15+4, vuotaa, supistaa ja pelottaa

Terveiset kotoa. Tältä viikolta olis kyllä saanut useita erilaisia postauksia ja pelottaa ihan hysteerisenä, mitä tämä ilta tai huominen, tai seuraavat päivät sitten tuovat...

Maanantaina olin viikonlopun vetisestä vuodosta niin huolissani, että menin taas yksityiselle, heti aamusta. Gyne oli oikein ymmärtäväinen, ihmetteli kovasti, että eivät ole päästäneet julkiselle tsekkiin päivystykseen ja varmaan sen johdosta ei myöskään veloittanut ylimääräisiä ultrasta. Katsottiin kuitenkin tyyppiä yltä ja päältä, hänellä oli kaikki ok, sopivasti lapsivettä ja kohdunsuu yhä kiinni. Limakalvot olivat emättimessä kuulemma hurjassa kunnossa, hiivaakin vähän, mutta aloitettiin silti antibiootilla bakteeritulehdukseen. Se onkin auttanut, tai ainakin lorina on loppunut.

Illalla tuli sellaista punaista, vähän jo kuivunutta verta tai hippusia pönttöön, paperissa näyttivät jo ruskeilta. Ajattelin, että vaan joku nirhauma aamun tutkimuksista. Lisää ei tullut enää yöllä. Menin tiistaina töihin, päivä meni ok, mutta kun tulin kotiin, tuli ihmeen tukala olo pariksi tunniksi, ihan kuin olisi supistanut, ja sen jälkeen vessassa käydessä tuli ihan kirkasta, vähän limaista verta paperiin.  Soitin ohjeen mukaisesti (superhädissäni) taas naistentautien päivystykseen ja vasta nyt valkeni todellisuus: oikeasti näillä viikoilla et pääse mihinkään tsekkiin, ellet vuoda niin runsaasti, että tulet ambulanssilla tai sitten niin, että keskenmeno on jo tapahtunut ja tsekkaavat onko kohtu tyhjentynyt. Kylmäsi, kun tajusin, että se tilanteen seuraaminen todella tarkoittaa sitä, että koko keskenmenon hoidat yksin. Kätilö jotenkin suuttui vielä puhelimessa mulle, ja totesi että eihän he voi sille sikiölle mitään tehdä. No ei varmaan sikiölle, mutta äidille paljonkin, varsinkin jos raskaus on niin vaikea, että julkisia mielenterveyspalveluita aletaan kuluttaa seuraavaksi. Tulee Espoolle kalliimmaksi näin päin, väittäisin.

Jäimme siis kotiin. Vuotoa ei tullut kohisten, mutta vessakäynnin yhteydessä. Jäin eilen kotiin, kävin kuuntelemassa neuvolassa sydänäänet, jotka hermojaraastavan etsinnän jälkeen kuitenkin löytyivät. Ehdin huokaista tunnin kotona ja sitten alkoi tosi kipeät supistukset, joita jatkui ihan iltaan asti. Panadol ei auttanut yhtään, kaurapussi mahalla jo paremmin. Verta tuli kuitenkin edelleen vain paperiin vessareissuilla, ei siis vieläkään holisemalla, vaikka keskenmenon alkua vain odotin siinä maatessa ja kivuista kärsiessä.

Laitoin yöksi äänikirjan korvaan soimaan ja sainkin nukuttua kahdessa pätkässä. Jälkimmäinen tyynnytti supistukset ja tänään on ollut rauhallisempi päivä, vain yksi supistus, tosin lisäksi jomottavaa kipua vasemmassa alavatsassa. Olin eilen jo niin henkisesti varautunut siihen keskenmenoon, että nyt en oikein tiedä mitä ajatella. Makaan vain, ja pelkään uusia supistuksia. Ainakaan mitenkään hirveästi ei ole vuotanut vertakaan, vessanpönttöön en tosin ole uskaltanut enää katsoa. Huomenna pitäisi mennä sitten lääkäriin tsekkaamaan tilanne. Arvon vaan, että menenkö julkiselle, josta lähettävät kuitenkin sinne Jorviin, joka on moneen kertaan ilmoittanut, ettei halua mua nähdä, vaiko taas omalla rahalla yksityiselle.

Nyt siis vain odotetaan ja toivotaan. Ei ole helppoa muulla perheelläkään; Pikku-Ukko on aloittanut päiväkodissa toisten nipistelyn ja puremisen. Olen siitäkin huonona, olen varma että äidin (henkinen) poissaolo on osasyy tuohon. Huikeaa, mutta ei kai tässä silti auta kuin rämpiä päivä kerrallaan sen minkä pystyy.

Suuhygienistillä

Sanoisin, että Espoon hammashoidon varoja voisi käyttää vähän paremmin, kuin mitä nyt käytetään. Oltiin Pikku-Ukon kanssa eilen siinä 1-vuotissuuhygienistikäynnillä sillä tuloksella, että istuin 10 min vastaamassa kysymyksiin (pesettekö 2 kertaa päivässä - no pestään, käytättekö fluoritahnaa - juu, sitä 0-2 -vuotiaiden Muumitahnaa niin kun kaikki muutkin ja sillointällöin xylitol-pastilleja kanssa). Sen jälkeen pidinkin 2 minuuttia kiinni rimpuilevasta lapsesta, joka totaalisesti kieltäytyi näyttämästä niitä hampaita sille hoitotädille. Luotettiin sitten siihen, että minä olin nähnyt siellä ylhäälläkin kaksi hammasta. Sain käteen lapun, jossa sanottiin, että tervetuloa sitten 3- vuotiaana uudestaan ja tädiltä lisäterveiset, että sitten pitäisi osata käyttäytyä ja näyttää ne hampaat. No kiitti!

Nythän kai on ajatus se, että tuo sama (kysymysten esittäminen, jo tiedettyjen asioiden jankkaaminen ja hampaisiin katsomattomuus) voitaisiin tehdä neuvolassa. Kannatan lämpimästi. Tämänkin käynnin eteen piti tehdä hommia, kun tapaamisajankohtaa veivattiin kahteen otteen uudestaan ja lopulta aika saatiin ei-todellakaan-lähihoitolaan.

Käynnin hyödyt oli totuttaa Pikku-Ukkoa siihen hammashoitohuoneen hajuun ja keskustella filosofisia yöimetyksestä. Mietin siinä, että olisi se hienoa, jos voisi ajatella koko asian vain hampaiden kautta. Niin, että joo, yöllä ei tuu niin paljon sylkeä ja se maito reikiyttää silloin tehokkaammin, joten lopetanpas tän yöimetyksen nyt kun noita hampaita tuli tuohon. Kun se oliskin noin helppoa.

Kp1, vihdoin!

Meni viikko siitä, kun totesin, että uuden duunin vuoksi just nyt ei saisi tulla raskaaksi hetkeen, niin nythän ne menkat sitten poksahti päälle. Elämä on kyllä oikeasti mysteeri, ja vielä huvittava sellainen.

Olen järjettömän iloinen siitä, etten ole parin viime viikon aikana kuvitellut oireita, vaan oikeasti kierto on käynnistynyt, koska oikeasti: turvotus, makeanhimo (ja muut himot..), jäätävä valkovuoto ja  tänään viimeiseksi aamulla aftat suussa olisivat muuten saaneet mut epäilemään, että oikeasti mun kropassa on joku vialla. Mutta kaikki onkin hyvin. Nyt vaan sitten pitäisi miettiä, että ottaako se raskautumisen riski, jolloin ei taas pääse hoitamaan sitä duuniprojektia loppuun vai yrittää pikkukakkosta siitä huolimatta - sen verran ainakin olen jo omista ja kavereiden kokemuksista oppinut, että uusi elämä ei todella ole mikään itsestäänselvyys..

Aion kuitenkin juhlistaa sitä (ehkä ainoaa) päivää, jolloin todella iloitsen siitä, että nyt ne alkoi! (Helppo juhlia, kun aftojen ja turvotuksen lisäksi ei ole (vielä) muita oireita - erityisinhokit ahdistus, masennus ja kivuliaat krampit kun loistavat vielä poissaolollaan.)

Rokotuksia taasen

Pikku-Ukko sai maanantaina taas rokotuksia: tehosteena kuutosrokotteen ja vähän laajemman meningokokin, ja koska edelleen ollaan tutkimuksen puolella niin otettiin myös verikoe, jolla varmistavat että vasta-aineet kehittyvät juuri niin kuin pitää. Jännitin itse vähäsen, että mitenköhän tuo lapsi nyt vanhempana reagoi näihin pistämisiin, mutta ihan turhaan huolehdin. Poika oli ihan supertsemppari, verikokeen otossa harmitti selvästi lähinnä se, että täti piti kättä paikoillaan (meillä oli kylläkin puudutelaastari, joka selvästi oli tehnyt taikojaan) ja itse rokottamisesta tuli sen pistämisen ajan pieni itku, joka loppui välittömästi piikin lähdettyä. Ja miten kivaa Pikku-Ukolla olikaan se 30 minuutin varoaika, joka piti vaan hengailla - ei suinkaan kivoilla leluilla leikkien vaan niitä käytäviä uudelleen ja uudelleen ees taas kävellen. Huippuhauskaa oli ja onneksi mitään kuumeita ei tällä kertaa jälkikäteenkään ole (ainakaan vielä) noussut, joten tämä kerta meni osastoon helposti ohi.