Jos meillä ennen asui herra Flirtti, nyt meillä on talossa sellainen väkkyrä, ettei mitään rajaa. Uskomatonta, mitä kaikkea kahdeksan kilon tykinkuula pystyy halutessaan tekemään (ja kuinka paljon esimerkiksi sattuu, kun poika ojentaa itsensä nopeasti osuen samalla äitiä leukaan...).
Sen lisäksi, että poika selittää ja laulaa siis koko, koko päivän (ja vaatii sitä samaa takaisin lähiympäristöltään... helppo juttu!), niin tässä viikon sisään on vahvan kaksikäsitarttumaotteen lisäksi tullut kehityksessä mukaan myös iiiiso liikehdintä. Sylissä ei enää istuta vaan pompitaan tasajaloin tai keinutaan tai muuten vatkataan jotain ruumiinosaa koko ajan. Ja ensimmäistä kertaa viime yönä ei herätty tukkoisen nenän aiheuttamiin ääniin tai yskänpuuskiin, vaan siihen, että joku pojan punkassa sanoo plonk. Ekalla kerralla jalka osui siinä sängyn toisen pään päällä olevaan hoitotasoon, joka heilahti paikaltaan, tokalla kerralla poika löytyi punkasta poikittain kääntyneenä ja oli kovaa vauhtia jatkamassa liikettä niin, että olisi pian ollut pää sängyn matalampaan reunaan päin (sängynpäätyä ollaan parilla kirjalla nostettu). Miksi? Ei mitään käryä. Luulisi, että vauvastakin tuntuisi tyhmältä mennä suuntaan, jossa pää on alaspäin, mutta sinne vaan pöngittiin aina heti kun irti laskettiin. Muutama hetki yöstä meni siinä, että sai pojan nukutettua niin syvään uneen, että me pystyttiin Jiinkin kanssa nukkumaan ilman jatkuvaa kolinaa naapurisängystä.
Mutta ihana nähdä, miten tuo saa koko ajan varmuutta liikkumiseensa ja ilmehdintäänsä! Kun vielä se suostuisi olemaan välillä makuullaan ihan valveilla ollessaankin, niin päästäisiin taas kääntymisharjoituksia tekemään. Arvatkaa montako käännöstä ollaan tehty tässä ensimmäisten käännösten jälkeen itsenäisesti? Nolla. Ehkä neuvolantäti oli oikeassa, kun sanoi, että Pikku-Ukko kokeili sitä ja huomasi taidon ihan ylimainostetuksi. Tai jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti