Oho, pari viimeistä viikkoa mennyt jo ihan huomaamatta. Hormonit/biologia on siitä ihmeellisiä, että kun vaikeuksista alkaa olla nyt jo kuukausi, niin pää alkaa jo pahimman pelon unohtaa, monet päivät menevät ohi jo siten, että huoli vain käväisee muutamaan otteeseen siinä mielen reunamilla ja pelokkuutta tehokkaasti estää varsinkin se, että pikkutyyppi on yhtä aktiivinen masumöyrijä kuin isoveljensäkin - potkuja sataa sinne tänne vähintään parin tunnin välein, lohduttaen äitiä että kyllä täällä vielä ollaan, älä huolehdi. Samoin kuin isoveli, myös tämä sankari on innostunut kokeilemaan poikittaista asentoa, joka alkaa olla jo melko epämukavan tuntuinen äidille. Minulla meni itseasiassa pari viikkoa aikaa tajuta, että nyt ei muuten olekaan kyse supistuksesta vaan juuri siitä, että kaverin joko pää tai peffa on sijoittunut jotenkin epäedullisesti ja venyttää kohtua ikävästi. Alkaahan pienellä olla jo mittaakin, nyt siis suurinpiirtein kai jo yli puoli kiloa ja 30cm tai niillämain.
Maha on myös kasvanut ihan valtavasti. Se kasvu, mikä alkoi vapun korvilla, on jatkunut tähän päivään asti ihan järkyttävää tahtia. Nyt töissä onnittelevat jo kaikki, tuntemattomatkin, vatsan siis näkee. Ja ihanan yllättyneitä tyyppejä, kun kerron ettei laskettu aika siis todellakaan ole vielä ihan lähikuukausina vaan kohtuaikaa on vielä se 4kk tässä jäljellä... Taitaa olla se eeppinen maha edessä taas kerran, selkä valmistautuu kantamaan sitä taakkaa. Nyt jo se SI-liitos, joka viimeksi meni rikki, ilmoittelee itsestään jos seison liian kauan tai koitan maata liian kovalla alustalla selällään. Huokaus. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä johonkin fyssariin tai osteopaattiin tai johonkin?
Viikonloppuna juhlittiin kunnialla isoveljen 2-v syntympäiviä. Mun pieni Pikku-Ukko, niin kamalan iso jo. Taidan kirjata 2-vuotispostauksen ihan vaan siksikin, että niin kovin vähän olen raskaushuolien keskellä päivittänyt hänen kuulumisiaan ja kehitystään, vaikka varsinkin keväällä niin hurjasti onkin tapahtunut. Syntymäpäivänään sankari meni tarhaan laulaen. Laulaen! Tammikuussahan se ei pieni vielä edes puhunut! Tädit kehuivat myös kovasti, että tuo muistaa eri laulujen sanoja vaikka kuinka. On huomattu kotonakin, varsinkin nukkumaan mentäessä, jolloin sen nukkumisen sijaan tekisi mieli siis laulaa ja jumpata ja lorutella :) Mutta siitä vielä erikseen siis lisää.
Minä itse taas fiilistelen sitä, että tänään on 13 työpäivää lomaan. Kesälomaan ja siihen pitkään lomaan. Takaisin vasta 2017. Pieni äitiyslomapaniikki on jo iskemässä - nytkö jo ja mitä mä sit teen? Ensin kuitenkin nämä muutamat päivät ja Juhannus. Ja hengittelen vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti