Meillä asuu nykyisin sellainen pieni tapaus, joka flirttaa vähän jokaisen kanssa eikä oikein edes malta syödä, kun pitäisi vain hymyillä, tuijotella ja jutella. Meillä aamu alkaa nykyisin sillä, että (vaipanvaihdon jälkeen, koska ennen sitä ei kenelläkään ole kivaa) kun yritän tarjota maitoa, saadaan aikaiseksi puolenkintoista tunnin operaatio, jossa herra ottaa imun tai kaksi, hymyilee, selittää, hymyilee lisää, laulaa, heiluttaa nyrkkejään, juttelee - niin ja nauraa, jos äiti yrittää hetkeksikään kääntää katsetta muualle. Nauru on vielä sellainen käheä yksitavuinen käkätys, mutta kyllä se ihan sieltä nousee, mistä naurun kuuluukin ja kova onkin, vaikka lyhyt. Ihana on myös se ilme, jolla poika jää odottamaan, että sitä vastaa hymyyn - silmät sikkuralla ja silmäkulmat ihan rypyssä, hampaaton suu niin apposellaan kuin voi, valmiina starttaamaan isoimman hymyn ikinä. Voi Pikku-Ukko, sä olet vienyt äidin sydämen ihan täysin!
Ihan käsittämätöntä, miten nopeasti tuo pieni kasvoikaan siihen ikään, että sen kanssa voi jo kommunikoida vastavuoroisesti. Joidenkin aivokuvausta kartoittavien tutkijoiden mukaanhan kyllä ihmisaivot kehittyvät tunnepuolella vasta neljän kuukauden iästä eteenpäin, eli siis lapsi ei käytännössä "tunne"/koe emootioita (koska se alue aivoissa, joka tätä ohjaa ei siis vielä ole kyllin kehittynyt) ennen tätä, vaan reagoi pelkän selviytymisbiologian ohjaamana, yrittäen manipuloida ympäristöään pitämään huolta itsestään. En oikein tiedä mitä siitä ajatella, koska niin - minusta tuo kyllä jo on iloinen nähdessään minut tai jonkun muun tutun. Tai rinnat, jotka se tunnistaa ilman rintaliivejä jo melko kaukaa ;)
Joka tapauksessa aion nauttia meidän yhteisistä jutteluhetkistä, vaikka tällä hetkellä tuntuukin siltä, että jos tuon paino kääntyy laskuun niin löydän aika helpon selityksen sille - tuo ei malta syödä.. Showmies tuosta taitaa tulla kuten isästään, mutta en valita. Sen verran hurmaavia tapauksia molemmat <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti