Raskaustarinan eka osa
täällä. Ja disclaimerina tähän tarinaan, että kyseessä on aika puuduttavaa vuodatusta raskausviikoista 11-16, joka mun kuitenkin on saatava ulos. Sellaiselle, joka ei ole kuullut, että alkuraskaudessa verta voi tulla ja urakalla tai tuppaa muuten olemaan vähän huoleen taipuvainen ja on nyt alkuviikoilla omassa raskaudessaan, en myöskään suosittele.
Jos juuri oli ehditty toipua raskauden alkamisuutisista ja vähän jo ehditty päästä sellaiseen välillä huolestuneeseen, välillä toiveikkaaseen onnenhyrinään ja kerrottu tuleville isovanhemmille ja lähimmille tutuille, niin tuli viikko joka tuntui pysäyttävän ihan kaiken. Maanantaina käytiin molemmat ensimmäisellä neuvolakäynnillä, Jii ja minä, jouduttiin etsimään missä koko neuvola edes oli koska kumpikaan ei lähiterveyskeskuksessa ollut ennen vieraillut. Naureskeltiin sitä, miten epätodelliselta tuntui ja huokaistiin helpotuksesta että kamaliksi mainittuja alkuraskausoireita ei oikein edes ollut poislukien jännät menkkamaiset kivut ja pakonomainen syömisen tarve (ihmettelin työkavereiden sokeutta jälkikäteen, kun yhtäkkiä ronttasin duuniin ihan jäätävää määrää välipaloja, vaikka normaalisti pärjään ilman aamupalaakin myöhäiseen lounaaseen asti ihan hienosti). Yritettiin neuvolantädille sanoa nöyrinä kuitenkin, että toivotaan kaiken kuitenkin sujuvan ihan hyvin. Oltiin tässä vaiheessa jo 10+4 ja olihan sitä huolissaan siitä, että kaikki on niin haurasta ja epävarmaa, mutta päivien kuluessa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jee - kohta voidaan vähän huokaista helpotuksesta ja niinpoispäin. Vähänpä sitä silloin osasi varautua siihen, miten nopeasti kaikki voi muuttua. Vaan kun voi.
Heräsin seuraavana aamuna viiden jälkeen outoon tunteeseen, säntäsin vessaan mutten ihan ehtinyt ennen veritulvaa. Veri on kuulemma siitä jännä juttu, että se aina näyttää siltä, että sitä tulee tosi paljon enemmän kuin oikeasti tuleekaan. No, tätä tuntui tulevan, kirkasta punaista verta, sillä pikkuhousut oli veressä, vessan lattia oli veressä ja vessan pönttökin oli veressä. Muistan sen hädän tunteen, joka sydänalaan iski ja paniikissa huusin Jiitä. Siinä vaiheessa kun tämä säntäsi vessaan mun tuekseni, mun mieleni heitti jollekin automaatille ja tunteet häipyi sinne taka-alalle. Muistan viitanneeni vereen ja sanoneeni, että se taisi sitten olla siinä, että keskenmeno se nyt sitten kuitenkin meille tuli. Halattiin toisiamme, itkettiinkin ja vaikka olin jotenkin siinä tilanteessa silti epätyypillisen järkevä, oli suru silti jotain ihan järkyttävää. Mulla oli koko plan valmiina. Piti saada aika terveyskeskukseen, piti ilmoittaa pomolle etten tulisi töihin tänään, ja surullisempana juttuna piti vielä ilmoittaa porukoille ja niille muutamille, joille oli jo ehditty kerrottu. Äiti ja isä soittivat perään, itkin puhelimeen, he olivat tosi pahoillaan ja se kuului. Jii sanoi soittavansa omilleen vasta myöhemmin päivällä, jätin asian sikseen vaikka itse halusin vaan suorittaa kaikki ikävät tiedottamiset läpi ja käpertyä itseeni. Siinä siivotessa sitä kaikkea verta meillä kummallakaan ei ollut mitään toivoa enää siitä, ettäkö tyyppi olisi voinut siellä selvitä. Jii kysyi, halusinko, että hän jää kotiin myös, mutta lähetin miehen töihin. Tuntui siltä, että mitä nopeammin nyt vaan saan lääkäriltä lausunnon, että tää oli tässä, sen nopeammin pääsen oikeasti käsittelemään koko asiaa. Surin ennen kaikkea sitä, etten ollut osannut olla iloisempi siitä, että elämä ylipäätään minussa oli alkanut, vaan olin huolehtinut melkein joka asiasta tähän raskauteen liittyen siinä pelossa, että lapsi jotenkin otetaan pois, jos uskallan yhtään iloita. Ei olisi ollut oikeasti yhtään sen surullisempi olo, vaikka olisi jossain välissä kunnolla iloinnutkin siitä pienestä elämästä. Ei ihmismieli toimi kuitenkaan niin, vaikka sitä pelkääkin. Päätin, että jos joskus tulen uudelleen raskaaksi, koitan nauttiakin siitä.
Muistan matkan terveyskeskukselle, josta vasta eilen oltiin neuvolasta poistuttu vähän eri fiiliksissä. Samaiselta vaksilta, jolta eilen oltiin kysytty reittiä neuvolan puolelle, piti nyt kysyä ohjeet vastaanottavalle sairaanhoitajalle. Pääsin melkein ensimmäisenä sisään ja mut otti vastaan tosi lempeä terkkari, joka oli itsekin raskaana (vatsa näkyi jo) ja selvästi itse hämmentyneenä siitä. Meinasin saada ajan vasta puolen tunnin päähän mieslääkärille, mutta terkkari kikkaili jonoa jotenkin niin, että pääsin melkein heti toiselle erittäin mukavalle naislääkärille. Hänen kanssaan käytiin läpi jo toistamiseen sen päivän tutuksi käyvä litania. Kyllä, kirkasta verta tuli ja paljon. Ei, ei tullut hyytymiä. Ei, ei oikeastaan ole kipuja (paitsi sitten kun niitä alkoi miettiä, niin kyllähän sitten tuli). Ei, verta ei ole tullut aamun jälkeen enempää. Lääkärin piti itsensäkin tsekata, mitäs tällaisissa tapauksissa pitikään tehdä, mutta päätti sitten antaa lähetteen Naistenklinikalle. Ja ihan lopussa, kun olin hienosti pysynyt kasassa jo melkein kaksi tapaamista, hän sitten sanoi, että ei toivo vielä ole mennyt, joskus näitä verenvuotoja vain on ja että hän pitää peukkuja. Olin niin pyörällä päästäni, etten tajunnut edes laittaa Jiille mitään viestiä. Syvällä sisimmässä jopa vähän ärsytti, että joku antoi vielä toivoa, kun juuri ja juuri voimillani sain pidettyä itseni kasassa sen verran, että pystyin järkevästi selittämään, mitä oli käynyt ja ottamaan joka luukulta aina uuden lapun ja siirtymään seuraavan tahon vastaanottoon. Nyt matkustin bussilla Helsinkiin naistenklinikalle, matkan aikana googlettelin sen tarkan sijainnin, koska sielläkään ei koskaan (syntymäni jälkeen) ollut tullut käytyä. Naputtelin samalla lisää tietoa kavereille, jotka olivat saaneet ekan viestin ja lähettivät osaanottonsa.
Naistenklinikalla kerroin taas vastaanotolla samat tarinat ja annoin lähetteen. Minut ohjattiin samaan huoneeseen, missä selvästi raskaana olevat naisetkin odottelivat äitiyspolille pääsyä, mutta jostain syystä se ei sen kummemmin häirinnyt. Olin edelleen epätavallisen rauhallinen, paitsi sitten kun erittäin mukava kätilö viimein kutsui haastatteluun. Tämä oli ensikohtaaminen kätilön kanssa ja täytyy sanoa, että jos kaikki heistä tekevät työtään yhtä suurella sydämellä, niin aplodeja koko ammattikunnalle! Oltiin minulle sitäkin ennen oltu tosi ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, mutta kaikki olivat silti käsitelleet kuten potilasta - siis tunteet kaukana. Tässä oli ihminen, joka osasi kysyä kaikki ne oikeat kysymykset (nehän jo osasin) ja samalla ottaa myös tunteet mukaan siihen keskusteluun niin, ettei tuntunut itsestä siltä, että piti väkisin päkistää kyyneleet jonnekin kauas ja vaan unohtaa, että keskenmenoepäilyyn liittyisi mitään sen kummempaa. En oikein vieläkään tiedä, miten hän sen teki, mutta koin sillä hetkellä olevani tosi hyväksytty kaikkine ristiriitaisine tunteineni ja ihan hyvä, että pääsin äitiyspolille vasta tuntia myöhemmin, koska about sen verran kesti toeta tästä poikkeuksellisen sydämellisyyden kokemuksesta...
Sama kätilö tuli vielä erikseen sinne polille ja piti mua kädestä kiinni, kun ultraus aloitettiin. Itketti jo siinä kohti ja yhtäkkiä jännittikin ihan hulluna, vaikka luulin jo heittäneeni kaiken toivon minkään elämän jatkumisesta. Lääkäri oli nuori, tosi mukava ja tuntui hänkin pitävän hyvänä merkkinä sitä, ettei verta ole tullut enempää ja että kaikki oli kirkasta tullessaan. Eikä mennyt oikeasti varmaan kuin pari sekuntia, kun hän käänsikin jo monitorin muhun päin ja näytti, että kyllä siellä kaikesta huolimatta pieni sydän vielä lyö. Oli niin häkellyttävää olla siinä tilanteessa, varhaisultrassahan näkyy lähinnä vain möykky ja möykyn sisällä sydän - nyt oli pienestä kehittynyt jo ihan sellainen bilsankirjan sikiö, joka vielä kuvaruudulla näytti morjestavan äitiään, sillä pikkuruinen käsi sormineen oli ojossa ja liikkui villisti.
En saanut oikein mitään selitystä vuodoille tässä kohti. Se ihana kätilö lähti huoneesta heti kun oli katsonut, että mulla oli kaikki hyvin ja lääkärilläkin oli kiire (olinhan nähnyt sen päivän jonon odotushuoneessa, joten en ihmetellyt), mutta silti oli kaiken myllerryksen keskellä turhauttavaa saada niin vähän vastauksia. Koska np-ultraan oli vain reilu viikko, totesi lääkäri vain että tällaisia vuotoja tulee joskus ja että syytä ei juuri tälle minun vuodolleni tiedetä, mutta luultavasti jos verta oli paljon niin kyseessä on jokin istukkaan liittyvä seikka eikä limakalvovuoto ja että kyllä ne sitten siellä np-ultrassa tsekkaavat sen istukan kunnolla. Olin jotenkin niin tunnevyöryssä jo siitä, että lapsi edelleen oli sisällä ja elossa, etten osannut vaatia parempiakaan vastauksia, joten puin päälle ja lähdin. Soitin itkuisen onnelliset puhelut bussipysäkiltä Jiille, vanhemmille ja kavereille, enkä välittänyt yhtään vaikka ihmiset tuijottivat kun naama punaisena nyyhkin uutisiani uudelleen ja uudelleen.
Vasta kotona kun pahin tunnemylläkkä alkoi laantua, hyökkäsi huoli uudelleen. Tajusin, että olin nähnyt viisi eri julkisen terveydenhuollon ammattilaista ja kuluttanut koko työpäivän saamatta todellista vastausta sille, mikä alunperin oli kuohuttanut, sille miksi verta tuli ja miten tästä nyt jatkettaisiin. Olin todella helpottuneen onnellinen siitä, että tyyppi edelleen eli, mutta yhtäkkiä tajusin ettei se huoli todellakaan tähän loppunut. Ja vaikka ensimmäinen tunne luullun keskenmenon edessä olikin se, että voi kunpa olisin osannut nauttia koko raskaudesta silloin kun se oli mahdollista, seuraavasta viidestä viikosta en nauttinyt juuri yhtään vaan se on sulanut jonnekin selkäytimeni tietämille pelottavimman aikakauden muistona ikinä.
Tilannehan oli ok saman viikon perjantaihin, vuotoa ei tullut lisää ja koin, että elämä jatkuu. Mutta tuolloin töissä kesken yhtä tärkeää ja pitkää kokousta tunnen, miten jotain alkaa valua alapäässä. Vessassa näin, että ok, nyt tulee muuten niitä mustia klönttejä, joista kaikki jotka mua tuolloin haastattelivat olivat varoittaneet. Ihan sellaisia mustia kunnon verimöykkyjä, tosin ei sitten enää sitä kirkasta verta ollenkaan. Jotenkin pää pysyi taas kasassa kokouksen ajan, jonka jälkeen sanoin pomolle, että menen nyt kotiin. Olin sen tiistaisen poissaoloni vuoksi kertonut hänelle koko tilanteen ja tosi ymmärtäväisesti ja joustavasti hän suhtautui kaikkeen, mistä olin todella kiitollinen.
