Miten todella nopeasti aika kuluu: siinä, missä en ikinä uskonut, että raskaanaolo loppuu, on yhtäkkiä hurahtanut kaksi kuukautta ihan noin vain. Olen yrittänyt muistutella itselleni, että tämä on ainutkertaista aikaa ja että siitä kannattaa nauttia. Ja olen kyllä onnistunutkin, ainaisesta väsymyksestä huolimatta.
Ja silti on vaikea tajuta, että kaksi kuukautta sitten tuo tilliäinen syntyi, yli kaksi kiloa ja melkein kymmenen senttiä pienempänä ja että jossain ihmeen välissä siitä on kehittynyt ihana ukkeli, joka jo kannattelee sujuvasti päätään (ainakin sen verran, ettei tartte pelätä kun nostelee rauhaksiin tai pitää olalla), tykkää nauraa vanhempien ihmeellisille jutuille, hakkaa sitterin lelukaaren lelut soosiksi jos annetaan ja viimeisimpänä, laulaa kappaleiden päälle (tai mölisee) jos laittaa esim radion päälle. Eilen oli muutenkin Pikku-Ukon tarinapäivä, juttua vaan riitti ja sitä kerrottiin kavereille, vanhemmille ja illalla Mummille ja Vaarillekin. Kasvu on ihmeellistä, kun se tapahtuu sykäyksinä eikä lineaarisesti, niin kuin insinööri odottaisi. Yhtäkkiä sitä vain tyyppi jokeltelee kuin viimeistä päivää. Ja seuraavana päivänä voi olla täysi hiljaisuus, kun harjoitellaan jotain muuta juttua. Toivoisin, että seuraavaksi se ottaisi vatsallaan makuun omakseen, mutta uskon vasta kun näen, koska viimeistään kolmessa minuutissa tuo repii peliverkkareitaan kun sen niin päin uskaltaa laittaa. Sillä taitaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että siinä missä vatsallaan olisi hyvä nostaa päätä ja niskoja poika nostelee jalkoja navasta asti ylös ja ylläripylläri lentää nenälleen jossain vaiheessa... Ehkä tuo oppii seisomaan ennen kuin osaa olla vatsallaan.
Omaa lasta on ihana tuijotella ja toivon, että sitä jaksaisi jatkossakin huomioida samalla tavalla toisen pieniä ja isompia muutoksia. Ehkä niin on vain esikoisen kanssa, mutta ainakin nyt kaikki tuntuu niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ne oudotkin jutut - miten silmät lakkaavat noin vain rähmimästä, miten hiukset alkavat vaihtua tummasta vauvatukasta vaaleisiin haiveniin, miten posket ja leuka pullistuvat silmissä niin että kasvonpiirteet menevät ihan hassuksi, miten yhtäkkiä poikaa ei tarvitse kuin vähän kannatella kun se yrittää seistä huterilla koivillaan, miten pieni käsi jo hamuaa esineitä tarttuakseen ja miten pieniin silmiin syttyy ilo kun niiden eteen tulee tuttu naama. Tuntuu mahtavalta saada pieni hymyilemään ja nauramaan ja esitellä tälle uusia juttuja.
Uusista jutuista puheenollen pari viimeistä viikkoa onkin mennyt siinä, että yrittää pitää pojan ympäristössä, jossa on paljon uuttaa vilinää. Muuten saa jo aika kovin tehdä hommia, että tuo viihtyy. Kotona samat seinät ja lelut muuttuvat nopeasti tylsiksi ja huuto alkaa herkästi - muualla tuijotellaan tyytyväisenä uusia juttuja, kuunnellaan ääniä, haistellaan hajuja. Maanantaina tapasin kavereitani, joiden viiden lapsen touhuja katsoessa poika ei malttanut ollenkaan mennä päiväunille vaan pää heilui vilinän tahdissa monta tuntia. Sen jälkeen kyllä nukuttiin hyvin ;)
Se yllättää, miten nopeaa ja epärytmistä kehitys on. Kaverin tuplasti vanhempi vauva juttelee vähemmän kuin meidän poika, mutta on valovuosia edempänä motorisesti. Paljon tasaantunee vuodessakin ja tavallaan en malta odottaa, että poika olisi niin iso, että alkaisi jo kunnolla kävellä ja puhua. Mutta oma ihanuus on tässä pienten kehitystenkin seuraamisessa. Poika on utelias, avoin, helposti nauravainen, puhuu kuin Ruuneberi ja elää ihan omaa rytmiään. Isäänsä tullut näissä. Saas nähdä tuoko seuraavat kuukaudet vähän äitiäkin mukaan (muuta kuin kyvyn suuttua ja leppyä salamannopeasti...).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti