Luen Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus -kirjaa, josta on löytynyt jo paljon kiinnostavia ajatuksia. Yksi, joka jäi mieleen pyörimään oli vähän niinkuin sivulauseessa mainittu seikka siitä, miten raskauden aikainen stressi vaikuttaa kehittyvään lapseen.
Kirjassa selitettiin, että normaalissa raskaudessa ja imetyksessä esimerkiksi kortisolitasot ovat tavallista alhaisempia. Raskauden aikainen stressi sekoittaa tätä tilaa ja stressihormonit vaikuttavat sikiöön, muuttaen hypotalamus-aivolisäke-adrenaliini -akselin toimintaa lapsella. Kirjoittaja perustelee tätä evolutiivisesti sillä, että vaarallisessa elinympäristössä syntyvän lapsen on ollut edullista vaatia paljon huomiota ja hoitoa. Tällöin ei myöskään kannata uppoutua syvällisesti johonkin, vaan pitää huomioida kaikki ympäristössä tapahtuva.
Nytkun on niin, että ensimmäisen raskauspuolikkaan olin kirjaimellisesti kuolemanpelossa (siis vauvan, en omani) varsinkin niiden verenvuotojen vuoksi ja keväällä stressasin työpaikan yhä ahtaammaksi käyvää tilannetta, niin onkohan niin että tuo kaikki on vaikuttanut Pikku-Ukkoon siten, että esimerkiksi muu kantoväline kuin syli ei käy ja viihdytystä vaaditaan jatkuvasti? O-ou, jos olenkin itse saanut tuon aikaan, edes vähän. Jos niin on, toivotaan, että poika kuitenkin pärjäilee elämässä äidin stressistä huolimatta.
Pitänee varmaan opetella jatkoa ajatellen stressinhallintamenetelmiä, niin itseä kuin poikaakin ajatellen. Tai tulevia raskauksia, ehkä?
Kirja kuitenkin lohduttaa, että kohtuullinen arkipäiväinen stressi ja lapsesta huolehtiminen raskauden aikana voi myös olla lapselle hyväksi kiihdyttäen vauvan kasvua ja kehitystä. Esimerkiksi kuntoilun jatkaminen ja tunneherkkyys tarjoavat lapselle enemmän virikkeitä kehitystä varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti