tiistai 28. huhtikuuta 2015

Mun pieni osaa numeroita

Välillä jotain muutakin kun vuotoa (vaikka sekin jatkuu, apua).

Mutta mihin katosi mun ihana pieni puhumaton ja joustava pikkuinen? Uhmaa meillä on näin 1v10kk iässä riittänyt ihan todella kylliksi, juuri äsken Jii oli lähdössä Pikku-Ukon kanssa puistoon ja huomattiin, että pojalla oli tullut kakka housuun. Ihan sairaat kilarit tuli, kun ei sitten lähdettykään kakkahousuna vaan tyhmät vanhemmat halusi vaihtaa ne vaipat ensin. Joopajoo ja selitä nyt siinä kun toinen vain juoksee ympäri taloa itkien ja huutaen.

Ymmärrän, että tuokin kuuluu kasvuun. Mutta niitä sydäntälämmittävämpiäkin juttuja on ollut. 13.hammas (oikea alakulmuri) puhkesi viime viikolla. Pikku-Ukko tuntee ja osaa nimetä jo monta eri väriä ja nauttii saadessaan tehdä Duplopalikoista erilaisia värisommitelmia alustalle, kokeilee miltä näyttää tämä väri tuon vieressä ja niin edelleen. Jii kuvasi pari viikkoa sitten Mummilasta ihanan videon, jossa poika soittaa pianoa ja laulaa mukana yli 10 minuutin (!) pätkän. No ei juu nuotilleen, mutta suurella tunteen palolla kyllä. Ja viikonloppuna laskettiin viinirypäleitä viiteen ja tänään tarhasta tullessa poika luetteli sormillaan yksi-kaksi-kolme-neljä-viisi ja ihan oikea määrä oli sormia esillä! Miten mun pienenpieni on jo niin iso, voi miten sydämessä tällaisina hetkinä soi.

Öisin, kun yleensä vuotohätä on mulla pienempi ja poika nukkuu siinä vieressä, silitän Pikku-Ukon poskea ja mietin, miten todella silmänräpäyksen lapset ovat vanhempiensa pikkuisia ja sitten yhtäkkiä jo omia isoja itsejään. Isin ja äidin silmäteriä kyllä sittenkin.

Ja yhä uudelleen kuulen päässäni Aale Tynnin sanat:
Olen vain suojeleva syli. Kasva kauas äitisi yli.


torstai 23. huhtikuuta 2015

15+4, vuotaa, supistaa ja pelottaa

Terveiset kotoa. Tältä viikolta olis kyllä saanut useita erilaisia postauksia ja pelottaa ihan hysteerisenä, mitä tämä ilta tai huominen, tai seuraavat päivät sitten tuovat...

Maanantaina olin viikonlopun vetisestä vuodosta niin huolissani, että menin taas yksityiselle, heti aamusta. Gyne oli oikein ymmärtäväinen, ihmetteli kovasti, että eivät ole päästäneet julkiselle tsekkiin päivystykseen ja varmaan sen johdosta ei myöskään veloittanut ylimääräisiä ultrasta. Katsottiin kuitenkin tyyppiä yltä ja päältä, hänellä oli kaikki ok, sopivasti lapsivettä ja kohdunsuu yhä kiinni. Limakalvot olivat emättimessä kuulemma hurjassa kunnossa, hiivaakin vähän, mutta aloitettiin silti antibiootilla bakteeritulehdukseen. Se onkin auttanut, tai ainakin lorina on loppunut.

Illalla tuli sellaista punaista, vähän jo kuivunutta verta tai hippusia pönttöön, paperissa näyttivät jo ruskeilta. Ajattelin, että vaan joku nirhauma aamun tutkimuksista. Lisää ei tullut enää yöllä. Menin tiistaina töihin, päivä meni ok, mutta kun tulin kotiin, tuli ihmeen tukala olo pariksi tunniksi, ihan kuin olisi supistanut, ja sen jälkeen vessassa käydessä tuli ihan kirkasta, vähän limaista verta paperiin.  Soitin ohjeen mukaisesti (superhädissäni) taas naistentautien päivystykseen ja vasta nyt valkeni todellisuus: oikeasti näillä viikoilla et pääse mihinkään tsekkiin, ellet vuoda niin runsaasti, että tulet ambulanssilla tai sitten niin, että keskenmeno on jo tapahtunut ja tsekkaavat onko kohtu tyhjentynyt. Kylmäsi, kun tajusin, että se tilanteen seuraaminen todella tarkoittaa sitä, että koko keskenmenon hoidat yksin. Kätilö jotenkin suuttui vielä puhelimessa mulle, ja totesi että eihän he voi sille sikiölle mitään tehdä. No ei varmaan sikiölle, mutta äidille paljonkin, varsinkin jos raskaus on niin vaikea, että julkisia mielenterveyspalveluita aletaan kuluttaa seuraavaksi. Tulee Espoolle kalliimmaksi näin päin, väittäisin.

Jäimme siis kotiin. Vuotoa ei tullut kohisten, mutta vessakäynnin yhteydessä. Jäin eilen kotiin, kävin kuuntelemassa neuvolassa sydänäänet, jotka hermojaraastavan etsinnän jälkeen kuitenkin löytyivät. Ehdin huokaista tunnin kotona ja sitten alkoi tosi kipeät supistukset, joita jatkui ihan iltaan asti. Panadol ei auttanut yhtään, kaurapussi mahalla jo paremmin. Verta tuli kuitenkin edelleen vain paperiin vessareissuilla, ei siis vieläkään holisemalla, vaikka keskenmenon alkua vain odotin siinä maatessa ja kivuista kärsiessä.

Laitoin yöksi äänikirjan korvaan soimaan ja sainkin nukuttua kahdessa pätkässä. Jälkimmäinen tyynnytti supistukset ja tänään on ollut rauhallisempi päivä, vain yksi supistus, tosin lisäksi jomottavaa kipua vasemmassa alavatsassa. Olin eilen jo niin henkisesti varautunut siihen keskenmenoon, että nyt en oikein tiedä mitä ajatella. Makaan vain, ja pelkään uusia supistuksia. Ainakaan mitenkään hirveästi ei ole vuotanut vertakaan, vessanpönttöön en tosin ole uskaltanut enää katsoa. Huomenna pitäisi mennä sitten lääkäriin tsekkaamaan tilanne. Arvon vaan, että menenkö julkiselle, josta lähettävät kuitenkin sinne Jorviin, joka on moneen kertaan ilmoittanut, ettei halua mua nähdä, vaiko taas omalla rahalla yksityiselle.

Nyt siis vain odotetaan ja toivotaan. Ei ole helppoa muulla perheelläkään; Pikku-Ukko on aloittanut päiväkodissa toisten nipistelyn ja puremisen. Olen siitäkin huonona, olen varma että äidin (henkinen) poissaolo on osasyy tuohon. Huikeaa, mutta ei kai tässä silti auta kuin rämpiä päivä kerrallaan sen minkä pystyy.

torstai 16. huhtikuuta 2015

14+4 Pelastava neuvolakäynti

Huh. Tämän päivän neuvolakäynti taas pelasti paljon. Mielenterveyden, perheen arjen, työtehon (ainakin hetkellisesti), uskoni julkiseen terveydenhuoltoon.

Näillä viikoilla on se neuvolakäynti, johon oli toivottu miestäkin mukaan ja Jii tuli mielellään, voimavaroista olisi hyvä jutella kunnolla ja halusin sinne jonkun, joka saa sanottua tärkeät asiat jos mä olisin totaalisti revennyt. No en onneksi revennyt, ainakaan totaalisesti, mutta ihan vähän vain. Sen verran, että heti ensikuulumisten (ja kyynelien) jälkeen neuvolantäti ehdotti, että kuunnellaan ne sykkeet nyt heti ja puhutaan sitten lisää.

Ja sykkeet löytyi vielä, mikä ilo! Ensin istukan puolelta (koska se todella on siinä ihan etuseinässä) ja sitten siitä vierestä myös itse pikkutyypiltä. Kuulin ne itsekin, vahvat sykkeet, tädin ei tarvinut kertoa. Ja itku tuli uudelleen. Ei sentään ihan turhaan olla kestetty tätä kaikkea, toivoa on!

Käytiin loppuaika läpi tätä tilannetta, saatiin Jiin kanssa kertoa juurta jaksaen tuntemuksia ja hätää ja lopulta sain jopa kannustusta soittaa kaupungin mt-palveluihin (josta aika ihan psykologille tuli jo kahden viikon päähän. Olen edelleen sitä mieltä, että tässä tapauksessa on välttämätöntä, että käyn jonkun ammattilaisen kanssa tämän vielä kunnolla läpi ja saan jotain opastusta tunteiden hyväksyntään). Ja mikä parasta, joku otti mut nyt looppiin sen sijaan, että vaan kohauttelisi harteitaan: Neuvolantäti lupasi, että saan soittaa suoraan hänelle jos taas alkaa vuotojen vuoksi ahdistaa, että kuunnellaan niitä sydänääniä niin tiuhaan kuin tarvitsen. Ja että jos kävisi niin, ettei niitä löydy, niin hän kirjoittaa suoraan lähetteen ultraan sitten. Mikä helpotus, joku oikeasti seuraa mun tilannetta ja on joku jolle soittaa! Melkein teki mieli halata tätiä siinä paikalla.

No, vuodot ovat aiheuttaneet myös sen, että hemoglobiini oli tippunut 108 hujakoille. Pitää siis aloittaa rautakuuri. Ja lakata soimaamasta itseään, jos vähän väsyttää. Paineet oli myös alhaiset 115/75 tai niillämain. Eka mittaus oli jotain 98/70, mutta siinä taisi mansetti vaan olla huonosti kiinni. Ja niin, painokin oli tippunut, olen tainnut tosiaan syödä vähän huonosti viime aikoina... Pissa sensijaan oli hyvä, sekä proteiinit että sokerit miinuksella. Proteiinithan oli viime raskaudessa jatkuvasti yhdellä plussalla, joten sikäli olin jopa hämmästynyt.

Iloa hiukan himmentää se, että töistä kotiin tultua lurahti ainakin ruokalusikallinen ihan vetistä, väritöntä vuotoa - toivottavasti valkovuotoa, mutten voi välttää sitä ajatusta, että se oli lapsivettä. Jotain kuivunutta ruskeaa tuli taas myös. Eli ei tässä vielä ihan kuivilla olla, mutta helpottavaa kyllä tietää, että ainakin yli 3 viikkoa pieni on sinnitellyt kaiken maailman vuotojen kanssa siellä ja silti on elossa.

Pomon kanssa oli myöskin keskustelu tänään, käytiin läpi normi työjutut, mutta myös se, että koska haluan jäädä jo elokuussa varhennetulle äitiyslomalle, niin tilanteesta huolimatta sijaishaku on käynnistettävä jo kohtapuoliin. Sen voi sitten pahimman sattuessa jättää kesken, mutta pakko se on alottaa nyt että rekrytointi ehditään tehdä ennen kesälomia. Ymmärrän kyllä, mutta eihän tämä nyt huikeista huikein skenaario ole... Päätin nyt kuitenkin olla liikaa sitä miettimättä ja keskittyä olennaiseen eli ylipäätään tämän raskauden kanssa pärjäämiseen. Siinäkin on jo tälle hetkelle ihan kylliksi.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

14+3 ja jo kolme viikkoa raskaudenaikaisia verenvuotoja

Täällä vielä, vaikka olenkin ihan järkyttynyt siitä, että näin on. Vuotaa edelleen, ruskeaa, välillä runsaammin, välillä tuhrummin. Eilen tuli veren mukana hyytyneitä klimppejä, pisin oli 15cm. Ruskeaa kylläkin, se tuntuu olevan tässä se olennainen sana, koska sen perustella nyt kolmasti soittaessani naistentautien päivystykseen on evätty tutkimukset. Seurataan vaan edelleen. Jos huolestuttaa, terveyskeskuslääkärille voi toki mennä, mutta koska siellä ei ole ultraa ja edellisessä raskaudessa neuvoivat ihan päin peetä ja väittivät kohdun suun pehmenneen, vaikka se ei sitä ollut, luulen, että ellei tilanne pahene, niin en mene.

Ymmärrän kyllä, että sinne päivystykseen soittaa kaikki hysteeriset raskaanaolevat ja ymmärrän senkin, että oikeasti  kukaan ei voi siellä tehdä mitään, todeta vaan tilanteen. Mutta jos sikiö on jo kuollut ja ollut kuolleena pidempään, tuntuu julmalta pilalta pitää ihmistä tässä välitilassa, panikoimassa, miettimässä, epäilemässä, itkemässä.

Onneksi huomenna on edes normineuvola. Jos täti ei löydä sydänääniä, niin sitten kyllä vaadin pääsyä ultraan. Toivon myös (vai pitäisikö tätäkin osata vaatia?), että neuvolan kautta löytyisi joku taho, jolle voisin käydä juttelemassa siitä, miten paha olo mulla on ja miten kyvytön olen käsittelemään tätä pelkoa. Ihan oikeasti vaikka tämä menisi kesken, en tiedä milloin uskaltaisin sitten raskautua uudestaan, jos enää milloinkaan. En vain itseni vuoksi, vaan sen rasitteen, mitä tämä tila aiheuttaa meidän perheelle. Täytyyhän siellä olla joku, jolle voi puhua raskauspelosta, jos kerran synnytyspelollekin on omat käytäntönsä - ja se synnytys sentään ei kestä pahimmassakaan tapauksessa puolta vuotta.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

13+1 ja vuotaa edelleen...

Täällä siis toinen raskaus verenvuodoilla. Sillä erolla, että nyt tulee ehkä parin päivän breikkejä, mutta muuten ruskeaa vuotoa on tiputellut jo pari viikkoa. Ei mitenkään holisemalla, onneksi, mutta kuitenkin. Henkinen tila on vaihtelee lamaantuneesta ahdistuneeseen ja kaikki kotona kaatuu taas Jiin niskaan. Ihme, ettei se vielä ole ottanut eroa. Päässä on käynyt kaikenlaisia tunteita aina siitä lähtien, että pääsisinkö tältä kaikelta pakoon jos lähtisin vaan juoksemaan, kunnes vuotaisi kunnolla. Ei ihan kaikki muumit laaksossa siis. Toinen, mitä olen oikeasti miettinyt, on että ostaisinko kotiin sellaisen kotidopplerin, että löytyisivätkö ne sydänäänet sitten, ja lohduttaisiko se vai friikkaisinko vielä pahemmin, kun se istukka oli kuitenkin tuossa edessä. Enpä tiedä.

Tähän samaan yritän sumplia kesää ja Pikku-Ukon hoitokuvioita (tarkoitus oli jäädä hoitovapaalle kesästä, mutta jos en uskalla kumarrella vuotojen pelossa niin miten muka hoitaisin lastani?). Jos raskaus jatkuu, otan vanhempainvapaan varhennettuna, se olisi elokuun puolestavälistä. Vaihtoehto hoitovapaalle olisi pyytää esim. 2vkoa palkatonta lomaa kesäloman perään, jolloin voisin jäädä heinäkuun alusta ainakin kunnon lomalle, jos ei muuta.

Tässä samalla päässä pyörii koko uranvaihto. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta mennä enää syksyllä nykytöihin. Vaikka tässä taloustilanteessa kai pitäisi olla iloinen kun on töitä. Mutta en ole. Olen kiittämätön, kyyninen ja kamala. Ja tajusin, että unelma-ammatin pääsykokeisiin on enää reilu kuukausi. Miten ajattelinkaan, että vasta kesäkuussa? En ole kyllä ihan varma pystyisinkö henkisesti edes jättäytymään opiskelijaksi vai pelottaisiko sekin liikaa.

Joten taas kerran, sekavassa välitilassa ollaan. Jatkuuko raskaus vai ei? Vaihdanko työtä vai ei? Heittäydynkö opiskelijaksi vai ei? Kaikki pelottaa, kaikki ahdistaa. Huippufiilikset ja huippuäiti, joka nyt viimeiset pariviikkoa on lähinnä käpertynyt itseensä ja vaan miettii, että kuinkahan isot traumat tuolle Pikku-Ukolle tästäkin vaiheesta tulee.

Raskaus on oikeasti vahvempien ja kypsempien ihmisten hommaa. Tää sai olla vika kerta mulle tätä.