Noniin, nyt on ainakin siivottu. Kämpän vara-avain on haettyu anoppilasta, vaatteet on katsottu valmiiksi, ja kengät odottavat pussissa. Tuttipullot odottavat jo, toinen vettä ja toinen maitoa varten. Tutti löytyy paikaltaan, samoin sopivat talvivaatteet kärryttelyyn. Minun pieni iso Pikku-Ukkoni on jäämässä hoitoon ensimmäistä kertaa, noin niin kuin pidemmäksi aikaa. Tai no, kuudeksi tunniksi, mutta sekin tuntuu valtavan pitkältä ajalta. Meillä on tänään kuoron keikka ja äänenavauksineen, mikityksineen, esiintymisine ja matkoineen olen poissa tosiaan melkein sen kuusi tuntia. Siis jos kaikki menee hyvin.
Mamma on tulossa hoitamaan ja toivon, että kaikki menee oikein kivasti. Pikku-Ukko kun tuntuu kovasti tykkäävän Mammastaan ja Mammalla on kokemusta pienistä lapsista jo ihan ammattinsakin puolesta. Silti, poikaa ei ole pitkään aikaan syötetty pullosta ja vaikka vettä se juo ihan sujuvasti niin ainahan siinä voi olla jotain. Päiväunirytmi onneksi toimii myös, sekin vähän helpottaa. Vaan kun pieni katastrofinpoikanen on valmiina muhimassa siellä, missä rintaa ei olekaan pelastajana, sen olen itsekin huomannut. Tosin viime aikoina noita tilanteita tulee yhä vähemmän.
Silti jännittää. Olen luvannut pitää puhelinta silleen lähellä, että jos nyt kuitenkin joku järkyttävä kriisi tulisi, niin lähden tulemaan kipinkapin kotiin. On tämä silti vähän katkeransuloista, ensimmäinen hoitokeikka. Ihanaa päästä menemään, mutta nytkö tosiaan tässä jo ollaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti