Nythän se lapsi nukkuu yöt!

En tiedä miten ja miksi, aiheuttiko sen ikävaihe, vatsaongelmien rauhoittuminen, yövieroitus vai se perhepedin pohjan laskeminen, mutta tajusin tänä aamuna, että esimerkiksi viimeisen viikon aikana Pikku-Ukko on herännyt vain kerran kunnolla kesken yöunien ja muuten välillä 20.30-5.30 on ainakin nukuttu ihan kunnolla, itse, rauhassa, ketään herättämättä. Ihan käsittämätöntä! Merkitään rasti seinään ja painetaan muistiin, että 1v4kk on hienon hieno ikä :)

No se ei vielä valitettavasti tarkoita sitä, että äiti ja isä älyäisivät hyödyntää tuota ja mennä ajoissa nukkumaan, oma aivo ainakin kapinoi vielä sitä vastaan ja leikkii, että kaikki on ilmankin ihan hyvin. Ja jos yksi yö meneekin hyvin niin seuraavana valvotaan, joko tahallaan tai sitten vaan koska herätään ja uni ei enää tule silmiin. Sen tuntee kun kuitenkin hiljalleen unen määrä ja laatu paranevat, mitä valtaisaa boottausta koko kroppa tekee ja osittain musta tuntuu siltä, että nyt tämä nousu pois sieltä survival -moodista tuntuu pahemmalta kuin se siellä olo, siellä vaan zombina mennään päivästä toiseen, mutta tässä yksikin huonompi yö tuntuu fyysisesti tosi tosi pahalta.

Toivon niin todella, että tämä tästä jatkuu: että Pikku-Ukon hyvät yöt eivät taas ole vain joku vaihe ja että me Jiin kanssa vähitellen taas opitaan nukkumaan kunnolla. Luoja tietää, että läpikäytyään sellaisen rääkkijakson meidän kropat kyllä ansaitsisi kunnon lepoakin. Mutta toivo elää!

Perhepedistä omaan sänkyyn, vol 1

Meillä alkoi tämä omaan sänkyyn siirtyminen vähän niin kuin vahingossa viime viikolla, kun keksin parantuneiden öiden vuoksi kokeilla, mitä tapahtuisi jos laskisin meidän sängyn sivuvaununa olleen lastensängyn pohjaa 20 cm. Hyvin kävi, nukuttiin koko yö putkeen, lapsi omassa kolossaan. Seuraava  yö ei ollut ihan yhtä menestys hammas(taijokuvastaava)kipujen vuoksi, ja poika palautui kainaloon nukkumaan. Sen jälkeen on nukuttu omassa kolossa ja meidän tasalla vaihdellen, pääsääntöisesti kuitenkin omassa sängyssä. Yövieroitus on yhtä epäsäännöllisellä pohjalla, jos on ollut kipeän oloinen lapsi, olen sitten herkemmin antanut rintaakin. Useimmiten riittää ihan se silityskin, öisin. Päivät ovat vähän toinen juttu, mutta niistä lisää joskus muulloin.

Toivon, että tämä sivuvaunun tasoero on jo kyllin iso muutos, että voi sanoa että muutto omaan sänkyyn on jo alkanut. Ainakaan kainalo ei ole enää ihan siinä vieressä, vaikka itkun tultua lohduttava käsi pääsee paijaamaan (ilman, että rättiväsyneen vanhemman täytyy erikseen nousta). On meillä vielä useampi steppi matkaa siihen tavoitteeseen, että nukutaan kokonaan erillään, mutta tässä oli ainakin tosi lempeä aloitus - ja henkisesti tuo 20cm tuntuu isolta. Kun Pikku-Ukko nukahtaa sinne omaan sänkyynsä, voin jotenkin nukkua rennommin - kääntyminen onnistuu juuri niin kuin haluan ja toisaalta taas tiedän, että jos on joku hätä olen silti siinä lähellä.

Toimii. Nyt vaan pitäisi keksiä, mikä se seuraava steppi on, mutta eipä tuolla taida olla mikään kiire, totutellaan ensin rauhassa tähän. Unen laadussa kuitenkin on tapahtunut parannusta jo nyt ja iloitsen siitä.

Jäätävät iltakilarit

Pari päivää on ollut nähtävissä sellaista trendiä, että iltaunille meno on ollut vaikeampaa ja vaikeampaa, eikä uni ole Pikku-Ukolla tullut silmään niin nopeasti kuin ennen. Eilen illalla päästiin sitten siihen kohtaan, kun tilanne eskaloitui oikein todella. Ja vietettiin sitten melkein tunti oikein kunnon kilahduksen vietävissä, Pikku-Ukko huutaen, itkien, pystyyn yrittäen ja seinää hakaten ja minä yrittäen pysyä ihan rauhallisena ja laulaen siinä vieressä, kun ei silitykset kelvanneet.

Oli jotenkin aika vaikea olla siinä vieressä vaan ja katsoa toisen pahaa oloa. Vaikka tiesinkin, että kaikki oli ok, taidettiin olla vähän yliväsyneitä molemmat. Ja pojalla ehkä myös vähän flunssaa tai ainakin tukkoinen nenä. Mutta ensimmäistä kertaa tässä oli nyt sellaista kunnon protestimielialaa mukana tyyliin "en varmana kyllä mene nyt nukkumaan, minä haluan vielä leikkiä". Varmaan nukkumaanmenosta olisi voinut hellämielinen äiti joustaakin, ellei tietäisi kokemuksesta miten raastavaa on kiskoa väsynyttä lasta ylös seuraavana aamuna. Parempi nukkua kuitenkin, vaikka pienen kiukutuksen kautta sitten.

Vaikka pahimman kiukun kohdalla poikaan ei saanut oikein edes koskea ilman että raivo vain kasvoi, oli silti liikuttavaa, miten kiukun laannuttua Pikku-Ukko mönki syliin ja oikein veti kädet painaviksi päälleen. Ilmeisesti siinä kuitenkin oli sitten hyvä nukkua. Mietin (pienen hetken hiukan kauhuissanikin), mitenkähän monta tällaista kiukkukohtausta onkaan vielä edessä. Ja että on hyvä, että uskaltaa toinen antaa sen pahankin olon tulla. Ja että vanhempien täytyy sitten vain olla tarpeeksi vahvoja kestämään senkin, ja pienen oppia ettei siihen tunteeseen kuole vaikka kurjalta tuntuu. Ja että saa aina tulla syliin sitten kun vähän helpottaa taas. Kunpa muistaisin itse jatkossakin sen, että tässä pieni ihminen opettelee vasta tunteitaan ja reaktioitaan (enkä vain sitä, että hitsi kun se vaan ei tajua nukahtaa...).

Yövieroitus jatkuu ihan hyvissä merkeissä

Noniin, puolitoista viikkoa jo tätä yövieroitusta ja voin kyllä sanoa ihan suoraan tässä kohden, että olisi pitänyt tehdä tämä kesällä viimeistään jo. Lapsi on nukkunut hyvin ja rauhoittuu pääsääntöisesti kummanvaan syliin. Nyt pukkaa uutta hammasta koko suu täyteen ja vatsa on tosi epäsäännöllinen ravinnonmuutoksen jälkeen, mutta silti viimeiseen viikkoon mahtuu esimerkiksi kaksi yli 6h yhtäjaksoista unipätkää, mikä on siis enemmän kuin edeltävänä vuonna yhteensä...

En voi sanoa, että olisin itse osannut ottaa iloa irti paremmasta unesta, koska työhommat ovat tulleet kotiin ja illat venyneet pariin otteeseen yön puolelle (soosissa olevan aivon vuoksi työteho on ollut hyvin.. vaihtelevaa). Unettomuus on myös ollut ikävä kaveri, mutta on ollut myös niitä hyviä öitä, kun Jii ystävällisesti on siirtynyt nukkumaan lähimmäksi Pikku-Ukkoa ja hoitaa heräämiset. Siinä suhteessa menee aika hyvin, että ne pienemmät havahtumiset olen ilmeisesti ignoorannut ja jatkanut unia. Yhden 6 tunnin pätkän nukuin kokonaan minäkin ja keho meni aivan totaalisekaisin koko kokemuksesta, mulla meni aamulla 2h päästä töihin kun kaikki tuntui olevan hidastuksella. Ihan tosi friikki tuntemus. Päättelin, että joku aivojen ja kropan buutti pääsi vihdoin vuoden odotuksen jälkeen käyntiin, eikä ehtinyt ajaa ihan loppuun ennen heräämistä.

Vähitellen alkaa siis perhe siirtyä kohti arkea. Hoitokuvio jo rullaa, työt rullaa (vaikka aivo ei, onneksi pomo toistaiseksi katsoo sormien läpi...) ja elämä rullaa. Se vaan, mitä en vieläkään ymmärrä, on että missä välissä pitäisi ehtiä tekemään jotain muuta kuin töitä ja Pikku-Ukon iltamenoja? Koska ne ovat ainoat, jotka tällä hetkellä tähän elämään mahtuvat. Aamulla koira lenkille, töihin, hirveällä kiireellä töistä hakemaan lapsi hoidosta, kaupan kautta kotiin, vähän laatuaikaa pojan kanssa leikkien tai lukien, iltapala ja siinäpä se. Siivous ja harrastukset on siirretty johonkin toiseen elämään sitten. Mutta hyvä tämä on näinkin, vaikka vähän kapealta joskus tuntuukin.

Mihin hävisi mun rinnat?

Pian viikko tätä yövieroitusta takana ja kyllä aika hyvin menee. Tai siis, en nyt tiedä voiko sanoa, että olis mennyt olo välttämättä helpommaksi, pikemminkin lapsi osaa kaivaa rintaa paidan alta esiin yhä taitavammin myös päiväsaikaan, mutta jotenkin tuntuu siltä, että ehkä totuttiin tähän jo kaikki kuitenkin öiden osalta, protestoidaan vaan muutenvaan. 

Pikku-Ukko nukkuu ehkä pykälää paremmin, tosin kyllä me joka yö ainakin yhdet kunnon kilarit saadaan edelleen, mutta kuitenkin. Aika moni juttu ratkeaa tarjoamalla vettä, laulamalla ja silittämällä selästä. Tai ottamalla kainaloon. Ja nyt kelpaa jo isäkin lohduttajaksi, ainakin vähän. Vaihdetaan viikonlopuksi sängyssä paikkoja niin, että Jii on lähempänä lasta. Katsotaan sitten miten käy. 

Asioita, joiden en uskonut etukäteen tähän liittyvän (ainakaan näin nopeasti) ovat: 

• Pikku-Ukon ruoansulatus - ilmeisesti sitä yömaitoa on kuitenkin tullut ihan tosi paljon, koska pojan ruokahalu normiruoan suhteen on kasvanut ja se taas on aiheuttanut haasteita suolistossa. Haluan uskoa, että nyt kuitenkin päästään niistäkin yli ja se vatsa tottuu. Täysvieroitus ei tosin kyllä missään tapauksessa ole vielä nyt samalla kertaa mikään vaihtoehto, jotta vatsa saa rauhassa tottua vähitellen maidon vähenemiseen.
• Mun rinnat. Niistä katosi viikossa 2 kokoa. Apua! 

Yövieroitusta, osa 2

Elossa ollaan kakkosyönkin jälkeen. Jiiihaa!

Yllättävästi meni samalla kaavalla kuin se edellinenkin yö, sillä poikkeuksella, että nyt ei nukahdettu rinnalle vaan ihan itsekseen, ajattelin että selkeintä on varmaan erottaa kokonaan kuviosta se rinta+nukahtaminen. Nukutuksessa meni aikaa noin kolme kertaa pidempään kuin tavallisesti, mutta koska minä vain makasin sängyssä raatona sen ajan ja vähän yritin lauleskella ja silitellä samalla kun Pikku-Ukko jumppasi siinä vieressä ennen simahtamistaan, niin ei voi sanoa, että kovin vaikea tehtävä olisi ollut.

Useampi pieni havahtuminen oli, mutta niistä selvittiin vain ottamalla poika kainaloon. Ja sitten oli semmoinen pidempi, ehkä 45 minuutin mittainen jakso, johon mahtui jos jonkinmoista kilahdusta ja nukkumisyritystä ja ähellystä ja kainaloonänkeämistä ja päällekiipeämistä ja uutta kilahdusta. Tuttipullo oli yllättävän hyvä tänäkin yönä, selvästi Pikku-Ukon tulee ihan jano yöllä, mutta maidon sijaan se vesikin uppoaa ihan kivasti.

Läheisyyttä tuo etsii ihan selvästi kesken yötä, mutta oikeastaan olen aika yllättynytkin siitä, miten hyvin se pelkkä kainalo riittää. Ehkä lapsi sitten olikin valmiimpi yövieroitukseen, kuin mitä ajattelin, ja oikeasti heräilyjen taustalla on vaan se, ettei Pikku-Ukko ihan osaa itse vielä nukahtaa. No, sen näkee nyt sitten, minkälaiseksi tämä tässä ehtii kehittyä vielä. Mutta alku on ainakin jokseenkin lupaava ja antaa toiveita siitä, että me ehkä selvitään hengissä myös seuraavasta työviikosta eikä tarvitse varautua siihen, että ihan tuntitolkulla oltaisiin hereillä kanniskelemassa ja hyssyttämässä poikaa. Toistaiseksi ei siis ole tarvinut vielä edes nousta kertaakaan sängystä vaan se silittely ja kainaloon ottaminen on riittänyt.

Yövieroitusta, osa 1

Tässä syksyllä on siis hitaasti kypsynyt se ajatus, että ihan oikeasti tästä imetyksestä pitää päästä eteenpäin tai meillä ei nuo yöt rauhoitu koskaan (tai joudun hoitamaan ne jatkossakin yksin, kun isä ei vaan käy). Tuumittiin sitä aikamme ja mietittiin hyvää aikaa tälle. Piti olla niin, että olo olisi mahdollisimman vakaata ja mekin jaksaisimme. Etsittiin ja etsittiin, kunnes luovutettiin ja todettiin, että ei sille ehkä vaan ole just täydellistä aikaa. Joten päätettiin tällä viikolla, että viikonloppuna sitten aloitetaan, koska hoidossa on alkanut menemään jo hyvin ja meno kotonakin siis jo tasoittunut syksyn alusta. Ja koska taas vuodenvaihteesta hoitopaikka vaihtuu päiväkotiin, niin oma toive on se, että vieroitus olisi jo hyvässä mallissa siihen mennessä, ehkä jopa siis kokonaan ohi. Mutta aloitetaan nyt siitä yöstä ensin ja katsotaan sen mukaan.

Annoin siis normaalisti iltamaidon, jonka jälkeen poika simahti pienen känkkäränkkäilyn jälkeen ihan itsekseen. Känkkäränkkä siis siitä, että on yleensä saanut jäädä rinnalle halutessaan, mutta nyt laitoin paidan päälle ja maitohanat kiinni. Mutta suht hyvin meni nukahtaminen kuitenkin ja yritin silitellä ja laulaa pojalle ja kerroin uudestaan ja uudestaan, että Pikku-Ukko on meille molemmille tosi rakas ja että ymmärrämme, että tämä muutos harmittaa, mutta että samalla uskomme hänen olevan kuitenkin tähän jo ihan valmis. En tiedä miksi tuntui niin tärkeältä sanoa se lapselle, koska ihan varma en ole siitä, että tuollaisia asioita hän edes vielä sanallisesti ymmärtää, mutta se tuntui oikealta ja sainpa ainakin jotain tyynnyttävää ulos suusta.

Pikkuheräämisiä oli enemmänkin ja kaksi ihan tosi vaikeaa hetkeä, jolloin jouduttiin laittamaan vähän valoa ja juottamaan tuttipullosta vettä (koska nokkamuki meinasi lähteä riehuvan lapsen toimesta seinälle...). Raivarit oli molemmilla kerroilla ihan todella kiihkeät, Molemmilla kerroilla änkesi ja ähersi itsensä lopulta mun mahan ja rinnan päälle, ennen kuin sai unen päästä kiinni, eli tosi tiivistä läheisyyttä etsi. Mulla oli vaikeuksia muutenkin saada unta (ne menkat!), joten se ei oikeastaan häirinnyt. Ja kunnolla nukahdettuaan Pikku-Ukon sai kuitenkin kieräytettyä ihan näppärästi vähän kauemmas ilman, että homma alkoi taas alusta.

Aamulla meillä nukuttiin tuntia pidempään kuin arkena. Jii oli ihana ja hoiti seuraavat tunnit sekä koiraa että poikaa ja minä sain nukkua univelkaa pois. Kaikenkaikkiaan voisi sanoa, että aikalailla tätä paremmin en olisi voinut ajatellakaan, että tämä yövieroitus olisi voinut alkaa.

Ja niin, sitten siitä, mistä jo edellisen viestin kommenttiin laitoin - ei tarvitse nyt jännittää ja odottaa, että tuleeko ne menkat viikon päästä. Tuli kuitenkin jo nyt. Mikä tarkoittaa sen lisäksi, ettei tule vauvaa, myös sitä että hormonit menee ihan miten sattuu. Eka varsinainen kierto oli 31 päivää, seuraava 27 päivää ja tämä nyt 22 päivää. Lyhyt kiertohan mulla oli ennenkin, mutta kun Pikku-Ukko sai alkunsa vähän niinkuin e-pillereiden aikaan, niin oletan että yhdistelmäpillerin keltarauhanen auttoi raskautumisessa. Katson nyt kuitenkin vielä, josko tämä yövieroituskin vähän auttaisi hormonien tasaantumisesta, mutta jos vielä jouluna on näin sekaisin, niin ei kai se auta kuin mennä gynelle itkemään, että löytyisikö jostain jotain apuja.

Ja olen siis ihan kamalan pettynyt ja surullinen siitä, että tältäkin kierrolta toive siitä toisesta lapsesta oli turha. Puolessatoista päivässäkin ehtii jo toivoa ja unelmoida vaikka mitä.

Katastrofiyöt ja toinen työviikko

Tätä viikkoa on ilahduttanut Pikku-Ukon kotiriehumiset ja ihan totaalisurkut yöt. Poika on vihdoin oppinut nukkumaan hoidossa, mutta pitkien päikkärien vuoksi minä en saakaan sitä toivomaani torkkutaukoa heti töistä tullessa. Väsyttää, muttei onneksi ihan niin paljon kuin eilen. Eilen olin valmis syömään käteni, jos vaan olisin päässyt nukkumaan keskellä työpäivää. Onneksi mulla on edes se lyhennetty työaika... Toistaiseksi se on näyttänyt vain hyvät puolensa,  katsotaan kun eka palkka ropsahtaa tilille mitä mieltä sitten olen.

Öitä on huonontanut ilmeisesti hampaidentekokipu ja epäsäännölliseksi mennyt vatsa. Taas. Nyt ei ole edes ajatusta mikä sen voisi aiheuttaa ellei sitten hoidossaolostressi tai ne vihoviimeiset hampaat. Toissayö nukuttiin helmikuiseen tapaan vartin pätkissä huutaen ja kiemurrellen ja lasta sylissä lohduttaen. Välillä saatiin joku pidempi pätkä niin, että lapsi nukkui mun mahan päällä. Onneksi hoitopäivä oli eilen mennyt silti hyvin.

Tänään poika pääseekin retkelle Korkeasaareen.  Ostettiin sen kunniaksi lapsivaljaat, jotka toimivat semmoisena minireppuna myös. Jos joku muu miettii sellaisen ostamista, ostakaa suoraan sellainen jossa on kaksi eri poikittaista hihnaa, jolloin se ei kurista lasta silloin kun valjaisiin kohdistuu vetoa.  Minä näpräsin eilen vanhasta repunhihnasta sitä kakkoshihnaa sitten hyvän tovin. Ennen ostamista jos olis taas miettinyt, mutta nopeasta ostovietistä kärsii ajanhallinta, näemmä.

Muuten töissäoloeuforia on ehken hiukan ollut tasaantumaan päin. Voittopuolisesti silti kivaa! Viikonloppu on silti todella kaivattu juuri nyt, jos vaikka pääsisi nukkumaan tai jotain.

Sivuvaunu!

Tämähän ei varsinaisesti ole mitenkään originelli idea ja voin lähinnä syyttää huonostinukkuneita imetysaivojani siitä, että meillä kesti yli vuosi tajuta sivuvaunun mahtavuus. Siis vuosi, aikajakso, jossa useimmat ylittävät jo sen pisteen, missä ylipäätään mitään sivuvaunuja tarvitaan. No, meillä kyllä edelleen tarvitaan... Ja virittelin meidän ihan tavallisesta Trollin pinniksestä parilla ruuvilla, laudalla ja narulla perjantaipuhteiksi sellaisen. Laitoin vielä varmuuden vuoksi meidän petarin ja pojan patjan alle yhden peiton poikittain, ettei kukaan ainakaan pääse mahdollisista koloista tippumaan. Tukevalta tuntuu, vaikka minäkin välillä imettäessä heitän ruhoani sinne sivuvaunun puolelle.

Nyt sentään koko perhe voi taas nukkua samassa huoneessa ja Jiin ei tarvitse enää kärvistellä olohuoneen lattialle viritetyllä patjalla, jossa reppana on ainakin kaikki arkiyöt nukkunut siitä lähtien kun meni taas töihin ja koki äkkiä, ettei kantapää otsassa vietetyt yöt enää tarjonneetkaan ihan kylliksi lepoa ajatellen sitä, että piti jaksaa kahdeksan tuntia keskittyneesti tehdä hommia.

Meidän  kapeaakin kapeampi makkari taipui hiukan kehnosti sivuvaunuun noin niinkuin sisustuksellisesti, nyt sänky on ihan keskellä huonetta ja Pikku-Ukon lipastoa saa auki 20cm. Ihan sama, viikonlopun sivuvaunukokeilun jälkeen pois ei enää vaihdeta, koska nyt mahdutaan samaan sänkyyn ja sivuvaunu-lipastovirityksen vuoksi Pikku-Ukko ei myöskään pääse enää putoamaan sängystä (viime viikolla tippui toistamiseen...) . Uskon, että vähitellen saadaan myös lapsi ihan omaan sänkyynsä, meidän halpispinnasängyssäkin oli nimittäin joku laita-alhaalla tyyppinen vaihtoehto, jossa ensin eroa  meihin tulisi se nimellinen 10 cm eli halutessaan vielä pääsisi ihan lähelle.

Kaksi ekaa yötä olivat jostain syystä tosi huonoja tällä virityksellä, mutta jostain syystä poika on maitoa halunnut kuitenkin iltasyötön jälkeen vasta puoli viiden aikaan, mikä on meidän mittapuulla tosi hyvin. Toivotaan, että myönteinen kehitys jatkuu!

Vihdoin kunnon yöunia!

Pikku-Ukko on nukkunut viime päivinä ihan sairaan hyvin. Ja siten myös minä. Mulla ei ole ainakaan minkäänlaisia muistikuvia siitä, että me oltaisiin herätty kuin yhden kerran viime yönä ja sitten aamusta taas vasta. Iloitsen näistä öistä ja toivon, että sama meno jatkuu! On tässä tullut univelkaa siihen malliin kerättyäkin, että kunnon yöunet kelpaavat kyllä hienosti.

Pari syytä, jotka keksin tähän:

1. Kävelemään oppimisen jälkeen tuon villit heilumiset loppuivat kuin seinään - nyt nukutaan rauhallisesti paikallaan
2. Toinenkin ylähammas on jo ikenen läpi (eka piikki). Ilmeisesti sen johdosta toissayönä pojalla oli lämpöä ja eilinen kiukuteltiin, mutta yö oli jo hyvä
3. Kävelyn myötä ruokahalu kasvoi - kakka on nyt tullut tiheämmin ja pierutkaan eivät ole niin vaivanneet. Vai liekö se suolistokin vihdoin päässyt kunnolla vauhtiin (vihdoinvihdoinvihdoin)?
4. Laitoin pimennysverhon kunnolla meidän ikkunasyvennykseen, joten makuuhuoone on oikeasti pimeä myös aamuisin. 

Oli syy mikä tahansa tai kaikki edellisistä, minä menen pirteänä tähän päivään!

Ajatuksia herättävä tutkimus unikouluttamisesta

Noniin, vaikka mulle niin väitettiin, ettei unikoulutuksesta ole löytynyt mitään negatiivista haittaa lapselle niin löytyihän sitä sitten. Vanhat tutkimuksethan ovat pohjautuneet lapsen käyttäytymisen havainnointiin unikoulutuksen yhteydessä ja käytöksen perusteella lasten stressivaste yleensä laskee unikoulutuksessa yö yöltä, antaen aiheen sanoa, ettei siitä unikoulusta siis ole mitään haittaa, lapsi tottuu hommaan ja se siitä, kaikki nukkuvat paremmin.

Törmäsin kuitenkin tähän vuonna 2012 tehtyyn tutkimukseen 4-10 kk vauvoilla, joka on - myönnetään - otoksen osalta hyvin pieni. Silti tekniikkana on käsittääkseni ensimmäistä kertaa stressitason mittaus sylkinäytteiden pitoisuusanalyysillä eikä pelkällä käytöksen havainnoinnilla. Kukin voi itse käydä lukemassa alkuperäisen artikkelin (eka linkki siis ilmaiseen abstraktiin), mutta oma käännös ja tiivistys tulee tässä: vaikka lapset eivät kolmannesta unikouluyöstä eteenpäin enää näyttäneet käytöksellä stressin merkkejä, eivät kohonneet kortisolitasot (jotka on aiemmissa tutkimuksissa linkattu negatiivisen stressin kokemiseen) laskeneet silti. Eli lapsi käytöksellään alistuu unikoulukäytäntöön, mutta kokee sen silti hyvin stressaavana.

Tässä vielä saman tutkimuksen tekijän vastine lehdessä artikkelin johdosta kirjoitettuun pääkirjoitukseen, joka löydöksistä huolimatta tuki unikoulutuskäytäntöjen jatkamista. Nämä ovat vuodelta 2013.

Valitettavasti sellaista jatkotutkimusta, joka kertoisi milloin lapsi olisi valmis sitten unikouluun tai mitä metodia kannattaisi käyttää, jos ylipäätään käyttää, ei vielä ole. Pikku-Ukon osalta harmittelen sitä, etten ollut tätä lukenut ennen kuin aloitimme sen unikoulun. Vaikka se meidän kokeilu tehtiinkin niin, että lapsi ei jäänyt ollenkaan yksin vaan vanhempi oli siinä vieressä, niin toivon silti, ettei asenteeni siihen ollut liian kylmä ja sellainen "kyllä sunkin nyt pitää kun muidenkin lapset nukkuu täydet yöt yksin ". Yksin nukkumista ilman vanhemman lohdutuksia harjoitellaan meillä jatkossa sekä Pikku-Ukon että mahdollisten seuraavien lasten osalta varmaankin enemmän vielä lasta kuunnellen ja kokonaistilannetta punniten. Olen edelleen sitä mieltä, ettei vanhemmankaan ole hyvä lapsen kanssa uupua, se ei aja kenenkään etua, mutta kyllä tämä ajattelemisen aihetta silti antoi siihen, mihin kaikkeen lapsen kapasiteetin kulloisessakin ikävaiheessa pitää taipua. Toivon, että tästä tulisi piakkoin lisätutkimuksia, jotka valottaisivat aihepiiriä vähän enemmän - tämä kun jätti ainakin itselleni vielä enemmän kysymysmerkkejä kuin niitä vastauksia.

Lapsen uni

On ihan käsittämätöntä, miten nuo pienet nukkuvat. Otapa päiväuninukutus: poikaa saa yrittää kärrätä vaunuilla vaikka kuinka ja se herää ensimmäiseen ohiajavaan autoon heti kun pysähdyt. Tai vessanpöntön kannen kolahdukseen, jos kehtasit nousta päikkäreillä vierestä pois tekemään omia hommia. Tai puhelimen värinähälytykseen. Naapurin lapsiin. Pihalla haukkuvaan koiraan. Tuulenpuuskaan. Jne, jne, jne.

Ja sitten: juuri kun et haluaisi, että lapsi nukuu (esimerkiksi vaikka iltakahdeksan aikaan tullessasi kuorosta kotiin), niin eikös ne silmät painu kiinni ihan väkisin ja voit vaikka räjäyttellä pommeja tai käyttää katuporaa siinä vieressä nykien samalla hihasta ja mitään ei tapahdu. Uni vain jatkuu. Kunnes tulee se Herääminen, jonka jälkeen Ei Vaan Nukuta. Huoh.

Tiedän, etten ole rytmityksen maailmanmestari, mutta kyllä silti syö naista valvoa yömyöhään, kun vikat päikkärit otetaan tuntia ennen nukkumaanmenoa ilman äidin suostumusta. Myönnetään kyllä, että on se poika vaan söpö, kun se olkkarin lattialla sirkuttaa ja selittää menemään. Siinä vähän taas naapureille miettimistä, mitä ääniä meiltä kuuluukaan..

Nyt jaksaa jo siivotakin (vähän)

Kolmas Jiin vetämä yö. Poika heräsi vain neljästi, mutta sai kerran sellaiset raivarit, että Jii joutui laittamaan valot päälle ja leikkimään 45 minuuttia, ennen kuin poika väsyi ja suostui taas nukutettavaksi. Sitä ennen siis oli huudettu 45 minuuttia (raivoa), enkä minäkään saanut rauhoittumaan. Jii oli jotenkin tosi masentunut, kun poika sai taas tuollaiset raivarit kun sama oli käynyt jo nukuttaessakin. Minä yritin lohduttaa, että tässä varmaan oli reaktiota siitä, kun jouduin sen tiehyttukoksen jälkeen imettämään niin tiheästi ja nyt rintaa ei ollutkaan tarjolla. Tai sitten syynä oli kala, jota syötin eilen lounaalla, mene ja tiedä. Mitään muuta reaktiota kalasta ei tullut, ilmavaivojen lisääntymistä tms., joten en tiedä.

Tuon raivarin jälkeen isän sylikin taas kävi, mistä olin tosi iloinen ja minä sain jatkaa uniani Harry Potterin tahtiin. Heräsin ihan itse aamulla puoli yhdeksän aikaan ja katselin ihan hämmentyneenä ukkoja, jotka vetivät sikeitä. No, joskus näinkin. Ehdin keittää teetä itselleni ja laittaa Pikku-Ukon aamupuurot rauhassa turpoamaan. Ja vaan fiilistellä, että ei särkenyt päätäkään.

Olin eilen jo etukäteen päättänyt, että jos yö menee yhtään hyvin, koitan vähän siivota. Jii auttoi viemällä poikaa kahdesti päikkäriaikaan ulos, jotta sain oltua rauhassa ja puuhailtua kotona. Mitään sankaritekoja ei tapahtunut, mutta miehen ja pojan vaatekaappi on nyt kondiksessa ja pyykit pesty, samoin aloittelin vessan pesua. Niin, ja tyhjensin suihkukaivon. Se ehkä kyllä oli sankariteko?

Mietin siinä puuhaillessani, että nyt olen vain tavallisen, en epätoivoisen, väsynyt. On vaikea saada itseään liikkeelle, kun takaraivossa on pelko siitä, että voimat taas kohta loppuvat. Yritin kerrankin ottaa ihan iisisti ja jättää tempomiset vähemmälle. Ja päivä oli oikein hyvä, vaikka Soneran 3G-nettiyhteys alkoikin pelittää vasta illalla. Luin puuhailun lomassa kirjastosta lainaamaani Anu Silfverbergin Äitikorttia ja mietin. Tuntui hyvältä ihan vaan olla ja miettiä, juoda talven viimeiset glögit. Suoristaa olkkarin matonpidin ja kiristää Jiin laatikonkannattimet. Hyvä päivä.

Jii lupasi nyt vielä yhden yön putkeen, vaikka yritin vähän jo toppuutella. Toivotaan, että Pikku-Ukon osalta tämä menisi vielä vähän helpommin, niin Jiikin saisi levätä. Tarkoitus kun ei ole uuvuttaa toistakin. Vaikka jotenkin olen helpottunut, kun nyt Jiinkin katseesta näkee, että se ymmärtää vähän paremmin, miltä tuntuu vaan vetää yö yön perään. Silti enemmän tarvitsen apua, joka kestää, joten lähetän ensi yöksi anoppilaan nukkumaan kunnolla. Kyllä minäkin taas jo jotain jaksan.

Hei mä nukuin!

Kaksi ihanaa, ihanaa yötä! Tai varmaan pikkulapsetonta elämää viettävä olisi kutsunut niitäkin karseiksi, mutta minä kutsun ihaniksi. Jii nousi edellisen yökeskustelun jälkeen tilanteen tasalle, latasi mulle iPodiinsa Harry Potter-äänikirjoja (koska ovat niin tuttuja, ettei niitä jää kuuntelemaan ja Stephen Fry lukijana taas on kuitenkin niin ihana, että jos ei uni tule, ei haittaa jäädä kuuntelemaan. Niin, ja kestävät koko yön!). Ja niin olen sitten jatkuva selostus korvassa nukkunut yöt, heräillyt toki välillä imettämään (koska se vasen rinta on edelleen kipeä) mutta noin niinkuin pääsääntöisesti olen nukkunut.

Eka yö meni ihan koomassa ja aluksi häiriinnyin pojan huudosta (herätyksiä Jiii laski 10), mutta sitten jotenkin luovutin sen suhteen, että voisin nyt juuri jaksaa tehdä asialle mitään (kosken enää jaksa) ja sitten uni tulikin helpommin. Ja poikakin tottui isän hoitoon, loppuyö meni jo tosi paljon paremmin. Viime yö taas meni kaikenkaikkiaan paremmin (vain 6 herätystä!) ja vaikka jokaisen havahtumisen jälkeen mun oli vähän vaikeampi saada unta, rauhoitti se äänikirja siellä taustalla kuitenkin niin hyvin, ettei ahdistusta tullut ja nukahdin kuitenkin uudestaan järkevässä ajassa.

Voi kun voisin kertoa, miten hyvin jaksan taas ja niinpäinpois. No, migreeniä on nyt sitten lykkinyt oikein urakalla ja nyt vielä aamustakin tuntuu juilivan. Mutta uskon silti, että lepo on ollut tosi tarpeen ja olen melkein liikuttavan kiitollinen Jiille, että on nyt kokonaan yöt hoitanut. Lupasi vielä yhden yön putkeen, sitten menee yhdeksi yöksi itse anoppilaan nukkumaan, että pääsee itsekin välillä huilaamaan.

Mutta parasta on se tunne, etten ole näiden öiden kanssa yksin enää. Että tästä tunnelista on tie ulos, vaikka se vähän järjestelyjä vaatiikin.

Väsyneitä ajatuksia - ajatuksia väsymyksestä

Jaksaa. Ei jaksa. Jaksaa. Ei jaksa. Jaksaa. Ei jaksa. Jaksaa.

Yösydämellä käyty jaakobinpaini itseni ja maailman kanssa jatkuu yö toisensa jälkeen, kuluttavana. Väsymys kääntää ihmisen sisäänpäin, tekee itsekkääksi ja äkkipikaiseksi, masentuneeksikin. Tai yhdenkin vähän paremman yön jälkeen maailmassa on taas värejä ja sitä jaksaa tehdä pojan kanssa kaikkea kivaa. Yleensä vähän liikaakin, kunnes sitten taas voimat loppuvat ja sitä käpertyy vähän enemmän taas sisäänpäin. Hajoilee kämpän katastrofikunnosta, puurosta joka unohtuu liedelle, väärin pestystä pyykistä tai siitä kertakaikkisesta tyytymättömyydestä itseäni kohtaan, kun tietää että käyttäytyy jo ihan naurettavasti ja että sen sijaan, että velloo vain itsesäälissä voisi käyttää senkin energian johonkin rakentavaan. Muttei vaan enää pysty ja osaa.

Pikku-Ukon vatsavaivat jatkuvat ja meillä heräillään siis edelleen läpi yön. Pojalla myös on jonkin sortin eroahdistus lyönyt päälle ja yöllä saa raivarit, jos isä yrittää lohduttaa. Jostakusta olisi ehkä liikuttavaakin, että vain äiti käy, minusta tällä hetkellä se on vain ahdistavaa, koska se pitää minut ja pojan kiinni tässä helvetin luupissa. Olen edelleen sitä mieltä, että kipeää poikaa ei voi jättää hoitamatta ja yrittää unikouluttaa, mutta alan kohta olla sitä mieltä, että Jiin on nyt vain pakko alkaa käydä öisinkin, koska ei tämä ihan näinkään voi jatkua. Sanoin toissayönä Jiille hillittömän itkukohtauksen jälkeen, että tarvitsen nyt oikeasti apua. Jii alkoi höpöttää siitä neuvolan perheosastosta, jolloin meinasin saada raivarit. Siinä yöllä selitin sitten juurta jaksaen, että ihan ensi alkuun tarvitsen nimenomaan lastenhoitoapua ja juurikin häneltä. Mietitään sitten ne ulkopuoliset hoitajat. Myönnän tässäkin, että olen liian pitkään yrittänyt itse hoitaa ja mennyt pojankin mielen mukaan, jos vain äiti on käynyt hoitajaksi niin äiti on hoitanut. Ymmärrän, että tuntuu pahalta, jos poika kieltäytyy rauhoittumasta syliin, mutta ehkä parempi on nyt niin, että ei anna kummallekaan, pojalle tai isälle, nyt muuta vaihtoehtoa kuin opetella pärjäämään myös kaksin.

Onnistuin vielä kaiken huipuksi eilen saamaan tiehyttukoksen, joka ei tunnu lähtevän ja varmaan kypsyy tässä täysimittaiseksi rintatulehdukseksi. Olo on väsymyksen lisäksi myös kuin joku olisi vetänyt lihamyllystä. Onneksi hoitolaukussa on kulkenut yksi antibiootti, joka joskus syksyllä määrättiin rintatulehdukseen, joka hoituikin sitten saunalla ja lämpimällä suihkulla. Nyt en ole ihan varma kuinka käy, toivoisin Pikku-Ukon suoliston vuoksi, että tästäkin selvittäisi ilman sitä kuuria. Mutta se hyvä puoli totaaliväsymyksessä on, että se ei jätä itselle enää vaihtoehtoja. Nyt olen sairas, eikä enää ole sitä mahdollisuutta, että hoitaisin poikaa. Se jääköön Jiille ja appivanhemmille, minä vain imettelen ja koitan nukkua. Tai unenpuutteessa ainakin muuten levätä.

Väsymys menee luihin ja ajatuksienkin ytimiin. Aivo pyörii ympyrää ja mitään fiksua ei saa aikaiseksi. Mietin, että vaikka kaikki sanovat lapsiperhearjen olevan rankkaa, niin en todellakaan osannut kuvitella tätä. Ja että olen varmaan tärähtänyt, koska silti ja edelleen koen eläväni elämäni merkityksellisintä aikaa. Rankkaa, mutta merkityksellistä. Olen ihan hirveästi oppinut itsestäni näinä viikkoina ja pitkälti vielä niinä yön tuskallisina tunteina, kun makaan sängyssä ja odotan unta saapuvaksi, ja mietin. Jotain hyvää kypsyy kaiken tämän alla, vaikka akuutti väsymys estääkin sen näkymisen juuri nyt. Elämä juuri nyt tuntuu karhealta, ristiriitaiselta ja käsittämättömän turhauttavalta. Herätessäni toivon aina, että voimat kantavat koko päivän. Paitsi tänään aion vain levätä, muut saavat hoitaa. Ehkä huomisenkin. Ja sitä seuraavan päivän. Tai koko viikon?

Lääke, jonka saa suusta alas

Ei ole maksettu mainos, mutta kun epätoivoisena vihdoin löytää kipulääkkeen, jonka jopa saa Pikku-Ukolta kurkusta alas (toisin kuin ne muut, kuten vauvarokon yhteydessä tuskailtiin..), niin pitää sitä vähän hehkuttaa. Nimittäin nyt kaksi yötä on mennyt ihan rauhassa 1 herätyksen (=imetys) taktiikalla, kun on illalla annettu sellainen Pamol F-tabletti. En ota nyt yhtään kantaa itse lääkkeen toimivuuteen tai paremmuuteen, kunhan vaan totean, että hurraa sille, joka keksi tabletin, jonka saa sulamaan yhteen lusikalliseen nestettä! Tai me ollaan kyllä syötetty kahtena puolikkaana ihan aprikoosisoseen kyljessä, pari tippaa vettä päälle ja alas on mennyt että hupsheijaa. Ohjeen mukaan voi kuulemma tehdä soseesta kitkerää, mutta poika ei ole vielä valittanut..

Mutta miten ihana nähdä, että poika nukkuu yönsä itkemättä ja herää taas pirteänä. En vieläkään tiedä johtuuko yöllinen kipu suolistosta vai hampaista, mutta pari yötä aion nyt syöttää vielä tuota kipulääkettä kun niin selvästi pojan on parempi olla. Katsotaan sitten miten jatketaan, mutta toivottavasti ainakin kaikilla on taas enemmän voimia miettä kokeilla taas mistä vaivat johtuisivat..

4,5 h + 4 h

Äiti antoi parhaan lahjan ikinä: yöunet. Tultiin kummipojan synttäreiden vuoksi yöksi mun alkukotiin ja äiti ilmoitti hoitavansa Pikku-Ukkoa yön. Mulle laitettiin korvatulpat ja nukkumapaikka kauas pojasta. Ja ah autuutta, osaan vielä nukkua, edes joskus! Yhdentoista jälkeen tuli uni ja seuraavaksi kuulinkin vain askeleet portaissa - äiti toi pojan imetettäväksi neljän aikaan. Imetin ja menin nukkumaan uudelleen. Ja tunnin pyörimisen jälkeen kroppa luovutti ja sain uudelleen unta, yhdeksään asti. Eli yli kahdeksan tunnin yöunet ja vain kahdessa pätkässä! Olo herätessä oli ihan tärähtänyt ja väsynyt, mutta nyt sentään tunnisti, että on väsynyt eikä niin kuin viime viikkoina, että sitä vaan liukuu tuskalliseen valveillaoloon ja tukahduttaa sen, kun kroppa kirkuu ettei näinkään voi jatkaa, että on pakko saada unta. Vaikka yllättävän paljon sitä pystyy kun vaan on pakko. Silti tämä yö oli lahja, niin kallisarvoinen, etten osaa oikein sanoa.

Valitettavasti pojan unet jäivät taas ihan silpuksi. Neljään asti kuulemma heräiltiin 15-30 minuutin välein itkemään sitä mahaa selkä kaarella. Sitten imetyksen jälkeen oli saatu kolmen tunnin pätkä ja siitä taas viimeinen tunti pelkkää unisilppua. En missään tapauksessa halunnut Pikku-Ukolle huonoja yöunia, mutta jotenkin huojentavaa on, kun vanhempanikin nyt näkivät oikean tilanteen ja olivat samaa mieltä arviossaan, että kipua se itkee ja siihen on apua saatava. En siis ole vain hullu ja hysteerinen, väsynyt äiti. Vaikka niin ehkä ajatteli se hammaslääkäri, jolla tällä viikolla kävin valittamassa hampaitani - vaikka edellisestä hammastarkastuksesta oli alle puoli vuotta. Reikiä nolla, mutta ongelmat johtuvat ilmeisesti siitä, että stressissä olen alkanut purra yöllä leukoja yhteen. Onneksi ei vielä kulumia ole tullut, mutta kaiken muun kivan lisäksi nyt myös hampaita jomottaa päivisin. Hammaslääkäri katsoi selvästi säälien lähtiessäni. Tai ehkä se oli jotain sympatiaa, mistäs sen tietää.

Mutta nautin nyt tästä unen lahjasta, ja koitan järjestää niin, että saisin ainakin silloin tällöin vastaavia öitä. Ikävä kyllä meillä kotona ei pääse tarpeeksi kauas, joten Jiin hoitovuorokaan ei auta, mutta ehkä mökillä tai anoppilassa tätä voisi saada lisää?

1,5 h yöunet

Elämä menee aika kapeaksi alle 2h yöunilla. Ja sängyssä pyöriminen tunnista toiseen, yö yön perää on tuskallista puuhaa mielelle. Pikku-Ukolla menee vain pykälää paremmin, ilmavaivat kiusasivat taas koko yön eikä kakkaa vaan kuulu. Mulla vaan suhisee aivossa ja yön pimeinä tunteina ehdin jo miettiä, miten lopetan koko imettämisen niin, että saan käsiini uni- tai nukahtamislääkkeet. No nyt aamulla googlattuani totesin, etten ole ainoa unihäiriöistä kärsivä äiti ja että joitain lääkkeitä voi hetkellisesti käyttää imettäessäkin. Jos ei tilanne pian parane, joudun kinuamaan reseptin vielä jostain.

Jii lähti Pikku-Ukko, päiväruoat ja tetra vastiketta mukanaan anoppilaan. Katsotaan josko uni tulisi silmään sitten päivällä jos ei yöllä. Mutta on tämä unettomuus kyllä niin pehvasta. Missä vaiheessa pitää nostaa käsi pystyyn ja oikeasti pyytää apua?

Mä.Olen.Niin.Väsynyt.

Taas meni yö ihan reisille. Nyt poika ei oikeastaan syönyt kuin rintaa ja silti piereskeli koko päivän ja yön, joten tuskin sitten allergiaa - minäkään kun en tietääkseni ole syönyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Mutta oli mun yövuoroni ja valehtelematta meillä herättiin sen saamarin yön aikana ainakin 15 kertaa. Ainakin.

Löydettiin eilen illalla joku ihmeellinen pieni valkoinen pallura Pikku-Ukon ikenestä, mutta se on vain yksi pallura ja se olisi niinkuin yläkakkosen kohdalla eikä sievästi alhaalla ja/tai keskellä niin kuin yleensä. Joten ehkä joku hammasjuttu tässä on kanssa (tai sitten ei, mähän olen epäillyt hampaita jo syyskuusta asti eikä vielä ole saatu ensimmäistäkään...).

En tiedä. Paitsi sen, että olen aivan totaalisen väsynyt ja aivo hyrrää juuri kylliksi, että saan pojan hoidettua (Jiin avustuksella) päivällä. Jiikin on väsynyt, mutta lähetän sen silti ensi yöksi alkukotiinsa nukkumaan, niin saa hoitaa sitten sen sitä seuraavan yön taas päävastuullisina. Yritetään laulaa kotona We Shall Overcomia ja muuta vastaavaa, että taisteluhenki pysyisi yllä, mutta kyllä noin 15-30 minuutin pätkissä otettu uni vaan ajaa aika loppuun yllättävän nopeasti.

Saisinko vielä ne synnytyksenjälkeiset hormonit, niillä kun jaksoi mitä vaan?!

Tavallaan sujuvampi yö, ainakin pojalla

Syötettiin eilen pojalle melkein pelkästään pottua, riisiä, luumua ja päärynää ja illalla ei enää syöty kiinteitä. Paremmin meni jo vaikkei niitä kakkoja vielä kuulunutkaan. Jostain syystä omaan sänkyyn nukahtaminen oli taas ylivaikeaa (joo-o, meillä on kyllä toisen unikoulun paikka, mutta hoidetaan nyt nämä masuvaivat kokonaan alta pois eka) ja Pikku-Ukko kampesi itseään seisomaan sängyssään ihan tosi kauan. Mutta nukahtihan tuo viimein ja nukkuikin sitten viisi tuntia ilman heräämistä - jee.

Minäkin melkein nukuin koko ajan ja herätessä olo oli ihan töttöröö, Jii sanoikin että nyt oikeasti tuntui siltä, että sitä ehti vetää ihan kokonaisen unisyklin! Meni sitten perään sanomaan, että voi kun me nyt vaan saataisiin uudelleen unta. Crap. No siihen sitten jäikin ne minun unet, kun mielessä alkoi heti kieriä pyöriä, että saankohan unta ja heti perään, että hemmetti ei se uni nyt tule.

Eikä tullut, koska sitten kun juuri olin saamassa unta, poika taas heräsi ja niin edelleen. Olin jossain kohti yötä niin raivoissani Jiille siitä, että juuri hänen sanat saivat mut pyörimään sängyssä, että meinasin käydä heittämässä jääkylmän vesilasillisen päälle. Vaikka oikeasti, eihän se nyt ollut Jiin vika, että mun pääni toimii niin sekopäisesti nykyisin, että pienikin epäilys siitä, etten saa unta luo ajatuksen todellisuudeksi. Jii luki jostain, että unettomuus saa empatiakyvyn katoamaan ja lisää itsekkyyttä. No siltä todella tuntuu.

Ja harmitti niin vietävästi, että taas kerran kun Pikku-Ukolla meni yö niin hyvin, niin minun osalta taas meni ihan omista syistä mönkään. Kaipa minäkin saan joskus sitten nukkua, vaikka juuri nyt se taas tuntuu ihan toiveunelta se.