Seurannut viikonloppu oli aivan painajaismainen. Niitä klönttejä tuli jostain sieltä syvältä ja jokainen vessareissu pelotti entistä enemmän, kunnes oltiin siinä pisteessä, että Jii piti ottaa mukaan joka vessakäynnille. Koitimme tsempata toisiamme ajattelemalla, että se on vain sitä verta, joka sinne jonnekin kohdunkalvojen väliin oli tiistailta jäänyt, mutta silti ahdisti koko ajan vain enemmän. Päätimme kuitenkin selvitä seuraavan viikon np-ultraan asti ilman uutta poliklinikkakäyntiä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä oliko se kuitenkaan noin niin kuin mielenterveyden kannalta kaikkein järkevin päätös. Ymmärsihän meistä molemmat, että veriklöntit saattoivat nyt kuitenkin kertoa, että vaikka tiistaina kaikki oli ollut ok, niin nyt homma oli mennyt kesken. Itkin, riehuin, kiukkusin koko viikonlopun - huusin, että menisi nyt sitten kesken jos oli mennäkseen, kuka kiduttaa tällä lailla ihmistä ja pitää jossain odotuslimbossa, missä jokainen vessakäynti pelottaa, sitä kuuntelee jokaista vatsakramppia ja missä nukkuminen on jotain utopiaa, koska ei kertakaikkiaan pääse yli siitä ajatuksesta, että juuri nyt mun sisälläni joku voi kuolla, eikä ole mitään, mitä kukaan voi asialle tehdä. Tilanne äityi jossain kohti niin pahaksi, että Jii ehdotti lähtöä mun vanhemmilleni, koska itse oli varmaan jo aika neuvoton koko tilanteen suhteen. Ja kyllä se helpottikin, vaikka itkin sielläkin lähes non-stop. Äiti oli luottavainen itsensä ja kehotti uskomaan, että elämä jatkuu. Isä oli pragmaatikko ja sanoi, että voihan siinä kummin vaan käydä, mutta että omalla huolellani en ainakaan edistäisi pienen elämän hyvää kasvua. Osasin jotenkin paremmin ottaa vastaan sen isän selityksen, vaikka molemmille ja Jiille tietysti myös olen kiitollinen siitä, että kaikki tukivat läpi koko sen viikonlopun sisäisen tuskan ja epävarmuuden.
Jotenkin siitä selvittiin ja kun lisää verta ei seuraavalla viikolla tullut, tilannetta pystyi juuri ja juuri sietämään. Np-ultra varmisti, että tyyppi on edelleen selvinnyt kaikesta vuodosta ja sillä on kaikki niin kunnossa kuin voi ruudulta nähdä, mistä olimme taas onnelliset ja helpottuneet. Mutta kun yritin tiukata ultraavalta kätilöltä istukan tilannetta, hän kuittasi yksikantaan, ettei sitä istukkaa tässä ultrassa vielä katsota vaan vasta sitten rakenneultrassa. Yritin vielä kysyä, että jos kuitenkin katsottaisiin, mutta en tiedä sitten onko heillä siellä jotkut määräykset olla katsomatta muuta kuin tietyt jutut vai kokiko kätilö, että hänen osaamisellaan ei voi sanoa/nähdä istukasta mitään, koska kätilö vaan toisti, että rakenneultrassa sitten vasta mutta että jos verenvuotoa tulisi lisää, niin sitten vaan uudestaan naistentautien polille. Ihan tiedoksi kaikille terveydenhuoltoalan ammattilaisille, että ihmiselle, joka on juuri elänyt elämänsä pisimmän ja vaikeimman puolitoistaviikkoa, on todella kovaa kuulla, että mieltä polttaviin ja sisuksia korventaviin kysymyksiin saa kuulla vastaukset vasta kahdeksan viikon kuluttua. Itkin kotimatkalla, kun mietin, että joulukin pitäisi nyt sitten viettää epävarmuudessa. Jii lohdutti, että aina oli yksityinenkin lääkäri, että päästäisiin viettämään joulu ihan rauhassa kyllä.
Viikonlopun yli päästiin ihan hyvin ja yllättävän rauhallisissa merkeissä. Hämmästyin itsekin, minkälaisessa tuskassakin uusi aamu koittaa silti aina, vaikka yöt tuntuisivat kuinka pitkiltä. Jossain vaiheessa sitä on niin väsynytkin, että saa nukuttua, vaikkei ikinä uskoisi, että voi. Huolehdin pienen voinnista edelleen ja kieltäydyin kertomasta tulevasta lapsesta enää kenellekään. Äiti kysyi, keille sukulaisille saa kertoa ja vastasin, ettei yhdellekään ennen rakenneultraa. En kestänyt ajatusta, että heti perään kerrotaan sitten, että ei muuten tulekaan. Tai että olisi kenenkään sääliä pitänyt vastaanottaa. Päivät kuluivat ja tilanne vakiintui, tuntui että melkein jo uskalsi taas mennä vessaankin rauhallisemmin mielin, kun työpaikan muuttopäivässä kyykisteltyäni vuoto alkoi taas uudelleen. Siinä kohti pomo jo kehotti, että olisiko nyt minun ja lapsen vuoksi parempi olla pari päivää sairaslomalla, kun en itse olisi osannut mennä. Soitin neuvolaan, jossa toistivat vain, että joskus näitä vuotoja on, eikä tätä julkisella puolella (ainakaan HUSin alueella) mitenkään erityisesti seurata. Vaan jos tulee akuutti tilanne, kipuja tai valtavaa vuotoa, niin voi mennä sinne naistentautien polille. Mitään uutta neuvola-aikaakaan ei tullut ja tuntui kyllä siinä kohden siltä, että julkinen terveydenhuolto pesi kätensä koko meidän perheen kriisistä aika tehokkaasti. Ymmärränhän minä, että vaikka rv 12 oli ohitettukin, ei vuotavan istukan suhteen kukaan olisi voinut tehdä mitään. Mutta minulle olisi varmaan riittänyt sekin, että olisin johonkin terveydenhoitajan luo voinut mennä itkemään tilannetta hetkeksi. Nyt tuntui siltä, kuin kukaan ei olisi kuunnellut tai ketään edes kiinnostanut.
Koska verenvuoto vain jatkui ja jatkui, päätin vihdoin ottaa lusikan kauniiseen käteen ja varata ajan yksityiselle lääkärille. Sain ajan seuraavalle päivälle, menin vastaanotolle ja viidessätoistaminuutissa olin jo ulkona kädessäni uudet ultrakuvat, joista lohduttavin oli - ei suinkaan taas uusi kuva ihanasta tyypistä, joka edelleen eli kuten olisi voinut luulla - kuva istukan revenneestä reunasta, joka kaiken verenvuodon aiheutti ja lääkärin lohduttavat sanat siitä, että tyyppi kasvoi kuten pitikin mikä kertoi siitä, että istukka toimi vuodosta huolimatta yhä hyvin, että repeämä tulisi vuotamaan vielä ainakin hetken, mutta että repeämä oli ihan istukan reunassa eikä keskellä. Luultavasti kohdun epätasainen kasvu oli saanut istukan repeämään, mutta että vuoto oli kuitenkin niukkaa ja tässä vaiheessa oli vain parempi, että se tulisikin ulos, eikä infektiovaaran vuoksi jäisi kohtuun. Olen ihan varma, että julkisellakin puolella olisi löytynyt osaamista sanoa kaikki tuo, mutta silti piti mennä yksityiselle asti kuulemaan nuo. Olen silti edelleen sitä mieltä, että tuo oli koko viime syksyn parhaiten sijoitettu raha, sillä nyt sen sijaan että vessassa käynnillä veri olisi pelottanut, otin mukaan ultrakuvan hematoomasta ja hoin itselleni, että parempi vaan jos ainakin se kaikki ultrakuvassa näkyvä hyytymä tulee ulos. Ei se ihan kaikkea pelkoa poistanut, mutta vasta tieto edes siitä, mikä siellä oli vialla edes jotenkin auttoi pärjäämään tilanteen kanssa.
Kyllä sitä verta sitten vielä pari viikkoa tulikin, mutta loppui sitten yhtä selittämättömästi kuin oli alkanutkin. Löysin Jiin kavereista kohtalotovereita, joilla istukka oli vuotanut läpi ensimmäisen ja toisen ja kolmannenkin raskauden ja terveitä lapsia oli silti syntynyt. Jotenkin päivä kerrallaan päästiin eteenpäin. Juuri ennen joulua tilanne oli jo niin rauhoittunut, että vaikka Jii kysyi, että haluaisinko vielä yhden ultran ennen joulunviettoa, pystyin vastaamaan jo ei. Huolen tullessa se ei nimittäin yhtään auta, että tietää lapsen olleen elossa eilen. Pitäisi saada se non stop-kamera kohtuun joka äidille :) Neuvolakäynti sentään osui siihen paikkeille ja sydänäänet saatiin kuuluville, sekin jo lohdutti vaikka käynti muuten jättikin aika kylmäksi kun oman neuvolantädin sijaan paikalla oli harjoittelija, joka ei antanut puhua lausetta loppuun. Mutta jotenkin siinä vaiheessa oli näemmä jo itse käsitellyt asiaa niin pitkälle, että tuolle (melkein) pystyi jo nauramaan. Melkein.
