Hyvin täällä sujuu, vaikken enää osaa/muista päivittää kuulumisia niin kovin tarkkaan. Arjessakin on tekemistä, kun ensin sairastettiin koko perhe vuorotellen viikko noroa ja yritetään epätoivoisesti siivoilla, että vauvan kehtaisi tuoda kynnyksen yli. 2-vuotias Pikku-Ukko on ihana, laulava satusetä, mutta elämä (ja esimerkiksi tämän aamun tarhaanvienti) voi välillä olla niin kovin kovin haastavaa, ettei äiti oikein tiedä miten päin olisi.
Hyviä syitä varmasti aina on kaikelle käytökselle, tänä aamuna lasta harmitti yli kaiken se, ettei voinutkaan jäädä viettämään äidin kanssa päivää niin kuin viimeviikolla oksennustaudin vuoksi (tosin Netflix meillä hoiti pääsääntöisesti lapsenvahdinnan, kun samalla vanhemmat makasivat pää ämpärissä mustikkakeittoa särpien). Ja Pikku-Ukkoa kiusaa se, etten minä voi ottaa enää syliin (tai voin, mutten jaksa mahani kanssa kantaa kovin pitkiä matkoja). Päiväkodille mennessä on yksi valtavan jyrkkä, pitkä mäki, josta en pysty enää työntämään kärryjä ylös ilman, että supistaa urakalla. Siispä ollaan menty kävellen tarhaan, mikä on palatessa musta tosi kiva - tehdään kiertoreittejä, tullaan metsän kautta, puhalletaan voikukan ja ohdakkeenhaituvia, katsotaan lentokoneita silloin jos reitti menee pään yli ja niinpoispäin. Mutta mennessä, kun pitää yrittää tähdätä tarhalle siihen puolen tunnin ikkunan, jolloin aamupala on tarjolla ja vastaavasti pojalla on välillä selvästi jokin harmitus (ikävä?) päällä, matkanteko on... haastavaa.
Tänään heittäydyttiin viiteen eri otteeseen keskelle tietä "nukkumaan" (väsytti ilmeisesti), karattiin nauraen äidiltä ja sitten välillä melkein itkien halutaan syliin kantoon. Olen yrittänyt kysellä, harmittaako joku erityisesti vai onko joku muu hätänä, jolloin lapsi menee ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Tiedän, että hän viihtyy päiväkodissa koska yleensä illat selittää kovasti mitä kaikkea kivaa siellä on taas tehty. Mutta ne aamut, kun minä vien eikä isänsä (ne jostain syystä menevät aina kivasti), ne ovat vaikeita. Ja se harmittaa itseäkin. Olen yrittänyt nyt varata kylliksi aikaa, että ehditään ilman kiirettä perille, mutta show tuntuu venyvän juuri sen mittaiseksi kuin mihin on kulloinkin mahdollisuus. Hyviäkin käytäntöjä on tullut, sen jyrkän ylämäen päällä olevalle penkille me aina pysähdytään, halataan ja jutellaan, hassutellaan. Tänään kiinnitettiin vaahteranneniä toisillemme ja Pikku-Ukko tutki mun kyynerpäitä hyvän ajan nauraen, ilmeisesti ne ovat karheudessaan jotenkin todella kiehtovat...
Mutta sitä niin toivoisi, että ymmärtäisi paremmin ja osaisi sanoittaa lapsellekin näitä haikeuden hetkiä. Ovathan ne itsellekin niin kovin tuttuja tunteita: jännittää uusi päivä, vähän ikävä on, harmittaa kun ei voi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi ja harmittaa, kun tuntuu pahalle, eikä itsekään tiedä mikä on. Mutta kyllä se tästä taas ja ensi viikosta alkaen Pikku-Ukko on siis enää sen 3h aamusta koko tarhassa, joten sekin ehkä helpottaa. Saas nähdä, miten äiti pärjää kaikkine kremppoineen.
Minä heräsin tässä yksi yö tajuamaan, että kahden viikon päästä on se neuvolalääkäri, jossa vauvan tarjonta tsekataan. Ja että voi hyvänen aika - tämä lapsi, kuten isoveljensäkin samoilla viikoilla, on edelleen tukevasti poikittain. Yön aikana liikutaan aina jotenkinpäin koska potkut tuntuvat silloin missä sattuu ja välittömästi kun nousen pystyyn, muljahtaa lapsi taas poikittain. Mikä on ihanan tukalaa, varsinkin näin helteillä, kun muutenkin on ihan tukalaa. Luulen, että mun kohtu on jotenkin jännän mallinen, kun molemmat lapset ovat tässä vaiheessa olleet sitkeästi ja vaikka kuinka pitkään poikittain, kovin yleistähän se kai ei ole, että pitkiä vaiheita niin oltaisiin. Liekö sitten kertakaikkiaan se mun selkä niin lyhyt, että jos yhtään istun, niin vauvalla on eniten tilaa juuri poikittain. Kasvaisipa se kohtu jo!
Koska mun pitää näemmä ihan joka jutusta ottaa stressiä etukäteen, olen tässä ehtinyt jo nähdä painajaisia siitä, miten synnytän perätilaista lasta, jonka pää juuttuu kiinni kanavaan kun muut osat ovat jo ulkona. Ja valveilla ollessa (mikä on usein, koska lähes pääsääntöisesti herään taas 02-03 maissa ja valvon pari tuntia) olen pohtinut, että jos lapsi menisikin perätilaan, niin haluaisinko silti yrittää synnyttää alateitse. Luultavasti haluaisin, koska en ymmärrä, miten selviäisin arjesta jos en voisi Pikku-Ukkoa 5-8 viikkoon nostaa ollenkaan, kun nyt jo siitä kantamisesta meinaa tulla riitaa. Johan siinä jo se sisaruskateuskin nostaisi päätään. Mutta onhan se kaiketi vähän riskaabelimpaa puuhaa ja tosiaan tilanteet eskaloituvat ikäviksi nopeammin. No, mutta katsotaan nyt ensin, kääntyisikö vauva isoveljensä tavoin myös ennen tuota tsekkiä raivotarjontaan vai päästäänkö kokeilemaan käännöstä. Ja jutellaan sitten vielä asiantuntijoiden kanssa tarkemmin tilanteesta, jos niikseen tulee. Yritän hengitellä tässä sitä ennen :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti