisää, kun käy oikein hyvässä valaistuksessa hyllyttämässä vatsamakkaroitaan jättikokoisista peileistä kuten minä taas eilen vatsatanssissa. Mentiin kaverin kanssa oikein erikseen tällä kertaa vaativammalle tunnille ja siellä todella piti osata hytkyttää itseään jos johonkin suuntaan (ja yleensä vielä vispata jotain toista osaa  ihan toiseen suuntaan). Olin vielä laittanut valkoisen paidan, josta kaikki näkyi erityiskivasti läpi, voi huokaus. Hyvää muistutusta siis, että vielä on syytä jatkaa terveempien elämäntapojen kanssa. Varsinkin kun vieressä humppaa kaveri, joka sai vain kuukautta ennen minua oman lapsensa ja jonka kroppa ei todella ole enää yhtään mallia valas. Joka viikko mä yllätyn ihan yhtä paljon siitä, että multa puuttuu koko vyötärö. Edestä katsoen sitä ei ehkä koskaan ole ollutkaan, mutta sivusta pitäisi jotain näkyä, varsinkin kun ne rinnat ovat paisuneet monta kokoluokkaa isommiksi. Vaan kun ei ole, niin ei ole.

No, itse projektin suhteen viikko meni ihan ookoosti, joten selvää syytä ylöspäin kivunneille luvuille ei ole. Ennen mökille lähtöä jaksoin tehdä kivasti lihaskuntoa ja pojan kanssa tuli käveltyäkin sellaista normimatkaa kun käytti julkisia ja kävi vähän kauempana kaupoilla. Mökillä ei ole sen vertaa lattiapinta-alaa, että olisi kivaa mitään lankkuja vääntää, joten kaikki se kyllä jäi. Ostin vielä karkkiakin kaksi 180g pussia, ihan vaan ettei veneillessä tai muuten muiden ruoka-aikoja odotellessa iskisi känkkäränkkä. Vähän turhaa kyllä, mutta kun söin vain toisen pussin, niin menköön. Jäätelön kanssa sen sijaan tuli läträttyä tälläkin viikolla ja se harmittaa näin jälkikäteen. Muuten ei sattunut mitään ylilyöntejä vaan huomasin, että homma rupeaa jo vähitellen helpottumaankin.

Olen koittanut projektia tukeakseni lukea vähän lisää sekä imettävien liikunnasta että ravinnosta. Ihan kiinnostava blogi tähän liittyen oli Äitiys liikuttaa, jossa oli mm. tietoa raskauskilojen pudottamisesta (ja vakuutuksia siitä, että kyllä niistä pääsee eroon). Siinä oli kovasti mainostettiin, että helpoimmalla pääsee kun raskauskiloja ei hanki raskausaikana. No joo-o, fiksu varmaan olisikin tehnyt juuri niin, vaan kun en ollut niin fiksu. Että vielä olisi se 15 kiloa siihen ennenmuinoin-painoon ja 9 kiloakin siihen ennen raskautta- tilanteeseen. Lisäksi kirjoituksessa näsäviisasteltiin ihan alussa sillä,  että muka jotenkin yleisesti olisi ookoo saada niitä raskauskiloja (no tänä Hollywood-äitien "Saavutti vanhat mitat 3 päivässä -aikana mielestäni kyllä ei ole) tai herkutella imetysaikana itseään ihan turvoksiin vain koska imettäessä saa (kyllä ainakin meikäläinen raskaana ollessakin tiesin, että se oli typerää vaan kun kauheasti teki mieli eikä mitään muutakaan saanut tehdä), että lapsiperheen arki on säännöllistä ja siinä on sitten helppoa pitää huolta myös näistä terveistä elämäntavoista (ei meillä kyllä mitään säännöllistä ole vielä näkynyt...) ja että yhdessä liikkuminen on kivaa (liikkuminen ylipäätään on musta yleisesti ottaen melko arsesta, krmh). Mutta samaa mieltä kirjoittajan kanssa olen ehdottomasti siitä, että kotoa opitaan terveet elämäntavat esimerkin kautta ja että lapsen ei haluta syövän yhtä huonosti kuin mitä itse syö (tai vihaavan liikuntaa kuten itse tekee), siksikin on hyvä muuttaa omia tapojaan ennen kuin tuo natiainen kasvaa imemään meistä oikein todella niitä omia elämäntapojaan. Lisäksi noukin blogista itselleni muistiin seuraavia: 

• Muista juoda vettä, imetys lisää tarvetta noin litralla päivässä (miten tämä voi jatkuvasti unohtua? Viime viikolla tuli yhtenä päivänä ihan järkyttävän huono olo kun en muistanut...)
• Kala-aterioita pari kertaa viikossa
• Proteiinin lähde jokaiselle aterialle!
• Nestemäisiä, rasvattomia maitovalmisteita tulisi syödä/juoda noin 8dl/vrk. Määrä tuntui minusta aika isolta, sen haluan tarkistaa. Tykkään kyllä maidosta mutta jäätelönkään kanssa en kyllä syö lähimainkaan tuota määrää päivässä.
• Korkeatehoisella intervallitreenillä saa kivasti rasvanpolttoa käyntiin, mutta imettävälle ei suositella kovin kovatehoista treeniä koska se voi vaikuttaa maidontuotantoon. Ylämäet vaunujen kanssa kannattaa silti hyödyntää

Lisäksi blogista oli linkki Imetystukilistalle, Kansanterveyslaitoksen professorin Terttu Vartiaisen kommenttiin liittyen imettäjän painonpudotukseen. Lyhyesti: Kroppaan päässeet ympäristömyrkyt jakaantuvat tasan kaikkialle kehon rasvaan ja laihdutus vapauttaa näitä verenkiertoon ja sitä kautta äidinmaitoon. Kuitenkaan hänenkään mielestä noin puolen kilon pudotustahti viikossa ei ole vaarallista lapselle. Jotain hyvää siis meikäläisen maltillisesta tahdista vaikka kyllähänn tää jojoilu varmaan vähän huono juttu kuitenkin on. 

Uskallan siis jatkaa projektiani hyvillä mielin. Tällä viikolla keskityn vielä enemmän syömiseen ja kuntoilun lisäämiseen. Jäätelö saa edelleen olla pannassa, jos ei muusta syystä niin siksi koska en onnistunut sen osalta tällä viikolla juuri ollenkaan. Löysyin juuri tosi mielenkiintoiden iPad-appin nimeltä You are your own gym, se tulee kokeiluun nyt ja siitä ehkä lisää ensi viikolla.

Miten sopia lastenhoidon pelisäännöt? (=asiaa alkoholista)

Tätä ollaan meillä viime aikoina mietitty, nimittäin liittyen eri perheiden ja henkilöiden alkoholinkäyttöön. Ja lapsiin. Ei ole helppoa ei. Ja minä kun vielä inhoan konflikteja ja ns toisten asioihin puuttumista. Mutta siinä vaiheessa kun niistä mun lapseni kautta tulee mun asioita, niin ei auta, on pakko puuttua ainakin sen verran että sopii tiettyjä pelisääntöjä. Se rajanveto on vaan tuskallista ja puuttumistapa mietityttää, kun pitäisi osata sanoa riittävän napakasti, että toinen tajuaa että tämä ei käy - ja kuitenkin ymmärtää, että tämä pieni ihminen on uusi asia monen elämässä ja sen seuraukset vaativat vähän opettelua ja kaikkea ei ihan heti tule ajatelleeksi.

Meillä on lähipiirissä ja Pikku-Ukon elämässä monta aikuista, jotka käyttävät ns kohtuudella, mutta sitten on pari tapausta, joilla saattaa mennä kerralla vähän yli tai joilla alkoholi kuuluu monesti ihan päivittäiskäyttöön, vaikkei hirveästi otettaisikaan. Mutta lipitetään menemään. Itse olen opiskeluaikojen jälkeen jättänyt oman alkoholinkäytön muutamaan viinilasilliseen ja saunasiideriin ja monesti saattoi mennä kuukausiakin, etten huomannut mitään juodakaan. Raskauden myötä se väheni tietysti entisestään ja imetyksen, vaikken ihan absolutisti ole nytkään ollut. Silti mun on hankala nähdä, mihin sitä alkoholia ylipäätään niin usein tarvitaan, saati sitten lasten seurassa. Jiillä on vähän isompi kulutus, mikä ärsyttää, aina sitä kaljaa latkimassa vaikka oikeasti viikkotasolla ei puhuta isoista määristä. Säännöllisestä tavasta kuitenkin on kyse ja sekös ärsyttää, varsinkin kun epäonnekseen Jiillä alkaa puhe sammaltaa jo ihan muutamasta vaikka muuten vaikutusta ei näy. En tiedä miksi kestäisin helpommin jopa sen, että välillä käytäisiin poikain kanssa kunnolla kännäämässä, kuin se että aina on jääkaapissa yksi tai kaksi Elowehnää odottamassa juojaansa. Ehkä pitäisi ottaa perhepeti käyttöön ja ajaa mies joka kerta juotuaan sohvalle nukkumaan, mutta kun näen tällä systeemillä melko nopeita, hyvinkin negatiivisia seurauksia parisuhteen tilaan...

No, näistä lähtökohdista meillä siis yhteinen keskustelu alkoi tässä taannoin, kun sattui niin että olimme olleet porukalla reissussa ja yksi lähipiirimme jäsen jäi odottelemaan muuta lössiä. En tiedä oikein mitä päivän aikana oli käynyt, mutta kun palaamme takaisin, kyseinen henkilö odottaa meitä selvästi päihtyneenä ja rientää heti ottamaan Pikku-Ukkoa syliin. Jii ei myöskään selvästi ole kartalla, koska katoaa välittömästi saunaan ja minä jään miettimään, mitä hitsiä nyt sitten teen kun en täyttä rähinääkään viitsi laittaa päälle, tilanne on rauhallinen, pojalla ei sinällään ole hätää ja minä vahdin tilannetta kuin haukka, ettei käykään. Tuntuu silti kamalan ristiriitaiselta, kun läheinen aikuinen ihminen ei tajua menneensä rajan yli kahdesti, juomisen suhteen ja nyt sekoittaessaan lastenhoitoa tilanteeseen. Rehellisesti jään itse ihan jumiin koko tilanteeseen. Ei tässä periaatteessa ole akuuttia hätää, mutten halua tämän kyllä koskaan toistuvankaan. Mitä tehdä?

Puhumme illalla tilanteen auki Jiin kanssa. Onneksi nyt päästään paremmin samalle sivulle. Kyllä, hänkin huomasi toisen humalatilan. Ei, hän ei tullut ajatelleeksi, että siinä olisi vielä mitään vaaraa, mutta nyt mietittyään tajuaa riskit. Hyvä, se en siis ole vain minä, joka kokee tilanteen vääränä. Puhutaan siitä, mikä meidän mielestä on ookoo meidän lapsen suhteen. Jii yllättää olemalla itseasiassa tiukempi kuin minä - ja mies selvästi prosessoi samalla myös omaakin alkoholinkäyttöään. Jotain hyvääkin tästä siis. Perheneuvoston kokouksen jälkeen päädymme siihen, että seuraavat pelisäännöt koskevat alkoholin suhteen kaikkia meidän lapseen liittyviä tilanteita:

1. Jos aikuinen on vastuussa Pikku-Ukon hoidosta, hänen pitää olla vähintään ajokunnossa. Nollalinja olisi toki suotavaa, mutta kun Jiikin kerran sen oluen silloin tällöin ottaa, niin olisi vähän tekopyhää vaatia sitä muilta. Mutta kohtuullista on, että pitää olla vähintään samassa kunnossa kuin operoidessaan ajoneuvoa liikenteessä. 
2. Jos ollaan seuroissa, jossa käytetään alkoholia, pitää seurueen osata käyttää alkoholia vain sen verran, että kenenkään käytös ei muutu. Ihan sama onko muutoksen suunta kohti iloista trubaduuria, masentunutta vai rettelöitsijää, emme halua altistaa lasta sille, että aikuisten käytös muuttuu oudoksi tai huonosti ennakoitavaksi. Jos tilanne on sellainen, että esim. vieraat on kutsuttu meille, tarjoilu lakkaa siihen tai sitten pyydetään jatkamaan iltaa muualla, jos taas itse olemme muualla, pakkaamme siinä kohti kimpsut ja suuntaamme kotiin.

Keskustelu oli tosiaan helpompi mun ja Jiin välillä kuin mitä olin odottanut, mutta kävi ilmi että Jiillä oli omassa lapsuudessaan jotain epämääräisen turvattomuuden kokemuksia alkoholia käyttäneiden aikuisten taholta, joten ymmärsi myös kakkospointin tarkoituksen hyvin. Ja kuten sanottu, alkoi myös  aidosti pohtia omia tapojaan ja sitä, minkälaista esimerkkiä haluaa siirtää omalle pojalleen. Muistan itsekin, miten oudolta tuntui kun pienenä oltiin veneilemässä ja muuten niin jäyhät sukulaiset illalla ottivat kuppia, lauloivat ja kertoivat pieniä, tarkkasilmäisiä mutta ilkeitä juttuja toisista sukulaisista. Lapselle sellainen jää mieleen, vaikka onneksi paljon niitä hyviäkin esimerkkejä alkoholinkäytöstä oli. Absolutismiin en itsekään usko, niin kontrolloiva ei kukaan pysty olemaan enkä näe oikein syytäkään, kun varmasti jossain kohti nuoruutta tulee se hetki, kun haluaa kokeilla. Tähtäämme siis siihen, että lapsi ymmärtää mitä alkoholi on ja miten se ihmisiin vaikuttaa. Hiljaa mielessäni päätin samalla myös, etten ala näiden lähipiirin ihmisten puolesta valehtelemaankaan, jos ylilyöntejä tulee. Silloin sanon reilusti, että X on nyt ottanut liikaa viinaa ja siksi on noin outo tai siksi sillä on paha olo. Toivottavasti ei kuitenkaan tarvitse. 

Käytiin läpi tapahtumat aloittaneen henkilön kanssa ja sanottiin suoraan, että jatkossa pojan kanssa ollaan sitten näin. Pointsit Jiille, joka aloitti keskustelun, kun minä en osannut. Hyvä keskustelu siitä kuitenkin seurasi ja olen valmis luottamaan annettuun lupaukseen tämän jälkeen, mutta vain kerran. Sen jälkeen ei poika pääse enää hoitoon ja muutenkin seuraan tapahtumia tiukemmin ja olen valmis häipymään vaikka keskellä yötä, jos homma ei pysy räpylässä. Toivon kuitenkin, että tämä oli vain tällaista alkukankeutta uuden perheenlisän tultua ja uudenlaisen arjen opettelu jatkuu sujuvammissa merkeissä tästä eteenpäin. 

Mutta ei käy kieltäminen, että melkein toivoin taas, että olisin viisi ja ei tarvitsisi puuttua tällaisiin ja voisi vain antaa kaikkien kukkien kukkia tavallaan. Joinain hetkinä vanhemmuus sucks.

Laivapoika

Meidän Pikku-Ukosta tuli tänään laivapoika, kun päästiin testaamaan niitä eilen hommattuja pelastusliivejä ja lähdettiin valloittamaan Päijännettä. Ilma oli aivan upea, lämmin syyskuusta huolimatta ja tuultakin oli vain sen verran, ettei kukaan päässyt paahtumaan pelastusliivien syövereihin. Ei ollut kiire mihinkään ja kaikilla oli rento, mukava meininki.

Pikku-Ukko oli aluksi pelastusliiveistään aivan raivoissaan. Kun niitä testattiin ja haettiin sopivia säätöjä, joudutti sovitusta hirveä karjunta. Vasta kun päästiin veneeseen ja käynnistettiin moottori, alkoi homma pelittää ja Pikku-Ukkokin nauttia olostaan. Innokkaasti se jaksoi tuijotella maisemia - lintuja, puita ja kallioniemiä - hyvän tovin, mutta sitten moottorin hurin vei voiton ja silmät painuivat kiinni. Helpompi olikin meikäläiselle, koska sitten saattoi itsekin nauttia matkasta kun poika ei enää pomppinut sylissä.

Kierrettiin kauniita järvimaisemia ja ajettiin lopulta Jiin tuttavien saareen, jonka uimapoukama kylpi ilta-auringossa. Juotiin paikan päällä mökin terassilla rauhassa teet ja kahvit, syötiin eväät, syötettiin poika ja esiteltiin paikkoja. Miksi matkalla kaikki maistuu aina niin hyvältä, ihan tavallinen tee ja pullakin? Parasta retkellä todella on syöminen. Pikku-Ukko tuijotti silmät pyöreinä kaikkea, nuuhki järvi-ilmaa ja kuunteli aaltoja ja lintuja. Bongattiin koivun kellastuneita lehtiä ja yksi aivan punainen pieni pihlaja. Kirjoitettiin vieraskirjaan terveiset ja lähdettiin kotimatkalle. Pidempäänkin olisi mielellään saarella viettänyt, mutta todettiin, että kotiin olisi kiva ehtiä vielä valoisassa ja lähdettiin ajelemaan takaisinpäin.

Vesi näytti laskevan auringon valossa ihan joltain venäläisen taiteilijan akvarellilta, vaaleansinisen ja kullan sävyt leikkivät laineissa. Tuntui, että Päijänne oli tähän aikaan ihan hiljainen jo - vain yksi vene nähtiin mennessä ja tullessa samoin. Pikku-Ukko katseli hetken maisemia ja simahti sitten. Käärin sen huopaan suojaan kylmenevältä viimalta ja nautiskelin matkasta, katselin pojan nukkuvia kasvoja ja fiilistelin kivaa loppukesän päivää, upeita maisemia ja sitä tunnetta kun oma pieni kulta tuhisee lämpimänä siinä sylissä. Kalenterin mukaan kai nyt on syksy, muttei kyllä tuntunut siltä yhtään.

Harmittaa, että muistijälkiä ei pojalle varmaan tästä jäänyt, mutta minulla säilyy muistoissa kyllä aina Pikku-Ukon ensimmäinen veneretki, sen verran kivaa oli.

Mökkiolosuhteissa vauvan kanssa

Jiin loman kunniaksi suuntasimme siis kohti hemmetinskutsia eli Jiin mökkiä. Paikka on ihana ja yhdessäolon aikana olen minäkin oppinut tätä mökkiä rakastamaan, vaikka näin raskaudesta edelleen toipuvalle (jupinaajupinaajupinaa) ja pikkuvauvan kanssa reissaavalle lokaatio ilman juoksevaa vettä kaukana kaikesta onkin vähän haasteellisempi. Siinä missä kotona tai meidän mökillä voi kakkaepisodien jälkeen vain laittaa pesukoneen hyrskimään, täällä kun vaatteet loppuvat, ne loppuvat (tai ne pitää nyrkkipyykillä yrittää jotenkin ensin pestä (vaikeaa) ja sitten kuivata (joskus jopa vaikeampaa). Sen vuoksi Jii lahjoitti Pikku-Ukolle ensimmäisen miehuuden symbolinsa (tai vähintään siltä se luovutushetki tuntui - isopoikien iippokassin (=israelin armeijan olkaimilla varustetun putkikassin, joka vetää kamaa kuin synti). Olen silti niin iloinen, että enää ei tarvitse leikkiä niiden rintakumien (saati sitten tuttipullojen!) kanssa, täällä siitäkin saisi kyllä hyvän ohjelmanumeron kun juoksisi kaivosta vettä ja keittelisi kaikkea hulluna. Rinta kulkee kivasti mukana ja käyttöliittymä näin mökkiympäristössä on melko helppo kaikille osapuolille.

Mökille tulokin on ihan oma lukunsa. Me ei olla kovin hyviä pakkaamaan ja kuten sanottu, kun mieltä varjostaa pelko siitä, että Pikku-Ukko sottaa vaatteensa alta aikayksikön joka tapauksessa, ollaan otettu sloganiksi enemmän on enemmän. Ja niinpä mökille suunnataan auto turvoksellaan kamaa. Niin turvoksellaan, että esimerkiksi rattaita ei saa mahtumaan mukaan - ja mitäpä meidän hienoilla City-rattailla kääntyvine etupyörineen savisella pellolla tekisikään. Nukuttaisi poikaa kuistilla päikkäreille, tietty, mutta päikkärit nukutaan nyt sisällä tai siinä rintarepussa, kun se nyt saatiin vihdoin meillekin toimimaan. Koira vapisee häkissään kun se näkee mikä määrä kamaa lastataan sen kanssa samaan takakonttiin ja tavaroiden purku on ihan oma lukunsa. Matkantekokin kun vie ajon osalta kolmisen tuntia, on hyvä ottaa pienen kanssa joku pitstoppi - joko kummitädillä tai meidän mökillä, random huoltsikoiden tiloja ei olla vielä kokeiltu kuin vaipanvaihdon osalta. 

Mökillä olo on ihan oma juttunsa myös. Kun lämmityksen tekee pari pientä sähköpatteria ja varaava takka ja ulkolämpötilat heittelevät näin syyskuun alussa helposti melkein parikymmentä astetta päivän ja yön välillä, on haasteena hallita olosuhteita niin että mökissä riittää ilma ja porukka ei joko jäädy tai läkähdy yön aikana. Viimeksi ei ihan onnistuttu, nyt menee jo paremmin vaikka se vaatiikin sen, että mökki on yöllä mieluummin vähän liian viileä kuin lämmin. No, nukkuu poikakin paremmin. Vaikka onkin nyt vähän rohissut, mutten ole ihan varma, johtuuko se enemmän niistä rokotuksista vai vilustumisesta. Yritän hokea itselleni, että läpi ihmiskunnan historian on jotenkin saatu pidettyä kaikenlaisissa oloissa vauvoja ihan terveeseen aikuisuuteen asti ja että pikkuviileä vain karaisee, mutta samalla joudun blokkaamaan mielestäni kaikki ne tarinat lapsikuolleisuusluvuista noilta ajoilta.. Ihan turhaan varmaan, koska en ole pitkään aikaan nähnyt poikaa ihan noin tyytyväisenä kuin nyt maiskutellessaan unissaan tuossa vieressäni. Ehkä kuitenkin lisään varmuuden vuoksi sille pipon päähän?

Ekologisuus on heitetty romukoppaan pesujen osalta ja aina kun mahdollista, käytetään erilaisia wipeseja, pojan ja meidän takalistoihin ja sitä seuraavaan käsien desinfiointiinkin. No yllätettiin kyllä itsemme (ja poika!) tänään käymällä sen kanssa ensimmäistä kertaa saunalla, tosin lämmitysvaiheessa jolloin lämpötila oli vielä vauvasopiva. Poika istui vähän hämmentyneenä pienessä vesipaljussa, Isi piteli pystyssä ja minä huljuttelin kiululla vettä pään ja muiden ruumiinosien päälle. Puhdasta tuli, vaikka poika tarrasikin apinaotteella paljun reunoihin koko toimituksen ajaksi. Luotto vanhempiin on noinkin pienellä jo kova ;) 

Mutta kaikesta huolimatta olen tosi onnellinen siitä, että täällä ollaan. Täällä ei tarvitse huolehtia liiaksi kotitöistä, täällä yöt ovat kirkkaita ja täynnä tähdenlentoja (eilen nähtiin kaksi ja Jii lähti oikein pimeälle pellolle metsästämään niitä lisää), täällä koira voi painella vapaana pitkin puskia koko päivän ja nukahtaa onnellisena kuono vasten Jiin jalkaa ja poika tuhisee tuossa vieressä tyytyväisenä siihen, että täällä on nähty ja kuultu kaikkea jännää: joutsenia, auringonpaistetta pellolla ja järvellä, metsäretki kantorepussa ja tosiaan se eka sauna. Kaupungillakin käytiin, löytyi vielä yhdet lasten pelastusliivitkin kaupoista vaikka sesonki alkaa olla ohi (yhtä hyvä tuuri ei nimittäin käynyt kaikesta kamamäärästä huolimatta kotiin unohtuneen lierihatun korvaajaa metsästettäessä, pipot olivat vallanneet jo näemmä kauppojen hyllyt). Tänään siis ehkä päästään vielä veneretkellekin, jos uskalletaan. 

Elämä on jotenkin simppelimpää täällä kaukana kaikesta. Pois lukien pojan tavaravuori, sitä kokee ettei täällä nyt niin paljoa muuten tarvi, verkkarit ja villapaita riittää - niin, ja hyvät kumisaappaat. Nojuu, ja sitten tämä ipad ja 3G-kortti... Mutta noin niinkuin muuten, simppeliä elämää. Täällä syödään, nukutaan ja viihdytetään poikaa, tehdään koiralle pellolle jälkeä ja nautitaan luonnosta. Aika jees. Odotan innolla, että Pikku-Ukko kasvaa - ensi vuonna päästään kunnolla luontoretkelle ja rakentamaan majaa kuusen alle, kuten Jiikin on aikoinaan tehnyt. Se, mitä en odota on vahtiminen, ettei poika juokse rantaveteen huomaamatta. Mutta  kaipa siitäkin selvitään. Onhan tuo Jiikin täällä elävänä selvinnyt. Tosin heille kuulemma pienenä oli selitetty, että laiturin alla asuu iso hauki, joka tulee ja nappaa, jos menee yksin veden lähelle. Se piti kivasti kolme poikaa aisoissa. Ajattelin itse ennen, etten halua valehdella lapselleni, mutten taida olla ihan sen yläpuolella, ettenkö voisi tarvittaessa tehdä tietyistä vaaranpaikoista pykälää vähemmän houkuttelevia...