Ihan tajutonta, Pikku-Ukko on huomenna jo 8 viikkoa vanha! Se meinaa sitä, että tässä on imetelty myöskin samaiset 8 viikkoa ja huhhuijaa, välillä kyllä tuntuu siltä, että se on aika saavutus sekin. Vaikka kai sillä oleellisimmalla mittarilla, eli onko poika saanut syödäkseen, ollaan onnistuttu aika hyvin. Kotimittarilla tuon paino huitelee jo kuuden kilon yläpuolella, eli pari kiloa olisi tullut näinä viikkoina lisää - pituuskasvuun nähden vähän vähänlaisesti mutta noin niin kuin yleisesti ottaen poika on ollut kivasti kasvava. Taputan tässä itseäni vähän olalle, hyvähyvä kroppa että olet onnistunut ruokkimaan tuota lasta kunnolla!
Poikahan oli jo syntyessään aika tomera ja iso ja alkoi kyllä jo synnytyssalissa nykertää itseään kohti rintaa. Maito nousi ihan huomaamatta jo sairaalassa eikä oikeastaan sattunut (tai sitten mulla oli vielä siinä kohti niin hyvät kipulääkkeet, etten vaan huomannut). Sairaalasta lähtiessä paino oli laskenut kyllä, mutta jo parin päivän kontrollikäynnillä tsekattaessa painoa oli tullut melkein 80g päivässä lisää. En ehtinyt kunnolla edes ajatella koko imettämistä, joku kaveri oli vinkannut mulle etukäteen että ota omat rintakumit mukaan sinne, niin ei tartte olla niitä rukoilemassa. Hän oli käyttänyt niitä kipeisiin nänneihin heti alusta ja en ajatellut mitään sen kummemmin kun heti synnyttäneiden osastolle kärräämisen jälkeen ensimmäinen vastaantullut ja rintamukseni nähnyt kätilö jo oli suosittelemassa niiden käyttöä.
Rintakumilla homma lähtikin tosi hyvin liikkeelle jo sairaalassa ja olin rinnoistani ihan tyytyväinen. Sitten kätilöt ja neuvolantädit alkoivat ehdotella, että rintakumeista kannattaa myös luopua jossain kohti ihan vaan niiden tuottaman lisävaivan (mukanaronttaus ja puhdistus) ja puutteellisen iho/imukontaktin maidontuotantoa (ja kaiketi tyypin imemisestä saamaa tyydytystä) heikentävän vaikutuksen vuoksi. Mutta vasta siinä kohdin kun synnytyskertomuspaperit lyötiin kouraan sain selityksen sille, mikä meikäläisen tököttimiä on ain vaivannut: matalat nännit. Siinä missä useimpien nännit tököttävät kunnolla kohollaan pienestäkin tuulenpuuskasta, meikäläisen kieltäytyvät yhteistyöstä, varsinkin vasen. Oikea on aina hanakkaamin poukottanut menemään, mutta vasen - se ei innostu oikein mistään. Paitsi ihan omiaan, joskus, ja silloinkin se jää ihan sellaiseksi pieneksi nyppyläksi (eikä se oikea nyt niin paljon parempi ole). Siksi siis suoraan mulle suositeltiin rintakumeja alkuun ja siksi yökätilö osastolla neuvoi kaikenlaisia vippaskonsteja ongelmanratkaisuun (kuten se, että leikkaa sellaisesta muovisesta lääkeruiskusta pään pois ja kääntää sen sylinterin ympäri, jolloin saa kätevän alipainepumpun jolla nänniä voi koittaa vähän kohottaa ennen imetystä. Tätä en missään vaiheessa kokeillut, koska talossa ei alkuun ollut niitä lääkeruiskuja). Joten alkuun mentiin vain niillä rintakumeilla.
Onneksi luin niiden käyttöohjeet hyvin ja skippasin sen kohdan missä sitä vähän käännetään ympäri ja alipaineella sieltä kaivetaan kumin sisälle siis muutakin kuin pelkkä nänni (kuten oikeasti imettäessäkin pitäisi). Ja tattadadaa, sain tällä systeemillä pojasta melkein tehtyä vampyyrin, kun molemmat nännini olivat jo ekalla viikolla niin verillä, että jouduin pumppaamaan maitoa sen kolme päivää vain koska en halunnut valkoisen kaman sijaan juottaa pojalle punaista. Tämän jälkeen opettelin vähän paremmin käyttämään rintakumeja ja melkein uitin nännivarustusta lanoliinivoiteissa syöttöjen välillä ja lopulta myös aikana rintakumin kitkaa poistamassa. Asiaa ei auta se, että pojalla on jäätävä imurefleksi ja aiheutti sillä mm. isoäidilleen käteen fritsun, kun tämä ei pitänyt varaansa. Sillä tartutaan rintaan kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen ja roikutaan kiinni kunnes tulee uni tai minä kampean irti suupielestä... Ei siis helpoin yhtälö nännien suojelemiseksi.
Sitten olin parhaan kaverini luona ja juteltiin imettämisestä. Sanoin, että olen kyllä miettinyt rintakumeista eroon pääsyä, koska tiesin että joissain olosuhteissa ilmankin oltiin onnistuttu (lähinnä kun poika ei ollut liian nälkäinen ja poistin kumin puolivälissä syöttöä) mihin hän vaan totesi, että jossain kohti se vaan pitää päättää ja sen jälkeen päätöksessä pysyä, selkeämpää lapsenkin kannalta niin että tottuu sitten uuteen. Ja totta se oli, mitä neuvolantäti koitti sanoa, ei sitä nänneillä imetetä vaan rinnoilla - pienen totuttelun jälkeen Pikku-Ukko oppi imemään myös minun rinnoistani ilman niitä rintakumeja ja vaikka edelleen välillä saattaa olla hetkiä, jolloin tuo turhautumistaan tai väsymistään jää itkemään rinnalle kun ei muka saa kiinni, niin kun itse pysyy rauhallisena ja tarjoaa vaikka vähän nänninreunasta litistäen niin toistaiseksi aina ollaan päästy syömään eikä siinä edes kovin kauaa ole pahimmillaankaan kestänyt. Tämän ongelman vuoksi en siis ole palannut rintakumeihin, mutta kylläkin pariin otteeseen ihan sen vuoksi, että nännistä roikkuu ihonpalasia kun pikku kannibaali innostuu iltapalalla vähän liikaa ja leikkii hauskaa leikkiä "viskotaan päätä rinta tiukasti suussa". Mutta muuten ollaan menty ilman apuvälineitä, vaikka ajoittain lanoliinista on yhä tarvittu melkein tuubitolkulla. Ja nyt kahdeksan viikon jälkeen voin sanoa, että kyllä se pitää paikkaansa, millä kaikki silloin lohduttivat eli että nännitkin tottuvat ja venyvät. Ja poikakin on tottunut. Homma pelittää.
Silti en voi sanoa, että imettäminen on mitenkään erityisen euforinen kokemus mulle. Ennen pojan syntymää ajattelin, että se olisi jollain tavalla syvemmin yhdistävä kokemus, missä me pojan kanssa jotenkin joka imetyskerralla kasvetaan lähemmäksi toisiamme. Ja kyllä imetys yhdistääkin, mutta aika arkisella ja funktionaalisella tavalla: pojan pitää syödä ja minä voin tarjota sitä ruokaa, usein 6-10 kertaa päivässä. Poika on siinä lähellä, meikäläinen koittaa puolet ajasta pysytellä hereillä ja seurata hommaa tyyliin: syökö se nyt niin nopeasti, että kohta meinaa tukehtua vai nukahtaako se juuri kun pitäisi röyhtäyttää vai alkaako pian taas nänninkiskomisleikki uudestaan. On hienoa voida imettää ja biologisesti meidät on taidettu rakentaa niin, että esim imetykseen liittyvät ongelmat pistävät aika syvälle (itsekin mietin, miten kertakaikkisen paska äiti olen kun ekalla neuvolakäynnillä pojan paino ei ollut noussut halutulla tavalla). Mutta ehkä imetyskin on niin kuin seksi, silloin kuin se sujuu sitä ei juuri edes mieti ja kun se ei suju, niin se täyttää melkein koko elämän. Ja alun pähkäilyjen, tuskailujen (kirjaimellisesti...) ja ahdistusten jälkeen on kiva todeta, että nyt sitä on jo tottunut hommaan (niin psyyke kuin fysiikka) ja homman tärkein funktio sujuu kuten pitäiskin, itse asiassa poika kasvattelee jo kunnon kaksoisleukaa...
Eli vähän toisenlaisillakin nännivärkeillä asia sujuu kyllä kun malttoi vaan rauhassa opetella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti