Väsynyt äiti täällä hei! Poika keksi (juuri niin kuin kaikissa lippulappusissa kyllä luvataankin) saada sen tiheän imun kauden, jota nyt kohta viikon päivät on eletty. Meinaa sitä, että yölläkään ei nukuta pitkään ja päivällä roikutaan rinnassa kiinni lähes jatkuvalla syötöllä. No, pari päivää sitten tilanne alkoi helpottaa eikä enää täydy imeä ihan niin tiuhaan. Vaan mitä keksii meidän pieni? No tietysti alkaa nukkua päiväsaikaan noita pidempiä unosia, jee!
Ja sitähän ei saa hereille iskuporakoneellakaan, kun unenpäästä on kunnolla saatu kiinni. Jos työntää rintaa suuhun, niin joku refleksi saa kyllä imemään, mutta silmät ei värähdäkään auki ja unet vaan jatkuu. Vaan sitten yöllä onkin hyvää aikaa seurustella ja ollaan niin pirun kiukkuisia, jos joku mäntti laittaa esimerkiksi valot pois tai yrittää vaikka sulkea omat silmät hetkeksi. Ei, herra vaatii arvolleen soveltuvaa viihdykettä koko rahan edestä. Ja jos yrittää ylisyöttää niin kyllä tuon maitokoomaan saa, joka on muuten kiva, paitsi että juuri kun saa oman pään tyynyyn imetyksen jälkeen alkaa vierestä kuulua vienoa ääntelyä, joka paisuu aika vikkelään helkkarinmoiseksi huutokonsertiksi jos yrittää olla reagoimatta tai vaan tunkea tuttia kitaan.
Meillä siis valvotaan yöt ja äiti alkaa olla aivopuolesta jo aika sekaisin. Tänään onnistuin mälläämään autonkulmaa parkkipaikan betoniporsaaseen, jonka olemassaoloa en kertakaikkiaan noteerannut, ennen kuin kuului komea kriiks. Onneksi sentään en töhminyt muiden autojen saati jalankulkijoiden suhteen, ja omakin auto kärsi vaurioita vain puskurin muoviosiin. Ehkä pitää harkita milloin uskaltaa seuraavan kerran auton rattiin. Joskus sitten, kun olen saanut yhtäjaksoisesti ainakin viisi tuntia unta. Ehkä ensi vuoden puolella sitten?
Unettomuuden oireet alkavat tulla tutuksi nyt kun synnytyksen jälkeiset hormonipöhnät alkavat vihdoin tasoittua. Toissapäivänä kun Jii lähti töihin en tajunnut sanaakaan mitä mulle sanottiin, koko aivokapasiteetti meni siihen että sain pojan pidettyä tukevasti rinnalla ja itseni niin etten kipannut sängynlaidalta. Muistiin ei ole enää luottaminen; lyhytkestoinen muisti on ihan soseena eikä haut pitkäaikaisestakaan enää kovin luotettavasti toimi. Jos joku yrittää sanoa mulle jotain päivämääriin tai muuten aikaan liittyviä asioita, ei kaista riitä hahmottamaan, pitää nähdä kalenterista, että tajuaisin. Kuljen kotona yksi pojan sukka kädessä kun en muista mitä olin sille tekemässä. Ja silloin kun Jii on työvuorossa, muistan syödä ehkä ilta kasin hujakoilla. Tai juoda, mikä näillä helteillä taitaa olla vielä pahempi ongelma.
Toivottavasti tämä korjaantuu pian ja poika palaa normirytmiin. Muuten alkaa pelottaa seuraukset. Nyt mennään kokeilemaan, miten tänä yönä käy. Äiti lupasi kyllä mulle, että asiat on nyt toisin. Minä uskon vasta kun itse koen ;)
maanantai 29. heinäkuuta 2013
lauantai 27. heinäkuuta 2013
Jälkitarkastus ja alapään tila
Synnytys oli kertakaikkisen iisi (ja ajallisesti lyhyt) kokemus verrattuna sen jättämiin tuhoihin muuten tuolla alakerrassa. Jos synnytyksestä jaksetaankin jauhaa kyllästymiseen asti, niin minua hämmästyttää se, miten vähän puhutaan siitä, miten kauan voi kestää siitä paraneminen siedettävään kuntoon ja toisaalta siitä, että onnekkaita ovat ne, joiden alakerta näyttää edes jotain sinnepäin kuin ennen.. Tein itse sen virheen, että menin katsomaan omaani jo kuukauden päästä synnytyksestä kun halusin tietää mikä siellä ei suostunut paranemaan. Katsoin peiliin, katsoin uudestaan ja, no, itkin.
Tiesinhän minä, että tikkaus kesti synnytyksen jälkeen kolme varttia, mutta vaikka itse tikit paranivat hyvin, eikä mikään paikka lerpata, oli silti järkytys huomata, että ennen piilossa ollut emätinaukko on nyt valtaisa avomonttu ja sieltä pilkottava kanava on riemukkaasti laskeutunut sen verran, että seinämääkin on vähän näkyvissä (virallineen termi taitaa olla kystoseele). Ei ihme, että kun yritin pari viikkoa sitten ottaa muutaman juoksuaskeleen tuntui siltä kuin elimet olisivat yrittäneet alakautta ulos.. Lisäksi suihkuttelusta huolimatta ihan siinä emättimen vieressä välilihassa on kuulemma jotakin limakalvon liikakasvua, joka ei ota parantuakseen ja on pirun kipeä.
Kaiken tämän jälkeen en tiedä oliko helpotus vai kauhistus kuulla, että tää on ihan normaalia ja oikeastaan siellä alhaalla näyttää ihan hyvältä. Jälkivuoto on nyt kuusi viikkoa synnytyksestä vihdoin loppumassa vaikka edelleen tarvitsen pikkuhousunsuojia, tikkausten ansiosta toosa on about siinä mallissa kuin teknisesti ottaen pitääkin, emättimen etuseinä on vähän laskeutunut mutta sitä sattuu ja lantionpohjalihasharjoittelulla voi korjata jotain ja lapsiluvun ollessa täynnä sitä voi halutessaan hakeutua myös korjausleikkaukseen. Ja kun sanoin, että lisäksi tuntuu siltä että paikat eivät ole paikoillaan tuolla niin lääkäritäti iloisesti kommentoi siihen, että kestää helposti vuoden ennen kuin ne oikeasti ovatkaan paikoillaan, sen verran raskaus ja synnytys niitä siirtelevät ja venyttävät.
Nyt, kuusi viikkoa synnytyksestä pystyn siltiistumaan ja kävelemään (vaikka lääkäri ei suositellut juoksua), käymään vessassa ilman että itkettää (vaikka se liikakasvun kohta kirveleekin) ja suoli on vihdoin toiminnassa (vaikka se vaatii päivittäistä annosta Levolacia ja Visibliniä). Seksistä ei vielä tiedä, koska niin kauan kuin alhaalla on märkivä, kirvelevä avohaava ei tee mieli kokeilla, mutta mitään varsinaista estettä ei kyllä ole, eli kaikki on omasta sinnikkyydestä ja yrittämisen halusta kiinni.
Joten tässä sitä nyt ollaan, synnyttäneenä naisena. Lantionpohjaharjoitteet ovat tästä lähtien oikeasti jokapäiväinen kaveri, että virtsanpidätyskyky pelittää myös tulevaisuudessa ja värkki on mitä on. Tuntuu vain jälkikäteen hurjalta, että jaksoin etukäteen surra että vatsa jää pömpölle ja mahdollisia raskausarpia (niitäkin muuten tuli, ilmestyivät näkyville vaan vasta vatsan pienennyttyä), kun elämänlaadun (ja parisuhteen...) kannalta alapään toipuminen on niin paljon isommassa roolissa. Ja silti, voisi kai olla huonomminkin - vaikka mistä siitäkään tietää, kun harva näistäkään mitään koskaan puhuu. Kiinnostavaa tietoa lantionpohjaongelmien vaikutuksista löytyy silti onneksi netistä, esimerkiksi tästä opinnäytetyöstä.
Jälkitarkastuksessa lääkäri lohdutti, että kyllä se siitä. Näin se on vaan paras itsekin uskoa, että ajan kanssa elimet palautuvat kyllä. Ja tehdä kiltisti ne lantionpohjan lihasten harjoitukset. Joka päivä.
Tiesinhän minä, että tikkaus kesti synnytyksen jälkeen kolme varttia, mutta vaikka itse tikit paranivat hyvin, eikä mikään paikka lerpata, oli silti järkytys huomata, että ennen piilossa ollut emätinaukko on nyt valtaisa avomonttu ja sieltä pilkottava kanava on riemukkaasti laskeutunut sen verran, että seinämääkin on vähän näkyvissä (virallineen termi taitaa olla kystoseele). Ei ihme, että kun yritin pari viikkoa sitten ottaa muutaman juoksuaskeleen tuntui siltä kuin elimet olisivat yrittäneet alakautta ulos.. Lisäksi suihkuttelusta huolimatta ihan siinä emättimen vieressä välilihassa on kuulemma jotakin limakalvon liikakasvua, joka ei ota parantuakseen ja on pirun kipeä.
Kaiken tämän jälkeen en tiedä oliko helpotus vai kauhistus kuulla, että tää on ihan normaalia ja oikeastaan siellä alhaalla näyttää ihan hyvältä. Jälkivuoto on nyt kuusi viikkoa synnytyksestä vihdoin loppumassa vaikka edelleen tarvitsen pikkuhousunsuojia, tikkausten ansiosta toosa on about siinä mallissa kuin teknisesti ottaen pitääkin, emättimen etuseinä on vähän laskeutunut mutta sitä sattuu ja lantionpohjalihasharjoittelulla voi korjata jotain ja lapsiluvun ollessa täynnä sitä voi halutessaan hakeutua myös korjausleikkaukseen. Ja kun sanoin, että lisäksi tuntuu siltä että paikat eivät ole paikoillaan tuolla niin lääkäritäti iloisesti kommentoi siihen, että kestää helposti vuoden ennen kuin ne oikeasti ovatkaan paikoillaan, sen verran raskaus ja synnytys niitä siirtelevät ja venyttävät.
Nyt, kuusi viikkoa synnytyksestä pystyn siltiistumaan ja kävelemään (vaikka lääkäri ei suositellut juoksua), käymään vessassa ilman että itkettää (vaikka se liikakasvun kohta kirveleekin) ja suoli on vihdoin toiminnassa (vaikka se vaatii päivittäistä annosta Levolacia ja Visibliniä). Seksistä ei vielä tiedä, koska niin kauan kuin alhaalla on märkivä, kirvelevä avohaava ei tee mieli kokeilla, mutta mitään varsinaista estettä ei kyllä ole, eli kaikki on omasta sinnikkyydestä ja yrittämisen halusta kiinni.
Joten tässä sitä nyt ollaan, synnyttäneenä naisena. Lantionpohjaharjoitteet ovat tästä lähtien oikeasti jokapäiväinen kaveri, että virtsanpidätyskyky pelittää myös tulevaisuudessa ja värkki on mitä on. Tuntuu vain jälkikäteen hurjalta, että jaksoin etukäteen surra että vatsa jää pömpölle ja mahdollisia raskausarpia (niitäkin muuten tuli, ilmestyivät näkyville vaan vasta vatsan pienennyttyä), kun elämänlaadun (ja parisuhteen...) kannalta alapään toipuminen on niin paljon isommassa roolissa. Ja silti, voisi kai olla huonomminkin - vaikka mistä siitäkään tietää, kun harva näistäkään mitään koskaan puhuu. Kiinnostavaa tietoa lantionpohjaongelmien vaikutuksista löytyy silti onneksi netistä, esimerkiksi tästä opinnäytetyöstä.
Jälkitarkastuksessa lääkäri lohdutti, että kyllä se siitä. Näin se on vaan paras itsekin uskoa, että ajan kanssa elimet palautuvat kyllä. Ja tehdä kiltisti ne lantionpohjan lihasten harjoitukset. Joka päivä.
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Synnytyskertomus, osa 2
Kärvistely siihen, että synnytys oli "virallisesti käynnissä" eli kohdunsuu auennut reippaasti sinne viiden sentin hujakoille, kesti tosiaan neljä pitkää tuntia, joiden aikana ilokaasumaskista tuli mun rakkain kaveri ja ajantaju hämärtyi ihan kokonaan. Kun supistukset vihdoin olivat mun kroppani itse tuottaman oksitosiinin avustamana oikeanlaisia eli sitä minuutin luokkaa tai vähän yli, niin siinä ei ehtinyt kuin miettiä että ou nou, taas alkaa seuraava - ja sitten sitä vaan hengitteli kunnes se oli ohi. Ja sitä selvisi kuin selvisi, vaikka rajumpaa touhua se oli kuin missään fantasioissani olisin voinut kuvitella. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko homma kuitenkaan tuntunut ihan samalta, jos takana ei olisi ollut sitä päivän keinotekoista käynnistelyä (tai väsytystä..).
Vähän neljän jälkeen maailman kivoin mustapartainen mies tuli ja antoi epiduraalin. Pelkäsin sen antoa tosi paljon en kivun enkä supistuksien vuoksi vaan siksi, etten alkaisi oksentaa kesken sen laittoa. Onneksi en. Ja vaikka tuo ei ihan salamannopeasti kyllä vaikuttanutkaan, niin sitten kun se vaikutus alkoi niin olin ihan taivaassa. Olisin voinut laulaa hallelujaa länsimaiselle lääketieteelle ja kaikille anestesiologeille - siis jos en olisi heti nukahtanut ;)
Nukuin puolisentoista tuntia ja heräsin oudoimpaan tuntemukseen ikinä. Ponnistustarve pakotti melkein kaksinkerroin ja hämmensi, en pystynyt olemaan ponnistamatta mutten tiennyt sainko ponnistaakaan. Onneksi sairaalassa oli juuri sillä hetkellä jäätävä kiire ja ensimmäisellä viidellä kutsulla sain jonun toisen kätilön kuin omani. Yritin selittää tilannettani ja muistaakseni loppuvaiheessa jo anelin, että joku olisi tehnyt sisätutkimuksen, että näkisi mikä siellä oli tilanteena ja mitä tuntemukset olivat. Kun vihdoin oma kätilöni tuli huoneeseen, supistus oli juuri päällä ja minä ähisin ja koitin olla ponnistelematta. Sisätutkimuksen perusteella olin jo melkein yhdeksän senttiä auki, eli epiduraali oli ilmeisesti kivunpoiston lisäksi avittanut myös avautumisessa rentouttamalla minua sen verran että kohtu pääsi tekemään omat hommansa.
Sain luvan varovaisesti ponnistaa kun siltä tuntui, ikävä kyllä toinen epiduraaliannos joka annettiin minulle jostain syystä (en vieläkään tiedä miksi?) vei kivun lisäksi myös ponnistustarpeen. Kätilö vaihtui taas ja uuden kanssa päästiinkin heti tositoimiin. Ponnistusvaiheen kestoksi oli laitettu 17 minuuttia, mutta pidemmältä tuo tuntui. Veikkaan, että ilman sitä epiduraalia homma olisi mennyt sujuvammin, koska nyt ei ollut mitään käryä milloin piti ponnistaa ja tuntui ettei kropasta saanut kylliksi apua vaan piti runttaamalla puristaa koko matka. Yllättävän helposti lapsi kuitenkin sieltä laskeutui, vain viimeiset pari milliä (=iho) kinnasi vastaan ja episiotomia jouduttiin tekemään. Sen jälkeen ei tarvinut oikein enää ponnistaakaan, kun poika liukui ulos, karjuen jo ennen kuin oli kokonaan ulkona.
Sen jälkeen siitä oli itse ihan sekaisin. Kun lapsen sai ensimmäistä kertaa syliin ja hän nosti päätään ja katsoi silmiin, muistan miettineeni, ettei vauvojen kai vielä pitäisi osata tuota tehdä. Oltiin molemmat Jiin kanssa niin sekaisin, että vaikka mua kursittiin kasaan melkein kolme varttia, niin ei muistettu kysyä montako pistettä lapsi oli saanut (9 käsien sinisyyden vuoksi ja sitten 10), fiilisteltiin vaan. Siinä välissä kätilöt ompelivat mut ja katetroivat (jee! - tosin olin ekana yönä siitä iloinen, kun ei täytynyt nousta käymään vessassa). Jälkeiset tuli ulos hyvin (istukka näytti karsealta..) ja kohtu supistui hyvin jo salissa. Se mahan painelukaan ei tuntunut ollenkaan niin epämiellyttävältä kuin etukäteen pelkäsin ja vaikka verta lähti loppulaskujen mukaan 1,2 litraa ja hemoglobiini oli osastolla 85, niin olo ei ollut yhtään niin huono kuin olisin voinut kuvitella. Vaikka suihkuun selvisin omin jaloin, pidin silti parempana mennä pyörätuolilla kärrättynä osastolle, koska siinä kohti endorfiinit alkoivat laantua sen verran, että realismi kropan voimavarojen suhteen alkoi palailla.
Yleensähän synnytyksen jälkeen sanotaan, että äiti tai perhe on väsynyt mutta onnellinen. No, en osannut arvata, että niin väsynyt ja niin onnellinen. Kaveri kysyikin jälkikäteen, että eikö van ole maailman paras palkinto maailman karseimmasta hommasta. Myönnän. Mutta samalla olin tosi ylpeä itsestäni, että selvisin ja vielä ihan hienosti ja jo salissa sanoin Jiille, että kyllä voidaan toinenkin lapsi joskus tehdä :)
Hyvä fiilis siis kaikesta jäi, kaikista kätilöistäkin ja siitä, miten minusta pidettiin huolta ja tuettiin. Ensi kerralla osaan selvemmin kertoa omia odotuksiani ja sanoa, jos en tajua mitä tapahtuu (niin kuin esimerkkiksi jos luulen, että nyt nukutaan vaikka synnytys itse asiassa käynnistyykin...). Annoin lähtökeskustelussa synnytyksen arvosanaksi ysin ja mitään pelkoja ei ainakaan nyt jäänyt. Se homman rajuus kyllä yllätti, mutta lyhyt aikahan tuo kuitenkin on ja hetki kerrallaan siitä selvisi. Ja kerrassaan mikään ei voita sitä tunnetta, kun katsoo lastaan ensimmäisen kerran silmiin.
Vähän neljän jälkeen maailman kivoin mustapartainen mies tuli ja antoi epiduraalin. Pelkäsin sen antoa tosi paljon en kivun enkä supistuksien vuoksi vaan siksi, etten alkaisi oksentaa kesken sen laittoa. Onneksi en. Ja vaikka tuo ei ihan salamannopeasti kyllä vaikuttanutkaan, niin sitten kun se vaikutus alkoi niin olin ihan taivaassa. Olisin voinut laulaa hallelujaa länsimaiselle lääketieteelle ja kaikille anestesiologeille - siis jos en olisi heti nukahtanut ;)
Nukuin puolisentoista tuntia ja heräsin oudoimpaan tuntemukseen ikinä. Ponnistustarve pakotti melkein kaksinkerroin ja hämmensi, en pystynyt olemaan ponnistamatta mutten tiennyt sainko ponnistaakaan. Onneksi sairaalassa oli juuri sillä hetkellä jäätävä kiire ja ensimmäisellä viidellä kutsulla sain jonun toisen kätilön kuin omani. Yritin selittää tilannettani ja muistaakseni loppuvaiheessa jo anelin, että joku olisi tehnyt sisätutkimuksen, että näkisi mikä siellä oli tilanteena ja mitä tuntemukset olivat. Kun vihdoin oma kätilöni tuli huoneeseen, supistus oli juuri päällä ja minä ähisin ja koitin olla ponnistelematta. Sisätutkimuksen perusteella olin jo melkein yhdeksän senttiä auki, eli epiduraali oli ilmeisesti kivunpoiston lisäksi avittanut myös avautumisessa rentouttamalla minua sen verran että kohtu pääsi tekemään omat hommansa.
Sain luvan varovaisesti ponnistaa kun siltä tuntui, ikävä kyllä toinen epiduraaliannos joka annettiin minulle jostain syystä (en vieläkään tiedä miksi?) vei kivun lisäksi myös ponnistustarpeen. Kätilö vaihtui taas ja uuden kanssa päästiinkin heti tositoimiin. Ponnistusvaiheen kestoksi oli laitettu 17 minuuttia, mutta pidemmältä tuo tuntui. Veikkaan, että ilman sitä epiduraalia homma olisi mennyt sujuvammin, koska nyt ei ollut mitään käryä milloin piti ponnistaa ja tuntui ettei kropasta saanut kylliksi apua vaan piti runttaamalla puristaa koko matka. Yllättävän helposti lapsi kuitenkin sieltä laskeutui, vain viimeiset pari milliä (=iho) kinnasi vastaan ja episiotomia jouduttiin tekemään. Sen jälkeen ei tarvinut oikein enää ponnistaakaan, kun poika liukui ulos, karjuen jo ennen kuin oli kokonaan ulkona.
Sen jälkeen siitä oli itse ihan sekaisin. Kun lapsen sai ensimmäistä kertaa syliin ja hän nosti päätään ja katsoi silmiin, muistan miettineeni, ettei vauvojen kai vielä pitäisi osata tuota tehdä. Oltiin molemmat Jiin kanssa niin sekaisin, että vaikka mua kursittiin kasaan melkein kolme varttia, niin ei muistettu kysyä montako pistettä lapsi oli saanut (9 käsien sinisyyden vuoksi ja sitten 10), fiilisteltiin vaan. Siinä välissä kätilöt ompelivat mut ja katetroivat (jee! - tosin olin ekana yönä siitä iloinen, kun ei täytynyt nousta käymään vessassa). Jälkeiset tuli ulos hyvin (istukka näytti karsealta..) ja kohtu supistui hyvin jo salissa. Se mahan painelukaan ei tuntunut ollenkaan niin epämiellyttävältä kuin etukäteen pelkäsin ja vaikka verta lähti loppulaskujen mukaan 1,2 litraa ja hemoglobiini oli osastolla 85, niin olo ei ollut yhtään niin huono kuin olisin voinut kuvitella. Vaikka suihkuun selvisin omin jaloin, pidin silti parempana mennä pyörätuolilla kärrättynä osastolle, koska siinä kohti endorfiinit alkoivat laantua sen verran, että realismi kropan voimavarojen suhteen alkoi palailla.
Yleensähän synnytyksen jälkeen sanotaan, että äiti tai perhe on väsynyt mutta onnellinen. No, en osannut arvata, että niin väsynyt ja niin onnellinen. Kaveri kysyikin jälkikäteen, että eikö van ole maailman paras palkinto maailman karseimmasta hommasta. Myönnän. Mutta samalla olin tosi ylpeä itsestäni, että selvisin ja vielä ihan hienosti ja jo salissa sanoin Jiille, että kyllä voidaan toinenkin lapsi joskus tehdä :)
Hyvä fiilis siis kaikesta jäi, kaikista kätilöistäkin ja siitä, miten minusta pidettiin huolta ja tuettiin. Ensi kerralla osaan selvemmin kertoa omia odotuksiani ja sanoa, jos en tajua mitä tapahtuu (niin kuin esimerkkiksi jos luulen, että nyt nukutaan vaikka synnytys itse asiassa käynnistyykin...). Annoin lähtökeskustelussa synnytyksen arvosanaksi ysin ja mitään pelkoja ei ainakaan nyt jäänyt. Se homman rajuus kyllä yllätti, mutta lyhyt aikahan tuo kuitenkin on ja hetki kerrallaan siitä selvisi. Ja kerrassaan mikään ei voita sitä tunnetta, kun katsoo lastaan ensimmäisen kerran silmiin.
Synnytyskertomus, osa 1
Eilisen kuninkaallisen synnytyksen kunniaksi (ja koska poika päätti palkita äitiä vielä syntymäpäivän johdosta pidemmillä päivänokosilla) rustataan nyt vihdoin se synnytyskertomuskin. Aika kultaa muistot niin kovin nopeaan, joten pitää pikkuisen jopa pinnistellä, että muistaisi mitä siellä oikein tapahtuikaan.. Jokatapauksessa toisin kuin herttuatar Kate -parka olin kovin kiitollinen siitä, että koko maailman katse ei ollut kiinnittynyt meikäläisen kohdunsuuhun vaan meidän synnytysuutisia odotti nyt sentään vaan lähipiiri, tutut ja työkaverit. Mutta itse synnytykseen siis (minun, ei Katen. Yritin kyllä kuulostella eilen hänen tuntemuksiaan, mutta telepatiakyvyt ei ihan riittäneet samaan hänen supistustahdista kiinni...)
Koska synnytys ei älynnyt startata itsestään, jouduttiin käynnistykseen. Tuntui niin oudolta odottaa käynnistyspäivää ja melkein itketti, kun poika piti mahassa elämää puolitoista tuntia putkeen, niin että viimeinen yö jäi vähän liian lyhyeksi. Lohdutti toisaalta siinä vaiheessa, kun tajusi, että potkumahan päivät olivat luetut :)
Soittelin aamulla sairaalaan ja nurkuen sanoivat, että tule nyt sitten kymmeneltä, ilmeisesti paikka oli ihan täynnä. Taustalta kuulin kätilöiden keskustelun, jossa toinen totesi, että pakkohan se tänne on ottaa kun kerran on luvattu ja niin pitkällä (42+1) ollaan. Kotona itketti, mutta sairaalassa olo tuntui yllättävää kyllä ihan rauhalliselta. Saatiin tosi kiva kätilö, joka teki sisätutkimuksen hellästi (ainakin tiistaihin verrattuna, valitettavasti kohdunsuun tilanne ei ollut kehittynyt yhtään...), selitti hyvin, mitä tapahtuu, luki synnytystoivelistan ja kiinnitti kanyylin ilman hampaidenkiristystä. Yhdeltätoista läääkäri puhkaisi kalvot kiinnittämällä sen sykeanturin lapsen päähän. Oletin samalla hirveää lapsiveden hulahdusta, mutta sitä ei tullut, ilmeisesti sen verran alhaalla poika jo oli. Jouduin puoli tuntia odottelemaan kyljelläni, että lapsen ja omat käyrät saatiin mitattua ilman kriisejä ja vasta sitten pääsin liikkeelle. Liikkumisesta huolimatta kalvojen puhkaisu ei yksin saanut aikaan supistuksia, ihme se tosin olisi ollutkin kun lapsivettä tuli pari pientä hulautusta tunnin välein. Kaksi tuntia odoteltiin ja sitten kytkettiin oksitosiini käteen.
Ilta kuluikin sitten oksitosiinin vaikutusta odottaessa. Supistuksia tuli, kipeitäkin varsinkin kun lapsivettä alkoi tulvahdella. Harmitti, että amme ja suihku oli kalvojen puhkaisun vuoksi poissuljettuja vaihtoehtoja. Keskityin hengittämään ja Jii toi lämpöpussia, niillä pärjäiltiin ja kätilö kehui asennettani synnytykseen. Mutta vaikka pitoisuutta tipassa kuinka nostettiin, oli reilu 12 tuntia synnytyksen käynnistämisen jälkeen sisätutkimuksessa todettava, että joo, edelleen vain samalle kahdelle sormelle auki eli edistystä ei ollut tullut ei sitten yhtään. Siinä kohti kyllä oikeasti teki mieli järjestää kunnon itkupotkuraivarit, heittää pyyhe kehään ja ilmoittaa että kuulkaa mä tulen synnyttämään sitten joku toinen kerta, niin masentavaa oli kuulla että kaikki se kärvistely oli mennyt ihan hukkaan. Päivän koettelemuksien jälkeen myös alkoi olla aika kova väsymys, jonka vuoksi moraalinen selkäranka taisi katketa oikein kunnolla. Kätilö jutteli lääkärin kanssa ja nämä päätyivät siihen, että tippa pois, yritetään saada unta ja aamulla homma jatkuu. Meinasivat lähettää Jiinkin kotiin ja siirtää mut "hotellin" puolelle synnytyssalista, mutta onneksi ei. Uusi kätilö, kolmas laatuaan ja selvästi armeijamaisempi kuin kaksi edellistä, tuli esittäytymään ja katsoi tilanteen. Ja niin Jii siis pääsi torkkumaan synnytyssalin huikealla divaanilla (ainoa sali, jossa se on joten olimme kovin kiitollisia siitä!) ja minä sain pistoksen kankkuun ja yritin saada unta.
Ehkä puolisen tuntia ehdinkin torkahtaa samalla kun hellin jo pelkojani siitä, että tästä minunkin synnytyksestäni tulee taas yksi ikävä kertomus siitä, miten käynnistetystä synnytyksestä päädytään keisarinleikkaukseen, kun homma ei edisty. Sitten alkoi tuntua tosi kipeältä. Unenpöppörössä ihmettelin, että mikä juttu tämä on, kun tippahan laitettiin pois ja nyt piti olla sellaiset lääkkeet, että pystyn nukkumaan. Haetutin kätilöni paikalle ja tämä sanoi, että luultavasti oma kehoni tekee nyt niitä supistuksia ja sain uuden piikin jotain lääkettä. Sekään ei toiminut ja kätilö ehdotti sitten, että hän voisi kokeilla akupunktiota, jos sillä saisi unen. Minä, joka en koskaan ole akupunktiota kokeillut olin innokas kokeilemaan ja sain niitä piikkejä päähän, polviin ja jalkateriin ja käsiin. Niistä tuli tosi hyvä ja raukea olo, mutta kipua eivät kyllä taittaneet niin paljon, että unen päästä olisi saanut kiinni. Olin edelleen siinä luulossa, että tässä yö pitäisi yrittää nukkua ja valitin kipua, mihin sain vastaukseksi jotain tyyliin: "kuule tämä synnyttäminen on sellaista, että tässä vähän sattuu". Siinä kohti tuntui aika pahalta, kun en minä sitä itse kipua siinä mielestäni ollut valittanut vaan vain sitä, että jos oli tarkoitus että saan nukuttua niin tässä tilanteessa en kyllä sitä saisi. Melkein mietin jo kätilön vaihtoa kun tuntui, etten osannut kommunikoida hänen kanssaan niin hyvin, että olisi jäänyt hyvä olo, mutta kivun yltyessä se ajatus jäi jonnekin mielen takaosaan ja sitä keskittyi vaan selviämään niistä supistuksista, yksi kerrallaan. Edellinen kätilö oli jo virittänyt ilokaasuputket paikoilleen, joten nyt turvauduttiin sitten siihen ja ainakin se antoi kivasti tekemistä supistuksen ajaksi ja teki niistä helpomman kestää. Kyllä se ainakin taisi jotain vaikuttaa.
Jossain kohti kipu alkoi yltyä sellaiseksi, että ison supistuksen jälkeen aloin aina oksentaa, mikä oli tosi hämmentävän tuntuista. Siinä kohti kätilö taisi tulla tuli sanomaan, että nyt tilanne oli se, että minun piti kestää vielä sen verran supistuksia, että kohdunsuu aukeaisi neljään-viiteen senttiin, ja sen jälkeen hän suosittelisi epiduraalia. Siinä kohti oli jo itselle käynyt selväksi, että siinä väsymystilassa ei luonnollista synnytystä enää jaksaisi vetää (siis minä, toisenlaisiakin tsemppareita varmaan on) ja suostuin ilomielin. Seurasi elämäni pisimmät (ja kivuliaimmat) neljä tuntia ennen kuin päästiin vihdoin siihen asti..
Koska iPad temppuilee tekstin kanssa, jatkuu kertomus osassa 2!
Koska synnytys ei älynnyt startata itsestään, jouduttiin käynnistykseen. Tuntui niin oudolta odottaa käynnistyspäivää ja melkein itketti, kun poika piti mahassa elämää puolitoista tuntia putkeen, niin että viimeinen yö jäi vähän liian lyhyeksi. Lohdutti toisaalta siinä vaiheessa, kun tajusi, että potkumahan päivät olivat luetut :)
Soittelin aamulla sairaalaan ja nurkuen sanoivat, että tule nyt sitten kymmeneltä, ilmeisesti paikka oli ihan täynnä. Taustalta kuulin kätilöiden keskustelun, jossa toinen totesi, että pakkohan se tänne on ottaa kun kerran on luvattu ja niin pitkällä (42+1) ollaan. Kotona itketti, mutta sairaalassa olo tuntui yllättävää kyllä ihan rauhalliselta. Saatiin tosi kiva kätilö, joka teki sisätutkimuksen hellästi (ainakin tiistaihin verrattuna, valitettavasti kohdunsuun tilanne ei ollut kehittynyt yhtään...), selitti hyvin, mitä tapahtuu, luki synnytystoivelistan ja kiinnitti kanyylin ilman hampaidenkiristystä. Yhdeltätoista läääkäri puhkaisi kalvot kiinnittämällä sen sykeanturin lapsen päähän. Oletin samalla hirveää lapsiveden hulahdusta, mutta sitä ei tullut, ilmeisesti sen verran alhaalla poika jo oli. Jouduin puoli tuntia odottelemaan kyljelläni, että lapsen ja omat käyrät saatiin mitattua ilman kriisejä ja vasta sitten pääsin liikkeelle. Liikkumisesta huolimatta kalvojen puhkaisu ei yksin saanut aikaan supistuksia, ihme se tosin olisi ollutkin kun lapsivettä tuli pari pientä hulautusta tunnin välein. Kaksi tuntia odoteltiin ja sitten kytkettiin oksitosiini käteen.
Ilta kuluikin sitten oksitosiinin vaikutusta odottaessa. Supistuksia tuli, kipeitäkin varsinkin kun lapsivettä alkoi tulvahdella. Harmitti, että amme ja suihku oli kalvojen puhkaisun vuoksi poissuljettuja vaihtoehtoja. Keskityin hengittämään ja Jii toi lämpöpussia, niillä pärjäiltiin ja kätilö kehui asennettani synnytykseen. Mutta vaikka pitoisuutta tipassa kuinka nostettiin, oli reilu 12 tuntia synnytyksen käynnistämisen jälkeen sisätutkimuksessa todettava, että joo, edelleen vain samalle kahdelle sormelle auki eli edistystä ei ollut tullut ei sitten yhtään. Siinä kohti kyllä oikeasti teki mieli järjestää kunnon itkupotkuraivarit, heittää pyyhe kehään ja ilmoittaa että kuulkaa mä tulen synnyttämään sitten joku toinen kerta, niin masentavaa oli kuulla että kaikki se kärvistely oli mennyt ihan hukkaan. Päivän koettelemuksien jälkeen myös alkoi olla aika kova väsymys, jonka vuoksi moraalinen selkäranka taisi katketa oikein kunnolla. Kätilö jutteli lääkärin kanssa ja nämä päätyivät siihen, että tippa pois, yritetään saada unta ja aamulla homma jatkuu. Meinasivat lähettää Jiinkin kotiin ja siirtää mut "hotellin" puolelle synnytyssalista, mutta onneksi ei. Uusi kätilö, kolmas laatuaan ja selvästi armeijamaisempi kuin kaksi edellistä, tuli esittäytymään ja katsoi tilanteen. Ja niin Jii siis pääsi torkkumaan synnytyssalin huikealla divaanilla (ainoa sali, jossa se on joten olimme kovin kiitollisia siitä!) ja minä sain pistoksen kankkuun ja yritin saada unta.
Ehkä puolisen tuntia ehdinkin torkahtaa samalla kun hellin jo pelkojani siitä, että tästä minunkin synnytyksestäni tulee taas yksi ikävä kertomus siitä, miten käynnistetystä synnytyksestä päädytään keisarinleikkaukseen, kun homma ei edisty. Sitten alkoi tuntua tosi kipeältä. Unenpöppörössä ihmettelin, että mikä juttu tämä on, kun tippahan laitettiin pois ja nyt piti olla sellaiset lääkkeet, että pystyn nukkumaan. Haetutin kätilöni paikalle ja tämä sanoi, että luultavasti oma kehoni tekee nyt niitä supistuksia ja sain uuden piikin jotain lääkettä. Sekään ei toiminut ja kätilö ehdotti sitten, että hän voisi kokeilla akupunktiota, jos sillä saisi unen. Minä, joka en koskaan ole akupunktiota kokeillut olin innokas kokeilemaan ja sain niitä piikkejä päähän, polviin ja jalkateriin ja käsiin. Niistä tuli tosi hyvä ja raukea olo, mutta kipua eivät kyllä taittaneet niin paljon, että unen päästä olisi saanut kiinni. Olin edelleen siinä luulossa, että tässä yö pitäisi yrittää nukkua ja valitin kipua, mihin sain vastaukseksi jotain tyyliin: "kuule tämä synnyttäminen on sellaista, että tässä vähän sattuu". Siinä kohti tuntui aika pahalta, kun en minä sitä itse kipua siinä mielestäni ollut valittanut vaan vain sitä, että jos oli tarkoitus että saan nukuttua niin tässä tilanteessa en kyllä sitä saisi. Melkein mietin jo kätilön vaihtoa kun tuntui, etten osannut kommunikoida hänen kanssaan niin hyvin, että olisi jäänyt hyvä olo, mutta kivun yltyessä se ajatus jäi jonnekin mielen takaosaan ja sitä keskittyi vaan selviämään niistä supistuksista, yksi kerrallaan. Edellinen kätilö oli jo virittänyt ilokaasuputket paikoilleen, joten nyt turvauduttiin sitten siihen ja ainakin se antoi kivasti tekemistä supistuksen ajaksi ja teki niistä helpomman kestää. Kyllä se ainakin taisi jotain vaikuttaa.
Jossain kohti kipu alkoi yltyä sellaiseksi, että ison supistuksen jälkeen aloin aina oksentaa, mikä oli tosi hämmentävän tuntuista. Siinä kohti kätilö taisi tulla tuli sanomaan, että nyt tilanne oli se, että minun piti kestää vielä sen verran supistuksia, että kohdunsuu aukeaisi neljään-viiteen senttiin, ja sen jälkeen hän suosittelisi epiduraalia. Siinä kohti oli jo itselle käynyt selväksi, että siinä väsymystilassa ei luonnollista synnytystä enää jaksaisi vetää (siis minä, toisenlaisiakin tsemppareita varmaan on) ja suostuin ilomielin. Seurasi elämäni pisimmät (ja kivuliaimmat) neljä tuntia ennen kuin päästiin vihdoin siihen asti..
Koska iPad temppuilee tekstin kanssa, jatkuu kertomus osassa 2!
Takaisin kirjoituspöydän ääreen
Pikkuvauvan kanssa aika tuntuu menevän samaan aikaan tosi hitaasti ja nopeasti. Kun katsoo miten paljon sitä itse on oppinut lapsenkäsittelytaidossa ja omassa lapsenlukutaidossa, niin voi jo onnitella itseään: hyvää työtä, tuonkin jo osaat ihan hienosti. Sitä osaa pitää lasta sylissään yhdellä kädellä, tietää miten kärryä pitää hytkyttää ja milloin röyhtäyttää ja vähitellen sitä jo tunnistaa vatsanväänteistä aiheutuvat äkilliset, keskelle hymyjä ja jutteluhetkiä tunkeutuvat äidin sydäntä raastavat itkut ja väsymyksestä johtuvan koko ajan kiihtyvän raivarin sekä sen tärkeimmän, nälkäitkun. Aina tosin ei vain usko omaa tuntemustaan, nyt pojan ollessa vähän reilu viisi viikkoinen en millään halunnut uskoa, että tuo haluaakin syödä yhtäkkiä jopa puolentoistatunnin välein kun ennen tuplasti pidemmät välit olivat ihan ok. Ehdin jo epäillä maidontulon loppumista, vatsavaivoja ja vaikka mitä, ennen kuin muistui vihdoin mieleen että niin, se yksi tiheän imun vaihe on just tässä 5-6 viikkoisena. Kun pojan antaa imeä aina nälkäitkusta (vaikka se parin tunnin välein herääminen yöllä tuntuukin pahalta...), hoituu homma taas paremmin.
Samoin poika tuntuu kasvavan ihan valtavalla vauhdilla. Yhtenä päivänä nenä on muuttunut, yhtenä kulmakarvat ilmestyvät ja yhtenä tajuaa ettei koko 56 koon puvustossa ole enää montaa vaatetta, joka menisi. Yhtenä päivänä kun vaan ihan kokeillaan leikkimattoa, jaksaa poika tillittää esineitä 40 minuuttia tyytyväisenä putkeen. Pari viikkoa siitä ja niitä esineitä jo taotaan tiukasti nyrkillä (osumaprosentti ei ole kovin hyvä, mutta lelujen helinä ja kilinä on sitäkin kivempaa kun jonkun sattuu saamaan heilumaan). Yhtäkkiä tuota ei enää uskalla jättää hetkeksikään hoitopöydälle ilman, että katsoo tiukasti perään, niin pontevia potkuja ja jalannostoja tehdään jo, että kaveri saa seinästä aikamoiset vauhdit.. Tuntuu hyvältä ja haikealta, että kasvu on niin nopeaa. Äitikin pääsee jo vähän kauemmas pienestä, isä kelpaa jo niin pitkiksi ajoiksi että äiti pääsee koiralenkille ihan ilman vauvaa tai reissu läheiseen ostoskeskukseen tai ravintolaan onnistuu ilman katastrofeja. Äiti uskaltaa lähteä koiran ja pojan kanssa mökille itsekseen, niin että isä saa yövuoron jälkeen rauhassa nukuttua. Maailma, joka pari viikkoa sitten oli vielä yhtä kodinseinää, onkin taas avoinna ja vapaus - vaikkei todellakaan ole enää samanlaista kuin ennen pojan tuloa - on löydettävissä arjen pienissä hetkissä: Kuuma suihku, teehetki, lehden lukua. Uutta vapautta toi vähän yllättäen myös Jiin synttärilahjaksi antama iPadin näppis, jolla voi myös niiden pojan pikkutorkkujen ajan kirjoittaa helposti ilman, että pitää väkertää läppärin kanssa. Tämän saa mukaan vaikka sänkyyn (miten romanttista!).
Sitten toisissa suhteissa aika menee tosi hitaasti. Välillä tuntuu, että olen juurtunut sohvan imetysnurkkaan ja vain tuijotan kämpässä tekemättömiä asioita pystymättä irrottautumaan pojasta sen vertaa että saisin haarukan nostettua lattialta tai silitettyä koiraa, joka vähän syyttävästi huokailee jaloissa. Samoin tuntuu, ettei oma alakerta parane kuntoon ikinä, tikinhaavat ovat edelleen auki ja muutenkin.. no sanotaan että kaikki osat tuolla eivät ole enää niillä paikoilla, missä pitäisi. Ja isoimpana sitä huomaa omat puutteensa äitinä ja ihmisenä - miksen voi lopettaa lapsellista nalkuttamista Jiille, vaikka juuri hetki sitten päätin etten koskaan tee niin, miten voin olla näin kärsimätön omaa lastani kohtaan, miten näin kyvytön hoitamaan omia asioitani kuntoon? Tuntuu, että tässä on vielä aika paljon kasvamista, ennen kuin sitä osaa olla sellainen äiti lapselleen kuin toivoisi. Tai sellainen vaimo kuin haluaisi. Tai sellainen ihminen, ylipäätään.
Kirjoitin äitiyslomalla meidän seinään tekstin: maailma ei tule valmiiksi tänäänkään. Pitäisi ymmärtää, etten tule minäkään, tai meidän kämppä tai mikään muukaan asia. Yritän nauttia vaikka siitä, että pääsin uuden näppikseni ansiosta hyödyntämään pojan päiväunet kirjoittamiseen, koska tämä tekee henkisesti hyvää ja toivottavasti edesauttaa niiden muiden, isompien tavoitteidenkin saavuttamisessa. Ja siitä, että näyttäisi siltä että ehdin juoda koko teekupin rauhassa loppuun, lämpimänä! Mikä ilo, mikä vapaus ;)
Samoin poika tuntuu kasvavan ihan valtavalla vauhdilla. Yhtenä päivänä nenä on muuttunut, yhtenä kulmakarvat ilmestyvät ja yhtenä tajuaa ettei koko 56 koon puvustossa ole enää montaa vaatetta, joka menisi. Yhtenä päivänä kun vaan ihan kokeillaan leikkimattoa, jaksaa poika tillittää esineitä 40 minuuttia tyytyväisenä putkeen. Pari viikkoa siitä ja niitä esineitä jo taotaan tiukasti nyrkillä (osumaprosentti ei ole kovin hyvä, mutta lelujen helinä ja kilinä on sitäkin kivempaa kun jonkun sattuu saamaan heilumaan). Yhtäkkiä tuota ei enää uskalla jättää hetkeksikään hoitopöydälle ilman, että katsoo tiukasti perään, niin pontevia potkuja ja jalannostoja tehdään jo, että kaveri saa seinästä aikamoiset vauhdit.. Tuntuu hyvältä ja haikealta, että kasvu on niin nopeaa. Äitikin pääsee jo vähän kauemmas pienestä, isä kelpaa jo niin pitkiksi ajoiksi että äiti pääsee koiralenkille ihan ilman vauvaa tai reissu läheiseen ostoskeskukseen tai ravintolaan onnistuu ilman katastrofeja. Äiti uskaltaa lähteä koiran ja pojan kanssa mökille itsekseen, niin että isä saa yövuoron jälkeen rauhassa nukuttua. Maailma, joka pari viikkoa sitten oli vielä yhtä kodinseinää, onkin taas avoinna ja vapaus - vaikkei todellakaan ole enää samanlaista kuin ennen pojan tuloa - on löydettävissä arjen pienissä hetkissä: Kuuma suihku, teehetki, lehden lukua. Uutta vapautta toi vähän yllättäen myös Jiin synttärilahjaksi antama iPadin näppis, jolla voi myös niiden pojan pikkutorkkujen ajan kirjoittaa helposti ilman, että pitää väkertää läppärin kanssa. Tämän saa mukaan vaikka sänkyyn (miten romanttista!).
Sitten toisissa suhteissa aika menee tosi hitaasti. Välillä tuntuu, että olen juurtunut sohvan imetysnurkkaan ja vain tuijotan kämpässä tekemättömiä asioita pystymättä irrottautumaan pojasta sen vertaa että saisin haarukan nostettua lattialta tai silitettyä koiraa, joka vähän syyttävästi huokailee jaloissa. Samoin tuntuu, ettei oma alakerta parane kuntoon ikinä, tikinhaavat ovat edelleen auki ja muutenkin.. no sanotaan että kaikki osat tuolla eivät ole enää niillä paikoilla, missä pitäisi. Ja isoimpana sitä huomaa omat puutteensa äitinä ja ihmisenä - miksen voi lopettaa lapsellista nalkuttamista Jiille, vaikka juuri hetki sitten päätin etten koskaan tee niin, miten voin olla näin kärsimätön omaa lastani kohtaan, miten näin kyvytön hoitamaan omia asioitani kuntoon? Tuntuu, että tässä on vielä aika paljon kasvamista, ennen kuin sitä osaa olla sellainen äiti lapselleen kuin toivoisi. Tai sellainen vaimo kuin haluaisi. Tai sellainen ihminen, ylipäätään.
Kirjoitin äitiyslomalla meidän seinään tekstin: maailma ei tule valmiiksi tänäänkään. Pitäisi ymmärtää, etten tule minäkään, tai meidän kämppä tai mikään muukaan asia. Yritän nauttia vaikka siitä, että pääsin uuden näppikseni ansiosta hyödyntämään pojan päiväunet kirjoittamiseen, koska tämä tekee henkisesti hyvää ja toivottavasti edesauttaa niiden muiden, isompien tavoitteidenkin saavuttamisessa. Ja siitä, että näyttäisi siltä että ehdin juoda koko teekupin rauhassa loppuun, lämpimänä! Mikä ilo, mikä vapaus ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)