Kolmas Jiin vetämä yö. Poika heräsi vain neljästi, mutta sai kerran sellaiset raivarit, että Jii joutui laittamaan valot päälle ja leikkimään 45 minuuttia, ennen kuin poika väsyi ja suostui taas nukutettavaksi. Sitä ennen siis oli huudettu 45 minuuttia (raivoa), enkä minäkään saanut rauhoittumaan. Jii oli jotenkin tosi masentunut, kun poika sai taas tuollaiset raivarit kun sama oli käynyt jo nukuttaessakin. Minä yritin lohduttaa, että tässä varmaan oli reaktiota siitä, kun jouduin sen tiehyttukoksen jälkeen imettämään niin tiheästi ja nyt rintaa ei ollutkaan tarjolla. Tai sitten syynä oli kala, jota syötin eilen lounaalla, mene ja tiedä. Mitään muuta reaktiota kalasta ei tullut, ilmavaivojen lisääntymistä tms., joten en tiedä.
Tuon raivarin jälkeen isän sylikin taas kävi, mistä olin tosi iloinen ja minä sain jatkaa uniani Harry Potterin tahtiin. Heräsin ihan itse aamulla puoli yhdeksän aikaan ja katselin ihan hämmentyneenä ukkoja, jotka vetivät sikeitä. No, joskus näinkin. Ehdin keittää teetä itselleni ja laittaa Pikku-Ukon aamupuurot rauhassa turpoamaan. Ja vaan fiilistellä, että ei särkenyt päätäkään.
Olin eilen jo etukäteen päättänyt, että jos yö menee yhtään hyvin, koitan vähän siivota. Jii auttoi viemällä poikaa kahdesti päikkäriaikaan ulos, jotta sain oltua rauhassa ja puuhailtua kotona. Mitään sankaritekoja ei tapahtunut, mutta miehen ja pojan vaatekaappi on nyt kondiksessa ja pyykit pesty, samoin aloittelin vessan pesua. Niin, ja tyhjensin suihkukaivon. Se ehkä kyllä oli sankariteko?
Mietin siinä puuhaillessani, että nyt olen vain tavallisen, en epätoivoisen, väsynyt. On vaikea saada itseään liikkeelle, kun takaraivossa on pelko siitä, että voimat taas kohta loppuvat. Yritin kerrankin ottaa ihan iisisti ja jättää tempomiset vähemmälle. Ja päivä oli oikein hyvä, vaikka Soneran 3G-nettiyhteys alkoikin pelittää vasta illalla. Luin puuhailun lomassa kirjastosta lainaamaani Anu Silfverbergin Äitikorttia ja mietin. Tuntui hyvältä ihan vaan olla ja miettiä, juoda talven viimeiset glögit. Suoristaa olkkarin matonpidin ja kiristää Jiin laatikonkannattimet. Hyvä päivä.
Jii lupasi nyt vielä yhden yön putkeen, vaikka yritin vähän jo toppuutella. Toivotaan, että Pikku-Ukon osalta tämä menisi vielä vähän helpommin, niin Jiikin saisi levätä. Tarkoitus kun ei ole uuvuttaa toistakin. Vaikka jotenkin olen helpottunut, kun nyt Jiinkin katseesta näkee, että se ymmärtää vähän paremmin, miltä tuntuu vaan vetää yö yön perään. Silti enemmän tarvitsen apua, joka kestää, joten lähetän ensi yöksi anoppilaan nukkumaan kunnolla. Kyllä minäkin taas jo jotain jaksan.
perjantai 28. helmikuuta 2014
torstai 27. helmikuuta 2014
Hei mä nukuin!
Kaksi ihanaa, ihanaa yötä! Tai varmaan pikkulapsetonta elämää viettävä olisi kutsunut niitäkin karseiksi, mutta minä kutsun ihaniksi. Jii nousi edellisen yökeskustelun jälkeen tilanteen tasalle, latasi mulle iPodiinsa Harry Potter-äänikirjoja (koska ovat niin tuttuja, ettei niitä jää kuuntelemaan ja Stephen Fry lukijana taas on kuitenkin niin ihana, että jos ei uni tule, ei haittaa jäädä kuuntelemaan. Niin, ja kestävät koko yön!). Ja niin olen sitten jatkuva selostus korvassa nukkunut yöt, heräillyt toki välillä imettämään (koska se vasen rinta on edelleen kipeä) mutta noin niinkuin pääsääntöisesti olen nukkunut.
Eka yö meni ihan koomassa ja aluksi häiriinnyin pojan huudosta (herätyksiä Jiii laski 10), mutta sitten jotenkin luovutin sen suhteen, että voisin nyt juuri jaksaa tehdä asialle mitään (kosken enää jaksa) ja sitten uni tulikin helpommin. Ja poikakin tottui isän hoitoon, loppuyö meni jo tosi paljon paremmin. Viime yö taas meni kaikenkaikkiaan paremmin (vain 6 herätystä!) ja vaikka jokaisen havahtumisen jälkeen mun oli vähän vaikeampi saada unta, rauhoitti se äänikirja siellä taustalla kuitenkin niin hyvin, ettei ahdistusta tullut ja nukahdin kuitenkin uudestaan järkevässä ajassa.
Voi kun voisin kertoa, miten hyvin jaksan taas ja niinpäinpois. No, migreeniä on nyt sitten lykkinyt oikein urakalla ja nyt vielä aamustakin tuntuu juilivan. Mutta uskon silti, että lepo on ollut tosi tarpeen ja olen melkein liikuttavan kiitollinen Jiille, että on nyt kokonaan yöt hoitanut. Lupasi vielä yhden yön putkeen, sitten menee yhdeksi yöksi itse anoppilaan nukkumaan, että pääsee itsekin välillä huilaamaan.
Mutta parasta on se tunne, etten ole näiden öiden kanssa yksin enää. Että tästä tunnelista on tie ulos, vaikka se vähän järjestelyjä vaatiikin.
Eka yö meni ihan koomassa ja aluksi häiriinnyin pojan huudosta (herätyksiä Jiii laski 10), mutta sitten jotenkin luovutin sen suhteen, että voisin nyt juuri jaksaa tehdä asialle mitään (kosken enää jaksa) ja sitten uni tulikin helpommin. Ja poikakin tottui isän hoitoon, loppuyö meni jo tosi paljon paremmin. Viime yö taas meni kaikenkaikkiaan paremmin (vain 6 herätystä!) ja vaikka jokaisen havahtumisen jälkeen mun oli vähän vaikeampi saada unta, rauhoitti se äänikirja siellä taustalla kuitenkin niin hyvin, ettei ahdistusta tullut ja nukahdin kuitenkin uudestaan järkevässä ajassa.
Voi kun voisin kertoa, miten hyvin jaksan taas ja niinpäinpois. No, migreeniä on nyt sitten lykkinyt oikein urakalla ja nyt vielä aamustakin tuntuu juilivan. Mutta uskon silti, että lepo on ollut tosi tarpeen ja olen melkein liikuttavan kiitollinen Jiille, että on nyt kokonaan yöt hoitanut. Lupasi vielä yhden yön putkeen, sitten menee yhdeksi yöksi itse anoppilaan nukkumaan, että pääsee itsekin välillä huilaamaan.
Mutta parasta on se tunne, etten ole näiden öiden kanssa yksin enää. Että tästä tunnelista on tie ulos, vaikka se vähän järjestelyjä vaatiikin.
tiistai 25. helmikuuta 2014
Väsyneitä ajatuksia - ajatuksia väsymyksestä
Jaksaa. Ei jaksa. Jaksaa. Ei jaksa. Jaksaa. Ei jaksa. Jaksaa.
Yösydämellä käyty jaakobinpaini itseni ja maailman kanssa jatkuu yö toisensa jälkeen, kuluttavana. Väsymys kääntää ihmisen sisäänpäin, tekee itsekkääksi ja äkkipikaiseksi, masentuneeksikin. Tai yhdenkin vähän paremman yön jälkeen maailmassa on taas värejä ja sitä jaksaa tehdä pojan kanssa kaikkea kivaa. Yleensä vähän liikaakin, kunnes sitten taas voimat loppuvat ja sitä käpertyy vähän enemmän taas sisäänpäin. Hajoilee kämpän katastrofikunnosta, puurosta joka unohtuu liedelle, väärin pestystä pyykistä tai siitä kertakaikkisesta tyytymättömyydestä itseäni kohtaan, kun tietää että käyttäytyy jo ihan naurettavasti ja että sen sijaan, että velloo vain itsesäälissä voisi käyttää senkin energian johonkin rakentavaan. Muttei vaan enää pysty ja osaa.
Pikku-Ukon vatsavaivat jatkuvat ja meillä heräillään siis edelleen läpi yön. Pojalla myös on jonkin sortin eroahdistus lyönyt päälle ja yöllä saa raivarit, jos isä yrittää lohduttaa. Jostakusta olisi ehkä liikuttavaakin, että vain äiti käy, minusta tällä hetkellä se on vain ahdistavaa, koska se pitää minut ja pojan kiinni tässä helvetin luupissa. Olen edelleen sitä mieltä, että kipeää poikaa ei voi jättää hoitamatta ja yrittää unikouluttaa, mutta alan kohta olla sitä mieltä, että Jiin on nyt vain pakko alkaa käydä öisinkin, koska ei tämä ihan näinkään voi jatkua. Sanoin toissayönä Jiille hillittömän itkukohtauksen jälkeen, että tarvitsen nyt oikeasti apua. Jii alkoi höpöttää siitä neuvolan perheosastosta, jolloin meinasin saada raivarit. Siinä yöllä selitin sitten juurta jaksaen, että ihan ensi alkuun tarvitsen nimenomaan lastenhoitoapua ja juurikin häneltä. Mietitään sitten ne ulkopuoliset hoitajat. Myönnän tässäkin, että olen liian pitkään yrittänyt itse hoitaa ja mennyt pojankin mielen mukaan, jos vain äiti on käynyt hoitajaksi niin äiti on hoitanut. Ymmärrän, että tuntuu pahalta, jos poika kieltäytyy rauhoittumasta syliin, mutta ehkä parempi on nyt niin, että ei anna kummallekaan, pojalle tai isälle, nyt muuta vaihtoehtoa kuin opetella pärjäämään myös kaksin.
Onnistuin vielä kaiken huipuksi eilen saamaan tiehyttukoksen, joka ei tunnu lähtevän ja varmaan kypsyy tässä täysimittaiseksi rintatulehdukseksi. Olo on väsymyksen lisäksi myös kuin joku olisi vetänyt lihamyllystä. Onneksi hoitolaukussa on kulkenut yksi antibiootti, joka joskus syksyllä määrättiin rintatulehdukseen, joka hoituikin sitten saunalla ja lämpimällä suihkulla. Nyt en ole ihan varma kuinka käy, toivoisin Pikku-Ukon suoliston vuoksi, että tästäkin selvittäisi ilman sitä kuuria. Mutta se hyvä puoli totaaliväsymyksessä on, että se ei jätä itselle enää vaihtoehtoja. Nyt olen sairas, eikä enää ole sitä mahdollisuutta, että hoitaisin poikaa. Se jääköön Jiille ja appivanhemmille, minä vain imettelen ja koitan nukkua. Tai unenpuutteessa ainakin muuten levätä.
Väsymys menee luihin ja ajatuksienkin ytimiin. Aivo pyörii ympyrää ja mitään fiksua ei saa aikaiseksi. Mietin, että vaikka kaikki sanovat lapsiperhearjen olevan rankkaa, niin en todellakaan osannut kuvitella tätä. Ja että olen varmaan tärähtänyt, koska silti ja edelleen koen eläväni elämäni merkityksellisintä aikaa. Rankkaa, mutta merkityksellistä. Olen ihan hirveästi oppinut itsestäni näinä viikkoina ja pitkälti vielä niinä yön tuskallisina tunteina, kun makaan sängyssä ja odotan unta saapuvaksi, ja mietin. Jotain hyvää kypsyy kaiken tämän alla, vaikka akuutti väsymys estääkin sen näkymisen juuri nyt. Elämä juuri nyt tuntuu karhealta, ristiriitaiselta ja käsittämättömän turhauttavalta. Herätessäni toivon aina, että voimat kantavat koko päivän. Paitsi tänään aion vain levätä, muut saavat hoitaa. Ehkä huomisenkin. Ja sitä seuraavan päivän. Tai koko viikon?
Yösydämellä käyty jaakobinpaini itseni ja maailman kanssa jatkuu yö toisensa jälkeen, kuluttavana. Väsymys kääntää ihmisen sisäänpäin, tekee itsekkääksi ja äkkipikaiseksi, masentuneeksikin. Tai yhdenkin vähän paremman yön jälkeen maailmassa on taas värejä ja sitä jaksaa tehdä pojan kanssa kaikkea kivaa. Yleensä vähän liikaakin, kunnes sitten taas voimat loppuvat ja sitä käpertyy vähän enemmän taas sisäänpäin. Hajoilee kämpän katastrofikunnosta, puurosta joka unohtuu liedelle, väärin pestystä pyykistä tai siitä kertakaikkisesta tyytymättömyydestä itseäni kohtaan, kun tietää että käyttäytyy jo ihan naurettavasti ja että sen sijaan, että velloo vain itsesäälissä voisi käyttää senkin energian johonkin rakentavaan. Muttei vaan enää pysty ja osaa.
Pikku-Ukon vatsavaivat jatkuvat ja meillä heräillään siis edelleen läpi yön. Pojalla myös on jonkin sortin eroahdistus lyönyt päälle ja yöllä saa raivarit, jos isä yrittää lohduttaa. Jostakusta olisi ehkä liikuttavaakin, että vain äiti käy, minusta tällä hetkellä se on vain ahdistavaa, koska se pitää minut ja pojan kiinni tässä helvetin luupissa. Olen edelleen sitä mieltä, että kipeää poikaa ei voi jättää hoitamatta ja yrittää unikouluttaa, mutta alan kohta olla sitä mieltä, että Jiin on nyt vain pakko alkaa käydä öisinkin, koska ei tämä ihan näinkään voi jatkua. Sanoin toissayönä Jiille hillittömän itkukohtauksen jälkeen, että tarvitsen nyt oikeasti apua. Jii alkoi höpöttää siitä neuvolan perheosastosta, jolloin meinasin saada raivarit. Siinä yöllä selitin sitten juurta jaksaen, että ihan ensi alkuun tarvitsen nimenomaan lastenhoitoapua ja juurikin häneltä. Mietitään sitten ne ulkopuoliset hoitajat. Myönnän tässäkin, että olen liian pitkään yrittänyt itse hoitaa ja mennyt pojankin mielen mukaan, jos vain äiti on käynyt hoitajaksi niin äiti on hoitanut. Ymmärrän, että tuntuu pahalta, jos poika kieltäytyy rauhoittumasta syliin, mutta ehkä parempi on nyt niin, että ei anna kummallekaan, pojalle tai isälle, nyt muuta vaihtoehtoa kuin opetella pärjäämään myös kaksin.
Onnistuin vielä kaiken huipuksi eilen saamaan tiehyttukoksen, joka ei tunnu lähtevän ja varmaan kypsyy tässä täysimittaiseksi rintatulehdukseksi. Olo on väsymyksen lisäksi myös kuin joku olisi vetänyt lihamyllystä. Onneksi hoitolaukussa on kulkenut yksi antibiootti, joka joskus syksyllä määrättiin rintatulehdukseen, joka hoituikin sitten saunalla ja lämpimällä suihkulla. Nyt en ole ihan varma kuinka käy, toivoisin Pikku-Ukon suoliston vuoksi, että tästäkin selvittäisi ilman sitä kuuria. Mutta se hyvä puoli totaaliväsymyksessä on, että se ei jätä itselle enää vaihtoehtoja. Nyt olen sairas, eikä enää ole sitä mahdollisuutta, että hoitaisin poikaa. Se jääköön Jiille ja appivanhemmille, minä vain imettelen ja koitan nukkua. Tai unenpuutteessa ainakin muuten levätä.
Väsymys menee luihin ja ajatuksienkin ytimiin. Aivo pyörii ympyrää ja mitään fiksua ei saa aikaiseksi. Mietin, että vaikka kaikki sanovat lapsiperhearjen olevan rankkaa, niin en todellakaan osannut kuvitella tätä. Ja että olen varmaan tärähtänyt, koska silti ja edelleen koen eläväni elämäni merkityksellisintä aikaa. Rankkaa, mutta merkityksellistä. Olen ihan hirveästi oppinut itsestäni näinä viikkoina ja pitkälti vielä niinä yön tuskallisina tunteina, kun makaan sängyssä ja odotan unta saapuvaksi, ja mietin. Jotain hyvää kypsyy kaiken tämän alla, vaikka akuutti väsymys estääkin sen näkymisen juuri nyt. Elämä juuri nyt tuntuu karhealta, ristiriitaiselta ja käsittämättömän turhauttavalta. Herätessäni toivon aina, että voimat kantavat koko päivän. Paitsi tänään aion vain levätä, muut saavat hoitaa. Ehkä huomisenkin. Ja sitä seuraavan päivän. Tai koko viikon?
lauantai 22. helmikuuta 2014
Korkokenkäpäivä ja yötaputuksia
Pari huonompaa yötä alla taas, kipulääkkeestä huolimatta. Mikähän siinä on, että juuri kun ehdin toivoa, että jostain tulee meille pysyvä apu ja saataisiin koko perhe levätä taas - niin palataan taas normitilaan, jossa herätään alvariinsa ja keinutellaan poikaa vain eessuntaas läpi yön, tai siltä tuntuu.
Sanoin Jiille ei-ihan-vähän-katkerana, että on se nyt kun silloin kun hänellä on tärkeitä menoja niin me singotaan Pikku-Ukon kanssa mökille niin, että hän saa nukkua kunnolla. Esimerkiksi juuri torstain vastaisena yönä, jolloin Jii valmistautui työhaastatteluun. Ja siis hyvä, että sai valmistautua ja hyvä, että ylipäätään oli joku haastattelu, johon mennä. Mutta kun meikäläisellä oli eilen se tapaaminen uuden esimiehen kanssa, niin mihinkäs minä pääsen jatkuvaa yöheräämistä varten pakoon? No en minnekään. Silmät ristissä puksutin aamujunalla takaisin Helsinkiin ja kättelin uuden esimieheni nukkavieruna ja tooodella huonossa headspacessa..
Koko tapaamisesta jäi itselle se fiilis, että yritin vaan koko ajan liikaa. Yritin peittää sitä, että jo syöminen muualla kuin omassa keittiössä ja korollisten kenkien ja suorien housujen pukeminen oli taas vaihteeksi iso juttu. Sitä, että aivot oli todella vaikea kääntää taas työvaihteelle ja keskustella työpaikasta, tehtävistä, ihmisistä. Sitä, että ollaan selvästi ihan todella erilaisia ihmisiä esimiehen kanssa ja siten ihan tosi eri aaltopituuksilla. Ja ennen kaikkea hokemaan itselleni sitä, että keskity nyt siitä huolimatta hoitamaan tämä tapaaminen hyvin ja itkemään vaikka junassa.
Uusi esimies oli fiksu, nopea uramies. Lapseton. Viettää aikansa työpaikalla, omien sanojensa mukaan. Ennen Pikku-Ukkoa oltaisiin tultu hyvin juttuun. Mutta enhän minä halua enää laittaa koko elämääni pelkkiin töihin. Korostan kuitenkin, etten siis usko, että meille mitään draamaa tulee, oikein mukava mies hän oli. Mutta tajusin siinä vasta lounaalla istuessani, miten kovasti olen itse muuttunut. Ja miten työkyvytön olen, juuri nyt. Siinä missä esimies kertoi ylpeänä, miten on tuonut nopeamman tekemisen mallia ja tehokkuutta työpaikalle, minussa joku särähti ja kirkui, ettei minussa kerta kaikkiaan ole juuri nyt mitään, mistä ottaa niitä tehoja, varsinkaan juuri nyt kun nukuin taas alle neljä tuntia yöllä. Ammatillisesti fiilis oli siis ihan crap ja sen sijaan, että olisin edes itse hyväksynyt sen, yritin vaan puskea kovempaa jotain tosi ammattilaisroolia ja kuulostin omissakin korvissani superteennäiseltä. No, sain nyt välitettyä sen viestin, että olen tulossa sitten elokuussa hommiin. Luulin tehneeni sen selväksi ihan keskustelun alussa, mutta jossain kohti kahveja esimies meni kehumaan juuri, miten kiva tiimi heillä on juuri nyt. Totesin vain siihen, että toivotaan että minullekin on sitten elokuussa joku paikka siinä. Ei olisi pitänyt, mentiin molemmat vaivaantuneiksi.
No, kyllä tästä vielä jotenkin noustaan ja katsotaan sitten uutta tapaamista lähempänä kesää, kun voi oikeasti jo keskustella siitä, mitä sitten tulen elokuussa tekemään. Ehkä olen itsekin taas paremmilla fiiliksillä siihen mennessä, nyt vaan oli jotenkin aivan todella surkea päivä.
Pikku-Ukko palkitsi surkean päivän fiilikset surkealla yöllä. Minä heräsin ziljoona kertaa ja jossain vaiheessa Jii otti pojan ja meni toiseen huoneeseen tunniksi leikkimään, kun ei lapsi muuten rauhoittunut. Pikku-Ukko on kuulemma oppinut taputtamaan, huippu juttu. Sitä oli sitten tehty pitkään ja hartaasti, ja ennen kaikkea tunteella. Ehkä silti olisin valinnut sen nukkumisen, jos olisin voinut.
Sanoin Jiille ei-ihan-vähän-katkerana, että on se nyt kun silloin kun hänellä on tärkeitä menoja niin me singotaan Pikku-Ukon kanssa mökille niin, että hän saa nukkua kunnolla. Esimerkiksi juuri torstain vastaisena yönä, jolloin Jii valmistautui työhaastatteluun. Ja siis hyvä, että sai valmistautua ja hyvä, että ylipäätään oli joku haastattelu, johon mennä. Mutta kun meikäläisellä oli eilen se tapaaminen uuden esimiehen kanssa, niin mihinkäs minä pääsen jatkuvaa yöheräämistä varten pakoon? No en minnekään. Silmät ristissä puksutin aamujunalla takaisin Helsinkiin ja kättelin uuden esimieheni nukkavieruna ja tooodella huonossa headspacessa..
Koko tapaamisesta jäi itselle se fiilis, että yritin vaan koko ajan liikaa. Yritin peittää sitä, että jo syöminen muualla kuin omassa keittiössä ja korollisten kenkien ja suorien housujen pukeminen oli taas vaihteeksi iso juttu. Sitä, että aivot oli todella vaikea kääntää taas työvaihteelle ja keskustella työpaikasta, tehtävistä, ihmisistä. Sitä, että ollaan selvästi ihan todella erilaisia ihmisiä esimiehen kanssa ja siten ihan tosi eri aaltopituuksilla. Ja ennen kaikkea hokemaan itselleni sitä, että keskity nyt siitä huolimatta hoitamaan tämä tapaaminen hyvin ja itkemään vaikka junassa.
Uusi esimies oli fiksu, nopea uramies. Lapseton. Viettää aikansa työpaikalla, omien sanojensa mukaan. Ennen Pikku-Ukkoa oltaisiin tultu hyvin juttuun. Mutta enhän minä halua enää laittaa koko elämääni pelkkiin töihin. Korostan kuitenkin, etten siis usko, että meille mitään draamaa tulee, oikein mukava mies hän oli. Mutta tajusin siinä vasta lounaalla istuessani, miten kovasti olen itse muuttunut. Ja miten työkyvytön olen, juuri nyt. Siinä missä esimies kertoi ylpeänä, miten on tuonut nopeamman tekemisen mallia ja tehokkuutta työpaikalle, minussa joku särähti ja kirkui, ettei minussa kerta kaikkiaan ole juuri nyt mitään, mistä ottaa niitä tehoja, varsinkaan juuri nyt kun nukuin taas alle neljä tuntia yöllä. Ammatillisesti fiilis oli siis ihan crap ja sen sijaan, että olisin edes itse hyväksynyt sen, yritin vaan puskea kovempaa jotain tosi ammattilaisroolia ja kuulostin omissakin korvissani superteennäiseltä. No, sain nyt välitettyä sen viestin, että olen tulossa sitten elokuussa hommiin. Luulin tehneeni sen selväksi ihan keskustelun alussa, mutta jossain kohti kahveja esimies meni kehumaan juuri, miten kiva tiimi heillä on juuri nyt. Totesin vain siihen, että toivotaan että minullekin on sitten elokuussa joku paikka siinä. Ei olisi pitänyt, mentiin molemmat vaivaantuneiksi.
No, kyllä tästä vielä jotenkin noustaan ja katsotaan sitten uutta tapaamista lähempänä kesää, kun voi oikeasti jo keskustella siitä, mitä sitten tulen elokuussa tekemään. Ehkä olen itsekin taas paremmilla fiiliksillä siihen mennessä, nyt vaan oli jotenkin aivan todella surkea päivä.
Pikku-Ukko palkitsi surkean päivän fiilikset surkealla yöllä. Minä heräsin ziljoona kertaa ja jossain vaiheessa Jii otti pojan ja meni toiseen huoneeseen tunniksi leikkimään, kun ei lapsi muuten rauhoittunut. Pikku-Ukko on kuulemma oppinut taputtamaan, huippu juttu. Sitä oli sitten tehty pitkään ja hartaasti, ja ennen kaikkea tunteella. Ehkä silti olisin valinnut sen nukkumisen, jos olisin voinut.
torstai 20. helmikuuta 2014
Lääke, jonka saa suusta alas
Ei ole maksettu mainos, mutta kun epätoivoisena vihdoin löytää kipulääkkeen, jonka jopa saa Pikku-Ukolta kurkusta alas (toisin kuin ne muut, kuten vauvarokon yhteydessä tuskailtiin..), niin pitää sitä vähän hehkuttaa. Nimittäin nyt kaksi yötä on mennyt ihan rauhassa 1 herätyksen (=imetys) taktiikalla, kun on illalla annettu sellainen Pamol F-tabletti. En ota nyt yhtään kantaa itse lääkkeen toimivuuteen tai paremmuuteen, kunhan vaan totean, että hurraa sille, joka keksi tabletin, jonka saa sulamaan yhteen lusikalliseen nestettä! Tai me ollaan kyllä syötetty kahtena puolikkaana ihan aprikoosisoseen kyljessä, pari tippaa vettä päälle ja alas on mennyt että hupsheijaa. Ohjeen mukaan voi kuulemma tehdä soseesta kitkerää, mutta poika ei ole vielä valittanut..
Mutta miten ihana nähdä, että poika nukkuu yönsä itkemättä ja herää taas pirteänä. En vieläkään tiedä johtuuko yöllinen kipu suolistosta vai hampaista, mutta pari yötä aion nyt syöttää vielä tuota kipulääkettä kun niin selvästi pojan on parempi olla. Katsotaan sitten miten jatketaan, mutta toivottavasti ainakin kaikilla on taas enemmän voimia miettä kokeilla taas mistä vaivat johtuisivat..
Mutta miten ihana nähdä, että poika nukkuu yönsä itkemättä ja herää taas pirteänä. En vieläkään tiedä johtuuko yöllinen kipu suolistosta vai hampaista, mutta pari yötä aion nyt syöttää vielä tuota kipulääkettä kun niin selvästi pojan on parempi olla. Katsotaan sitten miten jatketaan, mutta toivottavasti ainakin kaikilla on taas enemmän voimia miettä kokeilla taas mistä vaivat johtuisivat..
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
Superturhauttava neuvolakäynti
Hjoo. Eipä kyllä sitten saatu mitään vastauksia sillä neuvolakäynnillä. Ainakaan meidän ongelmiin. Neuvolantäti oli sentään vähän osaaottavaisempi punnituksessa ja kirjoitti meille merkinnän tietoihin, että jos joskus niistä mahavaivoista päästään eroon, niin voidaan käydä siellä jossain neuvolan erikoispuljussa saamassa unikouluapua sitten. Ihan kiva, mutta me päästiin kyllä itsekin siinä unikoulussa tosi hyvään vaiheeseen ihan itseksemme kun vaan oltiin johdonmukaisia, nämä vatsakivuthan homman vain sekoittivat ja juuri niihin olisi ollut kiva saada apua. Sinällään kyllä lohdullista, että täti kertoi omasta lapsestaan, jolla oli ollut samanlaista vaivaa, oli tutkittu poliklinikoita myöten ja mitään ei oltu löydetty ja silti 1-vuotispäivään mennessä vaivat hävisivät itsestään. Toivottavasti meilläkin, ja toivottavasti ennen sitä 1-vuotispäivää jo!
No, Pikku-Ukko järkyttyi mittauksista jotenkin niin (vaikka täti oli ehdottoman kiva, jutteli ja teki tilanteesta tosi kivan ja poika sai jopa istua siinä vaa'an päällä), että pissi sitten sen vaa'an, mittauspöydän ja lattian täyteen. Mittausten tulos oli kuitenkin kasvua osoittava - 8 kk pituus 74,5cm ja paino 10,990 kg. No, tuo - miinus se pissa. Mutta aika lähellä sitä yhtätoista kiloa kuitenkin huidellaan. Pääkin oli kasvanut, hyvähyvä. Itselle oli positiivista huomata, että siinä missä olen kyllä huomannut pojan kropan muodon muuttuneen tässä viimeisen kuukauden ajan (=jalat tuntuvat venyneen suhteessa ennen niin pitkään kroppaan) niin se todella johtuu kasvusta, eikä vain siitä, että poika nälissään olisi riutunut kropastaan.
Tämä siis oli vielä suhteellisen ok, mutta siitä neuvolalääkäriosiosta ei kyllä saatu sitäkään vähää irti, paitsi se rutiinitsekki (joka on oikeasti hyvä ja huojentava tietää, en minä sitä vähättele - turhauttaa vaan tuo vatsa niin pirusti). Eli keuhkot, sydän, korvat, silmät, kuulo jne. kaikki normaaleja. Sitä helmeä kun tarjottiin, niin poika ei kyllä tehnyt elettäkään ottaakseen pinsettiotetta, vaikka minusta kotona siitä on viitteitä jo, mutta menköön. Siitä vatsasta kun sitten Jiin kanssa tilitettiin, niin lääkäri totesi vain, että ei tosiaan viittaa puhtaasti allergiaan nuo oireet kun kasvu on noin hyvää ja mitään muita oireita, esim. ihossa ei ole, ja että joskus voi käydä niin, että jos lapsi kehittyy motorisesti kovin äkkiä niin kehittyvä hermotus menee niiden tukemiseen eikä sinne suolistoon ja siksi hetkellisesti on tällaisia harmillisia, toiminnallisia vaivoja. Jos äiti ei olisi viikonloppuna saanut mulle kahta parempaa yötä alle, olisin varmaan alkanut itkeä ihan siinä suoraan. Olisin kyllä valmis käyttämään vähän vahvempaa sanaa kuin harmillinen tilanteesta, jossa koko perhe heräilee hyvänäkin yönä sellaiset 5-6 kertaa yössä..
Mutta kyllä minä uskon senkin, että ei tähän meidän vaivaan ehkä sitten ole mitään helppoa ratkaisua juuri nyt heti. Paitsi kipulääke, ehkä, jos sitä saadaan alas tuon lapsen kurkusta. Nyt sitten vain lähdetään selvittämään, mikä lievittäisi tilannetta edes vähän, tai sitten mietitään ne mun ja Jiin nukkumisjärjestelyt uusiksi.
No, Pikku-Ukko järkyttyi mittauksista jotenkin niin (vaikka täti oli ehdottoman kiva, jutteli ja teki tilanteesta tosi kivan ja poika sai jopa istua siinä vaa'an päällä), että pissi sitten sen vaa'an, mittauspöydän ja lattian täyteen. Mittausten tulos oli kuitenkin kasvua osoittava - 8 kk pituus 74,5cm ja paino 10,990 kg. No, tuo - miinus se pissa. Mutta aika lähellä sitä yhtätoista kiloa kuitenkin huidellaan. Pääkin oli kasvanut, hyvähyvä. Itselle oli positiivista huomata, että siinä missä olen kyllä huomannut pojan kropan muodon muuttuneen tässä viimeisen kuukauden ajan (=jalat tuntuvat venyneen suhteessa ennen niin pitkään kroppaan) niin se todella johtuu kasvusta, eikä vain siitä, että poika nälissään olisi riutunut kropastaan.
Tämä siis oli vielä suhteellisen ok, mutta siitä neuvolalääkäriosiosta ei kyllä saatu sitäkään vähää irti, paitsi se rutiinitsekki (joka on oikeasti hyvä ja huojentava tietää, en minä sitä vähättele - turhauttaa vaan tuo vatsa niin pirusti). Eli keuhkot, sydän, korvat, silmät, kuulo jne. kaikki normaaleja. Sitä helmeä kun tarjottiin, niin poika ei kyllä tehnyt elettäkään ottaakseen pinsettiotetta, vaikka minusta kotona siitä on viitteitä jo, mutta menköön. Siitä vatsasta kun sitten Jiin kanssa tilitettiin, niin lääkäri totesi vain, että ei tosiaan viittaa puhtaasti allergiaan nuo oireet kun kasvu on noin hyvää ja mitään muita oireita, esim. ihossa ei ole, ja että joskus voi käydä niin, että jos lapsi kehittyy motorisesti kovin äkkiä niin kehittyvä hermotus menee niiden tukemiseen eikä sinne suolistoon ja siksi hetkellisesti on tällaisia harmillisia, toiminnallisia vaivoja. Jos äiti ei olisi viikonloppuna saanut mulle kahta parempaa yötä alle, olisin varmaan alkanut itkeä ihan siinä suoraan. Olisin kyllä valmis käyttämään vähän vahvempaa sanaa kuin harmillinen tilanteesta, jossa koko perhe heräilee hyvänäkin yönä sellaiset 5-6 kertaa yössä..
Mutta kyllä minä uskon senkin, että ei tähän meidän vaivaan ehkä sitten ole mitään helppoa ratkaisua juuri nyt heti. Paitsi kipulääke, ehkä, jos sitä saadaan alas tuon lapsen kurkusta. Nyt sitten vain lähdetään selvittämään, mikä lievittäisi tilannetta edes vähän, tai sitten mietitään ne mun ja Jiin nukkumisjärjestelyt uusiksi.
tiistai 18. helmikuuta 2014
Migreeni ja muuta huolta
Migreeni on taas tullut elämääni. Yritän ajatella sen niin, että se luultavasti liittyy jotenkin hormoneihin, koska se jäi silloin raskauden myötä pois ja on nyt vasta käynnistellyt taas itseään. Toivotaan.
Muuten eilinen vierähti sitten odotellessa yhden umpiolapsen kakkaa (viides päivä, taas), huolestuessa sen röyhtäilyistä ja oksennuksesta (joku ehkä kutsuisi sitä pulautukseksi, minä en osaa kun ei tuo ennen pulautellut) ja niistä ilmavaivoista. Onneksi tänään on se neuvolalääkäri, katsotaan mitä neuvoja ja diagnoosia sieltä saadaan. Pojan kummitäti (lääkäri) oli miettinyt, että sen voi olla ihan nälkäkin kun kiinteitä ollaan saatu/syöty rintamaidon lisäksi niin vähän ummetuksen ja ilmavaivojen vuoksi. Lääkäri-isäni kuunteli viikonloppuna Pikku-Ukon mahaa yhden yöllisen itkukohtauksen aikana ja totesi, että vatsan äänet olivat ihan normaalit, ettei siellä mitään sellaista tukosta ole. No, annoin sitten eilen pojalle illalla ja yöllä vastiketta ja loppui kyllä yöriehunta ja itku siihen. Mutta aamulla poika oli kasvoista ja raajoista jotenkin turvonnut, että olikohan sitten allergiaa vai pitääkö tässä vielä munuaisvaivojakin ruveta pelkäämään?
No, valmistaudun listalla sinne neuvolaan, toivottavasti lääkärillä on jotain hyviä ajatuksia tästä meidän tilanteesta.
Muuten eilinen vierähti sitten odotellessa yhden umpiolapsen kakkaa (viides päivä, taas), huolestuessa sen röyhtäilyistä ja oksennuksesta (joku ehkä kutsuisi sitä pulautukseksi, minä en osaa kun ei tuo ennen pulautellut) ja niistä ilmavaivoista. Onneksi tänään on se neuvolalääkäri, katsotaan mitä neuvoja ja diagnoosia sieltä saadaan. Pojan kummitäti (lääkäri) oli miettinyt, että sen voi olla ihan nälkäkin kun kiinteitä ollaan saatu/syöty rintamaidon lisäksi niin vähän ummetuksen ja ilmavaivojen vuoksi. Lääkäri-isäni kuunteli viikonloppuna Pikku-Ukon mahaa yhden yöllisen itkukohtauksen aikana ja totesi, että vatsan äänet olivat ihan normaalit, ettei siellä mitään sellaista tukosta ole. No, annoin sitten eilen pojalle illalla ja yöllä vastiketta ja loppui kyllä yöriehunta ja itku siihen. Mutta aamulla poika oli kasvoista ja raajoista jotenkin turvonnut, että olikohan sitten allergiaa vai pitääkö tässä vielä munuaisvaivojakin ruveta pelkäämään?
No, valmistaudun listalla sinne neuvolaan, toivottavasti lääkärillä on jotain hyviä ajatuksia tästä meidän tilanteesta.
maanantai 17. helmikuuta 2014
Ehkä töihin sittenkin
Tässä kaiken unettomuuden keskellä on hiljaa kypsynyt päätös, tajusin sen tässä viime yön tunteina. Vaikka olen moneen kertaan jo miettinyt, etten mene töihin ikinäkoskaan, niin meidän perheen rahatilanteen (ja mun eläkkeiden) vuoksi se taitaa olla pakko. Eli menen. Ainakin, jos saadaan jotenkin kikkailtua niin, että Pikku-Ukko voi jäädä luottokaverille hoitoon siksi aikaa. Onhan siitä puhuttu, mutta kysyin nyt sitten ihan oikeasti, olisiko kaveri valmis sitoutumaan pojalle hoitajaksi ainakin siihen asti, että Pikku-Ukko täyttää kaksi. Tai minä pääsen uudelleen äitiyslomalle, mutta koska menkkoja ei vain kuulu, niin oletan, että pojan kaksivuotispäivä ehtii tulla ensin. Niin, tai siis tietenkin hoitokuviota varten myös Jiin pitäisi päästä töihin, muuten toki lapsi jää isän hoitoon.
On siinä se hyöty, että kun tällä viikolla menen tapaamaan uutta esimiestä, niin voin ainakin rehellisesti sanoa, että elokuussa olen tulossa takaisin. Mietin vielä, että menenkö 100% vai 80% työajalla, käytännössä jos Jiillä on esim. vain määräaikainen työsuhde tai ei työtä ollenkaan niin taitaa olla myös pakko olla täysiaikaisena.
Itkettää jo valmiiksi. Miten minä voin tuon jättää jollekulle hoitoon, tekee jo valmiiksi pahaa? Vaikka kuinka tietäisin, että lapsi voi hyvin, on tutussa ympäristössä ja sellaisten ihmisten keskellä, jotka tykkäävät ja joista tykkää, niin ihan puhtaasti itsekkäistä syistä tuntuu ihan kamalan pahalta, että joku muu saa olla koko päivän mun lapseni kanssa. Menen ottamaan ne toiset itkut. Tässä on vielä 5,5 kuukautta aikaa töihin, veikkaan ettei nämäkään jää viimeisiksi.
On siinä se hyöty, että kun tällä viikolla menen tapaamaan uutta esimiestä, niin voin ainakin rehellisesti sanoa, että elokuussa olen tulossa takaisin. Mietin vielä, että menenkö 100% vai 80% työajalla, käytännössä jos Jiillä on esim. vain määräaikainen työsuhde tai ei työtä ollenkaan niin taitaa olla myös pakko olla täysiaikaisena.
Itkettää jo valmiiksi. Miten minä voin tuon jättää jollekulle hoitoon, tekee jo valmiiksi pahaa? Vaikka kuinka tietäisin, että lapsi voi hyvin, on tutussa ympäristössä ja sellaisten ihmisten keskellä, jotka tykkäävät ja joista tykkää, niin ihan puhtaasti itsekkäistä syistä tuntuu ihan kamalan pahalta, että joku muu saa olla koko päivän mun lapseni kanssa. Menen ottamaan ne toiset itkut. Tässä on vielä 5,5 kuukautta aikaa töihin, veikkaan ettei nämäkään jää viimeisiksi.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
4,5 h + 4 h
Äiti antoi parhaan lahjan ikinä: yöunet. Tultiin kummipojan synttäreiden vuoksi yöksi mun alkukotiin ja äiti ilmoitti hoitavansa Pikku-Ukkoa yön. Mulle laitettiin korvatulpat ja nukkumapaikka kauas pojasta. Ja ah autuutta, osaan vielä nukkua, edes joskus! Yhdentoista jälkeen tuli uni ja seuraavaksi kuulinkin vain askeleet portaissa - äiti toi pojan imetettäväksi neljän aikaan. Imetin ja menin nukkumaan uudelleen. Ja tunnin pyörimisen jälkeen kroppa luovutti ja sain uudelleen unta, yhdeksään asti. Eli yli kahdeksan tunnin yöunet ja vain kahdessa pätkässä! Olo herätessä oli ihan tärähtänyt ja väsynyt, mutta nyt sentään tunnisti, että on väsynyt eikä niin kuin viime viikkoina, että sitä vaan liukuu tuskalliseen valveillaoloon ja tukahduttaa sen, kun kroppa kirkuu ettei näinkään voi jatkaa, että on pakko saada unta. Vaikka yllättävän paljon sitä pystyy kun vaan on pakko. Silti tämä yö oli lahja, niin kallisarvoinen, etten osaa oikein sanoa.
Valitettavasti pojan unet jäivät taas ihan silpuksi. Neljään asti kuulemma heräiltiin 15-30 minuutin välein itkemään sitä mahaa selkä kaarella. Sitten imetyksen jälkeen oli saatu kolmen tunnin pätkä ja siitä taas viimeinen tunti pelkkää unisilppua. En missään tapauksessa halunnut Pikku-Ukolle huonoja yöunia, mutta jotenkin huojentavaa on, kun vanhempanikin nyt näkivät oikean tilanteen ja olivat samaa mieltä arviossaan, että kipua se itkee ja siihen on apua saatava. En siis ole vain hullu ja hysteerinen, väsynyt äiti. Vaikka niin ehkä ajatteli se hammaslääkäri, jolla tällä viikolla kävin valittamassa hampaitani - vaikka edellisestä hammastarkastuksesta oli alle puoli vuotta. Reikiä nolla, mutta ongelmat johtuvat ilmeisesti siitä, että stressissä olen alkanut purra yöllä leukoja yhteen. Onneksi ei vielä kulumia ole tullut, mutta kaiken muun kivan lisäksi nyt myös hampaita jomottaa päivisin. Hammaslääkäri katsoi selvästi säälien lähtiessäni. Tai ehkä se oli jotain sympatiaa, mistäs sen tietää.
Mutta nautin nyt tästä unen lahjasta, ja koitan järjestää niin, että saisin ainakin silloin tällöin vastaavia öitä. Ikävä kyllä meillä kotona ei pääse tarpeeksi kauas, joten Jiin hoitovuorokaan ei auta, mutta ehkä mökillä tai anoppilassa tätä voisi saada lisää?
Valitettavasti pojan unet jäivät taas ihan silpuksi. Neljään asti kuulemma heräiltiin 15-30 minuutin välein itkemään sitä mahaa selkä kaarella. Sitten imetyksen jälkeen oli saatu kolmen tunnin pätkä ja siitä taas viimeinen tunti pelkkää unisilppua. En missään tapauksessa halunnut Pikku-Ukolle huonoja yöunia, mutta jotenkin huojentavaa on, kun vanhempanikin nyt näkivät oikean tilanteen ja olivat samaa mieltä arviossaan, että kipua se itkee ja siihen on apua saatava. En siis ole vain hullu ja hysteerinen, väsynyt äiti. Vaikka niin ehkä ajatteli se hammaslääkäri, jolla tällä viikolla kävin valittamassa hampaitani - vaikka edellisestä hammastarkastuksesta oli alle puoli vuotta. Reikiä nolla, mutta ongelmat johtuvat ilmeisesti siitä, että stressissä olen alkanut purra yöllä leukoja yhteen. Onneksi ei vielä kulumia ole tullut, mutta kaiken muun kivan lisäksi nyt myös hampaita jomottaa päivisin. Hammaslääkäri katsoi selvästi säälien lähtiessäni. Tai ehkä se oli jotain sympatiaa, mistäs sen tietää.
Mutta nautin nyt tästä unen lahjasta, ja koitan järjestää niin, että saisin ainakin silloin tällöin vastaavia öitä. Ikävä kyllä meillä kotona ei pääse tarpeeksi kauas, joten Jiin hoitovuorokaan ei auta, mutta ehkä mökillä tai anoppilassa tätä voisi saada lisää?
lauantai 15. helmikuuta 2014
8 kk:n välitsekki
Pikku-Ukko täyttää tänään 8 kk, aika mieletöntä. Taas on yksi kuukausi kulunut, epäilemättä ainakin äitiyteni ellei sitten melkein koko elämäni rankimpiin kuuluva yövalvomisineen ja vatsavaivoineen. Samalla myös antoisimpia, ottihan poika nyt selkeitä kehitysaskeleita liikkumisen osalta ja onkin yhtäkkiä alati kiipeilevä, konttaava ja seisomaan yrittävä ihana poika, joka ottaa kontaktia, pärisyttelee menemään ja jonka kanssa voi jo jotain kunnolla leikkiäkin. Siis yhdessä.
Mutta rankkaa on ollut. Huolta pojan vatsasta. Joku toiminnallinen ongelma meillä nyt on, kun koko ajan on ilmavaivoja ja yöt menevät itkiessä. Mikseivät ne neuvolassa sano siitäkin, että allergioiden lisäksi olisi hyvä tarkkailla myös, jos joku ruoka-aine tekee ihan hirveästi ilmaa - sen sijaan, että saan sanotaan ilmavaivojen olevan ihan tavallisia vauva-ajan ongelmia. No meillä jos poika nukkuu väärää ainetta syötyään vartin pätkissä yöt, niin minusta ihan hirveästi ei kannattaisi sitä ainetta syöttää, vaikka kuinka "oikeaa allergiaa" ei olisikaan. Ainakaan yhdistettynä niihin sataan muuhun aineeseen, jotka joko ummettavat koko vatsan tai tekevät lisää sitä ilmaa sinne. Tällä hetkellä uskallan syöttää tasan bataattia, kesäkurpitsaa, kauraa ja kanaa, vähän perunaa ja avokadoa, aprikoosi on nyt kokeilussa. Aloitin ruokapäiväkirjankin, koska itse on niin väsynyt, etten välttämättä osaa yhdistää mikä aine mitäkin tekee. Ensi viikolla on neuvolalääkäri, jos ei sitä kautta saada apua niin sitten yksityiselle, mun sydän ei vaan enää kestä katsoa pienen pojan naamassa niin tummia silmäpusseja. Rasittaahan se pientäkin, kun ei saa nukuttua.
Siinä missä elämä on öisin yhtä ilmavaivaa ja unenyritystä, päivällä odotellaan sitä kakkaa. Mutta ehditään muutakin. Hyvinä päivinä nautitaan siitä, että poika keksii koko ajan uusia leikkejä ja tapoja käyttää leluja ja muuta kodin irtaimistoa viihdykkeenään, halaa ihanasti molemmilla käsillään ja taputtaa innoissaan käsiään. Seisomiseen on tullut ihan uudenlaista varmuutta ja poika uskaltaa liikkua huonekalujen välillä vaihtaen sitä, mistä pitää tukea. Välillä muksahdetaankin, mutta yllättävän varovainen tuo on. Ja samalla rohkea, ei jätä kokeilematta, mutta jää sitten tuumaamaan hetkeksi, jos tulee tenkkapoo. Ei ole holtiton, mutta oman väsymyksen tunnistaminen on vähän vaikeaa, kun on kyllin pitkään taiteillut jalkojen päällä tulee usein pientä haveria sitten. Useimmista muksahduksista ja kopsahduksista selvitään kuitenkin ihan ilman itkuja, poika vaan toteaa, että jaa näin nyt kävi ja jatkaa menoa sitten. Ei siis mitenkään erityisen herkkä tässäkään, pikemminkin aika rela kaveri. Ja utelias, kaikki kiinnostaisi edelleen.
Vanhemmuus on paradoksaalista. Koen edelleen eläväni Pikku-Ukon kanssa elämäni huikeinta aikaa, kaikista näistä ongelmista huolimatta (ja siitä, että 4-5 tuntia on nyt vakiintunut oman nukkumisen pituudeksi). Silti, tässä on mun elämä juuri hyvässä vaiheessa. Vähän kun vielä tuunataan noita ruokia ja saadaan toivottavasti apuja hitaaseen suoleen, niin kyllä se taas tästä.
Mutta rankkaa on ollut. Huolta pojan vatsasta. Joku toiminnallinen ongelma meillä nyt on, kun koko ajan on ilmavaivoja ja yöt menevät itkiessä. Mikseivät ne neuvolassa sano siitäkin, että allergioiden lisäksi olisi hyvä tarkkailla myös, jos joku ruoka-aine tekee ihan hirveästi ilmaa - sen sijaan, että saan sanotaan ilmavaivojen olevan ihan tavallisia vauva-ajan ongelmia. No meillä jos poika nukkuu väärää ainetta syötyään vartin pätkissä yöt, niin minusta ihan hirveästi ei kannattaisi sitä ainetta syöttää, vaikka kuinka "oikeaa allergiaa" ei olisikaan. Ainakaan yhdistettynä niihin sataan muuhun aineeseen, jotka joko ummettavat koko vatsan tai tekevät lisää sitä ilmaa sinne. Tällä hetkellä uskallan syöttää tasan bataattia, kesäkurpitsaa, kauraa ja kanaa, vähän perunaa ja avokadoa, aprikoosi on nyt kokeilussa. Aloitin ruokapäiväkirjankin, koska itse on niin väsynyt, etten välttämättä osaa yhdistää mikä aine mitäkin tekee. Ensi viikolla on neuvolalääkäri, jos ei sitä kautta saada apua niin sitten yksityiselle, mun sydän ei vaan enää kestä katsoa pienen pojan naamassa niin tummia silmäpusseja. Rasittaahan se pientäkin, kun ei saa nukuttua.
Siinä missä elämä on öisin yhtä ilmavaivaa ja unenyritystä, päivällä odotellaan sitä kakkaa. Mutta ehditään muutakin. Hyvinä päivinä nautitaan siitä, että poika keksii koko ajan uusia leikkejä ja tapoja käyttää leluja ja muuta kodin irtaimistoa viihdykkeenään, halaa ihanasti molemmilla käsillään ja taputtaa innoissaan käsiään. Seisomiseen on tullut ihan uudenlaista varmuutta ja poika uskaltaa liikkua huonekalujen välillä vaihtaen sitä, mistä pitää tukea. Välillä muksahdetaankin, mutta yllättävän varovainen tuo on. Ja samalla rohkea, ei jätä kokeilematta, mutta jää sitten tuumaamaan hetkeksi, jos tulee tenkkapoo. Ei ole holtiton, mutta oman väsymyksen tunnistaminen on vähän vaikeaa, kun on kyllin pitkään taiteillut jalkojen päällä tulee usein pientä haveria sitten. Useimmista muksahduksista ja kopsahduksista selvitään kuitenkin ihan ilman itkuja, poika vaan toteaa, että jaa näin nyt kävi ja jatkaa menoa sitten. Ei siis mitenkään erityisen herkkä tässäkään, pikemminkin aika rela kaveri. Ja utelias, kaikki kiinnostaisi edelleen.
Vanhemmuus on paradoksaalista. Koen edelleen eläväni Pikku-Ukon kanssa elämäni huikeinta aikaa, kaikista näistä ongelmista huolimatta (ja siitä, että 4-5 tuntia on nyt vakiintunut oman nukkumisen pituudeksi). Silti, tässä on mun elämä juuri hyvässä vaiheessa. Vähän kun vielä tuunataan noita ruokia ja saadaan toivottavasti apuja hitaaseen suoleen, niin kyllä se taas tästä.
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
1,5 h yöunet
Elämä menee aika kapeaksi alle 2h yöunilla. Ja sängyssä pyöriminen tunnista toiseen, yö yön perää on tuskallista puuhaa mielelle. Pikku-Ukolla menee vain pykälää paremmin, ilmavaivat kiusasivat taas koko yön eikä kakkaa vaan kuulu. Mulla vaan suhisee aivossa ja yön pimeinä tunteina ehdin jo miettiä, miten lopetan koko imettämisen niin, että saan käsiini uni- tai nukahtamislääkkeet. No nyt aamulla googlattuani totesin, etten ole ainoa unihäiriöistä kärsivä äiti ja että joitain lääkkeitä voi hetkellisesti käyttää imettäessäkin. Jos ei tilanne pian parane, joudun kinuamaan reseptin vielä jostain.
Jii lähti Pikku-Ukko, päiväruoat ja tetra vastiketta mukanaan anoppilaan. Katsotaan josko uni tulisi silmään sitten päivällä jos ei yöllä. Mutta on tämä unettomuus kyllä niin pehvasta. Missä vaiheessa pitää nostaa käsi pystyyn ja oikeasti pyytää apua?
Jii lähti Pikku-Ukko, päiväruoat ja tetra vastiketta mukanaan anoppilaan. Katsotaan josko uni tulisi silmään sitten päivällä jos ei yöllä. Mutta on tämä unettomuus kyllä niin pehvasta. Missä vaiheessa pitää nostaa käsi pystyyn ja oikeasti pyytää apua?
lauantai 8. helmikuuta 2014
No vihdoin ne haasteen vastaukset
Joo-o, mut ehdittiin neljä kertaa haastaa tähän mammablogeissa kiertäneeseen haasteeseen ja yksi haastajista ehti jo lopettaa koko bloginpidon ennen kuin oli riittävästi aikaa palata tähän haastejuttuun... Mikäs tässä vastatessa, kun ei kerran öisin nuku - aikaahan on yhtäkkiä vaikka kuinka hirveästi. Tätä naputellessa olen yöstäni valvonut jo neljä ja puoli tuntia, argh.
Mutta kiitos haasteesta Janitalle, Maijalle, Elsa-Aalialle ja Kikille ja pahoittelut, että tosiaan olen vitkutellut ja vitkutellut tämän kanssa..
Alkuun se 11 asiaa minusta:
Huolehtija. Helposti innostuva. Hyvä keskustelija, joskus kuuntelijakin. Uskollinen. Tee- ja cocacola-addikti. Rakastunut, edelleen. Koirankouluttaja (keskeneräinen). Äiti. Sata kirjanalkua laatikossa. Pitkä. Matkalla johonkin.
Ja sitten vastauksia kaikkiin niihin esitettyihin kysymyksiin:
Kuinka kauan olet kirjoittanut (mitä tahansa aikaisempaakin blogia) ja miksi kirjoitat?
Mulla oli melkein neljä vuotta ratsastus/kuntoilublogi ja sitten semmoinen elämänmuutosblogi ja yksi sisustusblogi ja kirjablogi ja koirablogi ja vähän kaikenlaisia muitakin blogeja on tullut kokeiltua. Eli tykkään blogata, mieluiten anonyyminä vaikka se hevosblogi olikin kavereille ja tutuille auki. En ole koskaan ollut mikään päiväkirjaihminen, mutta jostain syystä tuntuu kivalta rytmittää ja dokumentoida elämää blogiin. Tämä äitiysblogi on ollut toiminnassa huhtikuusta 2013, jolloin lähestyvä äitiysloma oli kyllin iso katalyytti bloggailun aloittamiseen tästä näkökulmasta.
Oletko saavuttant elämässäsi ne asiat, joita olet tavoitellut vai onko jokin isompi asia vielä selkeästi kesken?
Olen onnellisesti aivan täysin keskeneräinen. Mies, Pikku-Ukko, perhe ja kaverit, ne on mun ankkurit ja muu leijuukin sitten ihan totaalisesti :)
Oletko mieluummin kotona vai reissussa? Miksi?
No minä olisin kyllä kotona, mutta koska Pikku-Ukko tylsistyy meidän kaksioon niin nopeasti, niin enemmän ollaan oltu muualla. Tosin oikeasti reissussa tuli oltua pari vuotta töiden osalta ja ainakin lentokenttäelämä on mun osaltani vähäksi aikaa niin nähty, että tuskin ulkomaille ihan hirveästi tässä suostun lähtemään.
Lempihedelmäsi?
Pink Lady -omenat. Ehdottomasti. Tai mandariinit, ehkä.
Hulluinta (tai näin jälkikäteen ajatellen typerintä), mitä olet eläissäsi tehnyt?
Yksi aikaisempi parisuhde ja jätetään se tarina siihin.
Elämäsi toistaiseksi parhaat vuodet? Miksi?
Kaikesta univelasta ja riittämättömyyden tunteesta huolimatta elän niitä ehdottomasti parhaillaan :)
Suosikkivuodenaikasi? Miksi?
Kyllä se on kevät. Lisääntyvä valo, uusiutuva luonto, talvimasiksesta virkistyvä mieli, need I say more?
Vietätkö tarpeeksi aikaa ystäviesi kanssa?
Olisihan noita kiva nähdä useamminkin, mutta silti tuntuu että aika lailla sopivasti nähdään. Hyvä, että on kunnolla juteltavaa aina kun tavataan (vaikka sellaiseksi läpi kaikkien arjen ongelmien kädestäpitäjäksi musta ei taida olla kuin hyvin harvalle kaverille, valitettavasti..)
Gynekologi vai hammaslääkäri?
Alapään ronkinta ei tunnu raskauden ja synnytyksen jälkeen enää miltään, mutta olen aika kivasti vapautunut myös hammaslääkärikammosta (varasin juuri ensi viikolle ihan itsenäisesti ajankin). Joten ihan sama kai sitten.
Oletko maailman paras autokuski?
No en. En ole kyllä huonoinkaan. Mutta road ragea riittää kyllä silti ihan tarpeeksi...
Ajatus, motto tai elämänohje?
Tunnista ja tunnusta elämän tosiasiat, mutta älä kadota uskoasi siihen, että niistä huolimatta vielä selviät tästäkin.
Aamuvirkku vai iltavirkku?
Saako sanoa jo yövirkku? Mutta enemmän iltavirkku siis.
Kynsienhoitosi tilanne?
OMG. Mun kynnet on ihan katastrofialue. Ne on lyhyet, rumat, liuskoittuvat ja vielä huonosti/olemattomasti hoidetut.
Kerro kampaamokokemus?
Mulla oli opiskeluaikoihin vain tasoiteltu hiuksia, jotka kasvoivat puoliselkään. Sitten ehkä kyllästyin tai jotain ja menin lähikampaamoon, tuostanoinvain - ja tulin ulos lyhyellä tukalla. Paras kampaamokeikka ikinä! Sitä kaipaan edelleen, että olisin aina joku ihan eri tyyppi, kun tulisin ulos.
Cola vai cola light?
Coca-cola, sokerilla. Minen mitään muumiointiaineita käytä.
Paras liikuntavinkkisi?
Tee jotain päivittäin, vaikka kuinka pientä.
Mistä ruoasta et pidä?
Olen kyllä tosi kaikkiruokainen. Mustekala taitaa olla ainut, jossa se suutuntuma ällöttää (ja jossain ravintolassa oli sitäkin osattu tehdä niin hyvin, että tykkäsin).
Kerro äidistäsi?
Mun äiti on vaan ihan paras. Luottohenkilö, tuki ja turva, rakas. Sellainen haluaisin olla lapsillenikin.
Minkä kanssa aurajuustoa?
Minkä kanssa ei???
Kerro yksi unesi?
No, niitä hampaidenlähtöunia on tosi monia, samoin lentämisunia. Viime yönä näin jännitysnäytelmää, jossa jahdattiin jotain ufoa lumisilla vuorilla meidän citymaasturilla...
Haaveammattisi lapsena?
Leijonankesyttäjä.
Kenen puhelinnumerot osaat ulkoa?
En enää muiden kuin äidin, isän ja bestiksen. Ne onkin olleet muistissa jo pian 15 vuotta...
Korkkarit vai lenkkarit? Miksi?
Osaan kyllä mielestäni kävellä korkkareillakin, mutta mä nyt vaan kaikessa tyylitajuttomuudessani oon enemmän lenkkariverkkarikansaa. Lohduttaudun sillä, että vien joskus myös ihan kunnon lenkille ne lenkkarit.
Jos voisit lähteä opiskelemaan mitä vaan, niin mitä lähtisit?
Lääketiedettä. Psykologiaa. Kasvatustiedettä. Kansantaloustiedettä. Sosiologiaa. Biologiaa. Hoitotieteitä. Hallintotieteitä. Kun tähän osaisin vastata, niin olisinkin jo aika pitkällä tulevaisuuspohdinnoissani..
Runebergintorttu vai laskiaispulla?
Laskiaispulla hillolla, kiitos. En vaan tajua niitä runebergeja. Punssi yäk. Samoin kyllä mantelimassa, yäk.
Elämäsi Top3-hetket:
Pikku-Ukon syntymä. Kun tajusin, että rakastan Jiitä ja että se rakastaa mua takaisin. Ja kun pitkän lössäyskauden jälkeen tajusin, että mun kroppani osaa ja pystyy!
Jos pitäisi valita joko kampaaja tai kokovartalohieronta, niin kumpi?
Tällä hetkellä kallistuisin kyllä hierontaan. Aaah.
Muistatko aamulla näkemäsi unet?
Ihminen näkee kuulemma vaikka kuinka paljon unia joka yö, eli valtaosaa varmastikaan en. Mutta kyllä aika monen yön jälkeen muistan heti herätessäni jotain, tosin ne alkavat hämärtyä hyvin nopeasti.
Suurin saavutuksesi?
Lapset ei taida olla saavutus? Hmm. Kyllä mä silti sanon, että se, että olen ollut Pikku-Ukolle näinkin hyvä tähän mennessä. Ja aion vielä petrata!
Mitä pelkäät?
Kaikkea. Fyysiseen maailmaan liittyen kaikkia ötököitä ja mereneläviä ja isoja eläimiä. Pimeää. Sairastumista. Että läheisille tapahtuu jotain. Epäonnistumista. Kasvojen menettämistä. Torjutuksi tulemista. Kyllä näitä riittää.
Lontoo, Pariisi vai Barcelona?
Pariisi, koska en ole vielä käynyt siellä :)
Osaatko yksin ollessasi laiskotella?
Voi pojat, että osaanko. Ei ole laiskottelu meikätytölle kyllä minkään valtakunnan ongelma.
Joten siinäpä ne. Tämä on kyllä tainnut jo melkein kaikissa blogeissa kiertää, kun olen näin mattimyöhäinen ja Sannankin laskettu aika on niin lähellä, että päästän nauttimaan vauva-arjesta ihan rauhassa. Jos joku kokee haluavansa vielä ottaa haasteen vastaan, niin näillä samoilla kysymyksillä pääsee jo pitkälle :)
Ja nyt mä meen kokeilemaan, josko kuitenkin saisin vielä vähän nukuttua. Edes vähäsen.
Mutta kiitos haasteesta Janitalle, Maijalle, Elsa-Aalialle ja Kikille ja pahoittelut, että tosiaan olen vitkutellut ja vitkutellut tämän kanssa..
Alkuun se 11 asiaa minusta:
Huolehtija. Helposti innostuva. Hyvä keskustelija, joskus kuuntelijakin. Uskollinen. Tee- ja cocacola-addikti. Rakastunut, edelleen. Koirankouluttaja (keskeneräinen). Äiti. Sata kirjanalkua laatikossa. Pitkä. Matkalla johonkin.
Ja sitten vastauksia kaikkiin niihin esitettyihin kysymyksiin:
Kuinka kauan olet kirjoittanut (mitä tahansa aikaisempaakin blogia) ja miksi kirjoitat?
Mulla oli melkein neljä vuotta ratsastus/kuntoilublogi ja sitten semmoinen elämänmuutosblogi ja yksi sisustusblogi ja kirjablogi ja koirablogi ja vähän kaikenlaisia muitakin blogeja on tullut kokeiltua. Eli tykkään blogata, mieluiten anonyyminä vaikka se hevosblogi olikin kavereille ja tutuille auki. En ole koskaan ollut mikään päiväkirjaihminen, mutta jostain syystä tuntuu kivalta rytmittää ja dokumentoida elämää blogiin. Tämä äitiysblogi on ollut toiminnassa huhtikuusta 2013, jolloin lähestyvä äitiysloma oli kyllin iso katalyytti bloggailun aloittamiseen tästä näkökulmasta.
Oletko saavuttant elämässäsi ne asiat, joita olet tavoitellut vai onko jokin isompi asia vielä selkeästi kesken?
Olen onnellisesti aivan täysin keskeneräinen. Mies, Pikku-Ukko, perhe ja kaverit, ne on mun ankkurit ja muu leijuukin sitten ihan totaalisesti :)
Oletko mieluummin kotona vai reissussa? Miksi?
No minä olisin kyllä kotona, mutta koska Pikku-Ukko tylsistyy meidän kaksioon niin nopeasti, niin enemmän ollaan oltu muualla. Tosin oikeasti reissussa tuli oltua pari vuotta töiden osalta ja ainakin lentokenttäelämä on mun osaltani vähäksi aikaa niin nähty, että tuskin ulkomaille ihan hirveästi tässä suostun lähtemään.
Lempihedelmäsi?
Pink Lady -omenat. Ehdottomasti. Tai mandariinit, ehkä.
Hulluinta (tai näin jälkikäteen ajatellen typerintä), mitä olet eläissäsi tehnyt?
Yksi aikaisempi parisuhde ja jätetään se tarina siihin.
Elämäsi toistaiseksi parhaat vuodet? Miksi?
Kaikesta univelasta ja riittämättömyyden tunteesta huolimatta elän niitä ehdottomasti parhaillaan :)
Suosikkivuodenaikasi? Miksi?
Kyllä se on kevät. Lisääntyvä valo, uusiutuva luonto, talvimasiksesta virkistyvä mieli, need I say more?
Vietätkö tarpeeksi aikaa ystäviesi kanssa?
Olisihan noita kiva nähdä useamminkin, mutta silti tuntuu että aika lailla sopivasti nähdään. Hyvä, että on kunnolla juteltavaa aina kun tavataan (vaikka sellaiseksi läpi kaikkien arjen ongelmien kädestäpitäjäksi musta ei taida olla kuin hyvin harvalle kaverille, valitettavasti..)
Gynekologi vai hammaslääkäri?
Alapään ronkinta ei tunnu raskauden ja synnytyksen jälkeen enää miltään, mutta olen aika kivasti vapautunut myös hammaslääkärikammosta (varasin juuri ensi viikolle ihan itsenäisesti ajankin). Joten ihan sama kai sitten.
Oletko maailman paras autokuski?
No en. En ole kyllä huonoinkaan. Mutta road ragea riittää kyllä silti ihan tarpeeksi...
Ajatus, motto tai elämänohje?
Tunnista ja tunnusta elämän tosiasiat, mutta älä kadota uskoasi siihen, että niistä huolimatta vielä selviät tästäkin.
Aamuvirkku vai iltavirkku?
Saako sanoa jo yövirkku? Mutta enemmän iltavirkku siis.
Kynsienhoitosi tilanne?
OMG. Mun kynnet on ihan katastrofialue. Ne on lyhyet, rumat, liuskoittuvat ja vielä huonosti/olemattomasti hoidetut.
Kerro kampaamokokemus?
Mulla oli opiskeluaikoihin vain tasoiteltu hiuksia, jotka kasvoivat puoliselkään. Sitten ehkä kyllästyin tai jotain ja menin lähikampaamoon, tuostanoinvain - ja tulin ulos lyhyellä tukalla. Paras kampaamokeikka ikinä! Sitä kaipaan edelleen, että olisin aina joku ihan eri tyyppi, kun tulisin ulos.
Cola vai cola light?
Coca-cola, sokerilla. Minen mitään muumiointiaineita käytä.
Paras liikuntavinkkisi?
Tee jotain päivittäin, vaikka kuinka pientä.
Mistä ruoasta et pidä?
Olen kyllä tosi kaikkiruokainen. Mustekala taitaa olla ainut, jossa se suutuntuma ällöttää (ja jossain ravintolassa oli sitäkin osattu tehdä niin hyvin, että tykkäsin).
Kerro äidistäsi?
Mun äiti on vaan ihan paras. Luottohenkilö, tuki ja turva, rakas. Sellainen haluaisin olla lapsillenikin.
Minkä kanssa aurajuustoa?
Minkä kanssa ei???
Kerro yksi unesi?
No, niitä hampaidenlähtöunia on tosi monia, samoin lentämisunia. Viime yönä näin jännitysnäytelmää, jossa jahdattiin jotain ufoa lumisilla vuorilla meidän citymaasturilla...
Haaveammattisi lapsena?
Leijonankesyttäjä.
Kenen puhelinnumerot osaat ulkoa?
En enää muiden kuin äidin, isän ja bestiksen. Ne onkin olleet muistissa jo pian 15 vuotta...
Korkkarit vai lenkkarit? Miksi?
Osaan kyllä mielestäni kävellä korkkareillakin, mutta mä nyt vaan kaikessa tyylitajuttomuudessani oon enemmän lenkkariverkkarikansaa. Lohduttaudun sillä, että vien joskus myös ihan kunnon lenkille ne lenkkarit.
Jos voisit lähteä opiskelemaan mitä vaan, niin mitä lähtisit?
Lääketiedettä. Psykologiaa. Kasvatustiedettä. Kansantaloustiedettä. Sosiologiaa. Biologiaa. Hoitotieteitä. Hallintotieteitä. Kun tähän osaisin vastata, niin olisinkin jo aika pitkällä tulevaisuuspohdinnoissani..
Runebergintorttu vai laskiaispulla?
Laskiaispulla hillolla, kiitos. En vaan tajua niitä runebergeja. Punssi yäk. Samoin kyllä mantelimassa, yäk.
Elämäsi Top3-hetket:
Pikku-Ukon syntymä. Kun tajusin, että rakastan Jiitä ja että se rakastaa mua takaisin. Ja kun pitkän lössäyskauden jälkeen tajusin, että mun kroppani osaa ja pystyy!
Jos pitäisi valita joko kampaaja tai kokovartalohieronta, niin kumpi?
Tällä hetkellä kallistuisin kyllä hierontaan. Aaah.
Muistatko aamulla näkemäsi unet?
Ihminen näkee kuulemma vaikka kuinka paljon unia joka yö, eli valtaosaa varmastikaan en. Mutta kyllä aika monen yön jälkeen muistan heti herätessäni jotain, tosin ne alkavat hämärtyä hyvin nopeasti.
Suurin saavutuksesi?
Lapset ei taida olla saavutus? Hmm. Kyllä mä silti sanon, että se, että olen ollut Pikku-Ukolle näinkin hyvä tähän mennessä. Ja aion vielä petrata!
Mitä pelkäät?
Kaikkea. Fyysiseen maailmaan liittyen kaikkia ötököitä ja mereneläviä ja isoja eläimiä. Pimeää. Sairastumista. Että läheisille tapahtuu jotain. Epäonnistumista. Kasvojen menettämistä. Torjutuksi tulemista. Kyllä näitä riittää.
Lontoo, Pariisi vai Barcelona?
Pariisi, koska en ole vielä käynyt siellä :)
Osaatko yksin ollessasi laiskotella?
Voi pojat, että osaanko. Ei ole laiskottelu meikätytölle kyllä minkään valtakunnan ongelma.
Joten siinäpä ne. Tämä on kyllä tainnut jo melkein kaikissa blogeissa kiertää, kun olen näin mattimyöhäinen ja Sannankin laskettu aika on niin lähellä, että päästän nauttimaan vauva-arjesta ihan rauhassa. Jos joku kokee haluavansa vielä ottaa haasteen vastaan, niin näillä samoilla kysymyksillä pääsee jo pitkälle :)
Ja nyt mä meen kokeilemaan, josko kuitenkin saisin vielä vähän nukuttua. Edes vähäsen.
perjantai 7. helmikuuta 2014
Mä.Olen.Niin.Väsynyt.
Taas meni yö ihan reisille. Nyt poika ei oikeastaan syönyt kuin rintaa ja silti piereskeli koko päivän ja yön, joten tuskin sitten allergiaa - minäkään kun en tietääkseni ole syönyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Mutta oli mun yövuoroni ja valehtelematta meillä herättiin sen saamarin yön aikana ainakin 15 kertaa. Ainakin.
Löydettiin eilen illalla joku ihmeellinen pieni valkoinen pallura Pikku-Ukon ikenestä, mutta se on vain yksi pallura ja se olisi niinkuin yläkakkosen kohdalla eikä sievästi alhaalla ja/tai keskellä niin kuin yleensä. Joten ehkä joku hammasjuttu tässä on kanssa (tai sitten ei, mähän olen epäillyt hampaita jo syyskuusta asti eikä vielä ole saatu ensimmäistäkään...).
En tiedä. Paitsi sen, että olen aivan totaalisen väsynyt ja aivo hyrrää juuri kylliksi, että saan pojan hoidettua (Jiin avustuksella) päivällä. Jiikin on väsynyt, mutta lähetän sen silti ensi yöksi alkukotiinsa nukkumaan, niin saa hoitaa sitten sen sitä seuraavan yön taas päävastuullisina. Yritetään laulaa kotona We Shall Overcomia ja muuta vastaavaa, että taisteluhenki pysyisi yllä, mutta kyllä noin 15-30 minuutin pätkissä otettu uni vaan ajaa aika loppuun yllättävän nopeasti.
Saisinko vielä ne synnytyksenjälkeiset hormonit, niillä kun jaksoi mitä vaan?!
Löydettiin eilen illalla joku ihmeellinen pieni valkoinen pallura Pikku-Ukon ikenestä, mutta se on vain yksi pallura ja se olisi niinkuin yläkakkosen kohdalla eikä sievästi alhaalla ja/tai keskellä niin kuin yleensä. Joten ehkä joku hammasjuttu tässä on kanssa (tai sitten ei, mähän olen epäillyt hampaita jo syyskuusta asti eikä vielä ole saatu ensimmäistäkään...).
En tiedä. Paitsi sen, että olen aivan totaalisen väsynyt ja aivo hyrrää juuri kylliksi, että saan pojan hoidettua (Jiin avustuksella) päivällä. Jiikin on väsynyt, mutta lähetän sen silti ensi yöksi alkukotiinsa nukkumaan, niin saa hoitaa sitten sen sitä seuraavan yön taas päävastuullisina. Yritetään laulaa kotona We Shall Overcomia ja muuta vastaavaa, että taisteluhenki pysyisi yllä, mutta kyllä noin 15-30 minuutin pätkissä otettu uni vaan ajaa aika loppuun yllättävän nopeasti.
Saisinko vielä ne synnytyksenjälkeiset hormonit, niillä kun jaksoi mitä vaan?!
torstai 6. helmikuuta 2014
Vatsatautia sitten kumminkin
Ei tainnutkaan olla viime aikojen vatsaongelmat pelkkää allergiaa, koska nyt vaikka supistettiin kiinteiden syötön lista niihin aineisiin, joiden tiedetään käyvän nukkui Pikku-Ukko yön levottomasti, heräsi ihan ennen aikojaan, oli kaikesta jo aamulla loppuväsynyt ja örkkäsi sitten kahden aikaan kaiken siihen asti syömänsä. Ja mullakin on maha kipeänä, joten olen aika varma siitä että joku vatsapöpö meillä nyt kanssa asustaa.
Onneksi oksennus jäi yhteen kertaan ja poika söi kuitenkin sen jälkeen ihan hyvin rintaa ja joi vettä, vaikkei mitään kiinteitä sitten suostunutkaan syömään (tosin kokeiltiin vasta iltapalalla). Väsynythän tuo oli koko päivän, mutta suhteellisen hyvillä mielin, joten nyt äitikään ei jaksanut friikata yhtä paljon kuin silloin viimeksi oksennustaudissa. Äiti on oikeastaan niin väsynyt, että jaksoi hoitaa ja viihdyttää lasta koko päivän, koitti pitää oman vatsan kasassa ja lyysähti sitten nukutuksen jälkeen olkkarin lattialle katsomaan kämpän kaaosta ja tuumaamaan, että varmaan tarttis tehdä jotain, mutta kun ihan oikeasti ei jaksa. Olen ennen saanut itseäni niskasta kiinni tekemällä kaiken maailman listoja, mutta en vaan saa aikaiseksi edes sitä listaa enää.
No, yö ei ollut niin paha, kuin odotin. Toivotaan, että poika paranee pian ja päästään taas normimeininkiin nopeasti. Ehkä joskus saadaan äitikin (joka näemmä nykyään blogissakin tituleeraa itseään kolmannessa persoonassa ihan sujuvasti) tolpilleen.
Onneksi oksennus jäi yhteen kertaan ja poika söi kuitenkin sen jälkeen ihan hyvin rintaa ja joi vettä, vaikkei mitään kiinteitä sitten suostunutkaan syömään (tosin kokeiltiin vasta iltapalalla). Väsynythän tuo oli koko päivän, mutta suhteellisen hyvillä mielin, joten nyt äitikään ei jaksanut friikata yhtä paljon kuin silloin viimeksi oksennustaudissa. Äiti on oikeastaan niin väsynyt, että jaksoi hoitaa ja viihdyttää lasta koko päivän, koitti pitää oman vatsan kasassa ja lyysähti sitten nukutuksen jälkeen olkkarin lattialle katsomaan kämpän kaaosta ja tuumaamaan, että varmaan tarttis tehdä jotain, mutta kun ihan oikeasti ei jaksa. Olen ennen saanut itseäni niskasta kiinni tekemällä kaiken maailman listoja, mutta en vaan saa aikaiseksi edes sitä listaa enää.
No, yö ei ollut niin paha, kuin odotin. Toivotaan, että poika paranee pian ja päästään taas normimeininkiin nopeasti. Ehkä joskus saadaan äitikin (joka näemmä nykyään blogissakin tituleeraa itseään kolmannessa persoonassa ihan sujuvasti) tolpilleen.
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Tavallaan sujuvampi yö, ainakin pojalla
Syötettiin eilen pojalle melkein pelkästään pottua, riisiä, luumua ja päärynää ja illalla ei enää syöty kiinteitä. Paremmin meni jo vaikkei niitä kakkoja vielä kuulunutkaan. Jostain syystä omaan sänkyyn nukahtaminen oli taas ylivaikeaa (joo-o, meillä on kyllä toisen unikoulun paikka, mutta hoidetaan nyt nämä masuvaivat kokonaan alta pois eka) ja Pikku-Ukko kampesi itseään seisomaan sängyssään ihan tosi kauan. Mutta nukahtihan tuo viimein ja nukkuikin sitten viisi tuntia ilman heräämistä - jee.
Minäkin melkein nukuin koko ajan ja herätessä olo oli ihan töttöröö, Jii sanoikin että nyt oikeasti tuntui siltä, että sitä ehti vetää ihan kokonaisen unisyklin! Meni sitten perään sanomaan, että voi kun me nyt vaan saataisiin uudelleen unta. Crap. No siihen sitten jäikin ne minun unet, kun mielessä alkoi heti kieriä pyöriä, että saankohan unta ja heti perään, että hemmetti ei se uni nyt tule.
Eikä tullut, koska sitten kun juuri olin saamassa unta, poika taas heräsi ja niin edelleen. Olin jossain kohti yötä niin raivoissani Jiille siitä, että juuri hänen sanat saivat mut pyörimään sängyssä, että meinasin käydä heittämässä jääkylmän vesilasillisen päälle. Vaikka oikeasti, eihän se nyt ollut Jiin vika, että mun pääni toimii niin sekopäisesti nykyisin, että pienikin epäilys siitä, etten saa unta luo ajatuksen todellisuudeksi. Jii luki jostain, että unettomuus saa empatiakyvyn katoamaan ja lisää itsekkyyttä. No siltä todella tuntuu.
Ja harmitti niin vietävästi, että taas kerran kun Pikku-Ukolla meni yö niin hyvin, niin minun osalta taas meni ihan omista syistä mönkään. Kaipa minäkin saan joskus sitten nukkua, vaikka juuri nyt se taas tuntuu ihan toiveunelta se.
Minäkin melkein nukuin koko ajan ja herätessä olo oli ihan töttöröö, Jii sanoikin että nyt oikeasti tuntui siltä, että sitä ehti vetää ihan kokonaisen unisyklin! Meni sitten perään sanomaan, että voi kun me nyt vaan saataisiin uudelleen unta. Crap. No siihen sitten jäikin ne minun unet, kun mielessä alkoi heti kieriä pyöriä, että saankohan unta ja heti perään, että hemmetti ei se uni nyt tule.
Eikä tullut, koska sitten kun juuri olin saamassa unta, poika taas heräsi ja niin edelleen. Olin jossain kohti yötä niin raivoissani Jiille siitä, että juuri hänen sanat saivat mut pyörimään sängyssä, että meinasin käydä heittämässä jääkylmän vesilasillisen päälle. Vaikka oikeasti, eihän se nyt ollut Jiin vika, että mun pääni toimii niin sekopäisesti nykyisin, että pienikin epäilys siitä, etten saa unta luo ajatuksen todellisuudeksi. Jii luki jostain, että unettomuus saa empatiakyvyn katoamaan ja lisää itsekkyyttä. No siltä todella tuntuu.
Ja harmitti niin vietävästi, että taas kerran kun Pikku-Ukolla meni yö niin hyvin, niin minun osalta taas meni ihan omista syistä mönkään. Kaipa minäkin saan joskus sitten nukkua, vaikka juuri nyt se taas tuntuu ihan toiveunelta se.
tiistai 4. helmikuuta 2014
Ei mene tämä kiinteiden syöminen nyt ihan putkeen vieläkään..
Joo-o. Pikku-Ukko on nyt kärsinyt jonkinsortin vatsanväänteistä yli kaksi viikkoa ja pari viimeistä yötä niin kovina, ettei ole meidän perheen nukkumisista kyllä tullut yhtään mitään, kun poika herää vähän väliä itkien ja kaarelle itseään jännittäen ja homma tasaantuu vasta kun enimmät pierut on saatu ulos. Aluksi siis luultiin, että kyse on vain kiinteiden aloittamisista ja sitten siitä vauvarokosta ja sitten kiinteien uudelleenaloittamisista, mutta kyllä vähitellen alan kuitenkin kallistumaan siihen, että ruokavaliossa pieni masu ei nyt vaan kaikkea sulata. Kiroan itseäni siitä, että kaikkea tänne blogiinkin on sitten tullut kirjoitettua, muttei sitten niitä tammikuussa kokeiltuja ruokia. Joten lähdetään (niin turhauttavaa kuin se onkin) takaisin perusteihin. Perunaa, riisiä, bataattia, luumua, mustikkaa ja avokadoa - ne ainakin tiedetään turvallisiksi. Ja lisätään muita sitä mukaa kun tuntuu, että tilanne tasaantuu.
Ottaa aivoon, että meillä nämä syömisasiat menevät niin surkeasti edelleen. Ja on suru olo, kun poika on niin kipeä välillä ilmavaivojensa vuoksi eikä tajuttu, että kuitenkin syynä oli se ruoka. Ja väsyttää ihan helvetisti, niin ettei oikein pääkään enää toimi, että osaisi miettiä, mitä tuolle nyt sitten kannattaisi syöttää :(
Ottaa aivoon, että meillä nämä syömisasiat menevät niin surkeasti edelleen. Ja on suru olo, kun poika on niin kipeä välillä ilmavaivojensa vuoksi eikä tajuttu, että kuitenkin syynä oli se ruoka. Ja väsyttää ihan helvetisti, niin ettei oikein pääkään enää toimi, että osaisi miettiä, mitä tuolle nyt sitten kannattaisi syöttää :(
maanantai 3. helmikuuta 2014
Vihdoin alle 79 kiloa
Kyllä kääntyy tuskaisen hitaasti vaa'an numerot pienemmiksi, mutta sentään suunta on oikea. Juuri puoli kiloa taas saatu pois, niin että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan numero oli alle sen 79 kiloa. Hyvä minä! On sitä tässä yritettykin, kun järkevästi olen koittanut syödä ja Heiaheian mukaan kilometrejä pelkästään koira- ja vaunulenkeillä on kertynyt tälläkin parissa viikossa yli 60. Yritän viedä koiraa sen kuutisen kilometriä aamusta ja tsempata vielä niiden body weight-treenienkin kanssa, ne vähän jäivät kun tällä viikolla oltiin kylässä ja reissussa sen verran Pikku-Ukon vihdoin parannuttua.
Olen kyllä edelleen ihan hämmennyksissä, että miten se paino voikin pudota näin hitaasti, vaikka minä sentään imetän edelleen tuota poikaa melkein täyspäiväisesti?!? Täytyy varmaan saada vaihdettua tuo kävely vähän ripeämpään hölkkäilyyn niin josko alkaisi tapahtua. No, rauhallinen kilojen pudotustahtihan oli se kaikkein paras, niin minulle kuin pojalle, koitan sillä lohduttaa itseäni.
Olen kyllä edelleen ihan hämmennyksissä, että miten se paino voikin pudota näin hitaasti, vaikka minä sentään imetän edelleen tuota poikaa melkein täyspäiväisesti?!? Täytyy varmaan saada vaihdettua tuo kävely vähän ripeämpään hölkkäilyyn niin josko alkaisi tapahtua. No, rauhallinen kilojen pudotustahtihan oli se kaikkein paras, niin minulle kuin pojalle, koitan sillä lohduttaa itseäni.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Miten voi kaksiviikkoinen olla nii-in pieni?
Käytiin eilen katsomassa Jiin kaverin vastasyntynyttä. Tai siis kaksiviikkoista poikaa. Toinen oli suurinpiirtein saman kokoinen kuin Pikku-Ukko syntyessään. Katsoin ihan mykistyneenä, että voi herranjestas, onpas se pieni (mutta ihana!). Mutta tuntui vaan niin valtavan oudolta ajatella, että oma lapsi on ollut joskus noin pieni. Pikku-Ukko pisti nimittäin menemään koko vierailun ajan ja oli aivan selvää, mikä on pojan suosikkitaito - kiipeily ja seisomaannousu. Siinä kun katsoi sitä pientä ihanaa babyä, joka aina nälän, väsyn (tai pierun) tullen ähisi vain hennosti ja muuttui punaiseksi ja siinä se sitten oikeastaan olikin, on seitsemän kuukautta muuttanut meidän pikkuvauvan tuollaiseksi kiipeileväksi hirmuksi, joka kiljuu ja huutaa ja mekastaa ja oikein paistattelee päivää toisten huomiossa. Yritti reppana esitellä isäntäväelle kaikkia mukaantuotuja leluja vuorotellen ja heilutti käsiään niin tomerasti, että huhhuijaa. Isäntäväki tuntui olevan kylläkin enemmän oman vauvansa lumoissa, mutta se kaikille tuoreille vanhemmille suotakoon ;) Mutta pienestä se lähtee se ihmiselämä, se edelleen jaksaa ihmetyttää mua. Ja se, miten huiman nopeaa se kehitys sitten kuitenkin on, kun on alkuun päästy.
Todisteen tästä Pikku-Ukko antoi eilen illalla nukutuksen yhteydessä. Nousi kehveli seisomaan pinnasängyssään pinnoja vasten kiiveten. Pitää laskea se pohja alimmalle tasolle asap. On se iso poika jo.
Todisteen tästä Pikku-Ukko antoi eilen illalla nukutuksen yhteydessä. Nousi kehveli seisomaan pinnasängyssään pinnoja vasten kiiveten. Pitää laskea se pohja alimmalle tasolle asap. On se iso poika jo.
lauantai 1. helmikuuta 2014
Työkavereiden kanssa iltaa istumassa
Tuli eilen vähän sellainen fiilis, että apua - pitääkö mun ihan tosi mennä takaisin töihin? Oli aivan kertakaikkisen ihanaa nähdä kavereita kunnolla, mutta samalla kuuntelin juttuja työelämästä hetki hetkeltä ahdistuneempana. Uusi esimies, muutoksia, nihkeä taloustilanne, vaihtuvat työkaverit, kaikenlaista draamaa. Kovasti kyseltiin, milloin minä olen palaamassa. Vastasin, että elokuussa, mutta jäin miettimään, että niinköhän olen. Niin kovasti toivoisin, että Jii saisi töitä ja minä voisin miettiä vielä vähän pidempään, mitä teen ja olla Pikku-Ukon kanssa rauhaksiin kotosalla. Heräsin vasta siihenkin, että meidänhän pitää hakea sitä päivähoitopaikkaakin, neljä kuukautta olisi hyvä varata Espoon kaupungilta siihen eikä elokuuhun nyt enää niin kovin kauaa ole. Vai pitäisiköhän etsiä perhepäivähoitaja?
Onneksi tänään on lauantai, eikä tarvitse miettiä mitään työjuttuja ainakaan valmiiksi asti. Vähän kyllä pyörii päässä (ja unissa) silti.. Kertoisiko joku mulle, mikä musta piti tulla isona? Jotain muutakin kuin koiranulkoiluttaja ja äiti? Minä olen ahkera tekemään töitä, nyt pitäisi vain keksiä se, mihin tuo tekemisen energia kannattaisi suunnata.
Onneksi tänään on lauantai, eikä tarvitse miettiä mitään työjuttuja ainakaan valmiiksi asti. Vähän kyllä pyörii päässä (ja unissa) silti.. Kertoisiko joku mulle, mikä musta piti tulla isona? Jotain muutakin kuin koiranulkoiluttaja ja äiti? Minä olen ahkera tekemään töitä, nyt pitäisi vain keksiä se, mihin tuo tekemisen energia kannattaisi suunnata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)