Ehkä itselleni yksi yllättävämmistä seikoista äitiysloman vieton suhteen oli se, kun Pikku-Ukkoa voinutkaan tunkea niihin rattaisiin ja lähteä kävelemään aina kun haluaa. Ja minä kun olin ajatellut näyttää pojalle koko maailman sieltä kärryistä käsin. Silloin kun pojan rähjäkohtaukset kärryttelyn suhteen yltyivät jossain kohti tosi pahoiksi ehdin jopa jo ajatella, että näinköhän ikinä pääsen sen kanssa mihinkään kunnolla ulos. Onneksi kantoreppuilun kanssa on meillä ollut pykälää parempi tuuri, ainakin jos reppuilut on onnistunut ajoittamaan päiväuniaikaan ja älynnyt pysyä koko ajan liikkeessä. Näillä ehdoilla olen ehtinyt tehdä jo kolme kahden ja puolen tunnin ihanaa metsävaellusta poika kannossa! Enempää ei meikäläisen kunnolla tuota pojanjässikkää kannetakaan ennen uuvahdusta, joten ihan sopivalta on tuntunut nuo minivaellukset.
Mökin vierestä löytyi ykskaks aivan ihana koski sieltä kaiken metsikön keskeltä. Ja majavien tekemä valtava pato, joka on hukuttanut metsää alleen ihan kunnolla. Kun poika vähän kasvaa tehdään retki padolle uudestaan, varmaan pienemmänkin ihmisen mielestä majavien hampaidenjäljet katkotuissa puunrungoissa ovat yhtä jännittäviä kuin aikuisenkin mielestä.
Koira on toipilaana tämän kuukauden selkäongelmien vuoksi, mutta rauhallista liikuntaa luonnossa sekin saa harrastaa ja nauttii sydämensä pohjasta näistä metsävaelluksista. No saattaa olla, että pehmeät sammaleet ihan vähän vaan houkuttelevat sitä sinkoilemaan ympäriinsä, vaikka ehdottomasti ei saisi, mutta kuitenkin. Olen koittanut sallia sille omia pieniä iloja, kun se tuntuu vähän apealta sairauden myötä.
Eilen oltiin Espoon Pirttimäen ulkoilualueella sienessä. Ihanaa, että lähelläkin on noin kaunista luontoa ja vaikka koivunlehtien kirjomasta maasta oli aika vaikea löytää niitä suppilovahveroita ja kantorepun kanssa en itse pysty poimimaan kuin vain osoittelemaan muulle porukalle, oli reissu hauska (ainakin siihen asti, kunnes Pikku-Ukko suvaitsi herätä ja heittää skitsokohtauksen. Tyyntyi kyllä heti kun pääsi pois Manducasta ;)
Minä katson maisemaa ja mietin, että missä välissä tuli syksy? En ymmärrä, miten nyt ollaan jo lokakuussa, kun omassa mielessäni äitiysloman alun huhtikuu oli tässä ihan vasta hetki sitten. Kai se pitää uskoa, kun lehdet tippuvat puista ja sumu valtaa meidän mökin. Mutta aion (Pikku-Ukon sallimissa rajoissa) jatkaa syksystä ja luonnosta nautiskelua, koska se tekee ihmiselle oikeasti tosi hyvää olla vähän metsässä ja ihan vaan hengittää. Ihanaa, että sinne pääsee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti