Uuden vuoden tunnelmia

Blogihiljaisuutta ylläpiti aivan jäätäväksi yltynyt poskiontelontulehdus, joka kiskoi mehut irti meikäläisestä koko uudeksi vuodeksi. Rakettien pauketta kuunneltiin siis pojan kanssa ihan kuumeisena hirveässä Panadol-tokkurassa ja hoiputtiin takaisin petiin (jossa uni ei päänsäryn vuoksi tullut, mutta kumminkin). Lapsen kanssa sairastaminen on näemmä ihan kokonaan oma juttunsa, mutta siitä lisää vaikka ihan omassa postauksessa joskus.

Sen sijaan oli aikaa miettiä kulunutta vuotta ja suunnata katse toivorikkaasti tähän uuteen, jossa kaikki on paremmin. Mennyt vuosi oli niin suuria mullistuksia täynnä, ettei siinä ehtinyt kuin noteerata, että aha äitiysloma, jaaajaa katos nyt meillä on lapsi ja sitten oho, nyt ollaankin naimisissa. Sitten loppuvuosi menikin tajutessa, että ihan sama ihminen täällä edelleen kuitenkin on, olosuhteet vain ovat muuttuneet. Edelleen mulla ei ole mitään käryä, mitä haluaisin isona tehdä (ja silti etsin). Äitiys ehdottomasti on mun juttuni ja näytin siitä täysin rinnoin (pun intended) - mutta valitettavasti juuri ne piirteet, joiden toivoin sen myötä itsestäni katoavan (kärsimättömyys, armottomuus, laiskuus ja ylpeys) istuvat minussa sitkeästi kuin tatti, enkä useinmiten muistuta vähääkään sitä unelmieni ehtiväistä, aina lempeää runo- ja leikkitätiä. Päinvastoin, mitä väsyneemmäksi tulen, sen enemmän huomaan vikojeni oikein korostuvan ja kiukuttelen mielessäni, kun pitää ehtiä laittaa Pikku-Ukolle ateria, jonka se sitten kieltäytyy syömästä tai sylkee suustaan ulos. Missä on luova ongelmanratkaisu silloin?

Samoin suhteessa Jiihin olen käynyt jotenkin ahtaaksi. Mies on itsekin ollut koulun ja työttömyyden vuoksi stressistä soikeana ja sitten meillä kotona kaksi väsynyttä näkättää alvariinsa toisilleen, mikä ei edesauta yhtään mitään. Meillä taitaa olla kaiken jäkätyksen lisäksi aika paljon sanomatontakin, sen verran tiuhaan tulee riitoja ihan mikroskooppisista syistä. Sovittiin niistä, että hoidetaan Jiin loppuduunit ensin alta pois, katsotaan mikä meidän oikea tilanne on, annetaan kummallekin pari nukkumispäivää ja käydään sitten asian kimppuun kunnolla keskustellen. Helpottavaa on tietää, että kaikesta huolimatta rakkaus on siellä alla edelleen, onneksi, mutta se on vain tässä vauva-arjessa ja aikuisten ongelmien keskellä vähän peittynyt sinne kaiken alle.

Muutenkin uusi vuosi tarjoaa ratkottavia ongelmia. Ainakin osan aikaa Jii on siis työtön ja minä hoitovapaalla, joten rahaa ei nyt oikeasti ole. Vararahat menevät asuntoon, joka on Pikku-Ukon liikkumisen myötä todella käymässä hirvittävän pieneksi. Toisaalta tavaroiden osto on todella helppo pitää minimissä, ei tarvitse kuin kuvitella kaiken arkistointiongelmaa ja ostohalut kaikkoavat toooodella kauas. Tämän vuoden aikana pitää myös ratkoa se, menenkö takaisin töihin vai jäänkö kuitenkin poikaa hoitamaan ja olisi se uusi raskauskin kiva saada käyntiin. Mutta sitä viimeistä ei voi aikatauluttaa, sitä voi vain toivoa. Sen sijaan terveys tuntuu näin rapeassa 32 vuoden iässä olevan sellainen tekijä, jonka eteen pitäisi alkaa nähdä muutakin vaivaa kuin kantaa apteekista kotiin niitä iänikuisia vitamiineja, koskapa tälläkin hetkellä juilii selkä ja takareidet ovat aivan jäykkinä, vatsa ei toimi ja päänsärky on hormonitoiminnan startattua ollut taas vähän liian tuttu kaveri. Ja se paino on edelleen ihan liian korkea.

Ja silti tästä kaikesta huolimatta suhtaudun uuteen vuoteen ihan toiveikkaasti. Ongelmat on tehty ratkottavaksi. Ja ei, en osaa formuloida mitään hienoja, konkreettisia päätöksiä, vaikka niin halusin. Mutta tuntuu siltä, että kehityskohteet pysyvät kyllä tällä hetkellä ilman niitäkin kirkkaana muistissa, joten samapa tuo. Lupaan järjestää asiat niin, että nukun vähän enemmän. Eiköhän sillä pääse jo aika pitkälle. Ja lupaan yrittää ratkoa niitä muitakin asioita parhaani mukaan. Muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Hyvä tästä vielä tulee.

Seksi synnytyksen jälkeen

Tästä aiheesta vähän mietin, että pitääkö nyt tästäkin oikeasti kirjoittaa, mutta minun bloginihan tämä on, tätä olen ehtinyt useaan kertaan tässä pohtia ja toistaiseksi olen anonyyminä pysytellyt enkä jakanut blogin osoitetta edes äidille tai kavereille, niin menköön nyt. Tämänkin osalta melkein kuusi kuukautta, joka siis siitä synnytyksestä on, teki ihmeitä ja asiat ehtivät muuttua ihan valtavasti. Siinä välissä olisin ehkä kirjoittanut aika toisenlaisen jutun...

Ajatellen, miten loppuraskaudessa sitä himotti ihan sairaasti ja koko ajan, oli aika järkytys (siinä kaikkien muiden synnytykseen ja sitä seuranneitten järkytysten sivussa), miten yhtäkkiä ei haluttanut sitten yhtään. Mulla ainakin hormonit kävi niin kierroksilla, että sitä oli yhtäkkiä Äiti ja vaan Äiti, rinnat oli tarkoitettu vauvan imettämiseen ja alapää oli niin soosina, että ei olisi pieneen mieleenkään tullut lähteä heti kokeilemaan. Tiedän kyllä, että naiset ovat tässä tosi erilaisia, mulla on muutamia ystäviä joilla kuulemma tällaista hormonimyrskyä ei tullut ja joiden synnytyksestä toipuminen oli nopeaa, jotka ovat päässeet hommailemaan melkein heti. En kyllä itseni osalta jälkikäteen hämmästynyt yhtään tästä, kun ihan normaalin kuukautiskierron aikanakin se halukkuus vaihtelee (tai ainakin ennen vaihteli, nythän ei ole vielä hajua siitä, miten kierto alkaa pelittää sitten kun siihen asti taas päästään) ns. nollasta sataan tai ainakin melkein.

Kun vauvan kanssa oli pari viikkoa elelty, sitä alkoi itsekin miettiä, että ohhoh, missähän ne halut on? Ja kun samaa jatkui pari viikkoa lisää, sitä alkoi vähän huolestuakin jo, kun ihan todella niitä ei tuntunut kuuluvan missään. Se, että sain sen märkivän granulaatiokudoksen tuonne alas antoi hyvän syyn odotella rauhassa, vaikka jälkitarkastuksessahan lääkäri ihan suoraan sanoi, että jos kerran tarvit tekosyytä niin toimiihan tuo, mutta mitään oikeaa estettähän ei ole. Loukkaannuin vähän lääkärille, ihme kommentointia melko herkästä aiheesta kuitenkin - tai ehkä se vaan niissä hormoneissa edelleen tuntui siltä. Luojan kiitos ollaan aina voitu Jiin kanssa puhua, myös seksistä ja myös näistä tuntemuksista. Jos olisi vielä joutunut jotenkin häpeilemään ja oikeasti kehittämään niitä tekosyitä, niin en tiedä minkä trauman tästäkin olisi vetänyt.

Mulla varmaan vaikutti kaikkeen myös se, kun niitä raskauskiloja oli aika iloisesti ja silloin ensimmäisenä kuukautenahan sitä tuli syötyä ihan sairaasti suklaata ja muuta sokeria. Käsittääkseni myös ruokavaliolla on vaikutusta, vaikka oletankin että oma minäkuva uudenkarhean äitiyden tultua kuvaan oli vaan vielä niin hakusessa ja tosiaan ne hormonit kyllä sai pään surisemaan aika kivasti muutenkin. Ja se jäätävä väsymys, tietty. En tiedä sitten mikä tarkalleen vaikutti eniten, mutta samaa tahtia kun ne kilot alkoivat vihdoin pudota ja ainakin ruokavalio vähän järkeistyi ja pääsin vihdoin lenkille ja liikkumaan ihan kunnolla, niin sieltä vähitellen kaivautui ne halutkin takaisin.

Täytyy kyllä myöntää, että "eka kerta" jännitti aivan sikana - ja olo oli sen jälkeen melkein yhtä voitonriemuinen, tosin enemmän siitä "jes, kaikki toimii sittenkin"-syystä. Tosin homma olisi ollut ehdottomasti kivempaa niillä imetyksen ohentamilla limakalvoilla, jos olisi älynnyt hommata jotain muuta ehkäisyä kuin ne äitiyspakkauksen kondomit, minähän jäin miettimään sitä kierukkaa enkä sitten saanut aikaiseksi mitään ennen kuin yksi ilta pojan nukkumaanmenon jälkeen vaan päätettiinkin kokeilla onnistuisiko vielä. Silloin oli siis pari kuukautta synnytyksestä takana. Mutta oli melkein mykistävää silti kokea, että jees - mussahan on edelleen tämä toinenkin puoli, että Äitiyden lisäksi olen edelleen myös se Nainen. Itketti. Onneksi Jii on siihenkin tottunut, että meikä tirauttelee (varsinkin hormonipäissään) vähän mistä syistä vaan.

Vaikka nuo minipillerit ei sovi mulle yhtään, pääsi niillä sentään kumeista eroon ja niiden ja Vagifem-kuurilla (paikallisestrogeeni, suosittelen) parantuneiden limakalvojen avulla elämä (ja seksikin) alkoi taas maistua, vaikka niin - onhan tuo alapää erilainen kuin ennen. Ei sellainen, mistä jossain keskustelupalstoilla änkyrämiehet huutavat, että kun ei tunne emännältä edes reunoja vaan nimenomaan just toisinpäin, paikoitellen liian ahdas. Ja vaikka gyne väitti, ettei ole kuin fysiologista laskeumaa ja sitäkin aika vähän, niin pikkasen tuntuu siltä kuin värkki olisi jotenkin pienellä mutkalla tai se alkaa vähän tuolta alempaa kuin ennen. Ja sen vuoksi ongelma (vaikkei nyt iso olekaan) on siinä, että sisääntyöntö pitää ottaa aika paljon varovaisemmin kuin ennen tai tekee edelleen aika kipeää. Ja muutama asento tuntuu myös tosi oudolta nykyjään. Noihin on toki jo tottunut, mutta elän siinä toivossa, että tuo vaiva myös niiden lantionpohjan lihasten treenillä poistuu itsekseen, niin kuin kaikki muukin on tässä tehnyt. Käsittämätöntä, mistä kaikesta kroppa menee läpi ja palautuu.

Nyt vaan pitäisi totutella siihen, että se yhteinen aika pitää todella ottaa sieltä mistä voi. Onnea vaan heille, joiden lapsi nukkuu ja mahdollisesti omassa huoneessa vielä, mutta meillä mahdollisia aikoja ovat päikkärit ja illat kun tuo vihdoin nukahtaa ja kovin kauas lapsesta ei kaksiossa pääse, kun ei parvekkeellakaan kehtaa vehdata :) Päikkäreissä pojan unen laatu on ollut vähän mitä on ja illalla ainakin meikäläinen on usein todella väsynyt. Mutta monasti sitä silti koittaa priorisoida jos nyt yhtään tekee mieli. Tuo on kuitenkin niin olennainen osa parisuhdetta, että kun näiden ensimmäisen lapsen saantiin liittyvien tunnemylläköiden, uusien roolien ja totaalisti erilaisen arjen kanssa koittaa pärjäillä niin on jotenkin helpottavaa, kun on edes joku tärkeä yhteinen juttu, joka toimii. Ja en tiedä miten muilla on, mutta itsellä seksi saa tuntemaan olon hehkeämmäksi ja kun toinen vielä usein muistaa siinä yhteydessä kehaista kaunista, ihanaa vaimoaan, niin kyllä se hyvää tekee päänsisäisestikin.

Mutta siis pari vinkkiä kaikille muille synnyttäneille, joilta tuntuu halut kadonneen tai ovat tätä muuten pohtineet:

• Anna itsellesi aikaa ja odota, että hormonit vähän tasaantuu
• Käy hyvällä gynellä ja tsekkaa, mikä tilanne on, jos jokin epäilyttää
• Jos et ennen ole jutellut miehesi kanssa seksistä, nyt on viimeistään hyvä aika aloittaa. Kaikesta voi ja saa puhua.
• Meillä ainakin huumori on vienyt ohi pahimpien probleemien. Se voi myös mennä överiksi, niin kuin meillä, jotka tekee ylävitosia jos saadaan pikasuoritus putkeen tuon päikkäriaikaan (sori, olisi pitänyt varoittaa ällöjutuista...). Mutta oikeasti aika monia asioita mieluummin katsoo yhdessä nauraen kuin esim. itsekseen häpeillen. Taitaa päteä aika moneenkin juttuun, mutta ainakin nyt tähän.

Vuosipäivää juhlimassa

Eilen oli tasan 4 vuotta meidän ensitreffeistä Jiin kanssa. Paljon on mahtunut päiviä ja tapahtumia tuohon aikaan (yhteen olympiadiin, kuten kaveri lohkaisi), yhtäkään en oikeasti vaihtaisi pois vaikka laskujeni mukaan tuosta melkein kaksi vuotta on ollut jonkinlaista etäsuhdetta toisen asuessa työn tai opiskelujen vuoksi eri kaupungissa tai maassa. Aika rankkaakin siis, mutta ehdottoman antoisaa, jos lasketaan kaikki ne jutut, joista yhdessä ollaan yli selvitty ja osasta kovasti nautittukin.

Kun oli kerrankin saatavilla lastenvahti helposti ja tänä vuonna todella koettiin, että nyt olisi kiva tätä myös  juhlistaa (ja päästä hetkeksi pois talosta ilman lasta), niin mentiin ravintolaan nauttimaan pitkästä aikaa kunnon kolmen ruokalajin setti niin, että molemmat pystyivät käyttämään molempia käsiään ja keskittymään ihan vaan toisiimme. Sitäkin kummasti oppii arvostamaan, vaikka valitettavasti taisi olla meidän kohdalla noin 5,5 kk sen jälkeen kun siitä tuli vähän hankalampaa ;)

Sen lisäksi, että onnistuttiin saamaan ihan sairaan hyvää ruokaa, oli myös ilo huomata, että tunsihan sitä nyt vielä toisen ja puhuttavaakin löytyi vähintään entiseen malliin. On parisuhde tässä vauvan myötä muuttunut ja ollut tietty aika kovalla koetuksellakin, kun on etsitty uusia rooleja ja taisteltu uudenlaiseksi muodostuneen arjen, kodin siivouksen ja näiden raha-asioiden kanssa. Mutta hyvällä pohjalla mennään. Jos olisin neljä vuotta sitten tiennyt, miten helposti kaikki sitten kuitenkin järjestyi ja miten onnellinen parisuhteessa olisin, niin olisin tuskin jännännyt niitä treffejä ihan niin kovin. Ei kuitenkaan mennyt ihan kauhean kauan, ennen kuin tajusin itsekin, että tämän tyypin kanssa saa olla oma itsensä, mitä se nyt kullakin hetkellä sitten tarkoittaakaan. Vain kerran ollaan kriiseilty oikein kunnolla ja siitäkin selvittiin, kun vihdoin alettiin puhua kunnolla. Sen jälkeen ollaan yritettykin puhua, puhua ja puhua. Parasta tässä taitaakin olla se, että vaikka arjessa molemmat tupeksisivat ihan urakalla, niin molemmilla on kuitenkin vilpitön halu setviä asiat ja puhua ne läpi. Toivon, että se kantaa pitkälle - vaikka tietysti Pikku-Ukon vuoksi toivon, että pikkaisen enemmän pinnaa ja toista kunnioittavaa viestintää stressitilanteissa opeteltaisiin tässä tulevien vuosien saatossa.

Vaikka en osaa yhtään kuvitella, mitä seuraava olympiadi nyt sitten tuo kun meillä on tällä hetkellä kaikki niin auki, niin toivon kyllä, että meillä olisi ne ainekset, joilla rakentaa meidän perheelle hyvää, rikasta arkea jatkossakin. Ja että muistettaisiin juhlistaa, kun siihen on aihetta ja mahdollisuus!

Ensimmäinen isänpäivä

Rakas Jii, 

kiitos siitä, että olet jakanut kanssani perheen perustamisen ja vanhemmuuden. Tiedät, miten tärkeää  minulle on se, että meitä on tässä kaksi yhdessä kulkemassa, jakamassa, tukemassa ja kokemassa. 

Sinusta tuli Isä 15.6. ja mikä ihana Isä pojallemme oletkaan! Tie isyyteen ei ole ollut kevyin tai helpoin -  tiedän, että se on herättänyt paljon ajatuksia ja sisäistä myllerrystä - ja varmaan haasteita riittää vielä edessäpäinkin. Jo nyt meille molemmille taitaa olla selvää, ettei tämä niin helppoa ollutkaan, vaikka antoisampaa ja kasvattavampaa hommaa ei olekaan. Miten nautinkaan niistä hetkistä, jolloin köllöttelemme yhdessä perheenä sängyssä tai syödään porukalla ruokaa. Tai kun pidät poikaa sylissäsi ja katsotte toisianne. On selvää, että teidän välillenne on kehittymässä hieno suhde ja olen niin ylpeä sinusta, että olet uskaltanut heittäytyä kaiken muun meidän arkea sekoittavan lisäksi kuitenkin täysillä tähän uuteen, kaikkein tärkeimpään rooliisi. Jatka samaa rataa, löydät kyllä itsestäsi sen miehen ja Isän, joksi sinun on tarkoitettu kasvaa. 

Haluan tänään myös kiittää siitä, miten olet tukenut minua koko suhteemme ajan. Autoit ujoa tyttöä ulos kuorestaan, olet aina hyväksynyt minut sellaisena kuin olen - silloinkin kun se itselleni on ollut vaikeaa, tuit kun täydellinen työuupumus oli vain askeleen päässä ja kun raskauden tullessa pelot ja huoli melkein söivät elävältä. Kiitos siitä, miten tuet minun äitiyttäni, kerrot miten arvostat imetystäni ja sitä, että leikin ja laulan pojan kanssa, tai teen loputtomiin soseita tai siivoan, ja muistutat että olen kaiken äitiyden lisäksi myös edelleen täysi nainen. Kaikessa tässä ja muussakin olen voinut luottaa siihen, että sinä olet ja pysyt, jaksat silloinkin kun minä en jaksa. Arki ajaa välillä ahtaalle, ollaan molemmat rättiväsyneitä ja kumpikaan meistä ei käyttäydy aina niin kuin olisi hyvä, mutta meistä se olet usein juuri sinä, joka jaksat ojentaa kättä silloinkin kun minä vain nillitän bunkkerissani. Sinun - ja pojan - vuoksi haluan kasvaa näidenkin tilanteiden tasalle. Anna minun puolestani jaksaa välillä sinunkin puolestasi, silloin kun arjessa on vaan liian paljon yhdelle tai kun päässä myllertää liian isot vaihteet. Olen tässä sinua varten. 

Hyvää ensimmäistä Isänpäivää, Jii, mun oma aarre. Rakastan sinua. 

Taas ihan typeriä riitoja

Ollaan juu molemmat ihan poikki taas, kun Pikku-Ukko järjesti yövalvomisia parit viime yöt (tai meni nukkumaan jo kuudelta, jostain syystä, ja heräs sitten yöllä kunnolla). Ja silloin näemmä saadaan aikaiseksi ihan mahtavia riitoja. Me, jotka riideltiin hyvin vähän yhtään mitään ennen lasta. Tai minä ehkä joo, mutta silleen yksin, koska Jii harvoin viitsi osallistua. Ajat on toiset nyt..

Tiedän, että Jii on väsynyt ja siksi olen ilman mutinoita antanut mennä yksinään mökille ja poikain kanssa iltaa istumaan ja risteilemäänkin. Hyvä vaan, että pääsee välillä pois tästä kuviosta, olen iloinnut siitä, että hänkin on löytänyt jotain kivaa tekemistä - niinhän minäkin olen, vaikka se vähän eri jutuista koostuukin (koiralenkit ja -treenit, vertaistukea muiden mammojen kanssa jauhaessa, kuoro, juoksu, tämä blogi). Mutta nyt vaan pojan huudon jatkuessa ja toisen siihen reagoimatta jättäessä tuli vaan yhtäkkiä niin sellainen olo, että tässä mä venyn ja vanun eikä sitä kukaan arvosta ja nyt mäkin olen ihan kuolemanväsynyt ja mitä hyötyä siitäkin venymisestä sitten oli, kun ei kukaan edes huomaa. Vaikka huomaahan se lapsi ja sehän siinä se tärkeä juttu on. Ja oikeasti huomaa se mieskin. Meiltä vain on jotenkin mystisesti kadonnut niihin kaikkiin huonosti nukuttuihin öihin kyky viestiä selvästi ja sitten aika menee toisen reaktioita ihan väärin tulkitessa ja tehdessä kaiken maailman odotuksia. Oikeasti en yhtään ihmettele, että niin moni pari eroaa juuri tässä pikkulapsiaikana, on tämä semmoinen parisuhdemankeli, jossa väännetään sekä itseä siinä kun yrittää kasvaa kunnon vanhemmaksi tuolle pienelle ja samalla koittaa yhteensovittaa sen toisen aikuisen kanssa arkea niin, että siitä molemmille riittäisi nautittavaa. Kun kaikki on ainakin tämän ensimmäisen lapsen kanssa niin kovin erilaista kuin ennen ja vapausasteita on aika paljon vähemmän.

Minä olin siis koko yön imettänyt poikaa ja Jii yhdet vaipanvaihdot siellä välissä. Jossain väsymyksen aallossa olin ottanut pojan siihen meidän väliin nukkumaan, kun en kertakaikkiaan jaksanut enää imettää pystyasennossa. Pikku-Ukon mielestä aamukuusi oli hyvä aika herätä, kun me oltaisiin oikeasti molemmat Jiin kanssa tarvittu vielä ainakin pari tuntia kunnon unta. Poika alkoi päästellä sitä aamukäninää - ei vielä huutoa tai mitään semmoista, vaan semmoista kasvavaa änkyröintiä josta kuulee, että sitä kiukuttaa kun mitään ei tapahdu vaikka hän on hyvänen aika jo hereillä. Olin jo nousemassa ja nostamassa poikaa pystyasentoon, jossa yleensä käninä loppuu välittömästi. Kun joku pirulainen tuli tuonne mielen takaosaan ja sanoi, että miksi sen muka aina pitää olla minä, joka nousee. Että katsotaan nyt sitten kauanko kestää, jos se en olekaan minä. Meinasi jo oma usko loppua, koska 45 minuuttia kesti, ennen kuin Jiillä meni vihdoin hermo. Pojalla meinasi kyllä mennä vielä aiemmin, se taisi jouduttaa. Minäkin nousin sitten, otin pojan ja menin leikkimatolle sen kanssa, kun  näin peilistä, että sinne se mies kippasi taas uudelleen sänkyyn makuuasentoon. Siinä kohti kimpaannuin ja sanoin, että ei sitä noin vain voi odottaa, että minä tätä aina vahdin. Jii väitti ihan vahingossa nukahtaneensa ja meni keittiöön, keitti mulle puurot ja itselleen aivan sairaan kupin kahvia, ja lähti viemään koiraa. Ja oli siellä ihanassa auringonpaisteessa lataamassa seuraavat kaksi tuntia, kun minä kuuntelin pojan kränäilyä kotona!

Siinä kohti kypsytti aika huolella ja kun miestä ei vieläkään kuulunut kotiin, pakkasin pojan vaunuihin ja lähdin kärryttelemään. Ja pistin WhatsAppin kautta aika jäätävää viestintää miehen suuntaan. Puolet lenkistä meni itkua vääntäen ja viestejä paukutellen, ennen kuin molemmat rauhotuttiin sen verran, että pystyttiin ihan soittamaankin ja puhumaan koko homma läpi. Minä selitin ja selitin miten arvottomaksi ja väsyneeksi koin itseni, mies kertoi omat taustansa päivän tapahtumiin, todettiin yhdessä että pakko alkaa puhumaan arjessa enemmän siitä, mikä päässä pyörii. Ettei ihan pienistä asioista ja tulkinnoista alkaisi muodostua ihan vääränlaista kuvaa siitä, mitä toinen ajattelee.

Pyydettiin anteeksi, halattiin, sovittiin että yritetään ensi kerralla vähän paremmin. Yhden hyvinnukutun yön jälkeen se tuntuu taas aika paljon helpommalta. Tai siis kaikki tuntuu. Ei tunnu heti siltä, että on ihan epäonnistunut vaimo ja äiti kun vaan kiukkuaa kotona kaikesta. Ei kai sitä hyvänen aika kukaan haluakaan olla veepää ihan vapaaehtoisesti ja tuntuu tosi pahalta seurata, miten alhaiseksi sitä omakin käytös menee kun tarpeeksi väsymystä tulee mukaan kuvioon. Mutta kun tämä uniongelma ei nyt pariin kuukauteen ole ehkä vielä ratkaistavissa, pitää senkin kanssa nyt vain jotenkin selvitä niin, että arki kuitenkin rullaa ja parisuhde pysyy lämpimänä.

Plussaahan on se, että yhden kunnon riidan jälkeen on monesti ihan tosi paljon paremmalla tolalla koko suhde, kun saa vähän tuulettaa niitä hampaankoloonkin painuneita juttuja. Kyllä se tästä taas.

Don't try this at home, kids - häiden ja ristiäisten yhdistäminen

Tajusin tuossa eilen, että hyvänen aika, kaiken tän hösellyksen keskellä me ollaan Jiin kanssa ehditty olemaan naimisissakin jo yli kaksi kuukautta. Se on kyllä nykytila huomioiden aika sairaan hyvä saavutus. Jossain kohti elämää sitä keksii aina jonkun idean, joka silloin tuntuu suorastaan nerokkaalta, mutta jota katuu urakalla sitten myöhemmin. Naimisiinmenoa en kadu hetkeäkään, mutta kylläkin sitä että kaiken lapsitouhun keskelle piti väkisin mahduttaa vielä ne häähulinat. Meidän oli tarkoitus Jiin kanssa mennä naimisiin jo aiemmin, olihan siitä puhuttu juu, mutta mitään ei saatu aikaiseksi. Minä vielä kertakaikkiaan inhoan olla itse juhlittavana ja noin 30 eri häät viimeisen kymmenen vuoden aikana kiertäneenä olin vähän kyllästynyt koko konseptiin, joten ahdistuin jo etukäteen koko aiheesta. Oltiin laiskasti heitelty ilmaan marraskuu 2012, päästäisiin ainakin perinteisten kesähäiden kategoriasta eroon. Sitten tultiinkin jo raskaaksi ja alkuraskauden ongelmat veivät kaiken huomion ja energian, yhteistuumin päätettiin, että ei ainakaan nyt.

Kun uuden vuoden jälkeen kaikki näytti jo paremmalta senkin suhteen, yritettiin uudelleen ja pyydettiin perhettä varaamaan maaliskuun viikonloppuja, katsoisimme kirkkoa ja juhlapaikkaa. Pari viikkoa meni selvitellessä ja suunnitellessa. Ehdin jo itse innostua raskaushääpuvuista ja yhden kivan löysinkin täältä ja nauroinkin Jiille, että kyllä meidän nyt pitää naimisiin asti selvitä, kun kerran hääpukukin oli. Kun vihdoin saimme varaukset tehtyä, saimme kuulla että juuri valitsemamme viikonloppu ei enää perheillemme sopinutkaan. Voitte arvata mitkä itkupotkuraivarit vedin siinä kohti pienissä hormonihuuruissani ;) Kun olin ensin väittänyt Jiille, että me ei sitten koskaan ikinä mennä naimisiin ja soittanut vähän liian monta kerta Erinin saman teeman biisiä Popeda, vedin henkeä ja juttelin parhaan kaverini kanssa. Joka käski aika suorin sanoin aikuistumaan ja miettimään uuden päivän, vähän kauemmas tulevaisuuteen, jotta sama ei toistuisi. Irvistelin, juttelin Jiin kanssa ja about tässä kohti jompikumpi meistä sai Huippuidean. Koska en halunnut mennä ihan viimeisilläni naimisiin tai riskeerata sitä, että vauvan syntymä pistäisi kuviot taas ihan uusiksi, siirtyisivät juhlat joka tapauksessa pitkälle kesään. Ja silloin mehän joka tapauksessa joutuisimme järjestämään ne ristiäiset, joten mitä jos vain yhdistettäisiin ne kaksi?

Suunnitelmat tehtiin siitä pohjalta, että Jii peruutti maaliskuun kirkkoajan ja samassa yhteydessä varasi sen heinäkuulle vihkiäis- ja kastetoimitusta varten. Varattiin läheinen luontotalo samalle päivälle, koska siellä oltiin oltu yhdessä ensitreffeillä. Suosittelivat käyttämään tiettyä pitopalvelua, joka iloiten varattiin, koska hoitivat avaimet käteen -periaatteella siivoukset ja koristelut myös. Minulla oli jo puku samoin kuin Jiillä ja tuttu pappi suostui pyydettäessä hoitamaan toimitukset, joten tämän jälkeen jäätiin odottamaan vauvan syntymää ja autuaasti unohdettiin kaikki hääjutut.

No, sitten poika syntyi ja seuraavat kaksi viikkoa menikin onnen- ja väsymyksen huuruissa. Ja sitten kun erilaisia virallisia lappusia alkoi sataa kotiin, tajuttiin että hetkinen, meidän pitäisikin mennä naimisiin jo kahden viikon päästä ja tuo poikakin pitäisi saada kastettua! Sitä seuranneessa paniikissa käytiin juttelemassa papin kanssa ja sain vihdoin hommattua itselleni kampaajan. Papin luona meidän tarinaa kerratessa muisti taas väsymyksen läpi kaikki ne jutut, miksi tuota miestä rakastan ja tuli tosi hyvä olo häistä, vaikka pappi vakavana jo totesikin, että vauva on meidän parisuhteen muuttanut sillä perustavimmalla tavalla jo nyt ennen koko vihkiäisiä. Myönsimme. Samalla käytiin lennosta läpi toimituksen kulku ja toiveet siihen, niitä kun ei kumpikaan ollut ehtinyt miettiä etukäteen. Seuraavana päivänä kampaajan tuolissa tehtiin koekampaus ja tajusin siinä istuessa, että vaikka näitä juhlia ei nyt oltukaan yhtään suunniteltu niin silti kyseessä oli Merkittävä Päivä. Ettei se ollutkaan ihan se ja sama miten ne menivät ja miltä näytin. Ja että esimerkiksi se puku, joka söpösti korosti raskausmahaa nyt ei niin söpösti korosti niitä jäljelle jääneitä raskauskiloja. Onneksi juuri siinä kohti Pikku-Ukolla oli senhetkisen elämänsä järkyttävimmät vatsavaivat (mahdollisesti äidin stressi vaikutti maidontuloon tai jotain) ja häitä edeltäneellä viikolla mm. istuin yhtenä päivänä jumppapallon päällä lähes 8 h pomppien, koska aina kun liike loppui, alkoi huuto. Siinä oli oma äitiys koetuksella ja hermot - ei siis mikään huipputila noin niinkuin järjestelyjä ajatellen. Seurasi pienoinen paniikki.

Luojan kiitos homman pelasti Jii, perhe ja erityisesti äiti sekä bestis, joka kaasona potki hommaa eteenpäin. Jii hoiti kuntoon tilaan ja safkaan liittyvät asiat. Äiti hoiti kastetta varten perintömekon meille ja tuunasi Huutonetistä bongaamani puvun siten, että raskauden jälkeisissä kiloissakin mahduin siihen ja näytin vielä omiin silmiin hyvälle (vaikka look olikin lähempänä runsasta valkyriaa, kuin olin etukäteen ajatellut...). Kaaso hoiti kaiken puuttuvan ja piti huolta siitä, että hääpäivänä söin, join ja pysyin muutenkin kuosissa ja että poika tuli hoidettua kuntoon, tärkeät paperit oli mukana ja homma rullasi. Minulle, joka yleensä ajattelen, että viimeiseen asti pitää pärjätä itse eikä saa pyytää keneltäkään apua, oli iso juttu, että häät ja ristiäiset järkättiin vähän niin kuin kollektiivisesti ja vaikka kaikki ei ollutkaan ehkä just niin vimpanpäälle tai siten kuin minä olisin tehnyt, niin päivästä tuli Merkittävä ja kaiken lisäksi vielä Mukava. Tämä, vaikka pappi pisti kaavaan omiaan ja lempivirsi soitettiin ihan väärässä kohtaa, Pikku-Ukko huusi läpi koko kasteen, me ei Jiin kanssa älytty astua vihkimisen ajaksi siihen hääryijylle, sormus piti melkein vääntää turvonneeseen nimettömään ja pusukin oli unohtua ja imetystä varten piti aina nyörittää koko puvun etumus auki ja siinä paljasrintaisesti hoitaa pojan ruokinta kuntoon.

Ei haitannut yhtään, koska kaikesta tästä huolimatta osasin kuin osasinkin kaikessa hormonipöhinöissä iloita siitä, että menin rakastamani miehen kanssa naimisiin ja meidän ihana poika saatiin kastettua ja nimettyä. Kaukana oli ne joskus ajatuksissa olleet tyylikkäät ja sliipatut juhlat, jossa meikäläinen upeana liitelee kirkon käytävää - nyt painoin raskauskiloissani melkein enemmän kuin meidän isä. Ja vieraina oli vain ihan lähimmät ihmiset, vajaa parikymmentä ihmistä. Mutta ruoka oli hyvää, tunnelma läheinen ja isä, anoppi ja kaaso pistivät puheissa itkemään ja nauramaan. Me pistettiin pillit pussiin jo vähän yhdeksän jälkeen, koska poikakin oli jo nukkumassa ja meitä väsytti yli kaiken, mutta kotona ehdittiin vielä hetki jutella kahden ja fiilistellä sitä, että matka jatkuu herrana ja rouvana. Ehdottoman hyvä juttu se.

Silti melkein suosittelisin kaikille, jotka myös harkitsevat häiden ja ristiäisten yhdistämistä miettimään ainakin vielä kerran. Meillä tietty tilanne oli se, että kun tuo syntyi niin myöhään niin synnytyksestä oli vasta kuukausi ja se tuntui tosi lyhyeltä ajalta totutella uuteen vanhemmuuteen saati toipua sen verran, että esim. kävely ja istuminen tuntuivat kivalta ja turvotus ehti juuri ja juuri laskea siedettävälle tasolle. Se kuukausi oli myös sellaista aikaa, jonka ehkä mieluiten olisi käyttänyt muuten kuin juhlien järjestelyissä (vaikka me nyt kuten sanottua, ei ihan kauheasti järjesteltykään..) vaan esimerkiksi Pikku-Ukon kanssa. Lisäksi nimiin ja isyyden tunnustamisiin saa yllättävän kivat mutkat aikaiseksi, kun asiat ei tee järjestyksessä naimisiinmeno - lapsi - kaste kuten "pitäisi" vaan sekottaa systeemiä vaihtamalla itse nimeään ja lapsensa myös siinä samalla niin että viskaalit ei meinaa pysyä perässä koko kuviossa.

Mutta onnellinen päivähän se oli. Ja meidän näköinen, kuitenkin. Jää hyvänä muistoihin. Isän kanssa kävely alttarille ja isän ihana, sydäntäliikuttava puhe. Kaason laulu. Pikku-Ukon iloiset kasvot kaiken sen huudon keskellä, kun kasteessa tuli laulua (Ystävä sä lapsien). Kummipoika, joka kurkisteli läpinäkyvän kastemaljan läpi. Kylmäsavulohta puolukkarahkasoosilla ja kaason leipomat, täydelliset mutakakut. Hääkuvien ottoa lintutornissa auringon laskiessa. Ja komea Jii koko päivän siinä vieressä.

Kun isä väsyy

Ja niin kun me vielä etukäteen mietittiin, että minä olen sopivaa materiaalia synnytysmasennukseen ja vannotin miestä seuraamaan merkkejä siitä, milloin alkaa näyttää huolettavalta. Minullahan menee suorastaan hyvin ja fyysistä väsymistä (ja joitain yksittäisiä tappiopäiviä), meillä menikin sitten melkein kolme kuukautta aikaa tajuta, että äidin sijaan meillä uupuikin mies. Se kyllä etukäteen arvattiin, että Jii meistä reagoi nopeammin unen puutteeseen, mutta ihan tätä ei osattu aavistaa. Kyllä minäkin mietin, että kovin isosti se reagoi vauvan itkuun, otti vähän liian henkilökohtaisesti sen jos hoitovuoro ei mennyt hyvin ja alkoi joka välissä pyytelemään anteeksi, vähän joka asiasta. Kaupasta ei tultu mukana se, mitä lähdettiin hakemaan ja pienikin ärsyke riitti sekoittamaan koko ajatuksen. Jälkikäteen soimaan kyllä itseäni, etten tajunnut kun meillä jo koko raskausaika oli niin kuluttavaa varmasti myös miehelle, kun koko ajan piti olla minua tukemassa. Mietin jopa vähän, että enkö sitten halunnut nähdä - näinä tasa-arvon aikoinahan lastenhoitovastuuta kuuluu reippaasti sysätä myös sinne isän kulmaan ja luottaa siihen, että siinä se oppii harjoittelemalla missä äitikin. Kyllä joka välissä myös olen yrittänyt tukea isyyttä, huomata niitä asioita jotka menevät hyvin ja joissa poika muistuttaa isäänsä ja yrittänyt myös olla puuttumatta tapaan, jolla lapsen kanssa ollaan. Mutta ehkä sitten huomaamattani jätin toisen liian yksin, selvisihän se niistä tilanteista mutta väsyi, väsyi vähän liikaa.

Nyt kun asia tajuttiin, pääsee sitä onneksi korjaamaankin. Kun vaan tietäisi miten. Minä jaksan kyllä vähän aikaa kannatella perheen arkea enemmän ja Pikku-Ukkokin onneksi alkaa olla jo vähän itsenäisempi, vaikkei se vieläkään kyllä mikään "jätä itsekseen tutkimaan jotain lelua"-lapsi todellakaan ole. Tässä vaan omat haamut kummittelevat, kun oma isäni oli lapsuudessa koko ajan töissä ja koin niin kipeästi silloin jääväni vaille huomiota. Varmaan senkin vuoksi olen jatkuvasti toista patistanut olemaan lapsen kanssa. Mitä sitten nyt pitäisi edes tehdä? Höllätä juu, antaa omaa aikaa ja keskeytymättömiä unia. Onneksi Jiilläkin on muutamia samassa tilanteessa olevia ystäviä vertaistueksi. Kaipa sillä alkuun päästään.

Oma mieli vaan on niin ristiriitainen tämänkin asian suhteen. Vähän syyllinen olo, että niin huonosti olen miehestä pitänyt huolta - ei siis siksi, että naisena minun pitäisi, vaan koska onhan se rakas ja sille haluaa hyvää. Ja samaan aikaan joku sisäinen katkeruus huutaa päässä, että saakeli miten paljon enemmän vapaita Jii on saanut, eikä sen sentään tarvi olla kolmen tunnin sykleissä sidottu poikaan läpi vuorokauden kuten meikäläisen. Ja sitten pelottaa, että entäs jos tämä ei olekaan mitään pientä, mikä menee nopeasti ohi. Ja huoli siitä, että miten tuo nyt pärjää ja kuinka pahalta siitä oikeasti tuntuu. Ja että minkälaisena se on kokenut tämän isyyden - kun minusta äitiys on kaikesta huolimatta ollut niin ihanaa, vaikka arjen käpyset näemmä iskevätkin päähän jatkuvalla syötöllä. Ja sitten halu ottaa toinen syliin vaan ja lohduttaa, että kyllä me tästäkin selvitään, kun kerran rakastetaan ja että tehdään asiat meidän omalla tavalla, ei me mikään kiiltokuvaperhe olla ennenkään oltu, joten ei siitä huolta.

Ehkä aloitan tuosta viimeisestä ja menen nyt halaamaan sitä, kun poika kerrankin on hetken rauhassa.

Parisuhdekriiseilyä: Miten musta tuli tällainen talousjäkätti?

Joo. Vaikka otsikosta niin ehkä voisi päätellä, ei meillä todellakaan ole siistiä. Päinvastoin, meillä on ahdasta ja - pakko myöntää - myös aika sottaista. Ja tässä kaikessa sotassa me elettiin Jiin kanssa kolme vuotta yhdessä koiran kanssa ihan onnellisesti ilman, että se kiusasi kumpaakaan.

Nyt kiusaa, nimittäin minua. Ja mikä on eri tavalla kuin ennen? Se, että nyt mulla on aikaa (pakkoaikaa...) viettää olkkarin kulmassa istuen ja tuijotella lapsi sylissäni a) kaikkea meidän järjetöntä kamaa ja b) sitä sekamelskaa, joka tänne tulee vaikka kerta toisensa jälkeen yritän saada homman toimimaan ja pojan päikkäreiden aikaan sinkoilen ympäri taloa laittamassa paikoilleen kaikkea sitä, mitä sen hereillä ollessa en pysty koska valitettavasti Pikku-Ukko ei kuulu niihin enkelimäisiin muksuihin, jotka voi vain jättää johonkin lattialle ja ne kiltisti tuijottavat lelua tai taulua seuraavat kolme varttia. Ei, meillä pitää olla syli ja ohjelmaa, muu ei kelpaa. Lisäksi jo kauhulla ajattelen, miten meidän (tai lähinnä Pikku-Ukon) käy kun poika alkaa kävellä ja aktiivisesti tutkia ympäristöään. Nimittäin meillä on kaikkea sitä, mitä taaperotaloudessa ei saisi olla: johtoja lattialla; erilaisia unohtuneita tavaroita lattialla; pölyä ja ties mitä tahmaa vähän joka puolella; astioita, kirjapinoja ja muuta sälää juuri sillä korkeudella, että joku pieni ne voi kiskoa päälleen; kaapinovia, joita ei saa kiinni ja jotka houkuttelevasti jäävät raolleen. Enkä edes halua ajatella mitä kaikkea niistä kaapeista löytyy.

Lisäksi tavarakasat lattialla tekevät jo nyt Pikku-Ukon kantamisesta vaarallisenpuoleista, eikä täältä kertakaikkiaan löydä sitä mitä etsii, koska millekään ei tunnu riittävän omaa paikkaa. Asiat vain ovat, ja sieltä ne löytyvät jos löytyvät. Mikä on vähän veemäinen harrastus esim. silloin kun Pikku-Ukko kiljuu turvakaukalossa kurkku suorana ja pitäisi lähteä, mutta kun se ja se on hukassa taas kerran.

Lienee sanomattakin selvää, etten ole hormoneissani ottanut tätä kaikkea turhautumista kovin hyvin. Aluksi tilanteen ignooraamisella, kun Jiikin kerran siihen pystyi. Toimi isyysvapaan ajan, kun meitä oli kaksi etsimässä ja muutenkin olin niin sekaisin synnytyksestä, ettei mikään haitannut. Mutta sitten jäin pojan kanssa yksin pärjäilemään 12 tunniksi kerralla kotiin Jiin vuorojen ajaksi ja tajusin, että jos olkkarin lattiapinta-alaa olisi sen verran vapaana, että saisin poikaa leikitettyä siinä sen itkiessä tai kanniskeltua esteettömästi edes jotain kulkuväylää pitkin, tää homma toimisi pykälää paremmin.

Sitten heittäydyin toiseen äärilaitaan, koitin superäiti-menetelmää, ja tein kaiken itse. Kun sain vihdoin pojan iltaunille, käytin parikin tuntia siihen että katsoin tiskit, pyykit, tavarat, sotkut, roskat jne. kondikseen. Jaksoin hyvin noin viikon, kunnes univaje ja turhautuminen löi päälle hetkellä, jolloin Jii tuli töistä, piti armollisesti poikaa mulle sen verran että pääsin ekaa kertaa illan aikana vessaan ja ojensi sitten pojan (ja vesilasin, se myönnetään) mulle ja meni itse avaamaan kaljan ja jonkin typerän kirjansa. Nukutin pojan hirveää marttyyrikuolemaa hautoen ja kun se vihdoin onnistui, menin riehumaan Jiille oikein huolella. Oon muuten tosi ylpeä siitä (köh, köh). Jossain siinä itkun ja huudon lomassa sain syötyä sen verran suklaata, että pystyin selittämään, etten ollut saanut syötyä koko päivänä ja kyllä, olin koko päivän tuijottanut mm pyykkitelinettä, jonka alkuperäiset pyykit oli jo aikaa sitten otettu käyttöön ja nyt sen päälle oli kasautunut vuori kaikkea muuta epämääräistä. Sanoin, että tarvitsen apua. Ja ettei tämä asunnon kondiksessa pito nyt pelkästään minun juttuni ole, vaan osallistumista kaivattaisiin muiltakin talouden aikuisilta, jos sellaisia nyt löytyisi.

Kyllä joku meni tuostakin purkauksesta jakeluun, koska sen jälkeen Jii alkoi itsenäisesti laittaa tiskejä ja älysi sentään kysyä tullessaan, että haluanko käydä suihkussa ja koiran kanssa lenkillä. Ja teki kyllä  jossain vaiheessa kiltisti jos pyysin (käskin), että ripusta pyykit tai siivoa olohuoneeseen kulkureitti. Ja silti musta tuntui koko ajan siltä, että mä olin ainoa, jota kiinnosti ja joka kantoi vastuuta siitä, ettei meidän kaaos levinnyt sen rajan yli, josta lapsia aletaan ottamaan huostaan. Lisäksi useampaan otteeseen sanoin, että johtojen suojaaminen on jonkun muun vastuulla ja sain kuulla kyllä joo joota useampaan kertaan, muttei niille silti mitään tapahtunut. Ei ole kyllä tapahtunut vieläkään.

On kauheaa tajuta olevansa ihan uuno perustaloudenpidossa ja jotenkin karmaisevaa tajuta olevansa naimisissa toisen yhtä uunon kanssa. Oikeasti tilanne ei haitannut ennen kuin Pikku-Ukko tuli kuvioon, koska koira on järkevä eikä syö edes voileipiä vaikka ne jättäisi lattialle (ei kannatakaan, kun ei tiedä kuinka vanhaa lihaa niiden päälle on isketty). Mutta ainakin mut on yritetty kasvattaa toisin, miksi siis en vieläkään osaa? Mä olen kolmekymppinen ja tän pitäisi olla perustaito! Todella olisi kannattanut säästää itseään ja opetella nämä ennen kuin hankki lapsia. En tiedä onko se juuri se oma syyllisyys, että taas päästin tän kämpän kaaokseen juuri se, mikä ajaa nalkututtamaan siitä toiselle. Jii ei todellakaan ole viaton kämpän sotkemisessa, mutta reilua ei myöskään ole se, että kerään ensin koko päivän hyvää aggressiota kaikesta tekemättömästä ja viskon sen sitten toisen niskaan kun se töistä tulee kotiin (ja vie koiran, kuten aina, mukisematta heti ulos oli vuoro kuinka pitkä tahansa). Enkä minä halua olla tällainen nalkuttava tyyppi! Ei siivous tai edes se siivoamatta jättäminen ole sen arvoista että sillä toistuvasti pilataan meidän molempien mieli. Mutta jotenkin tämä normaali taloudenpyöritys pitää saada toimimaan, jo siksi että me voisimme olla tyytyväisiä ja että arki tuntuisi kivalta.

Nyt päätin tehdä uuden yrityksen ja kerrankin aloitin pohjustamalla keskustelua pari päivää ennen. Sanoin, että tarvitsen kyllä kotitöissä vielä enemmän apua kuin nyt ja että nimenomaan sitä oma-aloiteista vastuunkantoa. Etten halua olla se vaimo, joka iltaisin kulkee näkättämässä siitä, että katso nyt kun ei tuotakaan ole tehty ja voisitko sinäkin joskus ja niin edelleen. Ja pyysin miettimään, mikä ratkaisu tuntuisi molemmista hyvältä. Seuraavana iltana kysyin, oliko ajatuksia herännyt ja Jii sanoi, että helpointa olisi saada omat vastuualueet. Eilen tein meille sitten sellaisen vähimmäislistan siitä, mitä joka ilta pitäisi katsoa ennen nukkumaanmenoa. Tiskit koneeeen, pyykit kaappiin, kulkuväylät vapaaksi. Katsottiin, että molemmat ovat samaa mieltä siitä, että tällaisia juttuja olisi hyvä tehdä päivittäin. Saatiin yhteisymmärrys, ainakin nyt. Katsotaan miten lähtee etenemään tämän kanssa, mietitään sitten niitä imurointeja ja lattianpesuja.

En vielä vuosi sitten vaan olisi ikinä uskonut, että käytän näin paljon energiaa siihen, että mietin jotain siivousta. Nyt kun kotona pitää viettää muutakin aika kuin iltapala ja yöunet niin alkaa huomata, että mieluummin sitä puuhaa siistissä kämpässä. Ja että elämä oikeasti on paljon helpompaa jos tavarat löytyvät sieltä, mistä niitä osaa heti etsiä. Kai tämä on joku normaali osa aikuistumista, mutta hämmentävältä tuntuu. Varmaan tuntuu Jiistäkin, joka totuttelee isäksi tulon lisäksi nyt siihen, että tuore vaimo sekoaa taloudenpidon suhteen pari kertaa päivässä ja vaatii kehittämään systeemejä siihen, missä ennen ei pitänyt. Onneksi yhtä mieltä ollaan siitä, että kyllä teorian tasolla sitä siivousta olisi hyvä vähän useammin tehdä, nyt kun on kolme sotkijaakin. Se vaan hiertää, että miten käytännössä tätä lähdetään viemään toteutukseen.

Olisi ehkä kannattanut kuunnella äitiä jo vähän nuorempana ja löytää itselle toimiva systeemi jo silloin. Niin tai olihan mulla. Joka kolmas kuukausi hirveä raivo päälle ja kämppä kuntoon. Muu aika elettiin kuin pellossa. Jii on ihan samanlainen tuurisiivooja ja silloin joskus mietin, että juuri siksi me sovitaan niin hyvin yhteen, kun ei kumpaakaan kiinnosta yhtään, eikä siten haittaakaan. Ollaan taiteellisia ja boheemeja ja mitä kaikkea. Vihataan rutiineja ja pidetään huoli, ettei meillä ainakaan sellaisia ole. Meikä teki nyt täydellisen takinkäännön ja kaipaa selkeitä rutiineja tähän hommaan, ihan jo siksi, ettei kapasiteettikaan riitä miettimään tätä joka kerran erikseen. Eikä se edes ole hauskaa, joten pakko kai se on myöntää, että säännöllisesti vähän tekemällä saa itselleen loppujen lopuksi vähemmän harmaita hiuksia. Ja parisuhdekin pysyy parempana. Tai näin ainakin yritin Jiille vakuuttaa. Katsotaan nyt sitten.

Oman ajan merkitys lapsitouhun keskellä

Meillä on Jiin kanssa ehtinyt olla jo monen monta keskustelua siitä kenen vuoro on tehdä taas mitäkin ja kumpi tässä nyt oikeastaan tekee rankempaa duunia (tosi rakentavaa, tiedän, mutta sitä se väsymys näemmä vähän teettää...). Ja vaikka kaikesta ei olla ollenkaan samalla sivulla  ja petraamista on molemmilla, se ollaan molemmat ymmärretty että kumpikin meistä tarvitsee omaa aikaa tästä lapsiperhearjesta. Kovin kauas ei tietty napanuora päästä meistä kumpaistakaan, sen verran kivaa on katsella pojan menoa ja mulla tietty imettäminen sitoo tosi paljon. Mutta Jii on päässyt poikien iltoihin (niin, että on luvan kanssa mennyt muualle nukkumaan jotta aamuherääminen on vähän reilumpaa), olen yrittänyt varjella varsinkin ennen pitkiä työvuoroja unta öisin ja vaihtanut itse vaipatkin ja lisäksi olen koittanut sallia sen kaikkein tärkeimmän, eli aamuhetken: kaksi kuppia kahvia ja jotain kivaa luettavaa kuppien ajaksi. Ja tämä, vaikka samalla sylettääkin itse silmät ristissä leikittää poikaa vaikka sen kanssa on juuri jaksanut koko yön imetykset, vaihdot ja nukutukset.

Jii taas on mukisematta vienyt koiran aina kotona ollessaan, kaikki vuorot. Jopa ennen seiskan aamuja kello on soimassa ja silmät ristissä se on vielä yövuorojenkin jälkeen käynyt tuon pissittämässä, jotta mulla ei tule pojan kanssa pakkorakoa viedä koiraa ulos huutava muksu kärreissä killuen (no näihin tilanteisiin on silti monen monta kertaa ajauduttu, mutta se taas ei ole Jiin syy). Eilen se jaksoi väsyneenä raahautua IKEAan vain jotta saisin pari lelua, joiden toivon viihdyttävän poikaa sen verran, että saan muutaman oman hetken edes muutamana päivänä. Lähdin eilen mökille, vaikka Jii ei vuorojensa vuoksi päässytkään mukaan. Tiedän, että Jiillä on ikävä meitä aina tällaisina viikonloppuina, mutta aina kun olen kysynyt onko ok, että silti lähden kun seinät kaatuu kotona muuten päälle, olen saanut myöntävän vastauksen. Kaikista tärkein on kuitenkin ollut mahdollisuus lähteä talosta kokonaan ulos itsekseen tai useinmiten koiran kanssa. Siinäkin näkee, miten maailma on muuttunut - nyt mitä suurinta luksusta on, kun voi mennä rauhassa koiran kanssa ilman, että toisella kädellä samalla koittaa pitää kärryt tiellä. Siinä ehtii rauhoittua, puhaltaa ja muistaa taas, että maailmaa todella on kodin ulkopuolella ja että itse on muutakin kuin äiti.

Omaa aikaa pitää siis nykyisin vähän varastaa ja tuntuu, että entistä selvemmin se on aina jostakin tai joltakulta pois. Useinmiten joko Jii joutuu venymään tai sitten usein omat yöunet saavat kärsiä. Silti se on sen arvoista. Tämä blogin kirjoittaminen on yksi esimerkki siitä, vaikka melkein päivittäiseksi muuttunut kirjoittaminen vie aikaa kaikelta muulta, se on silti tapa järjestää omia ajatuksia ja laittaa ylös näitä hetkiä, jotka tuntuvat lipuvan tässä väsymyksessä ja tunnemylläkässä muuten vain ohi. Olisi silti kivempaa, jos tätä voisi tehdä (kuten ennen) jotenkin muuten kuin kurkkimalla samalla pojan punkkaan, että hengittäähän se vielä ja että ovathan silmät vielä kiinni, että saan ainakin seuraavan lauseen loppuun. Mutta vaikka ne kokonaan omat hetket jäävät ainakin tällä hetkellä aika vähiin, sitä jotenkin saa vähemmästä irti enemmän kuin ennen. Nyt nautin siitä, että kaatosateen jälkeen mökkijärvi näyttää ihanalta ja tee kuistilla itsekseen juotuna paremmalta kuin koskaan. Näillä jaksaa taas vähän eteenpäin.