2 viikkoa treeniä. -1,8 kg ja huomattavasti timmimpi olo!

Siinä ne otsikossa tärkeimmät, mutta olen kyllä aika hämmästynyt miten nopeasti tuloksia tulee. Olen siis Fitfarmin 10 viikon inShape -nettivalmennusohjelmassa mukana ja kahden ekan viikon jälkeen olo on vähän sellainen, että wau! Ja tavallaan vähän sellainen, että oonpa uuno kun tuloksia saa näin helposti ja nopeasti kun vaan alkaa tekemään, että miksen muka pystynyt samaan itse ilman tätä ohjelmaa (kun ei ole Bullia hengittämässä niskaan?)?

Mutta paino on siis 75,9 kiloa nyt ja lähtötilanteessa siis 77,7kg. Enää 900 grammaa niin ollaan Pikku-Ukkoa edeltävässä lähtöpainossa ja vaikkei sekään nyt ollut ihan huikea kunto (edelleen olin yli 7 kg sitä kevyempi kun Jiin kanssa tavatessa), niin ajattelen sitä kuitenkin tosi positiivisena välitavoitteena. Ja olenhan nyt jo sairaalasta tulon (ja häiden, kröhöm) jälkeiseen painoonkin saanut pudotettua 10,7 kg ja se on kuitenkin jo hyvin se.

On se suoraan sanottuna vaatinut vaivaa, varsinkin syömärytmin opettelu. Treeneillekin on löytynyt helpommin aikaa, vaikka olenkin tehnyt tosi hitaasti. Mutta se, että söisi tasaisesti 5 kertaa päivässä ja suht isoja annoksia (tuossa InShapessa on imettäjällekin sopiva, runsas kalorimäärä), on vieläkin tosi vaikeaa ja jos siihen ei keskity, niin ei kyllä onnistu multa. Nyt sentään olen älynnyt tehdä safkaa bulkkina jääkaappiin, jotten lounaan tullen vain ala miettimään, että mitäs nyt söisi kuten ennen.

Treenit on tehty kotitreeniohjelmalla ja silläkin on jo etureiteen ja vatsalihaksiin sekä haukkoihin saatu lihasta ihan selvästi ja kiinteytymistä esim. pyllyssä ja kyljissä. Vaikka olenkin tehnyt neljän treenin sijasta vain kolme viikossa ja ja en ihan niin paljon mitä piti -tyyliin, koska en ole jaksanut, oikeasti, vaan ottanut rehellisesti rapakunnon sallimissa rajoissa. Ekana treenipäivänä tuli jo oksu suuhun kun yritin olla jotain muuta kuin mitä olen, joten nöyryys tuli aika nopeaan sen mukana. Mutta lisää on voinut tehdä koko ajan ja se on ihan mahtavaa! Ja kuten sanottu, Jiin ottamissa tämän aamun 2vk valokuvissakin näen jo sen muutoksen lähtötilanteeseen verrattuna. Ja kuitenkin kyseessä on vain kaksi viikkoa tehtyä treeniä takana.

Odotan kyllä mielenkiinnolla kuinka tämä jatkuu. Tänään on ollut energiat ekaa kertaa tosi alhaalla, ehkä koska eilen söin kuitenkin siivun äitienpäiväkakkua ja skumppaa ja ilmeisesti sen vähäisenkin alkoholin johdosta en sitten alkuyöstä nukkunut. Treeni meni kuitenkin ok:sti ja kohtahan pääsee taas syömään :) Olen silti jo nyt tyytyväinen valmennukseen, selvästi tarvitsen jonkun ulkopuolisen rotia, että saan itseni tekemään ja syömään kunnolla. Vaikka se sitten olisi vain tyhmä nettivalmennus.

Ai imettäjä saisikin laihduttaa?

Katselin (siinä herkkuja syödessäni, kuinkas muuten) vähän Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelmaa - tätä jaksoa. Ja siinähän sanottiin sitten, että parin viime vuoden tutkimusten mukaan se kovakaan laihdutus ei toisi niitä liikkeelle lähteviä kuona-aineita maitoon, vaan ainoa vaara piilee siinä, että maidon määrä ja laatu voivat kärsiä. Tuon jakson laihduttaja aloitti siis projektin, kun neljäs lapsensa oli nelikuinen ja pystyi seuraavien kuuden kuukauden aikana pudottamaan yli 28 kiloa - ilman, että imetystä piti lopettaa. Siinä sitten mietittävää meikäläiselle, jonka paino on jäänyt junnaamaan siihen 78 kiloon... Ei kauheasti tekosyyt nyt auta. Menin ohjelman katsottuani kiltisti koiran kanssa 6km juoksulenkille ihanaan kevätaurinkoon ja vähän pirteämpi olokin tuli, vaikka yö Pikku-Ukon kanssa oli taas jotenkin hankala (toka hammas ei vieläkään ole tullut limakalvon läpi ja kiusaa selvästi).

Nyt sitten vain oma tavoite paperille. Jos en raskaudu tässä välissä, niin töihin mennessä haluaisin, että multa olisi tippunut pois 10 kiloa. Siihen on viisi kuukautta, tai vähän vajaat, joten aika lailla puoli kiloa viikossa -tahtia voi sitten jatkaa tästä eteenkinpäin. Mutta nyt ei tarvitse ainakaan tuon imetyksen vuoksi jarrutella ja pelätä, että mitähän roskaa syydän pojan elimistöön, jos treenaan kunnolla. Niin että nyt se on sitten sanottu. Elokuussa mä painan 68 kiloa ja mahdun taas 38 koon housuihin. It's a promise.

Vihdoin alle 79 kiloa

Kyllä kääntyy tuskaisen hitaasti vaa'an numerot pienemmiksi, mutta sentään suunta on oikea. Juuri puoli kiloa taas saatu pois, niin että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan numero oli alle sen 79 kiloa. Hyvä minä! On sitä tässä yritettykin, kun järkevästi olen koittanut syödä ja Heiaheian mukaan kilometrejä pelkästään koira- ja vaunulenkeillä on kertynyt tälläkin parissa viikossa yli 60. Yritän viedä koiraa sen kuutisen kilometriä aamusta ja tsempata vielä niiden body weight-treenienkin kanssa, ne vähän jäivät kun tällä viikolla oltiin kylässä ja reissussa sen verran Pikku-Ukon vihdoin parannuttua.

Olen kyllä edelleen ihan hämmennyksissä, että miten se paino voikin pudota näin hitaasti, vaikka minä sentään imetän edelleen tuota poikaa melkein täyspäiväisesti?!? Täytyy varmaan saada vaihdettua tuo kävely vähän ripeämpään hölkkäilyyn niin josko alkaisi tapahtua. No, rauhallinen kilojen pudotustahtihan oli se kaikkein paras, niin minulle kuin pojalle, koitan sillä lohduttaa itseäni.

Raskauskiloprojekti takaisin kunto-uralle

Sain onneksi melko nopeasti ne jouluna syödyt kilot (kyllä vaan, suklaata ja sitä coca-colaa, kyllä kannatti... hrmph) pois ja nyt ollaan taas tukevasti siinä 79 kilossa, josta pitäisi lähteä alaspäin. Tilanteeseen ennen Pikku-Ukkoa on siis nelisen kiloa, mutta tilanteeseen jossa minä ja Jii ollaan tavattu on siis 11 kiloa (tai oikeasti enemmänkin, koska silloin mulla oli vielä lihastakin...). Mutta olen silti iloinen tähän asti saavutetuista tuloksista, koska siis melkein kahdeksan kiloa on lähtenyt projektin aikana ja vauvamaha laskettuna yli 15... Taas kerran huomaan, että lupaan itselleni, että jos joskus ikinä ikinä tulen uudelleen raskaaksi, en vetele yhtä hulppeita kiloja vaan katson mitä syön (mikä varmaan sille kehittyvälle sikiöllekin on parempi, Pikku-Ukko taisi loppuvaiheessa elää pullalla ja nallekarkeilla).

Syömisen osalla totaalikielto suklaalle ja cocikselle on siis taas päällä ja mietin, että pitääkö kohta laittaa sama kielto myös leivän levitteelle. Hassua, ennen en syönyt koskaan leipää minkään rasvan kanssa ja nyt yritän epätoivoisesti voidella koko leivän puhki ja hukuttaa sen rasvaan. Ei mitenkään fiksu veto. Muuten yritän samalla kokata enemmänkin siten, että joskus voidaan syödä samaa safkaa kuin Pikku-Ukko, eli esimerkiksi höyrytettyjä ja uunikasviksia tulee automaagisesti siitä ;)

Mutta sitten, aloitin ihan kuntoilunkin. Nyt kun Jii on työttömänä ja siis kotosalla enemmän, sovittiin että minä vien koiran aamuvuoron - se sopii parhaiten oikeastaan kaikille, koska mulla on energiat korkealla nykyisin aamusta ja Jiillä taas perinteisesti illasta. Siitä tulee siis ainakin vähäsen lenkkiä joka päivälle, mutta tärkeimpänä aloitin nyt sen syksyllä hankkimani You Are Your Own Gym -iPad Appin 10 viikon treenikuurin ja ainakin eilisen käsitreenin jäljiltä on vielä lihakset sitä myöten kipeänä, että tällaiselle nollakuntoiselle siinä ainakin on sopivasti vastusta.. Tällä kertaa päätin, että treenit myös vedetään, nyt kun vielä Jii on kotona vahtimassa sillä aikaa poikaa ja koiraa, etteivät tule tielle tai keksi mitään villiä sillä välin.

Katsotaan, kuinka tämä tästä lähtee kehittymään. Ne typerät menkat kun ei ole supistelusta huolimatta alkaneet (enkä raskaanakaan ole, testasin taas) eli hormonikierto on vielä joko sekaisin tai ei käynnissä, joten toista lasta meille tuskin on ihan heti tulossa eli meikäläiseltä loppui tekosyyt olla jatkamatta tätä kuntoprojektia. Nyt sitten vaan tsempataan!

Kirjakulma: Liikunnallisen äidin käsikirja

Olen yrittänyt tässä vähän perehtyä  ns. "alan" kirjallisuuteen ja yhtenä lukututtavuutena oli Anneli Päivänsaran kirjoittama Liikunnallisen äidin käsikirja, Ravitsemus ja liikunta raskauden aikana sekä synnytyksen jälkeen (Art House 2013). Myönnän, että lainasin tämän kirjastosta vain siksi, että sain hyvän mielen siitä kun tein raskauskiloasialle jotain. Ehdin pariin otteeseen uusiakin lainan ilman, että kajosin koko teokseen kunnolla, ajattelin pikaselauksen jälkeen että se on semmoinen perusteosta taas siitä, miten ylipäätään liikutaan ja syödään oikein, tiedättehän sen normi ekojee meets kotitalousopetus -kirjallisuuden (suosi lähi- ja kausiruokaa, höyrytä, jne.)? Ja on tämä kirja sitäkin. Mutta siellä oli myös oikeasti hyvää juttua mm. raskaudenajan vitamiineistä, huomautuksia raskaudenajan erityisruokavalioihin sekä selityksiä siihen neuvolan älä-syö-sitä-äläkä-tätä listalle. Kirjasta sai myös vinkkejä yleisimpiin raskausoireisiin (uni, ummetus, pahoinvointi jne.) sekä se tarjosi paljon perustietoa raskauden aikaisesta (ja jälkeisestä!) liikunnasta (milloin saa liikkua ja miten, raskauden fysiologia ja hormonaaliset muutokset), mikä oli itseasiassa kiva, koska tätä neuvolan kautta ei minusta kauheasti käsitelty, vain siellä yhdellä ainokaisella fyssarikäynnillä, jonne valtaosa ei taida osata ilmoittautua.

Pari detaljia tarttui myös tekstistä hihaan:

• Raskaudenaikainen hivenaineiden ja vitamiinien tarve lisääntyy 15-50% ja raudan, D-vitamiinin sekä folaatin vieläkin runsaammin
• Veren määrä kasvaa 1,7 litraa raskausaikana ja hapen tarve kasvaa 15% normaaliin verrattuna
• Punainen liha ja sisäelimet sisältävät hyvin imeytyvää hemirautaa, kasvikunnan tuotteiden rauta heikommin imeytyvää. Valtaosa raskaanaolevista tarvitsee lisärautaa, koska muuten sikiö kuluttaa äidin rautavarastot loppuun ennen raskauden loppuvaihetta
• Sinkin puute laskee mielialaa. Imetys vähentää sinkkivarantoja ja rauta estää sinkin imeytymistä. 
• Alhaisen seleenitason on osoitettu olevan yhteydessä keskenmenoihin. Liiallinen A-vitamiini taas aiheuttaa sikiön epämuodostumia ja lisää keskenmenoriskiä.
• Kofeiini estää muiden vitamiinien ja hivenaineiden imeytymistä
• Probiootit ehkäisevät allergioita, mutta niitä pitää syödä jo raskaana ollessa, jatkaa imettäessä ja antaa 6-12 kk lapselle myös. Myös mustaherukansiemenöljyn aloitus 8.-16. raskausviikolla ja lapselle lisänä ruokaan 2 vuotiaaksi asti vähentää allergiaa ja atooppista ihottumaa
• Ruokavalion D-vitamiini ei vaikuta äidinmaitoon
• Äidin ravinnon rasvakoostumus näkyy äidinmaidossa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta muutos ei ole pysyvä. Vauvan oma rasvahapposynteesi on kehittymätön, joten se tarvitsee äidinmaidosta etenkin pitkäketjuisia tyydyttymättömiä rasvahappoja
• Illalla kannattaa nauttia tryptofaanipitoista ruokaa hiilihydraatin kanssa, koska keho valmistaa tästä luontaista melatoniinia
• Raskaana ollessa turvallinen sykeraja on 150 lyöntiä minuutissa. Äidin liikkuessa myös sikiön syke nousee. 
• Raskaana olevien naisten fyysinen suorituskyky paranee noin 40% 15-45 minuutin mittaisilla keskeytymättömillä harjoituksilla, jos syke on 140-150 lyöntiä ja harjoitus toistetaan 3-4 kertaa viikossa. 
• Hyväkuntoisten äitien synnytys 1,5-2 h vähemmän kuin muiden
• Raskaana ei saa tehdä mitään niitä liikeitä, joissa kohtu voi jäädä puristuksiin eikä suoria vatsalihasliikkeitä puolivälin jälkeen. Ei myöskään liikkeitä, joista tulee suurta staattista painetta, kuten kyykkyjä. Lankkuja saa tehdä alkuraskaudessa, jos ei ole verenpainetta. Tämän jälkeen vain "napa sisään"-treeniä. 

Kirja on selkeä ja osin vähän liiankin perusjutuista lähtevä, mutta ainakin yhden lukukerran verran sieltä löytyi myös uutta, hyödyllistä tietoa. Ainakin itse menin kiltisti apteekkiin ostamaan ne monivitamiinit ja maitohappobakteerit täydennykseen ja olen kirjan lukemisen jälkeen myös muistanut niitä syödä.

Kirjan parhaat palat tulivat ihan lopussa, jossa kirjoittaja itse näyttää lapsiensa kanssa, miten lihaskuntoliikkeitä voi tehdä oman vauvan tai taaperon kanssa. Ollaan kokeiltu Pikku-Ukon kanssa ja poislukien liian pitkät kainaloista nostamiset, niin poika tykkää kyllä kovasti, ihmettelee vain miksi äiti ähisee vieressä (puolustaudun sillä, että poika tosiaan painaa melkein sen yhdeksän kiloa, vaikka kai niissä lihaksissakin voi tiettyä kehittämistarvetta olla). Kirjailijalla itsellään ei ole ollut ongelmia lantionpohjan lihasten kanssa, mikä selittää yhden selkeän puutteen muuten kivassa kirjassa: olisin kaivannut tämän tyyliseen teokseen parempia neuvoja lantionpohjan lihaksiston harjoittamiseen ja synnytyksestä toipumiseen muuten.

No vihdoin se -5kg!

Kauan se kesti, mutta irtosihan viimein. Oikeasti, jos olisin tiennyt, ettei nää kilot lähde itsestään "kun vaan vähän imettää", niin olisin kyllä jättänyt ne loppuraskauden herkut vähän vähemmälle. Tai no, ainakin haluan uskoa niin. Nyt tein töitä kolme kuukautta, että sain hitaasti tiputettua viisi ensimmäistä kiloa noista, joita sairaalan jälkeen lanteilla edelleen kantelin. Ennen raskautta -painoon on vielä matkaa se 6,5 kiloa, joten projekti jatkuu kyllä, mutta onhan viisi kiloa jo ihan kunnon pudotus. Sillä kai oli jo jotain hyviä vaikutuksia muutenkin kropan toimintaan ja niinpoispäin?

Eron teki varmaan sekä se, että vaihdettiin läheisten kolesterolilukujen säikäyttämänä vihdoin maitotuotteet rasvattomiksi ja se, että nyt kun Pikku-Ukko oikeasti ottaa päiväunia liikkuvissa kärryissä, niin minäkin pääsen taas kunnolla liikkumaan. Lauantaina vedin kaksi pitkää lenkkiä koiran ja rattaiden kanssa, eilenkin yhden mittavan rykäyksen. Mikäs siinä oli kirkkaankuulaassa lokakuun päivässä kävellessä, kun poika nukkuu ja koirallakin tuntui olevan kivaa.

Nyt ensi viikolle vähän lisää sitä lihaskuntotreeniä ja kävelyä ja pari koiralenkkiä ja kyllä se siitä. Ennen joulua siis ollaan ainakin alle sen 80 kilon ja jos edes haluaa miettiä sitä toisen lapsen hankkimista, niin oikeastaan vuoden vaihteeseen mennessä olisi pitänyt saada pois toinen 5 kiloa tai sinnepäin. Mutta mietitään niitä nyt sitten myöhemmin ja nautitaan tästäkin. Konkreettinen tulos, hyvä minä!

Kantoreppuvaelluksia

Ehkä itselleni yksi yllättävämmistä seikoista äitiysloman vieton suhteen oli se, kun Pikku-Ukkoa voinutkaan tunkea niihin rattaisiin ja lähteä kävelemään aina kun haluaa. Ja minä kun olin ajatellut näyttää pojalle koko maailman sieltä kärryistä käsin. Silloin kun pojan rähjäkohtaukset kärryttelyn suhteen yltyivät jossain kohti tosi pahoiksi ehdin jopa jo ajatella, että näinköhän ikinä pääsen sen kanssa mihinkään kunnolla ulos. Onneksi kantoreppuilun kanssa on meillä ollut pykälää parempi tuuri, ainakin jos reppuilut on onnistunut ajoittamaan päiväuniaikaan ja älynnyt pysyä koko ajan liikkeessä. Näillä ehdoilla olen ehtinyt tehdä jo kolme kahden ja puolen tunnin ihanaa metsävaellusta poika kannossa! Enempää ei meikäläisen kunnolla tuota pojanjässikkää kannetakaan ennen uuvahdusta, joten ihan sopivalta on tuntunut nuo minivaellukset.

Mökin vierestä löytyi ykskaks aivan ihana koski sieltä kaiken metsikön keskeltä. Ja majavien tekemä valtava pato, joka on hukuttanut metsää alleen ihan kunnolla. Kun poika vähän kasvaa tehdään retki padolle uudestaan, varmaan pienemmänkin ihmisen mielestä majavien hampaidenjäljet katkotuissa puunrungoissa ovat yhtä jännittäviä kuin aikuisenkin mielestä.

Koira on toipilaana tämän kuukauden selkäongelmien vuoksi, mutta rauhallista liikuntaa luonnossa sekin saa harrastaa ja nauttii sydämensä pohjasta näistä metsävaelluksista. No saattaa olla, että pehmeät sammaleet ihan vähän vaan houkuttelevat sitä sinkoilemaan ympäriinsä, vaikka ehdottomasti ei saisi, mutta kuitenkin. Olen koittanut sallia sille omia pieniä iloja, kun se tuntuu vähän apealta sairauden myötä.

Eilen oltiin Espoon Pirttimäen ulkoilualueella sienessä. Ihanaa, että lähelläkin on noin kaunista luontoa ja vaikka koivunlehtien kirjomasta maasta oli aika vaikea löytää niitä suppilovahveroita ja kantorepun kanssa en itse pysty poimimaan kuin vain osoittelemaan muulle porukalle, oli reissu hauska (ainakin siihen asti, kunnes Pikku-Ukko suvaitsi herätä ja heittää skitsokohtauksen. Tyyntyi kyllä heti kun pääsi pois Manducasta ;)

Minä katson maisemaa ja mietin, että missä välissä tuli syksy? En ymmärrä, miten nyt ollaan jo lokakuussa, kun omassa mielessäni äitiysloman alun huhtikuu oli tässä ihan vasta hetki sitten. Kai se pitää uskoa, kun lehdet tippuvat puista ja sumu valtaa meidän mökin. Mutta aion (Pikku-Ukon sallimissa rajoissa) jatkaa syksystä ja luonnosta nautiskelua, koska se tekee ihmiselle oikeasti tosi hyvää olla vähän metsässä ja ihan vaan hengittää. Ihanaa, että sinne pääsee!

 ja

Raskauskiloprojekti vko 9: no jotain edistystä, vaikkei vielä kiloissa

Eilen vaaka näytti 83,1kg. Se ei ole edistystä oikeastaan, koska jo kuukausi takaperin vaaka näytti samaa, mutta toisaalta vaaka on tässä välissä näyttänyt kyllä enemmänkin, joten hyvä että ollaan edes tuossa luvussa. Ja onhan se edelleen sen 3,5 kiloa vähemmän kun sairaalasta kotiintullessa, vaikka laihalta lohdulta se tuntuukin. Cokista en ole juonut, enkä syönyt suklaata, kesäkuuman jälkeen pääsin eroon jäätelöstäkin. Mutta sitten tuli pähkinät - ja laivalla ihan jäätävät annoskoot. Pöh. Näemmä kun yhdestä epäterveellisestä pääsen eroon, niin keksin jostain heti seuraavan.

Mutta kyllä edistystäkin on tapahtunut. Isäntä sai työpaikan lääkärintarkastuksessa kehotuksen elää kolesterolin suhteen varovaisemmin ja niinpä vaihdoimme maidot ja juustot vähärasvaisiin ja yllätyksekseni Jii jopa itse ehdotti, että voitaisiin olla ilman punaista lihaa lokakuu. Tärkeimpänä kehityksenä kuitenkin pidän sitä, että olen jaksanut liikkua taas enemmän. Vatsatanssin lisäksi olen nyt käynyt ainakin parilla lenkillä viikossa, parina viikonloppuna ollaan käyty Pikku-Ukon kanssa vaeltamassa kantorepun kanssa. Kärryttelyäkin olisi kiva lisätä ohjelmistoon, mutta kun poika ei suostu niissä makaamaan kuin rajallisia pätkiä. Yritys silti jatkuu.

Joten vaikka kilot eivät vielä olekaan karisseet, on olo tosi paljon terveempi ja peilistä kyllä vähän näkyy jo kaventumistakin rintojen alta. Mahamakkara tosi pitää pintaansa, mutta jotenkin jaksan vielä uskoa siihen, että ensi vuonna kyllä sekin on kadotettu. Ensimmäinen välitavoite on joulu, jolloin aion olla alle 80 kiloa. Siihen on 11,5 viikkoa, joten ihan hyvin saavutettavissa pitäisi olla, vaikka kuinka sataisi kinokset enkä pääsisi juoksemaan.

Ensimmäiset juoksuaskeleet

Kylläpä tuntuu hyvältä! Tällä viikolla nimittäin gynekologikäynnin huojentamana uskaltauduin vihdoin tekemään sitä, mitä on mieli tehnyt jo pitkään: juoksemaan. Silloin edellisen kerran, kun hommasin itseni terveellisten elämäntapojen polulle ja sain painoakin kunnolla alas, kipinä muutokseen tuli juuri siitä, kun sain lenkkitossut alle ja ulos juoksemaan. Toivon, että kuntoprojekti jatkuu paremmalla tiellä nyt, kun olen todistanut taas itselleni, että kaikesta synnytyksestä ja sen toipumisprojekteista huolimatta mun kroppani pystyy ja jaksaa edelleen juosta.

Vaikka eihän nyt puhuta mistään isoista matkoista. Ekan lenkin heitin flunssatoipilaana ja juoksin vajaan neljän kilsan pätkästä ehkä puolet - tyyliin 50 metriä juoksua ja 50 metriä kävelyä. Tosi paljon piti kiinnittää huomiota lantion oikeaan asentoon ja siihen, että tietoisesti vähän piti lantionpohjanlihaksilla vastaan. Mutta ehkä vatsatanssi tai muu lantionpohjajumppa on sitten auttanut, koska ei se juoksu ja tärähdykset enää tuntuneetkaan siltä, että sisuskalut haluiaisi tunkea joka askeleella ulos. Pidin huolta, että joka kerran kun alkoi tuntua pahalta, huilasin kävelemällä. Välillä sitä jaksoi pidempiä ja välillä lyhyempiä pätkiä, mutta lenkki päästiin loppuun ja olo oli ihan mieletön! Koirakin tuijotti kotona emäntää, että wautsi sehän liikkuu taas ja sekös tuntui hyvältä :)

Eilen ennen Tukholmaan lähtöä pistin uudestaan lenkkarit jalkaan ja ajattelin, että nyt sitten kokeilen kunnolla, kuinka pitkään pystyn juoksemaan putkeen. Ja yllätyksekseni 4,5 kilsan lenkki hoitui kokonaan juoksulla. Olkoonkin, että tahti oli aivan naurettavan hidas ja yritin pitää askelluksen tosi lähellä maata vaimentaakseni tärähdyksiä - ja niitä lantionpohjanlihaksia piti jännittää edelliskertaa enemmän. Selvästi huomasi, että kunto on aika nolla ja jopa se edellinen juoksulenkki painoi, mutta kaikesta huolimatta jalat yhtäkkiä vaan kantoivat juosten ihan kotiin asti. Ihan mieletön fiilis!

Kyllä varmaan olisi vähän aiemminkin voinut sitten uskaltautua kokeilemaan tuota, mutta jotenkin tässä ilonhuumassa  ei haittaa vaikka siihen se kolme ja puoli kuukautta menikin. Nyt homma sujuu taas ja kun tälleen varovaisesti aloittelee, niin meidän selkävammainen koirakin pysyy tahdissa mukana ja kuntoutuu samalla. Ehkä sitä voisi jossain kohti koittaa vähän juosta rattaidenkin kanssa, mutta kun mentiin ottamaan sellainen kauppakeskusmalli, eli pienet ja kääntyvät pyörät edessä, niin en tiedä taipuuko ne siihen hommaan. Talvihan tässä on jokatapauksessa tulossa eteen, joten ehkä ihan sama. Mutta mulla on nyt älytön vapauden fiilis, kun tietää taas että juoksemaan pääsee. Jiikin oli niin iloinen mun ilostani, että lupasi hoitaa Pikku-Ukkoa vuorojensa välissä niin, että pääsisin ainakin pari kolme lenkkiä viikossa tekemään. Jes!

Raskauskiloprojekti, vko 5: Voi vitsit mä inhoan näitä vatsamakkaroita

Viikon saldo: +0,5 kg. Voi jehna. Vaikka juujuu, hyvä tahtihan tässä on ollut kun kerran kuudessa viikossa on just se sallittu kolme kiloa mennyt. Silti tosi epämotivoivaa aina nähdä pluslukuja mittarissa...

Viime viikosta puolet siis oltiin mökillä ja siellä on helppo unohtaa, että mitään projektia onkaan käynnissä ja välillä kyllä tekisi todella mieli unohtaa muutenkin koko kiloremppa. Mutta kummasti saa motivaatiota lisää, kun käy oikein hyvässä valaistuksessa hyllyttämässä vatsamakkaroitaan jättikokoisista peileistä kuten minä taas eilen vatsatanssissa. Mentiin kaverin kanssa oikein erikseen tällä kertaa vaativammalle tunnille ja siellä todella piti osata hytkyttää itseään jos johonkin suuntaan (ja yleensä vielä vispata jotain toista osaa  ihan toiseen suuntaan). Olin vielä laittanut valkoisen paidan, josta kaikki näkyi erityiskivasti läpi, voi huokaus. Hyvää muistutusta siis, että vielä on syytä jatkaa terveempien elämäntapojen kanssa. Varsinkin kun vieressä humppaa kaveri, joka sai vain kuukautta ennen minua oman lapsensa ja jonka kroppa ei todella ole enää yhtään mallia valas. Joka viikko mä yllätyn ihan yhtä paljon siitä, että multa puuttuu koko vyötärö. Edestä katsoen sitä ei ehkä koskaan ole ollutkaan, mutta sivusta pitäisi jotain näkyä, varsinkin kun ne rinnat ovat paisuneet monta kokoluokkaa isommiksi. Vaan kun ei ole, niin ei ole.

No, itse projektin suhteen viikko meni ihan ookoosti, joten selvää syytä ylöspäin kivunneille luvuille ei ole. Ennen mökille lähtöä jaksoin tehdä kivasti lihaskuntoa ja pojan kanssa tuli käveltyäkin sellaista normimatkaa kun käytti julkisia ja kävi vähän kauempana kaupoilla. Mökillä ei ole sen vertaa lattiapinta-alaa, että olisi kivaa mitään lankkuja vääntää, joten kaikki se kyllä jäi. Ostin vielä karkkiakin kaksi 180g pussia, ihan vaan ettei veneillessä tai muuten muiden ruoka-aikoja odotellessa iskisi känkkäränkkä. Vähän turhaa kyllä, mutta kun söin vain toisen pussin, niin menköön. Jäätelön kanssa sen sijaan tuli läträttyä tälläkin viikolla ja se harmittaa näin jälkikäteen. Muuten ei sattunut mitään ylilyöntejä vaan huomasin, että homma rupeaa jo vähitellen helpottumaankin.

Olen koittanut projektia tukeakseni lukea vähän lisää sekä imettävien liikunnasta että ravinnosta. Ihan kiinnostava blogi tähän liittyen oli Äitiys liikuttaa, jossa oli mm. tietoa raskauskilojen pudottamisesta (ja vakuutuksia siitä, että kyllä niistä pääsee eroon). Siinä oli kovasti mainostettiin, että helpoimmalla pääsee kun raskauskiloja ei hanki raskausaikana. No joo-o, fiksu varmaan olisikin tehnyt juuri niin, vaan kun en ollut niin fiksu. Että vielä olisi se 15 kiloa siihen ennenmuinoin-painoon ja 9 kiloakin siihen ennen raskautta- tilanteeseen. Lisäksi kirjoituksessa näsäviisasteltiin ihan alussa sillä,  että muka jotenkin yleisesti olisi ookoo saada niitä raskauskiloja (no tänä Hollywood-äitien "Saavutti vanhat mitat 3 päivässä -aikana mielestäni kyllä ei ole) tai herkutella imetysaikana itseään ihan turvoksiin vain koska imettäessä saa (kyllä ainakin meikäläinen raskaana ollessakin tiesin, että se oli typerää vaan kun kauheasti teki mieli eikä mitään muutakaan saanut tehdä), että lapsiperheen arki on säännöllistä ja siinä on sitten helppoa pitää huolta myös näistä terveistä elämäntavoista (ei meillä kyllä mitään säännöllistä ole vielä näkynyt...) ja että yhdessä liikkuminen on kivaa (liikkuminen ylipäätään on musta yleisesti ottaen melko arsesta, krmh). Mutta samaa mieltä kirjoittajan kanssa olen ehdottomasti siitä, että kotoa opitaan terveet elämäntavat esimerkin kautta ja että lapsen ei haluta syövän yhtä huonosti kuin mitä itse syö (tai vihaavan liikuntaa kuten itse tekee), siksikin on hyvä muuttaa omia tapojaan ennen kuin tuo natiainen kasvaa imemään meistä oikein todella niitä omia elämäntapojaan. Lisäksi noukin blogista itselleni muistiin seuraavia: 

• Muista juoda vettä, imetys lisää tarvetta noin litralla päivässä (miten tämä voi jatkuvasti unohtua? Viime viikolla tuli yhtenä päivänä ihan järkyttävän huono olo kun en muistanut...)
• Kala-aterioita pari kertaa viikossa
• Proteiinin lähde jokaiselle aterialle!
• Nestemäisiä, rasvattomia maitovalmisteita tulisi syödä/juoda noin 8dl/vrk. Määrä tuntui minusta aika isolta, sen haluan tarkistaa. Tykkään kyllä maidosta mutta jäätelönkään kanssa en kyllä syö lähimainkaan tuota määrää päivässä.
• Korkeatehoisella intervallitreenillä saa kivasti rasvanpolttoa käyntiin, mutta imettävälle ei suositella kovin kovatehoista treeniä koska se voi vaikuttaa maidontuotantoon. Ylämäet vaunujen kanssa kannattaa silti hyödyntää

Lisäksi blogista oli linkki Imetystukilistalle, Kansanterveyslaitoksen professorin Terttu Vartiaisen kommenttiin liittyen imettäjän painonpudotukseen. Lyhyesti: Kroppaan päässeet ympäristömyrkyt jakaantuvat tasan kaikkialle kehon rasvaan ja laihdutus vapauttaa näitä verenkiertoon ja sitä kautta äidinmaitoon. Kuitenkaan hänenkään mielestä noin puolen kilon pudotustahti viikossa ei ole vaarallista lapselle. Jotain hyvää siis meikäläisen maltillisesta tahdista vaikka kyllähänn tää jojoilu varmaan vähän huono juttu kuitenkin on. 

Uskallan siis jatkaa projektiani hyvillä mielin. Tällä viikolla keskityn vielä enemmän syömiseen ja kuntoilun lisäämiseen. Jäätelö saa edelleen olla pannassa, jos ei muusta syystä niin siksi koska en onnistunut sen osalta tällä viikolla juuri ollenkaan. Löysyin juuri tosi mielenkiintoiden iPad-appin nimeltä You are your own gym, se tulee kokeiluun nyt ja siitä ehkä lisää ensi viikolla.

Raskauskiloprojekti vko 4: -1kg ja sisäistä motivaatiota

Vihdoin taas oikeaa vaa'alla mitattavaa kehitystä, jihuu! Ilmeisesti lineaarinen painonpudotus ei ole mun juttuni, mutta näemmä kolmen viikon välein vaaka suvaitsee näyttämään miinuslukuja ja nyt ollaan hienosti painossa 83,3kg - yhteensä projektin aikana siis tullut 3,3 kg pudotusta. Ihan hyvää tahtia ajatellen siis, että kuitenkin imetän ja pikkuisen varovaisempi pitää olla, ettei poika kärsi äidin tempomisista.. Ja hyväkin ottaa hitaammin, ne tulokset kun usein kestävät. Aion kyllä silti juhlia urakalla, kun paino joskus syksyllä ei ole enää 8-alkuinen, hirvittää miten päästinkään itseni painamaan ihan niin paljon.

Roti pysyi siis tällä viikolla paljon paremmin, vaikka viikkoon mahtui niitä Paskoja Päiviä oikein urakalla, osasta fiiliksiä tänne kirjoitinkin, osasta ei edes pystynyt kun jurppi niin. Cocis ja suklaa jäivät syömättä ja jäätelöönkin sorruin vain sen päivän iltana, jolloin ensin nukuin yöllä neljä tuntia, hoidin jotenkin koiran eläinlääkäriin aamusta ja kuuntelin illan Pikku-Ukon karjuntaa. Olin ne jätskit kyllä ansainnut...                                                                                                          

Viikko starttasi siis liikunnan osalta vatsatanssilla ja jotenkin siitä innostuneena jaksoin aloittaa vihdoin ne lihaskunnot. Selailin kyllä Anneli Päivänsaran Liikunnallisen äidin käsikirjaa läpi viikon ja katsoin sieltä vinkkejä lapsen kanssa jumppaamiseen, mutta jotenkin pojan kanssa ei tullut sellaista hetkeä, että olisin halunnut ottaa sen mukaan touhuihin, sen verran heikossa kunnossa lihakset ovat ja kun en liikunnallisesti ole mikään luonnonlahjakas tarvitsen usein aika paljon aikaa siihen, että funtsin miten liikkeet pitää tehdä oikein. Joten tein sitten useampana päivänä vatsa-, kylki-  ja selkälankkuja, selkälihaksia, naisten punnerruksia ja dippejä. Venyttelinkin jopa vähän (mutta ihan liian vähän). Teki silti hyvää tehdä lihaskuntoa ja tuntea taas miltä lihaksissa tuntuu kun ne ovat tehneet kunnolla töitä. Vaikken vielä jaksakaan tehdä juuri mitään liikkeitä kovin paljoa, jo yhdessä viikossa huomasi, miten paljon enemmän sitä jaksaa jo sillä harjoittelumäärällä. Joten ensi viikolle tavoitteena on varovaisesti kasvattaa noita liikuntamääriä. Ja sitä aerobista, joka jäi paitsiolle lähes kokonaan kaoottisten päivien vuoksi.

Suunta on siis oikein päin ja tästä on hyvä jatkaa taas uuteen kuntoiluviikkoon. Päätin, että sen kunniaksi luovun vihdoin raskausfarkuistani, jotka sain kaveriltani ja jotka isoimmillanikin olivat väljät. Nyt ne roikkuvat päällä ja olo niissä on hyvin ei-upea. Niissä on vielä reikäkin resorissa kaiken muun hyvän lisäksi, joudun aina nykimään paitaa alas ettei se näkyisi. Äiti sanoi, että jokaisen naisen pitää saada kokea olevansa upea ja naisellinen, aina. Minä teen sen nyt hommaamalla jostain itselleni pöksyt, jotka on mitoitettu nykykoon mukaan.

Suurimman pudottajan (Biggest Loser) kaudenpäätösjaksoja on myös nähtävillä, joten lisään omaa motivaatiota katsomalla heidän onnistumisiaan. Vaikka lähipiiristäkin löytyy esimerkkejä siitä, että kyllä tää terveellisemmistä liikuntatavoista kiinni ottaminen onnistuu, esim. oma isä aloitti kuntoilun reilusti yli viisikymppisenä ja on nyt yli 20 kiloa kapeampi urheiluhullu. Pitää vain muistaa, että vaikka nyt ei niitä tuloksia voikaan repiä nopeasti, niin hyvää kehitystä tapahtuu koko ajan. Isän sanoin, pitää koittaa opetella nauttimaan myös siitä matkasta, muuten ei onnistu.

Vatsatanssitunnelmia ja oma kehonkuva

Eilen oli ensimmäinen vatsatanssitunti ja oli kyllä huippukivaa! Olen joskus kaverin polttareissa käynyt aiemminkin ja ihan yhtä vaikeaa oli kuin silloin, lonkanpudotukset ja käärmekädet ja ylä ja alakropan erottamiset. Mutta tuntiin ei tarvinut ajatella kakkavaippoja ja sitä kuinka karsea siivo täällä sisällä on tai sitä kuinka vähän sitä jaksaa omaa rakasta pientä aktivoida kun mieluummin toivois, että se vaan ottais sairaan pitkät päikkärit just nyt. Jii meni kiltisti kaverin miehen kanssa kärryttelemään siksi aikaa ja lupasi mennä vuorojensa puitteissa jatkossakin, joten jouluun asti pitäisi voida ainakin käydä tuolla tunnilla.

Teki niin hyvää sekä hakea liikettä selvästi tosi huonoon kuntoon päässeeseen kroppaan ja tehdä se vielä tanssityylillä, joka oikein korostaa naisellisuutta, läskeistä huolimatta. Tajusin, että pitää oikeasti alkaa panostaa kuntoon pääsyn lisäksi siihen, että alkaa taas tuntua naiselliselta. Se on pikkasen päässyt unohtumaan tässä vatsakummun, turvotusten ja ummetuksien ynnä muiden ilmestyttyä.. On kiva, että rinnat olivat hetken ihan vaan koriste ja liikkeen aksentti eikä Pikku-Ukon lisäke. Ja että kaikki läskit olivat hetken kivalla tavalla liikkeessä eivätkä vaan tiellä.

Mutta on jännää, kun sulkee silmät ja muistaa liikkeen ja sitä tekevän kropan. Ja kun avaa silmät ja katsoo peilistä, ei näe sitä mitä pitäisi, omaa kroppaansa. Eikä tämä lainakroppa jaksa sitä mitä pitäisi, vaikka ennen jaksoi ja pystyi. No, käsien yhdistäminen jalkoihin tökki kuten ennenkin, joten se oli sentään tuttua ;) Tajusin kuitenkin siinä omia haparoivia liikkeitä tuijottaessa, että mun ongelma näiden kilojen kanssa ei siis ole itse paino, vaan se etten löydä itseäni tämän kropan sisältä. En näe sitä, kun katson peiliin, en tunne sitä kun liikun. Tai kun kosketan Jiitä. Jossain kohti tätä raskautta hukkasin sen, ja aloin olemaan pelkkä Raskaana Oleva Nainen samoin kuin nyt olen Synnyttänyt Nainen ja Äiti. Haluan olla minä taas. Loppujen lopuksi kai siis päänsisäinenkin ongelma.

Muistelen sitä, kun ennen Jiin ilmestymistä elämääni ensimmäistä kertaa tsemppasin itseni tosi hyvään kuntoon. Se alkoi yhdestä ahdistuksesta, jota lähdin ensimmäistä kertaa lapsuuden purkamaan lenkkipolulle. Ja tavoitin siinä muistoja siitä kymmenvuotiaasta, joka vielä tykkäsi liikkumisesta (ja itsestään). Jatkoin juoksua, ensin toisen päivän, sitten kolmannen, viikon, kuukauden ja siitä se sitten lähti. Siinä juostessa löysin sisältäni taas itseni ja nautin siitä, että pystyin liikkumaan enemmän, että tunsin sen yhä paremmin ja saatoin vihdoin luottaa siihen. Sitten vaihdoin töitä, ahdistuin kaiken kiireen alle, uuvuin vähän (oikeasti aika paljon), tsemppasin itseni ylös uupumuksesta, mutta koskaan ei energia palannut enää sille tasolle, että olisin jaksanut enää kunnolla liikkua. Ja sitten tulinkin jo raskaaksi ja puolet siitä vietin liikkumatta, etten vaan olisi tehnyt istukalle ja sitä kautta lapselle mitään vahinkoa. Sanomattakin selvää, että luottamus kroppaan katosi samalla hetkellä. Loppuraskaudesta toivoin siitäkn vähän ja synnytyksen jälkeen olin taas ihan euforinen, mutta suhteessa äitiyteen, en niinkään naiseuteen. Varsinkaan kun tajusin, kauanko minulla kestäisi toipua ennalleen (jos se ylipäätään on koskaan mahdollista näistä lähtökohdista).

Joten tässä sitä nyt ollaan. Olen hirvittävän innostunut tuon tanssitunnin jälkeen. Ja samalla todella hämmentynyt siitä, mitä minun nyt pitäisi itseni kanssa tehdä. Kilojen karkotus on yksi asia, mutta ennen kaikkea haluan takaisin  sen ylpeyden ja luottamuksen kehooni. Viimeksi se tuli juoksemalla, mutta nyt ihan aikuisten oikeasti se ei ole näillä heikoilla lantionpohjan lihaksilla mikään vaihtoehto. Ne pitää saada ensin kuntoon. Mutta jotain pitäisi tehdä jo nyt tällekin. Aikaa ei ihan hirveästi niiden kakkavaippojen keskellä ole, eikä mahdollisuuksia ravata hienoissa jumpissa - tuo yksi tunti viikossakin voi joinain viikkoina olla liikaa.

Haluan silti uskoa, että tässäkin asian tajuaminen on ensimmäinen askel tiellä sen ratkaisuun. Kyllä tämä jotenkin tästä.

Laittaisin nää lantionpohjalihakset vaihtoon just nyt, kiitos!

Oikeasti, itken ihan kohta näiden mun lantionpohjalihasten kanssa. En tiedä kuinka huonossa kunnossa sitten ne olivat ennen synnytystä, mutta voi morjens - nyt niistä ei oo kerrassaan mihinkään.  Heti synnytyksen jälkeen ajattelin vaan, että joo tää varmaan vaan on tällaista ja palautuu kohta. Nyt yli kaksi kuukautta synnytyksestä alkaa hiljalleen tajuta, että ei perkl, nää on just nyt tässä tilassa eikä tästä mitenkään automaagisesti ole mihinkään kehittymässä.

Miksi sitten ne potuttavat juuri nyt niin paljon? No koska en voi juosta, koska tärähdykset tuntuvat oikeasti siltä kun koko suolisto yrittäisi emättimen kautta ulos, seuroissa on kiusallista olla kun ei tiedä satavarmaksi pystyykö sitä tarvittaessa pidättämään pierua ja pissalla pitää käydä nyt tiheämmin kuin edes raskausaikana, koska esimerkiksi aivastuksen tullen ei myöskään voi olla varma siitä, ettei sinne jotain samalla lirahda. Lyhyesti; mulla on ihan supernaisellinen ja viehättävä olo nykyään. Juoksu mua itkettää jo ihan senkin vuoksi, että se muinoin oli liikuntalajeista parhaiten sopiva, mulla on sopivan pitkät koivet jotta homma kulki ja siinä tossujen niellessä kilometrejä tuli usein upean euforinen olo ja siinä samalla tuli ratkottua elämän pieniä ja vähän isompiakin probleemeja ihan huomaamatta ja turhia analysoimatta.

Tilanne oikein kärjistyi, kun luin kaverin Facebook-merkintää. He saivat lapsen viisi viikkoa meidän jälkeen ja tyttö oli jo nyt käynyt vetäisemässä puolen tunnin lenkin. Ja väitti sen päälle itseään rapakuntoiseksi. Tällä hetkellä itsellä on vähän sellainen olo, että voisin antaa aika paljon siitä että mun lantionpohjanlihakset antais mun ottaa edes viittä peräkkäistä juoksuaskelta ja siksi puolen tunnin juoksu kuulostaa täysin utopistiselta. Kuuntelin koiran kanssa lenkillä ollessa ohi juoksevan pariskunnan keskustelua, jossa toinen marmatti ilmeisesti MM-kisojen innoittamana, että miksi kilpakävely edes on mikään laji, että miksi ei voi vain juosta jos haluaa mennä kovaa. Teki mieli kilpakävellä heidät kiinni ja käydä kirkumassa, että hemmetti ne esimerkiksi kävelee, jotka ei muuta voi. Itse kun olin koko lenkin yrittänyt nimenomaan tehostaa menoa liikuttamalla lantiota enemmän ja lisäämällä nopeutta, juurikin kilpakävelymäisesti...

Olen koittanut tehdä päivittäin niitä lantionpohjaliikkeitä ja melkein siinä onnistunutkin, mutta kun tilanne ei ole merkittävästi synnytyksen jälkeen vielä parantunut, tilasin tässä taannoin itselleni myös  geishakuulat siinä toivossa, että niillä hommaan saisi vähän lisää tehoja. Kuulemma kuudessa viikossa pitäisi jotain tuloksia jo tuntuakin. Tosin ekalla kokeilulla tuli jo järkytys siitä, miten erilaiselle kaikki tuolla alakerrassa tuntuu, mutta kaipa se siitä alkaa harjoituksen myötä suttaantua. Otetaan nyt sitten tavoitteeksi vaikka se, että voisin juosta pikkulenkkejä jouluun mennessä. Niin tai näin, töitä on pakko ruveta tekemään, koska tämänhetkinen tilanne ottaa elämänlaadun kannalta vaan ihan liikaa pannuun. Mietin, miten helppoa oli raskausaikana ajatella, että en se minä kuitenkaan ole, josta ne varoittelee ja jolle tulee kaikkia näitä kiusallisia oireita. Touché…

Raskauskiloprojekti, viikko 1: - 2 kg

Ensimmäinen viikko takana ja oon niin ylpeä ittestäni. Mun alun tavoite oli siis vain jättää Coca-Cola ja suklaa pois. Ja kertaakaan en sortunut, en edes eilisissä häissä. Ja oudosti kun saa pidettyä itsekuria yhdessä jutussa, se kääntyy positiiviseksi jutuksi muuallakin ja viime viikolla sain panostettua aamu- ja välipaloihin ja syötyä vähän terveellisemmin niidenkin osalta. Tämä ei estänyt mua vetämästä viikon aikana useampaa annosta jätskiä, yhtä brownieta tai hääkakkua, mutta tarkoitushan ei ollutkaan ottaa mitään tiukkaa linjaa vaan pysyä noissa kahdessa kielletyssä ja muuten nauttia olosta, mutta pykälää terveellisemmin. Ihan hyväkin ilmeisesti, että vedin, koska tuo -2kg:kin on jo vähän liian kova alkutahti, mieluummin tähtäisin sellaiseen puoli kiloa viikossa -tahtiin, jolloin vaikutukset äidinmaidon laatuunkin varmaan jäisivät hyvin pieniksi. Mutta ehkä tämä nyt oli sellainen alkuryhdistäytymisen jälkeinen alkuspurtti ja muuttuihan sääkin viileämmäksi, joten osin tuo voi olla ihan turvotuksenkin poistumista.

Olen etsinyt sopivaa treeniohjelmaa ja kaverilla ollessani selasin uutta Kauneus&Terveys -lehteä. Siinä silmiin osui oman kropan painolla tehtäviä harjoituksia, joita ajattelin yrittää ottaa osaksi tämän viikon ohjelmaa. Ohjelma menee about näin:

• Burbees x 15 (hyppy - punnerrusasentoon - hyppy)
• Jalannosto lankkuasennossa x 20 
• Kyynerpääkiipeily x 20
• Kyykkyhyppy x 20 
• Punnerrus

Koska hypyt ei ainakaan vielä meikäläisen olemattomilla lantionpohjalihaksilla onnistu, pitää katsoa miten tuota muokkaa niiden osalta. Ainakaan noita burbeeseja ei vielä vatsalihaksien olemattomuuden vuoksi pysty tekemään kunnolla, mutta muuten tuossa on ainakin paljon hyvää, mistä lähteä liikkelle..

Ruokapuolelle en nyt ota mitään uutta, kun tuossakin on vielä tekemistä. Ehkä kalaa voisi koittaa syödä vähän enemmän. 84,6 kiloa on siis elopaino nyt ja ensi maanantaina seuraava punnitus. Matka kohti 75 kilon välitavoitetta voi alkaa :) Jos lasketaan puoli kiloa viikossa -tahtia, niin siinä pitäisi olla tammikuussa tai sanotaan vaikka viimeistään ennen vanhempainvapaiden päättymistä ensi maaliskuussa. Ainakin hyvä alku projektille tuli jo tässä!

Vesi on raskaana olevan paras kaveri

Oikeasti, vesi on ihan paras juttu. No senkin takia tietty, että pitää meidät ihmisinä toiminnassa, mutta olen myös muuten tullut nyt vasta raskaana siihen lopputulemaan, että vesi on kyllä erittäin jees.

Ensinnäkin: oikeasti mikään ei tehoa siihen himputan turvotukseen niin kuin säännöllinen veden juonti. Huomaa kyllä heti, kun jättää juomatta. Ja suihkut tuntuvat ihanalle, kun lämmin vesi valuu mahan yli ja rentouttaa kunnolla (toivottavasti myös silloin, kun synnytys käynnistyy...)

Mutta kaikista ihanimmalle tuntuu tällä hetkellä uiminen. Mä en edes ennen ole ollut mikään himouimari, hyvä kun kerran vuoteen olen saanut uimahallille raahauduttua, mitä nyt Jiin kanssa sympatiakurssille väänsin itseni, kun katsoin että aikuisen miehen pitää osata mökkirannassa uida muutakin kuin koiraa. Nyt osataan molemmat, tosin mun voimat ei perhoseen riitä eikä kroolikaan tunnu omalta, vaikka teoriassa sujuukin.

Mutta se rintauinti tai sammakko, se on ihanaa. Oon käynyt nyt pari viikkoa melkein joka toinen päivä uimassa ja kyllä tekee hyvää! Ja varsinkin nyt kun selkä muuten kiukuttelee ja kaikki liikkuminen kävelystä lähtien on yhtä töksähdystä ja läähätystä, on sammakossa se lähtöliuku (jos saa vielä ponnistaa seinästä) kaikkein paras kokemus. Sitä sukeltaa ja on veden ympärillä eikä tätä himpuran mahaa edes huomaa. Ja sitä hengittää hyvin ja tasaisesti. Parasta on, kun on uinut jo 700 metriä tai niillämain, kun kroppa on oikeasti pehmeä, joustava ja kaikki liike vain soljuu. Sitä menee vaan kierros toisensa perään ja nauttii siitä, kun joka liike on niin helpon ja kevyen tuntuista (tai saa siinä lihakset tehdä työtä, mutta se painottomuuden tunne on parhautta!). Harmi vaan, että lähiuimahalli menee puolentoista viikon päästä remonttiin, joten pitää uida nyt varastoon niin paljon kuin jaksaa.

Apropoo, jossain synnytysoppaassa kehoitettiin "sukeltamaan" jokaiseen supistukseen. Pitääkin katsoa, mitä se tarkalleen ottaen oli. Kaikkea sitä altaassa miettiikin. Tänään mietin tuota ja euriborkorkoja. Näppärää...