Viime lauantain häät oli tosi kiva ja onnistunut juhla, jossa vieraanakin oli kiva olla. Poika käyttäytyi asiallisesti ja nukkui koko kirkkotoimituksen kiltisti ja isoja pätkiä itse juhlastakin - ainakin siihen asti, kun alkoi puheet ja siinä vaiheessa jo hyvin marinoidut vieraat alkoivat päästellä epäsäännöllisen säännöllisesti huutoja, vislauksia ja taputuksia. Sen jälkeen ei enää nukuttukaan ja lopulta tuli sellaiset itkupotkuraivarit, että katsoin parhaimmaksi lähteä kotiin ja jättää muut häävieraat jatkamaan juhlintaansa ilman väsyneen äidin mulkoiluja ;)
Tilaisuus oli ensimmäinen pitkästä aikaa kun näin tuttuja isolla porukalla ja sen jälkeen kun Pikku-Ukko oli esitelty ja sitä oltiin säädyllinen aika ihasteltu, alkoi tenttaus, joka meni aina saman kaavan mukaan. Erityisesti kaikkia tuntui kiinnostavan se, milloin meikä palaa takaisin töihin. Yritin keksiä koko illan hyviä kiertoilmauksia sille, etten todellakaan vielä tiedä, mutta se johti vain siihen, että sain kuulla kaikkien muiden mielipiteen siihen. Sulla on jo nyt niin hyvä ura käynnissä, Suomessa tarvitaan nyt tekijöitä, nyt ei kyllä uskalla jäädä hoitovapaalle tai pian ei ole työtä mihin palata ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyllä mä sen tiedän, että nyt duunikelkasta poisjääminen voi olla erityisen vaarallista. Mutta samaan aikaan mietin, että ensi maaliskuussa poika on vasta yhdeksän kuukautta vanha. Ihan liian pieni jätettäväksi yksin hoitoon - enkä imetyksenkään vuoksi haluaisi sitä vielä tehdä. Mulla taitaa olla vielä 9 tai 10 viikkoa pitämättömiä lomia (pitää tsekata), joilla voi vähäsen pidentää tuota, mutta silläkin päästään vasta juuri ja juuri toukokuulle. Kiroan nyt vielä enemmän kuin raskausaikana sitä, että poika syntyi niin myöhään ja mulla meni niin monta viikkoa vähän niin kuin hukkaan. Samalla muistelen, että joidenkin alojen työehtosopimuksessa lukee, että taataan paluu samaan/samanarvoiseen tehtävään vain vanhenpainvapaalta - ei hoitovapaalta. Pitäisi jostain selvittää myös mitä meidän TES sanoo tähän. Sekin vaikuttaa pohdintoihin.
Kävin eilen ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäännin jälkeen toimistolla tapaamassa työkavereita lounaan merkeissä. Pikku-Ukko selvisi hienosti junamatkasta ja ravintolalounaasta (sekä vaipanvaihdosta julkisella paikalla...). Mutta minä olen edelleen pää ihan pyörällä kaikista uutisista, joita ropisi iltapäivän aikana. Pomo on raskaana, joten käyn luultavasti keskustelut paluusta jonkun ihan tuntemattoman henkilön kanssa, tiimiin on palkattu uusi henkilö rooliin jonka työtehtävien painotusta itse olisin halunnut tulevaisuudessa, koko osaston yhteishenki mättää ja kiire syö ihmisiä melkein elävältä, monia avainhenkilöitä on jo lähtenyt ja tuntui siltä, että puolet työkavereistakin oli jo lähtökuopissa. Olen samaan aikaan helpottunut, etten joudu olemaan nyt paikalla katsomassa muutosta yhtään lähempää, mutta samalla tuntuu siltä kuin omat vaihdoehdot kutistuisivat kutistumistaan. Mihin voisinkaan palata? Ja jos en palaa vanhaan työhöni, mitä vaihtoehtoja sitten on tarjolla? Olen joskus pyöritellyt yrittäjyyttä mielessäni ja viime vuonna tähän aikaan yritimme parin tutun kanssa pyöräyttääkin yhtä ideaa käyntiin, mutta se kaatui rahoitukseen. Sitten tulin raskaaksi ja kaistaa ei omassa päässä riittänyt oikeastaan muiden juttujen miettimiseen. Ja nyt kun katsoin, olivat tutut saaneet kaksin vedettyä hommaa eteenpäin ja firma oli jo pystyssä. Joten sinne meni sekin ajatus.
Edessä on siis jokatapauksessa jotakin uutta työrintamalla, koska vanhaankaan ei ole paluuta - sen verran kovaa muuttuu työelämä. Tosiasia on myös se, että Jiin opiskelut päättyvät vuodenvaihteessa ja paljon meidän perheen tulevaisuudesta riippuu nyt myös siitä saako hän valmistumisen jälkeen töitä (ja minkälaisia ja mistä). Kaikki on auki ja vaikkei sitä vielä tarvitsekaan ratkaista huomaan ahdistuvani koko aiheesta. Kun olin pieni, äiti oli töissä, mutta muutettuamme uuteen kaupunkiin äiti jäi kotiin. Haluaisin olla tasa-arvoinen, moderni nainen, mutten voi valehdella kun sanon että minusta oli ihanaa, että äiti oli kotona ja meidän lasten käytettävissä aina. Oma sydän sanoo, että minäkin haluaisin nähdä läheltä kun Pikku-Ukko kasvaa isoksi. Se ei vaan realistisesti ottaen taida olla mahdollista. Joten yritän löytää vastausta siihen, mikä se toisiksi paras vaihtoehto sitten kaikkien kannalta olisi.
*huoh*. Päätä särkee nyt jo, eikä ole vasta kuin elokuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti