Pikkuvauvan kanssa aika tuntuu menevän samaan aikaan tosi hitaasti ja nopeasti. Kun katsoo miten paljon sitä itse on oppinut lapsenkäsittelytaidossa ja omassa lapsenlukutaidossa, niin voi jo onnitella itseään: hyvää työtä, tuonkin jo osaat ihan hienosti. Sitä osaa pitää lasta sylissään yhdellä kädellä, tietää miten kärryä pitää hytkyttää ja milloin röyhtäyttää ja vähitellen sitä jo tunnistaa vatsanväänteistä aiheutuvat äkilliset, keskelle hymyjä ja jutteluhetkiä tunkeutuvat äidin sydäntä raastavat itkut ja väsymyksestä johtuvan koko ajan kiihtyvän raivarin sekä sen tärkeimmän, nälkäitkun. Aina tosin ei vain usko omaa tuntemustaan, nyt pojan ollessa vähän reilu viisi viikkoinen en millään halunnut uskoa, että tuo haluaakin syödä yhtäkkiä jopa puolentoistatunnin välein kun ennen tuplasti pidemmät välit olivat ihan ok. Ehdin jo epäillä maidontulon loppumista, vatsavaivoja ja vaikka mitä, ennen kuin muistui vihdoin mieleen että niin, se yksi tiheän imun vaihe on just tässä 5-6 viikkoisena. Kun pojan antaa imeä aina nälkäitkusta (vaikka se parin tunnin välein herääminen yöllä tuntuukin pahalta...), hoituu homma taas paremmin.
Samoin poika tuntuu kasvavan ihan valtavalla vauhdilla. Yhtenä päivänä nenä on muuttunut, yhtenä kulmakarvat ilmestyvät ja yhtenä tajuaa ettei koko 56 koon puvustossa ole enää montaa vaatetta, joka menisi. Yhtenä päivänä kun vaan ihan kokeillaan leikkimattoa, jaksaa poika tillittää esineitä 40 minuuttia tyytyväisenä putkeen. Pari viikkoa siitä ja niitä esineitä jo taotaan tiukasti nyrkillä (osumaprosentti ei ole kovin hyvä, mutta lelujen helinä ja kilinä on sitäkin kivempaa kun jonkun sattuu saamaan heilumaan). Yhtäkkiä tuota ei enää uskalla jättää hetkeksikään hoitopöydälle ilman, että katsoo tiukasti perään, niin pontevia potkuja ja jalannostoja tehdään jo, että kaveri saa seinästä aikamoiset vauhdit.. Tuntuu hyvältä ja haikealta, että kasvu on niin nopeaa. Äitikin pääsee jo vähän kauemmas pienestä, isä kelpaa jo niin pitkiksi ajoiksi että äiti pääsee koiralenkille ihan ilman vauvaa tai reissu läheiseen ostoskeskukseen tai ravintolaan onnistuu ilman katastrofeja. Äiti uskaltaa lähteä koiran ja pojan kanssa mökille itsekseen, niin että isä saa yövuoron jälkeen rauhassa nukuttua. Maailma, joka pari viikkoa sitten oli vielä yhtä kodinseinää, onkin taas avoinna ja vapaus - vaikkei todellakaan ole enää samanlaista kuin ennen pojan tuloa - on löydettävissä arjen pienissä hetkissä: Kuuma suihku, teehetki, lehden lukua. Uutta vapautta toi vähän yllättäen myös Jiin synttärilahjaksi antama iPadin näppis, jolla voi myös niiden pojan pikkutorkkujen ajan kirjoittaa helposti ilman, että pitää väkertää läppärin kanssa. Tämän saa mukaan vaikka sänkyyn (miten romanttista!).
Sitten toisissa suhteissa aika menee tosi hitaasti. Välillä tuntuu, että olen juurtunut sohvan imetysnurkkaan ja vain tuijotan kämpässä tekemättömiä asioita pystymättä irrottautumaan pojasta sen vertaa että saisin haarukan nostettua lattialta tai silitettyä koiraa, joka vähän syyttävästi huokailee jaloissa. Samoin tuntuu, ettei oma alakerta parane kuntoon ikinä, tikinhaavat ovat edelleen auki ja muutenkin.. no sanotaan että kaikki osat tuolla eivät ole enää niillä paikoilla, missä pitäisi. Ja isoimpana sitä huomaa omat puutteensa äitinä ja ihmisenä - miksen voi lopettaa lapsellista nalkuttamista Jiille, vaikka juuri hetki sitten päätin etten koskaan tee niin, miten voin olla näin kärsimätön omaa lastani kohtaan, miten näin kyvytön hoitamaan omia asioitani kuntoon? Tuntuu, että tässä on vielä aika paljon kasvamista, ennen kuin sitä osaa olla sellainen äiti lapselleen kuin toivoisi. Tai sellainen vaimo kuin haluaisi. Tai sellainen ihminen, ylipäätään.
Kirjoitin äitiyslomalla meidän seinään tekstin: maailma ei tule valmiiksi tänäänkään. Pitäisi ymmärtää, etten tule minäkään, tai meidän kämppä tai mikään muukaan asia. Yritän nauttia vaikka siitä, että pääsin uuden näppikseni ansiosta hyödyntämään pojan päiväunet kirjoittamiseen, koska tämä tekee henkisesti hyvää ja toivottavasti edesauttaa niiden muiden, isompien tavoitteidenkin saavuttamisessa. Ja siitä, että näyttäisi siltä että ehdin juoda koko teekupin rauhassa loppuun, lämpimänä! Mikä ilo, mikä vapaus ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti