Ollaan juu molemmat ihan poikki taas, kun Pikku-Ukko järjesti yövalvomisia parit viime yöt (tai meni nukkumaan jo kuudelta, jostain syystä, ja heräs sitten yöllä kunnolla). Ja silloin näemmä saadaan aikaiseksi ihan mahtavia riitoja. Me, jotka riideltiin hyvin vähän yhtään mitään ennen lasta. Tai minä ehkä joo, mutta silleen yksin, koska Jii harvoin viitsi osallistua. Ajat on toiset nyt..
Tiedän, että Jii on väsynyt ja siksi olen ilman mutinoita antanut mennä yksinään mökille ja poikain kanssa iltaa istumaan ja risteilemäänkin. Hyvä vaan, että pääsee välillä pois tästä kuviosta, olen iloinnut siitä, että hänkin on löytänyt jotain kivaa tekemistä - niinhän minäkin olen, vaikka se vähän eri jutuista koostuukin (koiralenkit ja -treenit, vertaistukea muiden mammojen kanssa jauhaessa, kuoro, juoksu, tämä blogi). Mutta nyt vaan pojan huudon jatkuessa ja toisen siihen reagoimatta jättäessä tuli vaan yhtäkkiä niin sellainen olo, että tässä mä venyn ja vanun eikä sitä kukaan arvosta ja nyt mäkin olen ihan kuolemanväsynyt ja mitä hyötyä siitäkin venymisestä sitten oli, kun ei kukaan edes huomaa. Vaikka huomaahan se lapsi ja sehän siinä se tärkeä juttu on. Ja oikeasti huomaa se mieskin. Meiltä vain on jotenkin mystisesti kadonnut niihin kaikkiin huonosti nukuttuihin öihin kyky viestiä selvästi ja sitten aika menee toisen reaktioita ihan väärin tulkitessa ja tehdessä kaiken maailman odotuksia. Oikeasti en yhtään ihmettele, että niin moni pari eroaa juuri tässä pikkulapsiaikana, on tämä semmoinen parisuhdemankeli, jossa väännetään sekä itseä siinä kun yrittää kasvaa kunnon vanhemmaksi tuolle pienelle ja samalla koittaa yhteensovittaa sen toisen aikuisen kanssa arkea niin, että siitä molemmille riittäisi nautittavaa. Kun kaikki on ainakin tämän ensimmäisen lapsen kanssa niin kovin erilaista kuin ennen ja vapausasteita on aika paljon vähemmän.
Minä olin siis koko yön imettänyt poikaa ja Jii yhdet vaipanvaihdot siellä välissä. Jossain väsymyksen aallossa olin ottanut pojan siihen meidän väliin nukkumaan, kun en kertakaikkiaan jaksanut enää imettää pystyasennossa. Pikku-Ukon mielestä aamukuusi oli hyvä aika herätä, kun me oltaisiin oikeasti molemmat Jiin kanssa tarvittu vielä ainakin pari tuntia kunnon unta. Poika alkoi päästellä sitä aamukäninää - ei vielä huutoa tai mitään semmoista, vaan semmoista kasvavaa änkyröintiä josta kuulee, että sitä kiukuttaa kun mitään ei tapahdu vaikka hän on hyvänen aika jo hereillä. Olin jo nousemassa ja nostamassa poikaa pystyasentoon, jossa yleensä käninä loppuu välittömästi. Kun joku pirulainen tuli tuonne mielen takaosaan ja sanoi, että miksi sen muka aina pitää olla minä, joka nousee. Että katsotaan nyt sitten kauanko kestää, jos se en olekaan minä. Meinasi jo oma usko loppua, koska 45 minuuttia kesti, ennen kuin Jiillä meni vihdoin hermo. Pojalla meinasi kyllä mennä vielä aiemmin, se taisi jouduttaa. Minäkin nousin sitten, otin pojan ja menin leikkimatolle sen kanssa, kun näin peilistä, että sinne se mies kippasi taas uudelleen sänkyyn makuuasentoon. Siinä kohti kimpaannuin ja sanoin, että ei sitä noin vain voi odottaa, että minä tätä aina vahdin. Jii väitti ihan vahingossa nukahtaneensa ja meni keittiöön, keitti mulle puurot ja itselleen aivan sairaan kupin kahvia, ja lähti viemään koiraa. Ja oli siellä ihanassa auringonpaisteessa lataamassa seuraavat kaksi tuntia, kun minä kuuntelin pojan kränäilyä kotona!
Siinä kohti kypsytti aika huolella ja kun miestä ei vieläkään kuulunut kotiin, pakkasin pojan vaunuihin ja lähdin kärryttelemään. Ja pistin WhatsAppin kautta aika jäätävää viestintää miehen suuntaan. Puolet lenkistä meni itkua vääntäen ja viestejä paukutellen, ennen kuin molemmat rauhotuttiin sen verran, että pystyttiin ihan soittamaankin ja puhumaan koko homma läpi. Minä selitin ja selitin miten arvottomaksi ja väsyneeksi koin itseni, mies kertoi omat taustansa päivän tapahtumiin, todettiin yhdessä että pakko alkaa puhumaan arjessa enemmän siitä, mikä päässä pyörii. Ettei ihan pienistä asioista ja tulkinnoista alkaisi muodostua ihan vääränlaista kuvaa siitä, mitä toinen ajattelee.
Pyydettiin anteeksi, halattiin, sovittiin että yritetään ensi kerralla vähän paremmin. Yhden hyvinnukutun yön jälkeen se tuntuu taas aika paljon helpommalta. Tai siis kaikki tuntuu. Ei tunnu heti siltä, että on ihan epäonnistunut vaimo ja äiti kun vaan kiukkuaa kotona kaikesta. Ei kai sitä hyvänen aika kukaan haluakaan olla veepää ihan vapaaehtoisesti ja tuntuu tosi pahalta seurata, miten alhaiseksi sitä omakin käytös menee kun tarpeeksi väsymystä tulee mukaan kuvioon. Mutta kun tämä uniongelma ei nyt pariin kuukauteen ole ehkä vielä ratkaistavissa, pitää senkin kanssa nyt vain jotenkin selvitä niin, että arki kuitenkin rullaa ja parisuhde pysyy lämpimänä.
Plussaahan on se, että yhden kunnon riidan jälkeen on monesti ihan tosi paljon paremmalla tolalla koko suhde, kun saa vähän tuulettaa niitä hampaankoloonkin painuneita juttuja. Kyllä se tästä taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti