39+4 eikä mitään uutisia

Lapsi pyörii mahassa villisti akselinsa ympäri edelleen. Jos joudun yliaikaiskontrolliin, pyydän katsomaan monellako loopilla napanuora on pään ympärillä. Selkä on kipeä, lapsi tai joku muu painaa hermoa ja halvaannuttava kipu iskee istumisen, seisomisen tai pidemmän kävelyn jälkeen keskiselästä pakaraan juilien. Hermo menee. Onneksi tämä ei ole ensimmäinen (loppuraskaus) ja onneksi nyt ei ole hellekelit niin kuin viimeksi.

Silti, vaikka tämä onkin jo tuttua, on vaikea käsitellä pettymyksen tunteita kun hetken aikaa käynnissä ollut supistelu laantuukin. Tai kun lapsi kääntyy sadatta kertaa taas selkä oikealle (eli väärään, synnytystä hidastavaan tarjontaan). Viikonloppuna käytiin anoppilassa lauantaisaunassa ja kappas kun supistikin sen jälkeen, epäsäännöllisesti eikä kovin kipeästi, mutta supistipa nyt kuitenkin. Vaan se loppui sunnuntai-iltaan kuin seinään. Käytiin eilen uudestaan saunassa, lopputuloksena puhtaat nolla supistusta. Olisi nyt näen vuoksi edes pari tullut...

Tavallaan olen iloinenkin, ettei tullut, Pikku-Ukko on jatkanut kevään infektiokierrettä ja rohisee urakalla (ei kuumetta ja pirteä on, mutta silti olisi ehkä ikävää tuoda vastasyntynyt kotiin siten). Mutta silti mielessä hiipii jo se uusi käynnistys ja se kyllä ahdistaa ei-ihan-vähän. Neuvolan täti koitti lohduttaa, että pitkään mahassa viipyvä esikoinen kyllä tuppaa indikoimaan, että seuraavatkin siellä pidepään viihtyvät. Vaan kun nyt on oireistoon ihan loppumetreillä iskenyt turvotus (leukaperät ja kädet, sormus ei enää mene) ja paino nousee taas kohisten (viime 2 vkon seurantavälillä +2kg...), niin kyllä jurppii jokainen odotuspäivä. No, kakkonen on ilmeisesti isoveljeään hiukan pienempi, mikä tietysti synnytystä ajatellen on ihan mukava juttu, toivon vaan että olisi kuitenkin yhtä jäntevä, niin arki sujuisi helpommin.

Onneksi Pikku-Ukko on tarjonnut kehittyvällä huumorillaan vaikka mitä ihanaa tilannetta eteen niin, että äidillä on ollut muuta mietittävää. To Do-listakin on kaventunut ja raivaus edennyt, meidän sauna, kellarikomero ja parveke ovat järjestyksessä, tavaraa on viety pois ja tiedän jo missä kaikki tavarat suurinpiirtein huushollissa sijaitsevat. Päivä kerrallaan siis.

38+4 ja se pyörii sittenkin

Ihan ei aivo vielä tajua, että päivät ovat luetut ja rajalliset. Maksimissaan 24 päivää ja sitten varmaan taas käynnistävät, jos ei Pikkuveli muuten älyä poistua. 24 päivää. Samaan aikaan koitan halata ja nauttia ajasta Pikku-Ukon kanssa, käytiin Tampereellakin tapaamassa Mammaa ja Pappaa, minä pääsin tallille, koira on edelleen hoidossa.

Kotona ei ole supersiistiä, mutta raskausraivaus on kyllä taas selkeästi edistänyt tilannetta ja moni tavara on lähtenyt Kierrätyskeskukseen tai Fidalle ja moni muu löytänyt uuden paikkansa. Ehkä me tänne kaksioon nyt kuitenkin mahdutaan, me kaikki neljä, ainakin aluksi. Pikkuveljen tavarat ovat laatikoissa, muutamia puuttuvia tavaroita tilattu kavereilta, Huudosta ja kaupoista, äitiyspakkauslaatikko pedattu, rintakumit desinfioitu, villavaatteetkin pesty, lapsi voi tulla kun sen aika on.

Selkä on taas kunnolla rikki, veikkaan sitä SI- niveltä taas ja myös lapsen asento selvästi vaikuttaa siihen, miten päivisin pärjäilen. Aamusta kaikki on usein ihan hyvin, vien Pikku-Ukon tarhaan, sitten siivoan ja reuhdon ja kun haen pojan puoli kahdeltatoista kotiin olenkin jo ihan rampa. Jos mahalapsi vielä survoo päätään tietyssä kulmassa lantioon, tulee kaiken muun lisäksi sellaisia hermopuutumisia, että oikeasti itken olkkarin lattialla ja mietin, miten pääsen sieltä ylös, koska joko jalat ei kanna tai sitten asento on selässä niin kivulias, että tuntuu ettei voi nousta vaikka kantaisikin. Toistaiseksi vähän tuumaillen on kuitenkin päästy ylös, onneksi. Ja kieltäydyn antautumasta mokomalle selkävaivalle, puren hammasta ja hoen, että 24 päivän päästä kyllä helpottaa.

Lapsi siis pyörii edelleen. Tai nyt oltiin jo 1,5 viikkoa suht stabiilisti ja vielä just oikeinpäin, pää alas, selkä vašemmalle, potkut oikealla. No, 4h autoilua tärinöineen kahden päivän sisään ilmeisesti teki Pikkuveljelle jonkin eksistentiaalikriisin ja viime yö ja tämä päivä on mennyt kääntyillessä eestaas. Pää toivottavasti edelleen alaspäin, vaikka onkin kovasti irronnut lantiosta mahdollistaen kaiken tän pyörinnän...

Näiden lisäksi mulla on taas vainoharhoja, olin yksi päivä ihan varma, että mulla on raskaushepatoosi kun poskea ja toista jalkapohjaa kutitti. Viime viikon neuvolassa kaikki oli muuten hyvin paitsi, että lapsi piiloutui taas johonkin kohdun syöveriin ja sf-mitta pieneni parin viikon takaisesta lääkärin arviosta (tosin lääkäri vakuutti, että lapsi ei tunnu mitenkään pieneltä - päin vastoin - ja että toisilla on vain tuollainen kohtu/lantio, johon lapsi katoaa). Ja vaikka kuinka pesin alapäätä, niin nyt proteiinit oli plussalla. Yhdellä vaan, kuten läpi koko viime raskauden (tässä raskaudessa rivi on ollut koko ajan siis +/-, ei siis ihan puhdasta ikinä) ja oon varma silti, että valkovuodosta johtuu. Sain silti niitä sticksejä kotiin ja vainoharhoissa pari kertaa nyt jo testannutkin - aina tosin jää selkeästi sinne +/- puolelle. Tänään olin kyllä iloinen, että niitä oli, koska pissa vaahtosi aika paljon ja herätti heti epäilykset.

Seuraavan pisun testasin ja proteiinit oli ok, mutta joo... Ekaa kertaa ikinä sitten sokerit oli kohollaan. Sisältä väri 1 plussa ja ulkoreunoista siinä oli jopa vähän 2-plussankin väriä. Meinasin panikoitua, ennen kun muistin mitä olin syönyt päivällä ennen... Valtavan lasin colaa ja 2 suklaapatukkaa. Kröhöm. Paastoarvothan mulla on sokereissa ollut aina oikeinhyvät, mutta kyllä tuo pisti miettimään, mitä kuormitusta kropalle ja munuaisille tekee. Aion nyt sticksata viikonloppuna vähän tarkemmin ja katsoa heilahtaako mikään, jos cola ja mässyt jää pois ruokavaliosta. Mietityttää kyllä, että jaksaako mainita tuloksesta neuvolassa jos muut ja varsinkin paastoarvot pysyvät nollissa edelleen, todellakaan en näillä viikoilla jaksaisi mihinkään rasituskokeeseen enää, varsinkin kun tiedän, että ruokavaliolla tuota nyt kuitenkin suitsitaan. Eli järkikäteen, herkut oma-aloitteisesti veks ja pisu seurantaan. Jättiläisvauvaa en minäkään halua, se nelikiloinen on edelleen ihan maksimi noin niin kuin henkisesti. Mutta silti tää vaan osoittaa, että vaikka kuinka ylpeilee, että viimeksi tuli 20 kg ja nyt vasta 12 niin tarkistamisen varaa kyllä on ihan selkeästi nyt vikoilla viikoillakin.

Mutta tällaiset kuulumiset siis täältä. Ihan positiivisin mielin synnytystäkin jo ajatellaan, viikonloppuna supisti selkää öisin ja ajattelin , että josko omaksi suureksi hämmästykseksi jotain tapahtuisikin ennen laskettua aikaa, mutta ei, loppui kuin seinään maanantaina. Mutta 24 päivää, sen jaksaa kyllä. TENS-laitekin on taas varattu ja odottelee tuossa pääsisikö paremmin käyttöön nyt kuin viime synnytyksessä. Luin kirjastosta Sophie Fletcherin Mindful Hypnobirthin, joka sisäänajavana teoksena oli varmaan ihan hyvä, mutta jonka anti jäi kyllä Luonnollisen synnytyksen kurssit käyneelle aika ohueksi. Tai tuli kerrattua, oli se varmaan silleen hyvä. Tein synnytystoivelistan ja oikeasti siitä itsesllä on vain neljä pointtia mielessä, a) voikun pääsis nopeasti takaisin esikoiaen luo, b) tuokaa mulle valmiiksi tarpeeksi niitä oksennuspusseja, ettei niistä tarvitse huolehtia ja c) jos mahdolliata niin suihkuun tai ammeeseen haluaisin tällä kertaa. Ja d) katetroikaa ennen ponnistusvaihetta, en halua enää ponnata 2l virtsaa rakossa. Kaikki muu otetaan sitten sen mukaan, mitä eteen tulee. Kyllä se kipu ja hallitsemattomuus jännittää edelleen, spontaanissa synnytyksessä, että osaako lähteä oikeaan aikaan vai skitsoaako vauvan kunnosta, kun viimeksihän vauvaa monitoroitiin koko ajan. Mutta nuo käytännön jutut mietityttävät silti vielä enemmän, Pikku-Ukon hoitokuviot kaikkein eniten. On tää kakkossynnytys vaan niin outoa verrattuna siihen ekaan.

33+2 ja lapsi mahassa poikittain, arkea 2-vuotiaan kanssa

Hyvin täällä sujuu, vaikken enää osaa/muista päivittää kuulumisia niin kovin tarkkaan. Arjessakin on tekemistä, kun ensin sairastettiin koko perhe vuorotellen viikko noroa ja yritetään epätoivoisesti siivoilla, että vauvan kehtaisi tuoda kynnyksen yli. 2-vuotias Pikku-Ukko on ihana, laulava satusetä, mutta elämä (ja esimerkiksi tämän aamun tarhaanvienti) voi välillä olla niin kovin kovin haastavaa, ettei äiti oikein tiedä miten päin olisi.

Hyviä syitä varmasti aina on kaikelle käytökselle, tänä aamuna lasta harmitti yli kaiken se, ettei voinutkaan jäädä viettämään äidin kanssa päivää niin kuin viimeviikolla oksennustaudin vuoksi (tosin Netflix meillä hoiti pääsääntöisesti lapsenvahdinnan, kun samalla vanhemmat makasivat pää ämpärissä mustikkakeittoa särpien). Ja Pikku-Ukkoa kiusaa se, etten minä voi ottaa enää syliin (tai voin, mutten jaksa mahani kanssa kantaa kovin pitkiä matkoja). Päiväkodille mennessä on yksi valtavan jyrkkä, pitkä mäki, josta en pysty enää työntämään kärryjä ylös ilman, että supistaa urakalla. Siispä ollaan menty kävellen tarhaan, mikä on palatessa musta tosi kiva - tehdään kiertoreittejä, tullaan metsän kautta, puhalletaan voikukan ja ohdakkeenhaituvia, katsotaan lentokoneita silloin jos reitti menee pään yli ja niinpoispäin. Mutta mennessä, kun pitää yrittää tähdätä tarhalle siihen puolen tunnin ikkunan, jolloin aamupala on tarjolla ja vastaavasti pojalla on välillä selvästi jokin harmitus (ikävä?) päällä, matkanteko on... haastavaa.

Tänään heittäydyttiin viiteen eri otteeseen keskelle tietä "nukkumaan" (väsytti ilmeisesti), karattiin nauraen äidiltä ja sitten välillä melkein itkien halutaan syliin kantoon. Olen yrittänyt kysellä, harmittaako joku erityisesti vai onko joku muu hätänä, jolloin lapsi menee ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Tiedän, että hän viihtyy päiväkodissa koska yleensä illat selittää kovasti mitä kaikkea kivaa siellä on taas tehty. Mutta ne aamut, kun minä vien eikä isänsä (ne jostain syystä menevät aina kivasti), ne ovat vaikeita. Ja se harmittaa itseäkin. Olen yrittänyt nyt varata kylliksi aikaa, että ehditään ilman kiirettä perille, mutta show tuntuu venyvän juuri sen mittaiseksi kuin mihin on kulloinkin mahdollisuus. Hyviäkin käytäntöjä on tullut, sen jyrkän ylämäen päällä olevalle penkille me aina pysähdytään, halataan ja jutellaan, hassutellaan. Tänään kiinnitettiin vaahteranneniä toisillemme ja Pikku-Ukko tutki mun kyynerpäitä hyvän ajan nauraen, ilmeisesti ne ovat karheudessaan jotenkin todella kiehtovat...

Mutta sitä niin toivoisi, että ymmärtäisi paremmin ja osaisi sanoittaa lapsellekin näitä haikeuden hetkiä. Ovathan ne itsellekin niin kovin tuttuja tunteita: jännittää uusi päivä, vähän ikävä on, harmittaa kun ei voi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi ja harmittaa, kun tuntuu pahalle, eikä itsekään tiedä mikä on. Mutta kyllä se tästä taas ja ensi viikosta alkaen Pikku-Ukko on siis enää sen 3h aamusta koko tarhassa, joten sekin ehkä helpottaa. Saas nähdä, miten äiti pärjää kaikkine kremppoineen.

Minä heräsin tässä yksi yö tajuamaan, että kahden viikon päästä on se neuvolalääkäri, jossa vauvan tarjonta tsekataan. Ja että voi hyvänen aika - tämä lapsi, kuten isoveljensäkin samoilla viikoilla, on edelleen tukevasti poikittain. Yön aikana liikutaan aina jotenkinpäin koska potkut tuntuvat silloin missä sattuu ja välittömästi kun nousen pystyyn, muljahtaa lapsi taas poikittain. Mikä on ihanan tukalaa, varsinkin näin helteillä, kun muutenkin on ihan tukalaa. Luulen, että mun kohtu on jotenkin jännän mallinen, kun molemmat lapset ovat tässä vaiheessa olleet sitkeästi ja vaikka kuinka pitkään poikittain, kovin yleistähän se kai ei ole, että pitkiä vaiheita niin oltaisiin. Liekö sitten kertakaikkiaan se mun selkä niin lyhyt, että jos yhtään istun, niin vauvalla on eniten tilaa juuri poikittain. Kasvaisipa se kohtu jo!

Koska mun pitää näemmä ihan joka jutusta ottaa stressiä etukäteen, olen tässä ehtinyt jo nähdä painajaisia siitä, miten synnytän perätilaista lasta, jonka pää juuttuu kiinni kanavaan kun muut osat ovat jo ulkona. Ja valveilla ollessa (mikä on usein, koska lähes pääsääntöisesti herään taas 02-03 maissa ja valvon pari tuntia) olen pohtinut, että jos lapsi menisikin perätilaan, niin haluaisinko silti yrittää synnyttää alateitse. Luultavasti haluaisin, koska en ymmärrä, miten selviäisin arjesta jos en voisi Pikku-Ukkoa 5-8 viikkoon nostaa ollenkaan, kun nyt jo siitä kantamisesta meinaa tulla riitaa. Johan siinä jo se sisaruskateuskin nostaisi päätään. Mutta onhan se kaiketi vähän riskaabelimpaa puuhaa ja tosiaan tilanteet eskaloituvat ikäviksi nopeammin. No, mutta katsotaan nyt ensin, kääntyisikö vauva isoveljensä tavoin myös ennen tuota tsekkiä raivotarjontaan vai päästäänkö kokeilemaan käännöstä. Ja jutellaan sitten vielä asiantuntijoiden kanssa tarkemmin tilanteesta, jos niikseen tulee. Yritän hengitellä tässä sitä ennen :)

Viimeisellä kolmanneksella jo

Oho. Äitiyslomalle jäännin lisäksi todettava, että aika menee joko kesästä tai vapaudesta johtuen ihan hurjaa tahtia. Vastahan oli heinäkuun alku ja nyt enää puolitoista viikkoa, niin Pikku-Ukon päiväkoti alkaa uudestaan. Jiin kesälomat loppuivat jo ja minä tässä yritin päästä kärryille tulevista talousasioista, kun internet tiesi kertoa että työnantaja suunnittelee yt:itä taas syksylle. Periaatteessahan perhevapailta ei voi irtisanoa, mutta hiukan tää taloudellinen tilanne ahdistaa silti, kun yhtä kämppääkin käytiin katsomassa ja mietittiin mahdollisuuksia. Kela on toistaiseksi antanut päätöksen vain äitiysavustuksesta (ei todellakaan tarvittu toista pakkausta, kaapit muutenkin ihan täynnä vauvakamaa). Niin paljon mietittävää ollut, että tentteihin lukeminen on jäänyt ja kippaskappas yliopiston kirjat olivat keränneet jo 7 euroa myöhästymismaksujakin - joskus todella kannattaisi mieluummin toimia kuin jäädä vain pohtimaan.

Mutta kaikenlaisissa mietteissä siis yhtäkkiä ollaankin viimeisellä kolmanneksella ja nyt on se synnytyksen läheisyys alkanut tunkeutua tajuntaan, kaikki ne viime synnytyksen ikävät puolet (kommunikaatio-ongelmat, käynnistämisen rajoitteet, epiduraali juuri ennen ponnistusvaihetta) on käsittelyssä ollut myös. Ei voi sanoa, että pelottaisi se synnytys, pidin sitä viimeksi melko lailla helpompana nakkina kuin aiempaa 9 kuukautta, mutta kyllä se tosiaan mietityttää taas, että kuinkahan sujuu ja että toivottavasti hyvin. Mietin, josko ilmoittautuisin synnytyslaulukurssille, niitä olisi syksylle Helsingissä tarjolla. Jotain matalaa aa:ta muistan päästelleeni viimeksi ihan luonnostaan, olisi hauska vähän laajentaa tuota oppia. Vaan kun sen lisäksi piti saada niitä opintoja edistettyä elokuussa, katsotaan nyt sitten miten tämä kaikki saadaan sujumaan.

Vointi on ollut ihan ok. Verta ei ole enää näkynyt, olen kyllä hiukan epäillyt josko alapäähän olisi kesän colanlipityksen ja sokerin syönnin johdosta pesiytynyt hiiva, koska valkovuoden määrä on ihan sairas. Olen välillä limakalvojen kuntoa tukeakseni hiukan laittanut estrogeenivoidettakin, josko selvittäisiin ilman varsinaisia hiivalääkkeitä. Painoa on varmasti tullut lisää niin paljon, että parin viikon päästä neuvolan vaa'alla hävettää. Vatsa on ihan jär-kyt-tä-vän kokoinen ja raskausvaatteissakin on pitänyt siirtyä siihen väljempään osastoon. Olihan se maha siis viimeksikin iso, vaan minkäs teet kun on niin lyhyt selkä, ei se kohtu mahdu muuallekaan kasvamaan. Onneksi vatsa näkyy edelleen vain sivuprofiilista, eikä levenemistä ole vielä muutoin juuri tapahtunut. Se kyllä viimeksikin taisi tulla juuri tässä loppusuoralla, käsivarsiin, kylkiin, leuan alle ja ahteriin. Yritän päästä syksyn myötä taas ryhtiin syömisten kanssa, ettei kiloja olisi ihan niin paljon tiputettavaksi kuin viimeksi (lähes 20 kg, joista sairaalaan ei kyllä jäänyt juuri mitään).

Selän kanssa pärjäilen vielä, vaikka kääntyminen yöllä sängyssä tekee välillä tiukkaa. Jalat tuntuvat putoavan irti lantion kuopista, kaikki nivelet löystyvät jo ja painonsiirto toiselle puolelle aiheuttaa koomista naksumista. Ruoansulatus on niin hidas, että jos unohdan syödä kuitulisän kahtena päivänä putkeen, olen ongelmissa. Mansikat iltasella närästävät, mikä kismittää, kun niitä nyt vihdoin saisi. Samaa tekee piparminttutee, jolla olen yrittänyt hillitä colan juomista. Jännä kyllä, cola ei vieläkään aiheuta mulla mitään ikäviä oireita (paitsi vieroitusoireita...).

Mutta yleisesti ottaen kyllä sujuu tosi hyvin. Nukutaan Pikku-Ukon kanssa kyllä melkein 3h kesäpäikkäreitä, mutta muuten olen jaksanut ja jopa iloinnut pikkukakkosen möyrimisestä. Hän heittää vatsassa volttia edelleen, mikä on kyllä jo aika epämukavaa ja välillä saa aikaan sen, että mahaliikkeet eivät tunnu kuin jossain ihan selän suunnalla vaimeana. Ja sitten hän taas pyörähtää ja vipellystä on melkein jatkuvasti, varsinkin öisin. Ei ilmeisesti ole yönukkujaa tulossa tästäkään lapsesta, voi ei.

Tällaista täältä. Kolme viikkoa pääsääntöisesti mökkielämää vietetty, kohta alkaa olla jo ikävä ihan kotiinkin.

Seksi synnytyksen jälkeen

Tästä aiheesta vähän mietin, että pitääkö nyt tästäkin oikeasti kirjoittaa, mutta minun bloginihan tämä on, tätä olen ehtinyt useaan kertaan tässä pohtia ja toistaiseksi olen anonyyminä pysytellyt enkä jakanut blogin osoitetta edes äidille tai kavereille, niin menköön nyt. Tämänkin osalta melkein kuusi kuukautta, joka siis siitä synnytyksestä on, teki ihmeitä ja asiat ehtivät muuttua ihan valtavasti. Siinä välissä olisin ehkä kirjoittanut aika toisenlaisen jutun...

Ajatellen, miten loppuraskaudessa sitä himotti ihan sairaasti ja koko ajan, oli aika järkytys (siinä kaikkien muiden synnytykseen ja sitä seuranneitten järkytysten sivussa), miten yhtäkkiä ei haluttanut sitten yhtään. Mulla ainakin hormonit kävi niin kierroksilla, että sitä oli yhtäkkiä Äiti ja vaan Äiti, rinnat oli tarkoitettu vauvan imettämiseen ja alapää oli niin soosina, että ei olisi pieneen mieleenkään tullut lähteä heti kokeilemaan. Tiedän kyllä, että naiset ovat tässä tosi erilaisia, mulla on muutamia ystäviä joilla kuulemma tällaista hormonimyrskyä ei tullut ja joiden synnytyksestä toipuminen oli nopeaa, jotka ovat päässeet hommailemaan melkein heti. En kyllä itseni osalta jälkikäteen hämmästynyt yhtään tästä, kun ihan normaalin kuukautiskierron aikanakin se halukkuus vaihtelee (tai ainakin ennen vaihteli, nythän ei ole vielä hajua siitä, miten kierto alkaa pelittää sitten kun siihen asti taas päästään) ns. nollasta sataan tai ainakin melkein.

Kun vauvan kanssa oli pari viikkoa elelty, sitä alkoi itsekin miettiä, että ohhoh, missähän ne halut on? Ja kun samaa jatkui pari viikkoa lisää, sitä alkoi vähän huolestuakin jo, kun ihan todella niitä ei tuntunut kuuluvan missään. Se, että sain sen märkivän granulaatiokudoksen tuonne alas antoi hyvän syyn odotella rauhassa, vaikka jälkitarkastuksessahan lääkäri ihan suoraan sanoi, että jos kerran tarvit tekosyytä niin toimiihan tuo, mutta mitään oikeaa estettähän ei ole. Loukkaannuin vähän lääkärille, ihme kommentointia melko herkästä aiheesta kuitenkin - tai ehkä se vaan niissä hormoneissa edelleen tuntui siltä. Luojan kiitos ollaan aina voitu Jiin kanssa puhua, myös seksistä ja myös näistä tuntemuksista. Jos olisi vielä joutunut jotenkin häpeilemään ja oikeasti kehittämään niitä tekosyitä, niin en tiedä minkä trauman tästäkin olisi vetänyt.

Mulla varmaan vaikutti kaikkeen myös se, kun niitä raskauskiloja oli aika iloisesti ja silloin ensimmäisenä kuukautenahan sitä tuli syötyä ihan sairaasti suklaata ja muuta sokeria. Käsittääkseni myös ruokavaliolla on vaikutusta, vaikka oletankin että oma minäkuva uudenkarhean äitiyden tultua kuvaan oli vaan vielä niin hakusessa ja tosiaan ne hormonit kyllä sai pään surisemaan aika kivasti muutenkin. Ja se jäätävä väsymys, tietty. En tiedä sitten mikä tarkalleen vaikutti eniten, mutta samaa tahtia kun ne kilot alkoivat vihdoin pudota ja ainakin ruokavalio vähän järkeistyi ja pääsin vihdoin lenkille ja liikkumaan ihan kunnolla, niin sieltä vähitellen kaivautui ne halutkin takaisin.

Täytyy kyllä myöntää, että "eka kerta" jännitti aivan sikana - ja olo oli sen jälkeen melkein yhtä voitonriemuinen, tosin enemmän siitä "jes, kaikki toimii sittenkin"-syystä. Tosin homma olisi ollut ehdottomasti kivempaa niillä imetyksen ohentamilla limakalvoilla, jos olisi älynnyt hommata jotain muuta ehkäisyä kuin ne äitiyspakkauksen kondomit, minähän jäin miettimään sitä kierukkaa enkä sitten saanut aikaiseksi mitään ennen kuin yksi ilta pojan nukkumaanmenon jälkeen vaan päätettiinkin kokeilla onnistuisiko vielä. Silloin oli siis pari kuukautta synnytyksestä takana. Mutta oli melkein mykistävää silti kokea, että jees - mussahan on edelleen tämä toinenkin puoli, että Äitiyden lisäksi olen edelleen myös se Nainen. Itketti. Onneksi Jii on siihenkin tottunut, että meikä tirauttelee (varsinkin hormonipäissään) vähän mistä syistä vaan.

Vaikka nuo minipillerit ei sovi mulle yhtään, pääsi niillä sentään kumeista eroon ja niiden ja Vagifem-kuurilla (paikallisestrogeeni, suosittelen) parantuneiden limakalvojen avulla elämä (ja seksikin) alkoi taas maistua, vaikka niin - onhan tuo alapää erilainen kuin ennen. Ei sellainen, mistä jossain keskustelupalstoilla änkyrämiehet huutavat, että kun ei tunne emännältä edes reunoja vaan nimenomaan just toisinpäin, paikoitellen liian ahdas. Ja vaikka gyne väitti, ettei ole kuin fysiologista laskeumaa ja sitäkin aika vähän, niin pikkasen tuntuu siltä kuin värkki olisi jotenkin pienellä mutkalla tai se alkaa vähän tuolta alempaa kuin ennen. Ja sen vuoksi ongelma (vaikkei nyt iso olekaan) on siinä, että sisääntyöntö pitää ottaa aika paljon varovaisemmin kuin ennen tai tekee edelleen aika kipeää. Ja muutama asento tuntuu myös tosi oudolta nykyjään. Noihin on toki jo tottunut, mutta elän siinä toivossa, että tuo vaiva myös niiden lantionpohjan lihasten treenillä poistuu itsekseen, niin kuin kaikki muukin on tässä tehnyt. Käsittämätöntä, mistä kaikesta kroppa menee läpi ja palautuu.

Nyt vaan pitäisi totutella siihen, että se yhteinen aika pitää todella ottaa sieltä mistä voi. Onnea vaan heille, joiden lapsi nukkuu ja mahdollisesti omassa huoneessa vielä, mutta meillä mahdollisia aikoja ovat päikkärit ja illat kun tuo vihdoin nukahtaa ja kovin kauas lapsesta ei kaksiossa pääse, kun ei parvekkeellakaan kehtaa vehdata :) Päikkäreissä pojan unen laatu on ollut vähän mitä on ja illalla ainakin meikäläinen on usein todella väsynyt. Mutta monasti sitä silti koittaa priorisoida jos nyt yhtään tekee mieli. Tuo on kuitenkin niin olennainen osa parisuhdetta, että kun näiden ensimmäisen lapsen saantiin liittyvien tunnemylläköiden, uusien roolien ja totaalisti erilaisen arjen kanssa koittaa pärjäillä niin on jotenkin helpottavaa, kun on edes joku tärkeä yhteinen juttu, joka toimii. Ja en tiedä miten muilla on, mutta itsellä seksi saa tuntemaan olon hehkeämmäksi ja kun toinen vielä usein muistaa siinä yhteydessä kehaista kaunista, ihanaa vaimoaan, niin kyllä se hyvää tekee päänsisäisestikin.

Mutta siis pari vinkkiä kaikille muille synnyttäneille, joilta tuntuu halut kadonneen tai ovat tätä muuten pohtineet:

• Anna itsellesi aikaa ja odota, että hormonit vähän tasaantuu
• Käy hyvällä gynellä ja tsekkaa, mikä tilanne on, jos jokin epäilyttää
• Jos et ennen ole jutellut miehesi kanssa seksistä, nyt on viimeistään hyvä aika aloittaa. Kaikesta voi ja saa puhua.
• Meillä ainakin huumori on vienyt ohi pahimpien probleemien. Se voi myös mennä överiksi, niin kuin meillä, jotka tekee ylävitosia jos saadaan pikasuoritus putkeen tuon päikkäriaikaan (sori, olisi pitänyt varoittaa ällöjutuista...). Mutta oikeasti aika monia asioita mieluummin katsoo yhdessä nauraen kuin esim. itsekseen häpeillen. Taitaa päteä aika moneenkin juttuun, mutta ainakin nyt tähän.

Synnytyskivun tarkoitus

Kuten jo aiemmin kirjoitin, luen Tiina Kaitaniemen luonnollinen lapsuus- kirjaa ja olen yrittänyt kasata siitä kokonaista juttua, mutta siinä on vain liian paljon pureskeltavaa yhdelle istumalle. Niinpä poimin kirjasta mielenkiintoista tietoa synnytyskipuun liittyen, koska tätä minäkin olen miettinyt.

Mihin siis synnytyskipua tarvitaan?

• Supistukset lisäävät hapentarvetta ja kipu vuorostaan lisää hapensaantia, koska se saa hengityksen kiihtymään. Kun verenkierto tehostuu, myös vauvan hapensaanti tehostuu synnytysponnistusta varten.
• Kipu hidastaa mahan ja suolen toimintaa, mutta toisaalta kivun vuoksi lisääntyneet kasvuhormonit lisäävät vapaiden rasvahappojen määrää veressä ja niiden käyttöä energiaksi. Kasvuhormonit ja lisääntynyt glukagonin tuotanto sekä laskenut insuliinin tuotanto lisäävät veren sokeripitoisuutta. 
• Kipu saa aikaan noradrenaliinin ja adrenaliinin tuotannon, jotka säätelevät sileiden lihasten (esim. kohtu) ja rauhasten toimintaa, parantavat toimintakykyä ja lisäävät voimaa.
• Kipu vaikuttaa virtsaneritykseen ja kehon elektrolyyttitasapainoon, laskee kehon testoseronipitoisuutta ja nostaa kortisolitasoja. Synnytyskipu siis vähentää aggressiivisuutta ja herkistää äidin havainnoimaan tarkemmin lapsensa viestejä.
• Synnytyskipu vapauttaa endorfiinejä, jotka lievittät kivuntunnetta sekä lisäävät kehon synnytyshormonien, kuten oksitosiinin määrää. 
• Kipu helpottaa synnytystä saamalla synnyttäjän liikkumaan ja pystyasentoon ja se myös helpottaa ponnistamista.

 Kipu - niin veemäinen kuin se onkin - liittyy siis synnytyksen fysiologiseen etenemiseen ja valmistaa äitiä lapsen emotionaaliseen kohtaamiseen.

Hyvä tietää, koska mikään synnytys (jossa synnyttäjä ei oo taju kankaalla) ei taida olla ihan kivuton. Sille on siis syynsä.

Kirjakulma: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi

Sanna vinkkasi mielenkiintoisen kirjan, jonka kävin lainaamasta viime alkuviikosta kirjastosta ja huitaisin imetyslukemistona läpi. Nimittäin Anna Luodon Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee. (Tammi 1991)

Minulle, joka kahlaan täällä keskellä first world probleemeja harva se päivä oli herättävää lukea, millaista elämä perheissä ja yhteisöissä on ollut sotien jälkeen ja miten konkreettisesti kätilönä on oltu siinä mukana. Tulehduksia torjuttiin mahalle laitettavin jääpalapussein, neuvolatoiminta oli ihan alkutekijöissään ja synnytyskivut (joista viime viikolla kirjoitin) kuuluivat prosessiin (vaikka kirjailija myöntää teoksen loppupuolella olevansa kiitollinen nykyajan tehokkaista kivunlievityskeinoista). Aika toisenlaista touhua, aika toisenlainen aika. Teksti on lyhyistä pätkistä koottu, mutta maalaa hienovaraisen kuvan sitkeästä kansasta ja ennen kaikkea siitä, mitä me naiset olemme ennen kestäneet ja jaksaneet. Sitkeää sakkia.

Teksti oli rehellistä ja niin, elämänmakuiseksi sitä kai tupataan sanomaan. Kuten nykyisinkin, on äitejä, joilla on helppo synnytys ja jotka muutenkin pyörivät koko kylän valona. Ja sitten on loppuun asti uupuneita äitejä, kaltoinkohdeltuja tai elämäntiellä muuten ahtaalle jääneitä. Silti lapsen syntymä kuvataan herkistävänä ja yhdistävänä kokemuksena, ja jokaisen lapsen menetys, vaikka yleisempää kuin nykypäivänä, jätti myös jälkensä niin perheeseen kuin kätilöönkin.

Minäkin suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa katsaus naisena olon ja perheenlisäyksien  lähimenneisyyteen. Kirjoittaja sanoo olleensa mukana yli tuhannessa synnytyksessä. Vaikka en kirjan luettuani kaipaakaan enää ihan samalla tavalla 50-luvulle maatalon emännän rooliin, ottaisin kirjoittajan ainakin synnytyskuvauksiensa perusteella ilomielin mukaani synnytykseeni, jos sellainen vielä tulee. Juuri sellaista osaamista ja myötäelämistä peräänkuulutin edellisessä synnytystekstissäni. Helpottavaa, että ajalla jolloin synnyttäviä äitejä kuskattiin sydänmailta milloin milläkin paariviritelmällä saamaan lääketieteellistä apua, on heidän mukanaan sentään kulkenut osaava, ehtivä ja jaksava kätilö. Vähän lisää sitä tähän nykymeininkiinkin, kiitos.

(Luomu)synnytyksestä, vielä kerran

Kirjoitetaanko nyt valtamediassa jotenkin toistuvasti synnytyksestä ja kivunlievityksestä, vai tuntuuko musta vain siltä? Viimeksi näkökenttään tarttui siis nämä Hesarin jutut (1 ja 2). Voi olla myös, että koska olen seuraillut erään FB-kaverini, tuoreen doulan, päivityksiä mm. Aktiivinen synnytys-ryhmässä, niin ehkä siksi tuntuu siltä, että aihe on koko ajan tapetilla.

Taustana tälle kirjoitukselle siis se, että kävin ennen synnytystä luonnollisen synnytyksen valmennuksessa ja kun kuitenkin päädyttiin käynnistykseen (synnytyskertomus tässä ja tässä ja jälkifiilistelyt tässä) ja sitä kautta lääkkeelliseen kivunlievitykseen, niin se toki vaikuttaa omaan näkökantaan. Se siis taustaksi.

Minusta on oikeasti hienoa, että maailmassa on kivunlievitystä ja sairaaloita, joissa synnyttää. En kuulu ollenkaan niihin, jotka ihannoivat kotisynnytystä (kuka jaksaa siivota sen kämpän, ennen ja jälkeen?) ja jos jotain käy (kun kuitenkin käy, vaikka olisikin vain se yksi kymmenestä synnytyksestä) on kunnon apua saatavilla. Uskonko silti, että nykypäivänä synnytystäkin ajetaan johonkin näppärään pakettiin, jossa suunnitellulla aikataululla pyöräytetään lapsi ilman kipua, verta tai muitakaan eritteitä? Tai uskonko, että liian moni nainen jo kivun pelossa valitsee "helpon reitin" ja puudutuksen vaikka olisi pärjännyt ilmankin ainakin pidempään? Ehdottomasti. Silti kun olen katsellut tekstejä ja kommentointeja, joita todella vannoutuneet luomu/aktiivisynnytyksen kannattajat tekevät, en voi välttyä siltä ajatukselta, että ainakin osa heistä on jotenkin vinksallaan, vaatii saneluperiaatteella kaikille sitä mitä itse pitävät parhaana ja mikä ärsyttävintä (näin faktoja etsivän insinöörin mielestä), lainaavat ainakin osin hyvin vanhoja tai ei-suomen-käytännöistä tehtyjä tutkimuksia, joissa esimerkiksi annetun epiduraalin pitoisuus on jo ihan jotain muuta kuin normisynnytyksessä ja vetävät siitä suoraan johtopäätöksiä, miten sairaalasynnytyksissä pyritään enemmänkin vahingoittamaan lasta kuin suojelemaan uutta elämää. Ja heti tähän hengenvetoon lisättäköön, että kyllä niitä ihan todettujakin vaikutuksia on saatu tutkimuksissa näkymään, mutta ei ihan niin yksioikoisesti kuin mitä vastustajat väittävät. Taustat pitäisi käsitellä ja ottaa huomioon näissä monipuolisemmin. Ja ihan tilastona jos Suomessa kuitenkin syntyy mitä, 50-60 000 vauvaa, joiden äideistä ilmeisesti yli kaksi kolmesta valitsee jonkin puudutuksen ja silti valtaosa synnyttää ihan terveen lapsen, niin minun on kyllä hyvin hyvin vaikea siihen suureen salaliittoon uskoa. Yksilöllisiä vaikutuksia toki on ja jokaisen lapsen vamma tai kuolema on järkyttävä tragedia.

Mutta mutta. Juttelin juuri perjantaina yhden meidän luontaisen synnytyksen kurssilla olleen tytttön kanssa, jolla hänelläkin oli synnytys päätynyt käynnistykseen ja hänenkin fiilis kokemuksesta oli se, että ei siinä kyllä suoraan sanottuna mitään oman synnytyksensä tähtiä oltu, vaikka niin joku jossain lupasikin. Hyvä synnytys hänelläkin, ei siinä mitään, mutta kokemuksena sellainen, että siinä jäätiin laitoksen kiireessä kovasti yksin ja aika vähäisen ohjeistuksen ja kannustuksen varaan.

Ja siinä minusta on se, mitä näissä kirjoituksissa soisin enemmänkin näkyvän ja tämän vuoksi itsekin voisin nousta barrikadeille. Luomusynnytys olisi toki kiva, mutta vielä enemmän nyky-Suomen synnytyksistä (tämä nyt omaan ja kaveripiirin kokemuksiin viitaten, mitään näppärää tilastoa tähän ei ole) minusta liittyy laitoshenkilökunnan kiireen aiheuttamaa tasapäistämistä ja yksinjättöä. Minusta ei ole kylliksi siinä, että asiantuntija eli kätilö ehtii käydä puolen tunnin välein tsekkaamassa tippaa tai kertomassa, että seuraa kyllä sitten vauvan sydänääniä monitorista. Ponnistusvaiheessa toki on kätilö(itä) paikalla, mutta siinäkin moni on kokenut, että kiireen vuoksi esimerkiksi kannustus vaihtoehtoisiin asentoihin tai hengitystapoihin on jäänyt vähän niin ja näin. Monilla synnyttäjillä on myös pelko siitä, että jos ei ota puudutusta tarjottaessa niin kohta sitä ei edes saa, kun anestesiologi on silloin varattu. Ja ennen kaikkea, jos ei äidillä tai lapsella ole mitään hätää, niin se väkisinjouduttaminen tilojen vapauttamiseksi pitäisi saada loppumaan, sillä siinä kyllä mennään metsään ja huolella.

Siksi henkilökohtaisesti minua ärsyttää, että koko tämä synnytyskysymys on jaettu karrikoiden kahteen - kannatatko luomua, hampaat-irvessä-ilman-epiduraalia, jossa kyllä sopii käyttää ääntä ja jumppapalloa ja kävellä ja akupunktoida vieressä roikkuvan doulan kannustamana vai kannatatko sitten one-size-fits all -synnytystä sairaalassa, jossa jokaiselle joka ei älyä sanoa ei tyrkätään se epiduraali, jotta synnyttäjä ei häiritse laitoksen muuta kiirettä ja puserretaan vauva ulos siinä puoli-istuvassa asennossa.

Missä voi liittyä siihen FB-ryhmään, jossa kannatetaan sairaalaympäristössä tapahtuvaa synnytystä, jossa joku asiantuntija (joka ei henkeen ja vereen ole tsemppaamassa pelkästään sitä lääkkeetöntä vaihtoehtoa) on vierellä luotettavana tukena koko synnytyksen, kertoo missä mennään, auttaa tekemään synnyttäjän ja lapsen kannalta hyviä päätöksiä,  sanoo että kyllä sinä jaksat ja olet upea, ihana nainen luomassa uutta elämää, muistuttaa hengittämisestä ja auttaa pysymään liikkeessä ja ponnistamaan asennossa, jossa lapsi edullisimmin tarjoutuu. Ja synnytyksen jälkeen asiantuntevasti hoitaa vauvan ensihetket lempeästi ja kiireettä, kehuu synnyttäjän maasta taivaisiin ja käy rakentavan keskustelun synnytyskokemuksesta sekä neuvoo synnyttäjää kuntouttamaan ja hoitamaan itseään oikein synnytyksen jälkeen. Koska sitä minä tänne haluaisin ja sillä varmasti useampi synnyttäjä pärjäisi hyvinkin vähemmillä (lääkkeellisillä) kivunlievitysmuodoilla, ihan noin niinkuin luonnostaan.

Huojentava gynekäynti

Viime viikolla meni hermo julkisen puolen odotteluun, minähän siis sain ajan pari viikkoa sitten soittaessani vasta ihan lokakuun loppuun. Kävin eilen gynellä kun halusin nyt kertakaikkiaan, että joku katsoo, ettei mulla ole kohtuun jäänyt mitään ihmeellistä, kun jälkivuoto kesti sen seitsemän viikkoa, että joku tsekkaa laskeumien ja limakalvojen tilanteen ja että voin puhua könttänä kaikki mieltä huolettavat asiat kun tuntuu, ettei sille oikein aikaa jäänyt neuvolan osalta - siellä kun tuntui äiti kiinnostavan mikroskooppisen vähän heti kun sai pusattua lapsen ulkomailmaan.

No, ihan alkuun sain taas kerran kuulla saman kuin ennen: synnytyksen jälkeen paikat eivät tule koskaan olemaan ihan ennallaan. Mutta minun osalta näytti vihdoin paremmalta, granulaatiokudos oli toipunut ihan itsekseen eikä sitä löytynyt emättimen ulko- eikä sisäpuolelta. Lantionpohjan lihasten jumppauskin on tuottanut tulosta (hyvä minä!!) - nyt oli jäljellä enää fysiologista laskeumaa, muttei selvästi mitään vakavaa. Sain siis lupauksen siitä, että saan vielä joku päivä tässä juosta. Ja on minusta tuntunutkin siltä, että on pystynyt ottamaan lyhyitä pyrähdyksiä myös ilman oireita tässä viime aikoina. Painonhallinnan kannalta mahdollisuus juosta olisi kyllä tärkeä, samoin henkisesti, joten iloitsen kovasti! Kohdussa ei ollut mitään, se ultrattiinkin ja kaikki oli kunnossa sen osalta. Oudot oireet selitti luultavasti imetyksestä johtuva limakalvojen oheneminen, ovat menneet niin ohuiksi että ärtyvät mistä vaan ja sitä kautta varmaan bakteerivaginoosi on päässyt iskemään, vaikka tuntuukin että synnytyksen jälkeen olen suihkuttanut alapäätä enemmän kuin muulloin yhteensä. Tai ehkä sitten juuri sen vuoksi. Mutta molempiin oireisiin tuli kunnon tropit, joten olen helpottunut ja toiveikas, että tästä lähtee helpottamaan.

Mietin sitä kohdun ultrausta, että oliko ihan turhaa maksaa siitä, mutta samalla löytyi pieni kysta vasemmasta munasarjasta. Harmittomalta dermoidikystalta kuulemma näytti, eikä sille tarvitse akuutisti tehdä mitään, mutta sitä pitää nyt sitten kontrolloida ja ultrata uudelleen vuoden päästä, ettei ole kasvu-uralla. Muistelen kyllä, että alkuraskauden ultrassa lääkääri siitä mainitsi myös jotain, tosin silloin luultiin, että oli keltarauhasrakkula, mutten silti jaksa olla huolissani. Joku lääkärituttu joskus sanoi, että kystat ne tulee ja menee. Mutta nyt on ainakin tulevaisuutta varten seurantakuvat, jos joskus sitten pitäisikin pohtia mistä se on tullut ja miten kehittynyt.

Rinnat oli myös ok, sain papa-näytteen otettua (ei todella tunnu synnytyksen jälkeen yhtään miltään, tai sitten lääkäri oli vaan superhyvä ottamaan sen) ja puhuttiin imetysajan ehkäisyt ja muut toipumiseen liittyvät asiat kuntoon. Gyne myös vannotti, että 2 kk ennen kuin aletaan edes harkita toisen lapsen hankintaa, pitää muistaa aloittaa foolihapon syönti. Hyviä ohjeita, muttei ehkä ihan akuutisti tarpeellisia :) Mojovan laskun sain kuitenkin aikaiseksi ja hirveän määrän reseptejä apteekkikeikalle, mutta vihdoin tuntui siltä, että tämän synnytyksen voi jättää taakseen, että niin hyvässä kunnossa kuitenkin aletaan jo olla, ettei aktiivisesti täydy tämän jälkeen sitä muistella kun mikään ei enää vihlo tai kirvele tai jomota. Jo se on aikakin, tänään on 102 päivää synnytyksestä...

Nyt pitää vaan muistaa perua se julkiselle varattu lääkärikäynti ja sitten kaikki on ok :)

Jälkimietteitä synnytyksestä

On muuten jännää miten nopeasti koko synnytys unohtuu. Siinä miten sitä raskaana ollessa ajatteli jonain raskauden huipentumana ja itse tapahtumaa odotti kuin kuuta nousevaa, näin jälkikäteen ajattelen tapahtumaa lähinnä siten, että se oli se tapahtuma jossa Pikku-Ukko tuli maailmaan. Ja että juu, olihan se aikamoista. Mutta jos kysyy, että mitä aikamoista niin pitää jo aika lailla kaivella muistilokeroita. Kyllä se sattui, mutta toisin kuin vaikka hammassäryn kohdalla mä en yhtään muista, minkälaista se kipu oli. Järki muistaa niitä tapahtumia sieltä täältä, mutta niihin ei tunnu liittyvän mitään tunnetiloja, ihan kuin ne olisi tapahtuneet jollekulle muulle tai olisi katsonut vaikka elokuvaa. Sen muistan, että supistuksen tullessa ajattelin, että voi ei taas ja ponnistusvaiheesta, että eikö tää lopu koskaan. Ainoa tunne, jonka oikeasti muistan, on se hetki kun poika laitettiin mun rinnalle ja se katsoi mua silmiin. Se oli joku outo yhdistelmä euforiaa ja hämmennystä siitä, että tuossa se mun lapseni nyt on, se mitä tässä on odotettu. Mahan ulkopuolella hyvänenaika, miten tähän nyt päästiin (outoa etenkin ajatellen, että edeltävä vuorokausi sitä oltiin siinä nimenomaan sitä pusattu ulos)?

Monia tuntuu kiinnostavan se, minkälaiseksi synnytyksen on kokenut. Ja ikävän moni on vaikuttanut jopa vähän pettyneeltä kun ei ole mitään kauhutarinoita kerrottavana. Heidän kanssaan on sitten vatkattu enemmän sitä alun käynnistämisen turhuutta ja sitä, että käynnistyksen vuoksi sitä oli sidottu tippaan ja mitä kaikkea siitä seurasi. Olen edelleen kaikesta huolimatta siitä, että Pikku-Ukon synnytys oli tosi hyvä. Mutta pari juttua itselle on noussut mieleen näin niinkuin jälkijättöisesti, jotka toivon pääseväni seuraavassa synnytyksessä korjaamaan - jos siis sellainen vielä tulee. Sen verran kivaa tämä äitiys on ollut, että toivottavasti tulee.

Ensinnäkin valmistautuminen. Lähdin synnyttämään jossain ihanan naiivin ruusunpunaisissa tunnelmissa, että vaikka kaikkia muita se ehkä sattuikin niin se oli vain jotain heikkoutta ja minuahan ei sattuisi (liian paljon). No sattui kuitenkin niin paljon, että ne viimeiset neljä tuntia ennen epiduraalia vain oksentelin ja tarrasin kylmän hikisillä käsillä ilokaasumaskiin uudestaan ja uudestaan. Olen kuitenkin aika varma, että olisin pärjännyt kivun kanssa tosi paljon paremmin jos en olisi ollut ihan niin väsynyt kun se varsinainen kipu starttasi. Siinä vaiheessa elättelin lisäksi toistakin harhaluuloa, nimittäin sitä että minun piti yrittää nukkua ja siksi kivun tullessa en ollut valmistautunutkaan työskentelemään sen kanssa vaan halusin sen pelkästään pois. Enkä suoraan sanottuna väsymyksessäni enää uskonut, että se kipu mitään kohdunsuuta ikinä avaisivatkaan, kun kerran ei 12 tunnin käynnistelykään ollut saanut hommaa edistettyä yhtään. Näin jälkikäteen ajateltuna aika moni asia olisi voinut mennä toisin, jos siinä kohti kohdunsuu olisi ollut edes sentin enemmän auki - henkinen kuolema olisi voitu välttää. Ehkä pitää sanoa ensi kerralla kätilölle, että valehtelee mulle vaikka sitten ;)   

Kaikki hienot kursseilla opitut rentoutumis- ja hengitystekniikat lensivät siis romukoppaan siinä kohti kun heitin itse pyyhettä kehään ja aloin synnyttämisen sijaan vain selvitä hetkestä toiseen. En edes yrittänyt niitä, eikä Jiikään muistanut niihin kannustaa, vaikka tsemppasi kyllä muuten. Edellelleen uskon, että niistä olisi ollut iso ilo ja toisella kierroksella kun oma käsitys siitä, mitä synnytys oikein onkaan on vähän realistisempi niitä pystyy varmaan tehokkaammin etukäteen harjoittelemaankin ja miettimään, mitkä sopivat omalle kohdalle. Näin äkkiseltään tuntuu, että laulaminen ja huomion kääntäminen muualle (esim. leffan tai laskutekniikoiden avulla) voisi sopia mulle. Yleisesti ottaen kun kuulemma ne sopivat ihmisille, joilla on kova halu hallita tilannetta - emotionaalinen huomion kääntö kivusta taas ei sovi niin hyvin. 
  Ylipäätään toivon, etten joudu käynnistykseen, koska ilman tippaa ja varsinkin sitä vauvan päähän kiinnitettävää anturia voisin liikkua vapaasti, käydä suihkussa ja ehkä ammeessakin - ja olla kotona pidempään, tutussa ympäristössä ja omilla ehdoillani. Yritin psyykata itseäni kyllä siihen, mutta päädyin silti jännäämään kätilöitä ja pyytämään anteeksi vähän joka juttua. En kertakaikkiaan antanut itselleni lupaa olla synnyttävä nainen, vaan pahoittelin kätilölle lapsiveden menoa (joutui vaihtamaan aluset), sitä että guasha raapi selkäni verille, sitä että oksiiitosiini ei tehonnut ensimmäiseen 12 tuntiin ja vietiin Jorvin paras sali niin pitkäksi aikaa, myöhemmin jokaista oksennusta ja lopulta sitä, että tarvitsin kipulääkettä. Ensi kerralla siis enemmän kotona ja sairaalassa haluan olla oman synnytyssalini kuningatar. Koska kaipa ne kätilot ovat kaikkeen tottuneet kun ovat kerran alallekin hakeutuneet...

Se, mitä olisin voinut tehdä itse paremmin ja näin jälkikäteen mietittynä en tajua, miksen tehnyt niin on käyttää etukenoa jumppapallon päällä sänkyyn nojaten enemmän. Kokeilin sitä käynnistysvaiheessa, ja siinä supistukset lähtivät heti kipeytymään - nyt vasta mietin, että olisiko synnytys kuitenkin lähtenyt heti kättelyssä käyntiin jos olisin vain kärvistellyt asennossa pidempään. Nyt säikähdin kipua ja lopetin - mutta toden totta, sehän sattui joka tapauksessa, joten kaipa sitä olisi voinut koittaa mennä sitä kipua kohti ja katsoa mitä tulee. Tässäkin olisin voinut kätilölle selittää koko jutun ja saada kannustusta, mutta kun tämä ei ollut huoneessa kun päätin vaihtaa asentoa enkä sitten jotenkin kehdannut jälkikäteen sanoa, niin kuin asia oli - etten halunnut sitä kipua.

Kätilön kanssa kommunikointi oli juuri siksi niin vaikeaa, etten tajunnut missä kohti synnytystä oikein milloinkin mentiin ja mikä oli normaalia. Vaikka nimenomaan sitä niissä lappusissa pyysin. Lisäksi olisin tainnut tarvita kätilöltä enemmän huomiota varsinkin silloin yöllä, mutten vain osannut sitä pyytää. Mulla oli sairaalassa koko ajan sellainen olo, että mun piti vain kiltisti odottaa että joku kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu sen sijaan, että olisin itse kertonut mitä mussa tapahtuu ja mitä haluan, että muut tekevät :) Lisäksi mulla oli sellainen fiilis (joka varmaan oli tottakin, että kun koko sairaala oli iskemällä täynnä synnyttäviä naisia, niin monessa kohtaa mua vähän hoputettiin. Selkeimmin se näkyi ponnistusvaiheessa, jossa toisen epiduraaliannoksen (joka oli turha ja ensi kerralla kyseenalaistan sen annon juuri ponnistusvaihetta ennen) vuoksi mulla ei ollut yhtään ponnistustarvetta, lapsella ja mulla kaikki oli hyvin ja silti lähdettiin ponnistamaan. No juu, tietysti siinä kohti kalvojen puhkaisemisesta oli jo melkein 23 tuntia, sitä ne varmaan kiirehtivät. Mutta oli silti tosi urpon tuntuista monitorien avulla ponnistaa, kun se ponnistustarve ennen sitä epiduraalia oli niin selkeä että minäkin olisin sen avulla osannut (ei ollut kauheasti vaihtoehtoja edes, sen verran vahva se oli).

Ja lisäksi haluan kunnolla kokeilla jotain toista asentoa ponnistukseen kuin sitä puolipystyä. Ymmärrän, että siihen tilanteeseen se oli helpoin ja sainhan minä hetken kokeilla kylkiasentoa, mutta siihen ei kauheasti apuja tullut kun taas selällään puolipystyssä sitten neuvottiin ja näytettiin sormilla painaen mihin kohtaan piti ponnistaa ja niinpoispäin. Episiotomista en tuosta typerästä granulaatiokudos-ongelmasta huolimatta ole yhtään katkera, mutta ylipäätän mietin olisiko pystymmällä asennolla tai esimerkiksi lämpöpakkauksella turvattu välilihaa yhtään paremmin.

Lisäksi luonnollisen synnytyksen kurssilla puhuttiin siitä J-hengityksestä eli puhaltamisesta ponnistuksen aikana alakautta ylös. Kätilö torppasi sen ihan heti kättelyssä. Jos tulen uudelleen raskaaksi, niin otan selvää pystyykö silläkin saamaan vastapaineen vatsaonteloon, mitä haetaan siinä normaalissa "pidätä hengitystä" -ponnistuksessa. Sillä kun yleensä saadaan myös usein sikiölle aikaan hapenpuutetta. Miten J-hengityksellä synnytetään, siinäpä kysymys?

No, silti kaikista näistä mieleen jääneistä jutuista ja kysymyksistä huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että mulla oli tosi hyvä synnytys. Ja että jopa haluankin kokea sen vielä uudelleen. Selkeästi pottumaisempi homma musta oli se synnytystä edeltänyt reilu 9 kk ja ennen kaikkea se siitä toipuminen (joka vieläkin on siis kesken). Eniten ehkä haluankin juuri, että jos tulen vielä uudestaan raskaaksi, hoidan sen koko raskausajan kyllä ihan eri tavalla jos suinkin mahdollista - ja pidän huolen siitä, että olen hyvässä kunnossa enkä niin rupsahtanut ja "kropasta irrallaan" kuin nyt. Se varmaan ennen kaikkea auttaa siihen, että seuraavakin synnytys on hyvä. Toivottavasti :)

Jälkitarkastus ja alapään tila

Synnytys oli kertakaikkisen iisi (ja ajallisesti lyhyt) kokemus verrattuna sen jättämiin tuhoihin muuten tuolla alakerrassa. Jos synnytyksestä jaksetaankin jauhaa kyllästymiseen asti, niin minua hämmästyttää se, miten vähän puhutaan siitä, miten kauan voi kestää siitä paraneminen siedettävään kuntoon ja toisaalta siitä, että onnekkaita ovat ne, joiden alakerta näyttää edes jotain sinnepäin kuin ennen.. Tein itse sen virheen, että menin katsomaan omaani jo kuukauden päästä synnytyksestä kun halusin tietää mikä siellä ei suostunut paranemaan. Katsoin peiliin, katsoin uudestaan ja, no, itkin.

Tiesinhän minä, että tikkaus kesti synnytyksen jälkeen kolme varttia, mutta vaikka itse tikit paranivat hyvin, eikä mikään paikka lerpata, oli silti järkytys huomata, että ennen piilossa ollut emätinaukko on nyt valtaisa avomonttu ja sieltä pilkottava kanava on riemukkaasti laskeutunut sen verran, että seinämääkin on vähän näkyvissä (virallineen termi taitaa olla kystoseele). Ei ihme, että kun yritin pari viikkoa sitten ottaa muutaman juoksuaskeleen tuntui siltä kuin elimet olisivat yrittäneet alakautta ulos.. Lisäksi suihkuttelusta huolimatta ihan siinä emättimen vieressä välilihassa on kuulemma jotakin limakalvon liikakasvua, joka ei ota parantuakseen ja on pirun kipeä.

Kaiken tämän jälkeen en tiedä oliko helpotus vai kauhistus kuulla, että tää on ihan normaalia ja oikeastaan siellä alhaalla näyttää ihan hyvältä. Jälkivuoto on nyt kuusi viikkoa synnytyksestä vihdoin loppumassa vaikka edelleen tarvitsen pikkuhousunsuojia, tikkausten ansiosta toosa on about siinä mallissa kuin teknisesti ottaen pitääkin, emättimen etuseinä on vähän laskeutunut mutta sitä sattuu ja lantionpohjalihasharjoittelulla voi korjata jotain ja lapsiluvun ollessa täynnä sitä voi halutessaan hakeutua myös korjausleikkaukseen. Ja kun sanoin, että lisäksi tuntuu siltä että paikat eivät ole paikoillaan tuolla niin lääkäritäti iloisesti kommentoi siihen, että kestää helposti vuoden ennen kuin ne oikeasti ovatkaan paikoillaan, sen verran raskaus ja synnytys niitä siirtelevät ja venyttävät.

Nyt, kuusi viikkoa synnytyksestä pystyn siltiistumaan ja kävelemään (vaikka lääkäri ei suositellut juoksua), käymään vessassa ilman että itkettää (vaikka se liikakasvun kohta kirveleekin) ja suoli on vihdoin toiminnassa (vaikka se vaatii päivittäistä annosta Levolacia ja Visibliniä). Seksistä ei vielä tiedä, koska niin kauan kuin alhaalla on märkivä, kirvelevä avohaava ei tee mieli kokeilla, mutta mitään varsinaista estettä ei kyllä ole, eli kaikki on omasta sinnikkyydestä ja yrittämisen halusta kiinni.

Joten tässä sitä nyt ollaan, synnyttäneenä naisena. Lantionpohjaharjoitteet ovat tästä lähtien oikeasti jokapäiväinen kaveri, että virtsanpidätyskyky pelittää myös tulevaisuudessa ja värkki on mitä on. Tuntuu vain jälkikäteen hurjalta, että jaksoin etukäteen surra että vatsa jää pömpölle ja mahdollisia raskausarpia (niitäkin muuten tuli, ilmestyivät näkyville vaan vasta vatsan pienennyttyä), kun elämänlaadun (ja parisuhteen...) kannalta alapään toipuminen on niin paljon isommassa roolissa. Ja silti, voisi kai olla huonomminkin - vaikka mistä siitäkään tietää, kun harva näistäkään mitään koskaan puhuu. Kiinnostavaa tietoa lantionpohjaongelmien vaikutuksista löytyy silti onneksi netistä, esimerkiksi tästä opinnäytetyöstä. 

Jälkitarkastuksessa lääkäri lohdutti, että kyllä se siitä. Näin se on vaan paras itsekin uskoa, että ajan kanssa elimet palautuvat kyllä. Ja tehdä kiltisti ne lantionpohjan lihasten harjoitukset. Joka päivä.

Synnytyskertomus, osa 2

Kärvistely siihen, että synnytys oli "virallisesti käynnissä" eli kohdunsuu auennut reippaasti sinne viiden sentin hujakoille, kesti tosiaan neljä pitkää tuntia, joiden aikana ilokaasumaskista tuli mun rakkain kaveri ja ajantaju hämärtyi ihan kokonaan. Kun supistukset vihdoin olivat mun kroppani itse tuottaman oksitosiinin avustamana oikeanlaisia eli sitä minuutin luokkaa tai vähän yli, niin siinä ei ehtinyt kuin miettiä että ou nou, taas alkaa seuraava - ja sitten sitä vaan hengitteli kunnes se oli ohi. Ja sitä selvisi kuin selvisi, vaikka rajumpaa touhua se oli kuin missään fantasioissani olisin voinut kuvitella. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko homma kuitenkaan tuntunut ihan samalta, jos takana ei olisi ollut sitä päivän keinotekoista käynnistelyä (tai väsytystä..).

Vähän neljän jälkeen maailman kivoin mustapartainen mies tuli ja antoi epiduraalin. Pelkäsin sen antoa tosi paljon en kivun enkä supistuksien vuoksi vaan siksi, etten alkaisi oksentaa kesken sen laittoa. Onneksi en. Ja vaikka tuo ei ihan salamannopeasti kyllä vaikuttanutkaan, niin sitten kun se vaikutus alkoi niin olin ihan taivaassa. Olisin voinut laulaa hallelujaa länsimaiselle lääketieteelle ja kaikille anestesiologeille - siis jos en olisi heti nukahtanut ;)

Nukuin puolisentoista tuntia ja heräsin oudoimpaan tuntemukseen ikinä. Ponnistustarve pakotti melkein kaksinkerroin ja hämmensi, en pystynyt olemaan ponnistamatta mutten tiennyt sainko ponnistaakaan. Onneksi sairaalassa oli juuri sillä hetkellä jäätävä kiire ja ensimmäisellä viidellä kutsulla sain jonun toisen kätilön kuin omani. Yritin selittää tilannettani ja muistaakseni loppuvaiheessa jo anelin, että joku olisi tehnyt sisätutkimuksen, että näkisi mikä siellä oli tilanteena ja mitä tuntemukset olivat. Kun vihdoin oma kätilöni tuli huoneeseen, supistus oli juuri päällä ja minä ähisin ja koitin olla ponnistelematta. Sisätutkimuksen perusteella olin jo melkein yhdeksän senttiä auki, eli epiduraali oli ilmeisesti kivunpoiston lisäksi avittanut myös avautumisessa rentouttamalla minua sen verran että kohtu pääsi tekemään omat hommansa.

Sain luvan varovaisesti ponnistaa kun siltä tuntui, ikävä kyllä toinen epiduraaliannos joka annettiin minulle jostain syystä (en vieläkään tiedä miksi?) vei kivun lisäksi myös ponnistustarpeen. Kätilö vaihtui taas ja uuden kanssa päästiinkin heti tositoimiin. Ponnistusvaiheen kestoksi oli laitettu 17 minuuttia, mutta pidemmältä tuo tuntui. Veikkaan, että ilman sitä epiduraalia homma olisi mennyt sujuvammin, koska nyt ei ollut mitään käryä milloin piti ponnistaa ja tuntui ettei kropasta saanut kylliksi apua vaan piti runttaamalla puristaa koko matka. Yllättävän helposti lapsi kuitenkin sieltä laskeutui, vain viimeiset pari milliä (=iho) kinnasi vastaan ja episiotomia jouduttiin tekemään. Sen jälkeen ei tarvinut oikein enää ponnistaakaan, kun poika liukui ulos, karjuen jo ennen kuin oli kokonaan ulkona.

Sen jälkeen siitä oli itse ihan sekaisin. Kun lapsen sai ensimmäistä kertaa syliin ja hän nosti päätään ja katsoi silmiin, muistan miettineeni, ettei vauvojen kai vielä pitäisi osata tuota tehdä. Oltiin molemmat Jiin kanssa niin sekaisin, että vaikka mua kursittiin kasaan melkein kolme varttia, niin ei muistettu kysyä montako pistettä lapsi oli saanut (9 käsien sinisyyden vuoksi ja sitten 10), fiilisteltiin vaan. Siinä välissä kätilöt ompelivat mut ja katetroivat (jee! - tosin olin ekana yönä siitä iloinen, kun ei täytynyt nousta käymään vessassa). Jälkeiset tuli ulos hyvin (istukka näytti karsealta..) ja kohtu supistui hyvin jo salissa. Se mahan painelukaan ei tuntunut ollenkaan niin epämiellyttävältä kuin etukäteen pelkäsin ja vaikka verta lähti loppulaskujen mukaan 1,2 litraa ja hemoglobiini oli osastolla 85, niin olo ei ollut yhtään niin huono kuin olisin voinut kuvitella. Vaikka suihkuun selvisin omin jaloin, pidin silti parempana mennä pyörätuolilla kärrättynä osastolle, koska siinä kohti endorfiinit alkoivat laantua sen verran, että realismi kropan voimavarojen suhteen alkoi palailla.

Yleensähän synnytyksen jälkeen sanotaan, että äiti tai perhe on väsynyt mutta onnellinen. No, en osannut arvata, että niin väsynyt ja niin onnellinen. Kaveri kysyikin jälkikäteen, että eikö van ole maailman paras palkinto maailman karseimmasta hommasta. Myönnän. Mutta samalla olin tosi ylpeä itsestäni, että selvisin ja vielä ihan hienosti ja jo salissa sanoin Jiille, että kyllä voidaan toinenkin lapsi joskus tehdä :)

Hyvä fiilis siis kaikesta jäi, kaikista kätilöistäkin ja siitä, miten minusta pidettiin huolta ja tuettiin. Ensi kerralla osaan selvemmin kertoa omia odotuksiani ja sanoa, jos en tajua mitä tapahtuu (niin kuin esimerkkiksi jos luulen, että nyt nukutaan vaikka synnytys itse asiassa käynnistyykin...). Annoin lähtökeskustelussa synnytyksen arvosanaksi ysin ja mitään pelkoja ei ainakaan nyt jäänyt. Se homman rajuus kyllä yllätti, mutta lyhyt aikahan tuo kuitenkin on ja hetki kerrallaan siitä selvisi. Ja kerrassaan mikään ei voita sitä tunnetta, kun katsoo lastaan ensimmäisen kerran silmiin.

Synnytyskertomus, osa 1

Eilisen kuninkaallisen synnytyksen kunniaksi (ja koska poika päätti palkita äitiä vielä syntymäpäivän johdosta pidemmillä päivänokosilla) rustataan nyt vihdoin se synnytyskertomuskin. Aika kultaa muistot niin kovin nopeaan, joten pitää pikkuisen jopa pinnistellä, että muistaisi mitä siellä oikein tapahtuikaan.. Jokatapauksessa toisin kuin herttuatar Kate -parka olin kovin kiitollinen siitä, että koko maailman katse ei ollut kiinnittynyt meikäläisen kohdunsuuhun  vaan meidän synnytysuutisia odotti nyt sentään vaan lähipiiri, tutut ja työkaverit. Mutta itse synnytykseen siis (minun, ei Katen. Yritin kyllä kuulostella eilen hänen tuntemuksiaan, mutta telepatiakyvyt ei ihan riittäneet samaan hänen supistustahdista kiinni...)

Koska synnytys ei älynnyt startata itsestään, jouduttiin käynnistykseen. Tuntui niin oudolta odottaa käynnistyspäivää ja melkein itketti, kun poika piti mahassa elämää puolitoista tuntia putkeen, niin että viimeinen yö jäi vähän liian lyhyeksi. Lohdutti toisaalta siinä vaiheessa, kun tajusi, että potkumahan päivät olivat luetut :)

Soittelin aamulla sairaalaan ja nurkuen sanoivat, että tule nyt sitten kymmeneltä, ilmeisesti paikka oli ihan täynnä. Taustalta kuulin kätilöiden keskustelun, jossa toinen totesi, että pakkohan se tänne on ottaa kun kerran on luvattu ja niin pitkällä (42+1) ollaan. Kotona itketti, mutta sairaalassa olo tuntui yllättävää kyllä ihan rauhalliselta. Saatiin tosi kiva kätilö, joka teki sisätutkimuksen hellästi (ainakin tiistaihin verrattuna, valitettavasti kohdunsuun tilanne ei ollut kehittynyt yhtään...), selitti hyvin, mitä tapahtuu, luki synnytystoivelistan ja kiinnitti kanyylin ilman hampaidenkiristystä. Yhdeltätoista läääkäri puhkaisi kalvot kiinnittämällä sen sykeanturin lapsen päähän. Oletin samalla hirveää lapsiveden hulahdusta, mutta sitä ei tullut, ilmeisesti sen verran alhaalla poika jo oli. Jouduin puoli tuntia odottelemaan kyljelläni, että lapsen ja omat käyrät saatiin mitattua ilman kriisejä ja vasta sitten pääsin liikkeelle. Liikkumisesta huolimatta kalvojen puhkaisu ei yksin saanut aikaan supistuksia, ihme se tosin olisi ollutkin kun lapsivettä tuli pari pientä hulautusta tunnin välein. Kaksi tuntia odoteltiin ja sitten kytkettiin oksitosiini käteen.

Ilta kuluikin sitten oksitosiinin vaikutusta odottaessa. Supistuksia tuli, kipeitäkin varsinkin kun lapsivettä alkoi tulvahdella. Harmitti, että amme ja suihku oli kalvojen puhkaisun vuoksi poissuljettuja vaihtoehtoja. Keskityin hengittämään ja Jii toi lämpöpussia, niillä pärjäiltiin ja kätilö kehui asennettani synnytykseen. Mutta vaikka pitoisuutta tipassa kuinka nostettiin, oli reilu 12 tuntia synnytyksen käynnistämisen jälkeen sisätutkimuksessa todettava, että joo, edelleen vain samalle kahdelle sormelle auki eli edistystä ei ollut tullut ei sitten yhtään. Siinä kohti kyllä oikeasti teki mieli järjestää kunnon itkupotkuraivarit, heittää pyyhe kehään ja ilmoittaa että kuulkaa mä tulen synnyttämään sitten joku toinen kerta, niin masentavaa oli kuulla että kaikki se kärvistely oli mennyt ihan hukkaan. Päivän koettelemuksien jälkeen myös alkoi olla aika kova väsymys, jonka vuoksi moraalinen selkäranka taisi katketa oikein kunnolla. Kätilö jutteli lääkärin kanssa ja nämä päätyivät siihen, että tippa pois, yritetään saada unta ja aamulla homma jatkuu. Meinasivat lähettää Jiinkin kotiin ja siirtää mut "hotellin" puolelle synnytyssalista, mutta onneksi ei. Uusi kätilö, kolmas laatuaan ja selvästi armeijamaisempi kuin kaksi edellistä, tuli esittäytymään ja katsoi tilanteen. Ja niin Jii siis pääsi torkkumaan synnytyssalin huikealla divaanilla (ainoa sali, jossa se on joten olimme kovin kiitollisia siitä!) ja minä sain pistoksen kankkuun ja yritin saada unta.

Ehkä puolisen tuntia ehdinkin torkahtaa samalla kun hellin jo pelkojani siitä, että tästä minunkin synnytyksestäni tulee taas yksi ikävä kertomus siitä, miten käynnistetystä synnytyksestä päädytään keisarinleikkaukseen, kun homma ei edisty. Sitten alkoi tuntua tosi kipeältä. Unenpöppörössä ihmettelin, että mikä juttu tämä on, kun tippahan laitettiin pois ja nyt piti olla sellaiset lääkkeet, että pystyn nukkumaan. Haetutin kätilöni paikalle ja tämä sanoi, että luultavasti oma kehoni tekee nyt niitä supistuksia ja sain uuden piikin jotain lääkettä. Sekään ei toiminut ja kätilö ehdotti sitten, että hän voisi kokeilla akupunktiota, jos sillä saisi unen. Minä, joka en koskaan ole akupunktiota kokeillut olin innokas kokeilemaan ja sain niitä piikkejä päähän, polviin ja jalkateriin ja käsiin. Niistä tuli tosi hyvä ja raukea olo, mutta kipua eivät kyllä taittaneet niin paljon, että unen päästä olisi saanut kiinni. Olin edelleen siinä luulossa, että tässä yö pitäisi yrittää nukkua ja valitin kipua, mihin sain vastaukseksi jotain tyyliin: "kuule tämä synnyttäminen on sellaista, että tässä vähän sattuu". Siinä kohti tuntui aika pahalta, kun en minä sitä itse kipua siinä mielestäni ollut valittanut vaan vain  sitä, että jos oli tarkoitus että saan nukuttua niin tässä tilanteessa en kyllä sitä saisi. Melkein mietin jo kätilön vaihtoa kun tuntui, etten osannut kommunikoida hänen kanssaan niin hyvin, että olisi jäänyt hyvä olo, mutta kivun yltyessä se ajatus jäi jonnekin mielen takaosaan ja sitä keskittyi vaan selviämään niistä supistuksista, yksi kerrallaan. Edellinen kätilö oli jo virittänyt ilokaasuputket paikoilleen, joten nyt turvauduttiin sitten siihen ja ainakin se antoi kivasti tekemistä supistuksen ajaksi ja teki niistä helpomman kestää. Kyllä se ainakin taisi jotain vaikuttaa.

Jossain kohti kipu alkoi yltyä sellaiseksi, että ison supistuksen jälkeen aloin aina oksentaa, mikä oli tosi hämmentävän tuntuista. Siinä kohti kätilö taisi tulla tuli sanomaan, että nyt tilanne oli se, että minun piti kestää vielä sen verran supistuksia, että kohdunsuu aukeaisi neljään-viiteen senttiin, ja sen jälkeen hän suosittelisi epiduraalia. Siinä kohti oli jo itselle käynyt selväksi, että siinä väsymystilassa ei luonnollista synnytystä enää jaksaisi vetää (siis minä, toisenlaisiakin tsemppareita varmaan on) ja suostuin ilomielin. Seurasi elämäni pisimmät (ja kivuliaimmat) neljä tuntia ennen kuin päästiin  vihdoin siihen asti..

Koska iPad temppuilee tekstin kanssa, jatkuu kertomus osassa 2!

Yäk, hyi, limatulppa!

Joo, ällöpostausvaroitusta taas. Äsken tuli se limatulppa, yyyyääk... Sinällään hirveän positiivista, että tuli ja olihan se nyt vaihtelua siihen muuhun (onneksi niukkaan, mutta kuitenkin) verenvuotoon, joka tuosta yliaikaiskontrollin ronkinnasta asti on sulostuttanut mun pikkuhousuja, mutta silti.

Kaverilla meni 8 tuntia limatulpan menosta ekaan kunnon supistukseen. Minulla on aikaa huomisaamuun, jolloin siis käynnistetään ja vaikka limatulpan meno itsestään ei kerro vielä mitään (toisillahan limatulppaa tippuu jatkuvasti viikoilta 20 eteenpäin jne.), haluan tätäkin pitää positiivisena merkkinä sille, että vaikka käynnistettäisiinkin sitten, niin kroppa on valmiustilassa vastaamaan koko hommaan.

Mutta olihan se vaan ällö, tuo tulppa. Minulla liman ja ruskeaksi kuivahtaneen veriklönttien sekoitus. Ja aika runsas, vaikka jotenkin ajattelin, ettei sen kontrollironkinnan jälkeen siellä enää mitään olisi. Näemmä oli kuitenkin. Voi, kun kohdunsuu tässä kypsyisi vielä vähäsen, jospa saisi sen vaikka lähemmäs sitä neljän sentin aktiivisynnytyksen rajaa niin elämä olisi huomenna heti kättelyssä helpompaa... Yöllä (tai siis aamupäivästä, mutta minun yöllä siis) oli taas vähän menkkamaista oloa, muttei ikävä kyllä niitä supistuksia vieläkään.

Alan jo suhtautua jotenkin oudon - ja itselleni hirvittävän epätyypillisen - zenmäisesti tähän kaikkeen. Tulee mitä tulee, kun tulee. Kirjoitin juuri ennen äitiysloman alkua (että pystyin printtaamaan sen vielä töissä...) sen HUS:n "Ajatuksia tulevasta synnytyksestä" -lappusen. Totesin viime yönä herättyäni, että kaikista luonnollisen synnytyksen ajatuksista ja hienoista mietteistä, joita silloin joskus on ollut, mun toiveet taitavat aika lailla olla tiivistettynä kolmeen helppoon bullettiin kätilöä ajatellen:

• Kerro heti, jos lapsella on joku hätä. En halua arvailla enkä miettiä, haluan tietää. 
• Selitä kulloinkin tarjolla olevat vaihtoehdot ja mitä ne käytännössä tarkoittavat, niin että pystyn paremmin tekemään päätöksiä. 
• Silloin kun oma uskoni synnytyskykyyni loppuu, tue minua!

Noilla luulisin jo pääseväni aika pitkälle niin, että tässä tilanteessa missä nyt ollaan (eli että synnytys todennäköisesti lähtee jo lähtökohtaisesti lääkkeellisesti käyntiin ja sairaalaympäristössä, mitä siis todellakaan en halunnut), voin saada synnytyksestä silti loppujen lopuksi positiivisen kokemuksen.

Yliaikaiskontrolli 41+5

Nyt on koettu tämäkin, yliaikaiskontrolli. Eikä ollut jotenkin niin paha kuin mitä olin saanut itseni pelkäämään, vaikka jännitti kyllä ihan sikana. Pääsin ihan ekaksi käyrille mittaamaan pojan sykkeitä ja kun meillä tuppaa päivä alkamaan vasta siinä reippaasti puolenpäivän jälkeen niin ilmeisesti lapsi veteli suurimman osan ajasta sikeitä ja vaan välillä kun tuntui potkuja ja muuta liikettä niin käyrä hyppi sinne tutulle yli 140 puolelle. Kätilö oli ihan rauhassa, mutta erikoistuva lääkäri pyysi vielä seniorimman lääkärin katsomaan, että olihan tuo ok. Sain vielä lähdössä erikseen haettuna liikelaskentaan liittyvän lapun, mikä tietysti jäi itseä mietityttämään ja nyt pitää sitten paniikissa koko ajan olla katsomassa, että onhan siellä mahassa vielä liikettä..

Kätilön kanssa aloitettiin täyttämään niitä lappuja ja olin ihan hoo moilasena sen suhteen, kun tuli kysymyksiä esim. imetyksestä. Siinä vaiheessa lääkäri pamahtikin huoneeseen ja ne kysymykset jäivät odottamaan vielä itse synnytyksen alkua. Lääkäri teki sisätutkimuksen, joka ei todella niitä kaikkein mukavimpia juttuja ollut, mutta kuten sanottu, ei myöskään yhtään niin paha kuin jotenkin pelkäsin. Epämukavaa joo, muttei nyt suoranaisesti sattunut kuitenkaan. Ja mikä helpotus, että tilanne on supisteluiden puutteesta huolimatta sentään vähän jo edennytkin, kanavaa oli jäljellä 1 cm ja se oli jo kahdelle sormelle auki, joten mitään ballonkeja ei tarvita jos käynnistykseen asti joudutaan, voidaan käynnistää siis kalvojen puhkaisulla suoraan. Lääkäri kyllä sanoi, että tuo epämukava sisätutkimuskin jo voi usein laukaista sen verran prostaglandiineja, että synnytys käynnistyy siitä. Pidän peukkuja, vaikken suoranaisesti enää usko tämän itse käynnistyvän ennen kuin näen (vai tunnen?). No, lääkäri varoitti myös, että verta voi sitten vähän vuodella ja toden totta sellaista pientä valumaa on sen jälkeen tullut. Plussaa se, että käsittääkseni se verikin siellä laukaisee sitä prostaglandiinia. Vielä ei tosin yhden yhtä supistusta ole tullut, mutta kohdunsuu tuntuu kyllä aika kipeältä. 

Sitten otettiin ultra käyttöön ja raivotarjonnassa tyyppi on edelleen, jeejee! Painoarvioksi tuli pitkän mittailun jälkeen (kaveri liikkui tässä kohti ihan hulluna ihan kuin korvatakseen tuon sykekäyrän puutteet, mikä tietty vähän vaikeutti mittaamista) 4100g. Apua! Siis tiedänhän minä, että melkein viidennes vauvoista syntyy yli nelikiloisina ja että mahtuminen on enemmän kiinni lantiosta kuin vauvan koosta, mutta silti. Ihan sama, vaikka kuinka olen pitkäkin vielä (joku tosin sanoi, että pituudella on isompi merkitys lantioon kuin varsinaisella lantion leveydellä, mutta tiedä häntä). Silti kuulostaa isolta ja pieni ahdistus on siitäkin nyt tässä jälkikäteen noussut, vaikka arvio onkin vain arvio. Lapsivettä oli normaalisti eikä mitään poikkeavaa näkynyt, mikä oli tietty huojentavaa kuulla. 

Eli nyt sitten vain odotetaan. Kiva, kun meni pari yötä puihin ja nyt väsyttäisi ja silti pitäisi pysyä mahdollisimman paljon pystyasennossa, että synnytys voisi helpommin käynnistyä. Kaveri ehdotti torkkuja jumppapallon päällä sänkyyn nojaten. Kuulostaa aika extreme-urheilulta, mutta ehkä sitä voi ainakin kokeilla?

EDIT. Lisäyksenä lapsen mitat, joita hatarasti muistelen ultrauksen yhteydessä nähneeni (voivat olla oikein tai olla olematta, kun asiaa parin päivän jälkeen miettii, ei oikein varma taida voida olla...). Harmi kun en kirjannut näitä ylös silloin heti, mutta kaikkea ei vaan tajuu...

• bp 97 (pään halkaisija - tää hirvittää eniten, millä tuo mahtuu, toivottavasti tarjonta on sitten kohdallaan...)
• ac 371 (vartalonympärys)
• fm 78 (reisiluu)

Outoja enteitä

Heräsin vähän ennen kuutta uneen, jossa tyyppi syntyi tänään. Tai no, okei, synnytys käynnistyi tänään. Mikä on vähän outoa, koska sittemmin kyllä ei ole vielä supistanut yhtään tai mitään muutakaan (paitsi ollut vähän outo olo suolistossa ja lievää pahoinvointia). Tähän joku ihme vain unessa järkevä peruste, että koska kaverillakin oli jouduttu käyttämään jotain kolmesti, niin meilläkin - en vaan mitenkään muista, että mikä ratkaiseva indikaattori se nyt sitten oli. Olo on silti ihan rauhallinen. Joskus unet ovat mitä ovat. Ja joskus ne tietävät jotain ja joskus taas ei. Varmaa on se, että synnytys on aika lailla pyörinyt päässä. Ihmehän, jos se ei tulisi uniinkin. Saasnynnährä ;)

Note to self: Älä stalkkaa puolituttuja Facebookissa kun olet hormonaalinen, tulee vain paha mieli..

Nii-in, arvatkaa kaksi kertaa onko supistuksia sitten enää kuulunut? No eipä tietenkään. Ehkä alamme hiljalleen valmistautua myös siihen käynnistyksen mahdollisuuteen... Tai tänään on 40+5, joten aikaa vielä on, mutta viikon päästä on sitten jo se yliaikaiskontrolli, jos niikseen tulee. Yritän vielä kovasti olla ajattelematta sitä.

Helle sekottaa mun kropan ja aivot. Haluaisin samaan aikaan kylpeä valossa ja auringossa, mutta heti kun parkkeeraan itseni parvekkeelle, tulee tukala olo ja varpaat kasvavat melkein silmissä. Eilen oli vähän sellainen päivä, että mitään ei saanut tehtyä, kaikki tuntui raskaalta ja vain neuleen toinen hiha edistyi ollen nyt puolessa välissä. Kun katson tätä kämppää, mulla on sellainen olo, että yhden päivän hommana tän kyllä siivois ja villinä (hormonaalisena) epäilynä se, että tyyppi ei halua tulla ulos ennen kuin kaikki, kerrassaan kaikki, on valmista. Ehkä se on sitten tän päivän agendalla, vaikka enteilevät yhtä kuumaa tätäkin päivää, joten saas nähdä.

Siivoaminenkin olisi parempi kuin se, mihin ryhdyin jostain syystä eilen: kaikkien tuttujen ja tuntemattomien stalkkaus Facebookin, LinkedInin ja Googlen kautta. On se kumma miten exillä, entisillä ihastuksilla, niillä oudoilla opiskelukavereilla ja ennen kaikkea ärsyttävillä työkavereilla menee kaikilla just nyt niin loistavasti. On lasta, häitä, uutta hevosta tai upeaa työpaikkaa, suuria oivalluksia tai vähintään koko talo rempattuna/siivottuna/rakennettuna. Tai sitten on ymmärretty hiljentää, vaihtaa yrittäjäksi tai ottaa joku harrastus nyt tosissaan. Muiden elämä vaikuttaa aurinkoiselta, tasapainoiselta ja tarpeen vaatiessa joko seesteiseltä tai kiihkeän innostuneelta ja ainakin siinä tehdään Paljon Tärkeitä Asioita. Ollaan niin sanotusti Hyvässä Paikassa, arvojen ja tavoitteiden mukaisessa elämässä. Enkä voinut varsinkaan eilisessä saamattomuuden suossa välttää kateuden, turhautumisen enkä ison eksistentiaalikriisin tuntemuksia. Ajattelin pienenä, että aikuisuus on jotain mahtavaa, koska sitten tietää. Tai on jotenkin valmis ja kypsä. Ensin piti kuitenkin päästä tietylle elämän valmius- ja tajunnantasolle, ja vasta sitten alettiin suunnittelemaan perhettä. Joka paradoksaalista kyllä piti kuitenkin olla hankittuna ennen 25. ikävuotta.

Olen siis sekä myöhässä (vain melkein seitsemällä vuodella tai sinnepäin) että täysin clueless. Ja niin kertakaikkisen epävalmis tähän koko vanhemmus-aikuisuushommaan, että pyydän syntymättömältä lapseltani (sekä niiltä tulevilta, joita mahdollisesti joskus tulee) anteeksi sitä, miten vajavaisin voimin häntä täällä lähdetään kasvattamaan. Sen verran hän lienee jo vatsassa tajunnut, että itsekuria tuolla ei liene juuri ollenkaan, mutta kaikki muu keskeneräisyys saattaa tulla suurempana järkytyksenä. Mutta vanhempiaan ei saa valita ja kyllä me varmasti voimiemme ja kykyjemme valossa parhaamme yritämme. Mutta kesken ollaan ja monesta kohtaa herkkinä ja vereslihalla. Ei asuta siinä unelmakämpässä vaan ahtaasti kaksiossa, ei olla päästy unelma-ammattiin tai -uralle (tai isä nyt melkein, mutta opiskelee vielä), ei olla löydetty tai ainakaan sisäistetty Suuria Totuuksia tai aina edes yritetä pitää huolta kropasta tai jaksamisesta muutenkaan. Ympäristö kärsii meidän jatkuvasta leväperäisyydestä ja arvo(ttomista) valinnoista, koirakin on koulutettu päin seiniä, eikä miestäkään osaa rakastaa siten kuin se ansaitsisi. Raha-asiat on epävarmoja, vaikka pärjätään vielä kyllä, ja elämä on ihan kertakaikkisn välitilassa, jossa mitään pitkällisiä suunnitelmia ei voi tehdä eteenpäin tulevaisuuteen. No, Goalle tuskin lähdemme reppureissaamaan, se ei ihan olisi meitä mutta sen kummemmin edes syksystä ei voi tietää.

Jossain kohti mieli alkaa rauhoittua. Muilla on niiden elämä, meillä meidän. Se on pieni ja kesken, mutta ihan hyvää pääosin. Ei kiiltokuvaa, jolla voisi lesoilla ympäriinsä tai tehdä hienoja Facepäivityksiä. Mutta useimpina päivinä ihan arjessa rikasta touhua. Eikä kait sitä kyllä oikeasti koskaan voi tietää, missä sitä on ensi syksynä. Liian paljon kipeitäkin yllätyksiä tänne mahtuu. Ja ehkä on ihan hyväkin olla clueless, pysyy elämälle nöyränä ja avoimena. Lapsi joutuu hänkin ajallaan kohtaamaan sen, että supervanhempia ei tullut, mutta rakastivat ne hurjasti kuitenkin. Toivoivat ja yrittivät. Kestävät ehkä hänenkin kasvuaan ja keskeneräisyyttä paremmin, kun ei maailman jokaista naulaa ole vielä naulattu kiinni.

Mutta sen Facebookkaamisen jätän kyllä ainakin stalkkeroinnin osalta vähemmälle. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

Toinen ja kolmas supistusyö

Close, but no cigar. Kaksi huonosti nukuttua yötä takana, mutta edelleenkään ei tunnuta olevan yhtään lähempänä pojan syntymää. Kai se silti lähellä on, eilen moneen kertaan sukulaisten kanssa laskettiin, että maksimissaan 13 päivää (tai tänään 12) ja sitten vaikka käynnistyksellä ulos. Olen kuitenkin tosi iloinen, että päästiin serkkutytön lakkiaisissa käymään, tässä kohtaa olen jo aika ylpeä mun mahasta (joka on kuulemma aika eeppisissä mittasuhteissa, kuvasi toien serkku..) ja tiristin kyllä kaiken ilon irti tilanteesta. Mutta seksin, saunan, siivoamisen ja shoppailun lisäksi keksimäni viideskään S (sukulaiset) ei johtanut ainakaan pikasynnytykseen, vaikka supistuksia saikin aikaan, samoin kuin edeltävänä päivänä tehty ikkunanpesu, josta paljon oli meille mainostettu.. Ehkä Jiin veljeltä lainattu Kärcherin uusi ikkunanpesin teki hommasta liian helppoa ja hauskaa, kun mikään ei valu ja laseista saa kerralla puhtaat ;)

No, joka tapauksessa itsestä tuntuu kyllä aika paljon konkreettisemmalta, kun yöllä joutuu väliin aika kipeiksi yltyvien epämääräisin väliajoin tulevien ja epämääräisiä aikoja kestävien supistusten kanssa pärjäämään. Harmittaa vain se, että perhevalmennuksessa sanottiin, että tosiaan alle 45 sekuntin supistukset ei edes saa kohdunsuuta hereille, joten luultavasti näitä sitten pitää kestää ilman mitään näkyvää hyötyä kärvistelystä :( Toistaiseksi kipu tuntuu sellaisena hengitystä hankaloittavana, kokonaisvaltaisen puristavana polttona, joka hiipii esiin myös polttavan selkäkivun kautta. Siihen on auttanut tosi kivasti mikrolämmitettävä kaurapussi, mutta unensaanti on vähän vaikeaa jo siinä supistuksen aikana ja poika selvästi ärtyy yksiön ahtaudesta ja pitää huolen riehumisellaan, ettei heti supistuksen peräänkään saa äiti levättyä. Silti, hyvä vaan että ilmoittaa itsestään, neuvolan tädin varoitukset perjantaina istukan toiminnan lakkaamisesta kyllä säikäyttivät, vaikka meillä siis ei mikään arvo vielä mitenkään indikoikaan tilanteen heikkenemistä (paitsi paino, mutta koska mun jalat jomottaa ja kertakaikkiaan näyttää todella siltä kuin nekin aikoisi synnyttää eikä mikään kenkä enää mahdu koipiin ilman rakkoja, olen päättänyt, että se on vaan turvotusta ja juon kaiken Coca-colan, jonka tahdon).

Mietin vaan, että kauankohan mennään näin huonoilla yöunilla ennen kuin homma vihdoin kunnolla starttaa? Yritin eilen ottaa autossa nokosia, mutta heti kun pääsen uneen, alkaa supistaa. Pitää vaan koittaa nyt muuten ottaa kaikki lepo minkä keksii, ettei kuluta voimiaan ennen varsinaista synnytystä.. Toivon todella, että poika tulisi jo sinä meidän vitsailemana Mannerheimin syntymäpäivänä, koska kaksitoista päivää tätä on kyllä jo vähän liikaa. Mutta minkäs sille mahtaa, jos tää niin menee, niin menee, ei siinä taida kauheasti omat sanomisetkaan auttaa, joten pitää vaan pärjätä.

Ei, ei vieläkään olla jakauduttu, (anti)kiitosta kysymästä...

Eilen paloi käämi ihan totaalisti kaikkiin (varmasti hyvää tarkoittaviin) kyselijöihin. Liian paljon samalle päivälle. Ja varmaan tässäkin se, että itse niin toivoin, että jotain olisi tapahtunut, kun kerran toissayönä saatiin vähän esimakua niistä supistuksista. Mutta kun ei. Eilen oli yhtä pahoinvointikohtausta lukuunottamatta (joka todennäköisesti johtui vain siitä, etten syönyt aamupalaa kunnolla) koko päivä ihan normaalia oloa eikä yölläkään hiostavankuumaa oloa lukuunottamatta tapahtunut mitään. Ei sitten niin mitään.

Joten toivo ennen laskettua aikaa syntymisestä on täällä heitetty ja kaikille siitä kysyville irvistellään. Ettäs tiedätte. Menen nyt kuitenkin tänään uimaan, vaikka vähän mietin jaksamista sen osalta. Koitan päättää jo etukäteen, että jos ei tunnu hyvältä niin ei ole pakko uida sitä kilometriä, vaan voi tulla kotiin jo aiemmin. Eniten varmaan huolestuttaa se, että kun tätä valkovuotoa on ollut viimeisen kuukauden ajan aivan jäätävästi, niin entä jos vaan jotenkin tyhmänä missaan, missä vaiheessa siitä tuleekin lapsivettä ja aiheutan uimahallikeikoilla pysyvää vahinkoa infektion muodossa lapselle? Mistä sen sitten muka tietää? Toistaiseksi koostumus on aina tarkemmassa syynissä ollut ihan kunnon valkovuotoa, mutta kun vatsakin on jo niin pinkeänä, niin näen melkein joka yö unta siitä, että tyypiltä on loppunut lapsivesi jo ajat sitten.

Paitsi viime yönä näin unta siitä, että täällä mahassa asuikin kaksoset, joista toista ei vain oltu huomattu. Siksi mun maha on niin iso :)

Eka supistusyö

Minä kun olen tässä manannut sitä, että vaikka olen riehunut menemään ihan urakalla tässä toisina päivinä, niin en saa aikaiseksi supistuksen supistusta. Rv 20 jälkeen niitä on tullut tasan yksi kunnollinen, sekin koiratreeneissä, joissa jännitin omaa BH-kokeen suoritusvuoroani (tehtiin siis leikisti, ei vielä oikea juttu) niin paljon, että alkoi supistaa.

Mutta eilen tuntui uiminen pahalta, menin uimahallille suurilla kuvitelmilla siitä, miten vetäisen kilometrin sijaan vaikka vielä neljänneksen enemmän, mutta täysin omasta radasta huolimatta (missä olivat kaikki koululaiset - vielä vika viikkohan tässä olisi kai koulua mutta yhdenyhtä luokkaa ei paikalla näkynyt, hmph) koko uinti tökki ja pahasti. Alavatsaa vihloi välillä oikein urakalla - eikä siis mistään liitoskohdasta vaan ihan reilusti siitä kudoksen päältä ja jotenkin oli semmoinen outo olo.

Päivällä en saanut oikein mitään tehdyksi, hengailimpa parvekkeella vaan ja joko auringosta tai sitten jostain muusta johtuen tuli iltaa kohti tosi outo olo. Siis ihan oksetti ja vatsassa kiersi. Ajatellen sitä, että mulla on ollut viimeiset 8 kk aika sairas ummetus non stop, oli outoa että vatsa toimi varmaan melkein viidesti päivän aikana. Vähän jo itsekseni mietin, että mitäs mitäs tämä oli, mutta ei se siitä sitten kehittynyt mihinkään.

Mutta yöllä kolmen aikaan vessakäynnin jälkeen sitten alkoi ekaa kertaa supistamaan ja yllätyin kyllä kovasti siitä, miten tosi erilaiselta (ja kokonaisvaltaiselta!) supistus tuntuikaan. Juuri todella sellaiselta "poltolta", mitä moni kuvaa. Tulivat vielä ihan epämääräisen ajan välein ja kestivät mitä sattuu, pari tuntia taisin olla hereillä, mutta joka tapauksessa juhlin nyt näistäkin vähistä, koska tekeehän se nyt konkreettisemmaksi koko homman ja lupailee jo vähän sitä, että jossain kohti tässä natiainen keksii tulla ulos. Hyvähyvä!

Nyt mietin tämän päivän gameplania. Ottaako iisisti (mikä olisi fiksua jos synnytys on jo tosi lähellä) vaiko riehua kunnolla (jos se jouduttaisi synnytyksen tuloa sitten - tosin joku sanoi, että jos vetää loppuraskaudesta kroppaa liian väsyksiin, se ei uskalla antaa lapsen syntyä ennen kuin äiti on vähän levännyt...). Ehkä aloitan varovaisesti sillä koiranulkoilutuksella ja kuuntelen olon kehittymistä...