Joo. Vaikka otsikosta niin ehkä voisi päätellä, ei meillä todellakaan ole siistiä. Päinvastoin, meillä on ahdasta ja - pakko myöntää - myös aika sottaista. Ja tässä kaikessa sotassa me elettiin Jiin kanssa kolme vuotta yhdessä koiran kanssa ihan onnellisesti ilman, että se kiusasi kumpaakaan.
Nyt kiusaa, nimittäin minua. Ja mikä on eri tavalla kuin ennen? Se, että nyt mulla on aikaa (pakkoaikaa...) viettää olkkarin kulmassa istuen ja tuijotella lapsi sylissäni a) kaikkea meidän järjetöntä kamaa ja b) sitä sekamelskaa, joka tänne tulee vaikka kerta toisensa jälkeen yritän saada homman toimimaan ja pojan päikkäreiden aikaan sinkoilen ympäri taloa laittamassa paikoilleen kaikkea sitä, mitä sen hereillä ollessa en pysty koska valitettavasti Pikku-Ukko ei kuulu niihin enkelimäisiin muksuihin, jotka voi vain jättää johonkin lattialle ja ne kiltisti tuijottavat lelua tai taulua seuraavat kolme varttia. Ei, meillä pitää olla syli ja ohjelmaa, muu ei kelpaa. Lisäksi jo kauhulla ajattelen, miten meidän (tai lähinnä Pikku-Ukon) käy kun poika alkaa kävellä ja aktiivisesti tutkia ympäristöään. Nimittäin meillä on kaikkea sitä, mitä taaperotaloudessa ei saisi olla: johtoja lattialla; erilaisia unohtuneita tavaroita lattialla; pölyä ja ties mitä tahmaa vähän joka puolella; astioita, kirjapinoja ja muuta sälää juuri sillä korkeudella, että joku pieni ne voi kiskoa päälleen; kaapinovia, joita ei saa kiinni ja jotka houkuttelevasti jäävät raolleen. Enkä edes halua ajatella mitä kaikkea niistä kaapeista löytyy.
Lisäksi tavarakasat lattialla tekevät jo nyt Pikku-Ukon kantamisesta vaarallisenpuoleista, eikä täältä kertakaikkiaan löydä sitä mitä etsii, koska millekään ei tunnu riittävän omaa paikkaa. Asiat vain ovat, ja sieltä ne löytyvät jos löytyvät. Mikä on vähän veemäinen harrastus esim. silloin kun Pikku-Ukko kiljuu turvakaukalossa kurkku suorana ja pitäisi lähteä, mutta kun se ja se on hukassa taas kerran.
Lienee sanomattakin selvää, etten ole hormoneissani ottanut tätä kaikkea turhautumista kovin hyvin. Aluksi tilanteen ignooraamisella, kun Jiikin kerran siihen pystyi. Toimi isyysvapaan ajan, kun meitä oli kaksi etsimässä ja muutenkin olin niin sekaisin synnytyksestä, ettei mikään haitannut. Mutta sitten jäin pojan kanssa yksin pärjäilemään 12 tunniksi kerralla kotiin Jiin vuorojen ajaksi ja tajusin, että jos olkkarin lattiapinta-alaa olisi sen verran vapaana, että saisin poikaa leikitettyä siinä sen itkiessä tai kanniskeltua esteettömästi edes jotain kulkuväylää pitkin, tää homma toimisi pykälää paremmin.
Sitten heittäydyin toiseen äärilaitaan, koitin superäiti-menetelmää, ja tein kaiken itse. Kun sain vihdoin pojan iltaunille, käytin parikin tuntia siihen että katsoin tiskit, pyykit, tavarat, sotkut, roskat jne. kondikseen. Jaksoin hyvin noin viikon, kunnes univaje ja turhautuminen löi päälle hetkellä, jolloin Jii tuli töistä, piti armollisesti poikaa mulle sen verran että pääsin ekaa kertaa illan aikana vessaan ja ojensi sitten pojan (ja vesilasin, se myönnetään) mulle ja meni itse avaamaan kaljan ja jonkin typerän kirjansa. Nukutin pojan hirveää marttyyrikuolemaa hautoen ja kun se vihdoin onnistui, menin riehumaan Jiille oikein huolella. Oon muuten tosi ylpeä siitä (köh, köh). Jossain siinä itkun ja huudon lomassa sain syötyä sen verran suklaata, että pystyin selittämään, etten ollut saanut syötyä koko päivänä ja kyllä, olin koko päivän tuijottanut mm pyykkitelinettä, jonka alkuperäiset pyykit oli jo aikaa sitten otettu käyttöön ja nyt sen päälle oli kasautunut vuori kaikkea muuta epämääräistä. Sanoin, että tarvitsen apua. Ja ettei tämä asunnon kondiksessa pito nyt pelkästään minun juttuni ole, vaan osallistumista kaivattaisiin muiltakin talouden aikuisilta, jos sellaisia nyt löytyisi.
Kyllä joku meni tuostakin purkauksesta jakeluun, koska sen jälkeen Jii alkoi itsenäisesti laittaa tiskejä ja älysi sentään kysyä tullessaan, että haluanko käydä suihkussa ja koiran kanssa lenkillä. Ja teki kyllä jossain vaiheessa kiltisti jos pyysin (käskin), että ripusta pyykit tai siivoa olohuoneeseen kulkureitti. Ja silti musta tuntui koko ajan siltä, että mä olin ainoa, jota kiinnosti ja joka kantoi vastuuta siitä, ettei meidän kaaos levinnyt sen rajan yli, josta lapsia aletaan ottamaan huostaan. Lisäksi useampaan otteeseen sanoin, että johtojen suojaaminen on jonkun muun vastuulla ja sain kuulla kyllä joo joota useampaan kertaan, muttei niille silti mitään tapahtunut. Ei ole kyllä tapahtunut vieläkään.
On kauheaa tajuta olevansa ihan uuno perustaloudenpidossa ja jotenkin karmaisevaa tajuta olevansa naimisissa toisen yhtä uunon kanssa. Oikeasti tilanne ei haitannut ennen kuin Pikku-Ukko tuli kuvioon, koska koira on järkevä eikä syö edes voileipiä vaikka ne jättäisi lattialle (ei kannatakaan, kun ei tiedä kuinka vanhaa lihaa niiden päälle on isketty). Mutta ainakin mut on yritetty kasvattaa toisin, miksi siis en vieläkään osaa? Mä olen kolmekymppinen ja tän pitäisi olla perustaito! Todella olisi kannattanut säästää itseään ja opetella nämä ennen kuin hankki lapsia. En tiedä onko se juuri se oma syyllisyys, että taas päästin tän kämpän kaaokseen juuri se, mikä ajaa nalkututtamaan siitä toiselle. Jii ei todellakaan ole viaton kämpän sotkemisessa, mutta reilua ei myöskään ole se, että kerään ensin koko päivän hyvää aggressiota kaikesta tekemättömästä ja viskon sen sitten toisen niskaan kun se töistä tulee kotiin (ja vie koiran, kuten aina, mukisematta heti ulos oli vuoro kuinka pitkä tahansa). Enkä minä halua olla tällainen nalkuttava tyyppi! Ei siivous tai edes se siivoamatta jättäminen ole sen arvoista että sillä toistuvasti pilataan meidän molempien mieli. Mutta jotenkin tämä normaali taloudenpyöritys pitää saada toimimaan, jo siksi että me voisimme olla tyytyväisiä ja että arki tuntuisi kivalta.
Nyt päätin tehdä uuden yrityksen ja kerrankin aloitin pohjustamalla keskustelua pari päivää ennen. Sanoin, että tarvitsen kyllä kotitöissä vielä enemmän apua kuin nyt ja että nimenomaan sitä oma-aloiteista vastuunkantoa. Etten halua olla se vaimo, joka iltaisin kulkee näkättämässä siitä, että katso nyt kun ei tuotakaan ole tehty ja voisitko sinäkin joskus ja niin edelleen. Ja pyysin miettimään, mikä ratkaisu tuntuisi molemmista hyvältä. Seuraavana iltana kysyin, oliko ajatuksia herännyt ja Jii sanoi, että helpointa olisi saada omat vastuualueet. Eilen tein meille sitten sellaisen vähimmäislistan siitä, mitä joka ilta pitäisi katsoa ennen nukkumaanmenoa. Tiskit koneeeen, pyykit kaappiin, kulkuväylät vapaaksi. Katsottiin, että molemmat ovat samaa mieltä siitä, että tällaisia juttuja olisi hyvä tehdä päivittäin. Saatiin yhteisymmärrys, ainakin nyt. Katsotaan miten lähtee etenemään tämän kanssa, mietitään sitten niitä imurointeja ja lattianpesuja.
En vielä vuosi sitten vaan olisi ikinä uskonut, että käytän näin paljon energiaa siihen, että mietin jotain siivousta. Nyt kun kotona pitää viettää muutakin aika kuin iltapala ja yöunet niin alkaa huomata, että mieluummin sitä puuhaa siistissä kämpässä. Ja että elämä oikeasti on paljon helpompaa jos tavarat löytyvät sieltä, mistä niitä osaa heti etsiä. Kai tämä on joku normaali osa aikuistumista, mutta hämmentävältä tuntuu. Varmaan tuntuu Jiistäkin, joka totuttelee isäksi tulon lisäksi nyt siihen, että tuore vaimo sekoaa taloudenpidon suhteen pari kertaa päivässä ja vaatii kehittämään systeemejä siihen, missä ennen ei pitänyt. Onneksi yhtä mieltä ollaan siitä, että kyllä teorian tasolla sitä siivousta olisi hyvä vähän useammin tehdä, nyt kun on kolme sotkijaakin. Se vaan hiertää, että miten käytännössä tätä lähdetään viemään toteutukseen.
Olisi ehkä kannattanut kuunnella äitiä jo vähän nuorempana ja löytää itselle toimiva systeemi jo silloin. Niin tai olihan mulla. Joka kolmas kuukausi hirveä raivo päälle ja kämppä kuntoon. Muu aika elettiin kuin pellossa. Jii on ihan samanlainen tuurisiivooja ja silloin joskus mietin, että juuri siksi me sovitaan niin hyvin yhteen, kun ei kumpaakaan kiinnosta yhtään, eikä siten haittaakaan. Ollaan taiteellisia ja boheemeja ja mitä kaikkea. Vihataan rutiineja ja pidetään huoli, ettei meillä ainakaan sellaisia ole. Meikä teki nyt täydellisen takinkäännön ja kaipaa selkeitä rutiineja tähän hommaan, ihan jo siksi, ettei kapasiteettikaan riitä miettimään tätä joka kerran erikseen. Eikä se edes ole hauskaa, joten pakko kai se on myöntää, että säännöllisesti vähän tekemällä saa itselleen loppujen lopuksi vähemmän harmaita hiuksia. Ja parisuhdekin pysyy parempana. Tai näin ainakin yritin Jiille vakuuttaa. Katsotaan nyt sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti