Raskaus ei tule kello kaulassa

En ole vielä synnyttänyt, joten teknisesti ottaenhan raskaus jatkuu edelleen. Mutta silti ajattelin, että omaa prosessia helpottaa, jos kertaa mitä kaikkea tässä onkaan mahtunut näihin yhdeksään kuukauteen - päätin sitten kirjoittaa ylös meidän raskaustarinan. Ihan päällimmäisenä mielessä on, että yhdeksän kuukautta odottamista on kyllä tosi, tosi pitkä aika. Meillekin tämä tuli sitten kuitenkin vähän yllätyksenä tämä raskaus ja mullisti kyllä oikeastaan kaiken - ja pieni ihminen ulos tullessaan mullistaa sen varmaan kokonaan uudestaan.

Kuten taisin jossain aiemmin kertoa, meidän raskaus alkoi siten, että lääkärikaveri tuuppasi jotain uutta ehkäisypilleriä kolme kokeiluboksia kouraan ja sanoi, että kyseessä pitäisi olla luonnonmukaisempaa hormonia sisältävä kama, että voisin kokeilla. En tiedä mikä vajaapäisyys iski, että vielä noudatin kehotusta - mä olen yleensä aivan älyttömän nihkeä vaihtamaan mitään hormonijuttuja mihinkään, kun totutteluaika on niin kamalaa ja taidan olla melkoisen herkkä eri hormonivalmisteille. No toisaalta - siis apua, kun mietin niitä kertoja jolloin vielä kondomeilla yritti pärjätä ja kahdesti joutui rikkimenneen tai pois luiskahtaneen tavaran vuoksi itkua vääntäen hakemaan sen katumuspillerin apteekista. Tai ekalla en ehkä uskaltanut vielä pelätäkään, siinähän on vain "pieni pilleri" (joka sisältää parin kuukauden hormonit, kerralla). Tokalla jo osasin odottaa kaikkea sitä pahoinvointia ja sekopäisyyttä, joka seurasi (ja kesti...).

No, koska tämän ei pitänyt olla mikään meikäläisen ehkäisymenetelmätarina, niin skipataan tämä ja sanotaan, että välissä oli kokeilu ehkäisyrenkaalla, joka huonomuistiselle sopi syklinsä vuoksi mutta joka veti limakalvot niin jäätävään kuntoon, että taisi olla pelastus kun sillä joskus pari vuotta sitten oli joku toimituskatkos, jonka vuoksi tuotetta ei mistään apteekista pariin kuukauteen löytynyt (pakko vielä kertoa tämä, uppoutunut mieleen niin se nuori farmeseuttiharjoittelijatyttö, jolta ensimmäisenä kuulin katkoksesta ja todella sydämestäni häkeltyneenä siinä änkytin, että siis mitä - ei muka saa (ja minulla tietysti olisi tyyliin seuraavana päivänä pitänyt alkaa uusi rundi) ja tyttö kirkkain silmin vastaa siihen, että ei saa ei mutta että onneksi tässä ei nyt ole kysymys mistään elämän ja kuoleman lääkkeestä kuitenkaan. Hetken aikaa mietin minkälaiset itkupotkuraivarit pitää heittää, että älyäisi olla möläyttelemättä tuollaisia idiotismejä maksaville (melko hormonaalisille!) asiakkailleen. Toivon, että parisuhde ja pari vuotta lisää kokemusta avartaa hänenkin perspektiiviään tämän suhteen ;) Tämän jälkeen päädyin siis pikapikana vaihtamaan ehkäisylaastariin, johon olinkin tosi tyytyväinen ja siksi edelleen mietin, että mikä sai mut sitten vaihtamaan noihin kokeilupillereihin..? Ehkä se ajatus lapsesta sitten jo siinä kohti kyti mielessä tai jotain.

Tajusin siis jo ensimmäisellä kierrolla, että o-ou, nyt muuten ovuloi ja kerroin miehelle, että nyt on sitten se vaara, että jos jatketaan ilman lisäehkäisyä, niin tästä jotain voi tulla. Yllätyksekseni suhtautuminen ei ollutkaan yhtään niin nihkeää kuin olisi voinut kuvitella ja reaktio oli enemmän tyyliin, että sitten tulee jos on tullakseen, hyvä niinkin (tai ehkä siihen saattoi vähäsen vaikuttaa sekin, että oltiin mökillä eikä kumpikaan jaksanut raahautua kauppaan...). No, menkat antoivat siinä kierrossa hiukan odotella itseään ja ostin apteekista sellaisen tuplaraskaustikkuhärpäkkeen, mutta aika definitiivinen ei oli tuloksena. Myönnän, että olin pettynyt, vaikka olihan se aika epätodennäköistä silti ja olin jo muutamalta gyneltä matkan varrella kuullut, että koska mun kiertoni on niin lyhyt, niin hedelmöittymisen kanssa saattaisi tulla ongelmia. No, se raskaustikku jäi jonnekin sinne kaapin perukoille ja elämä jatkui.

Pari kuukautta myöhemmin kokeilupakkaukset oli melkein lopussa ja olin juuri ehtinyt miettiä, että nyt tarttis vissiin vaihtaa takaisin siihen laastariin. Menkat oli tulleet ajallaan, joten en miettinyt sen kummempia. Tulevana loistoäitinä kävin työporukan kanssa "workshoppaamassakin" ja viikon päästä perjantaina jäin miettimään, että mikä ihme on kun ei se pieni krapulainen olo vaan hellitä. Ennen töihinlähtöä keksin, että hei - se toinen raskaustestihän on vielä kaapissa, kokeillaan varmuuden vuoksi. Nauroin jo itse reaktiolleni ja niin vähän taisi nauraa siippakin - kunnes sekopäinen tyttöystävä heittää raivarit siitä, että mitä tämmöisiä viallisia mittareita kehdataan myydä. Mittari oli siis sellainen perinteisempi, johon pitäisi tulla plussa jos on raskaana. Minä yritin tavata mittaria, jossa vaakasuuntaisen kontrolliviivan sijaan siinä oikeassa ruudussa oli ainoastaan pystysuuntainen viiva, ei vaakaviivaa lainkaan. Needless to say, kävin apteekissa lounastunnilla ostamassa sellaisen kunnon digimittarin, jota tosin hetken harkinnan jälkeen en kuitenkaan kehdannut kokeilla töissä. Olin töissä yllättävän rauhallinen, mutten tainnut oikeasti epäillä, että raskaana ollaan. Ei se oikein käynyt niiden menkkojenkaan kanssa yksiin, niistä kun oli vasta pari viikkoa.

Tein kuitenkin testin ja todella siinä vaiheessa kun mittarissa luki "raskaana 3+", heitin sellaiset voltit, ettei mitään rajaa. Päällimmäisenä oli epäusko siitä, että miten tuo ylipäätään oli mahdollista kun niistä menkoista ei oikeasti ollut kuin pari viikkoa. Ja sitten päälle hyökkäsi pyörryttävä huoli siitä viikontakaisesta työreissusta, jossa olin kyllä useamman annoksen nauttinut. Ajattelin, miten katkeraa on, että kun tässä yhtäkkiä tuleekin raskaaksi ja minkä pitäisi olla ihan ihanaa, niin sen menee itse pilaamaan juomalla pieneltä kromosomit solmuun heti kättelyssä. Soitin miehelle (joka oli iloinen ja Googletteli nopeasti, ettei tyyppiin kyllä vielä tässä vaiheessa alkoholin pitäisi vaikuttaa - mihin huusin ja kiukkusin, että niin muttakun useimmat tajuavat raskauden pikkasen nopeammin - oman nopean laskutoimituksen perusteella me oltiin siis jo tukevasti rv 7-8 puolella. En pystynyt tukemaan häntä lainkaan omasta mahdollisesta isyydestä). Soitin äidille (joka oli iloinen ja koitti hänkin vakuuttaa, että aika alkuvaiheissa mennään ja että kaikki menee vielä hyvin, näet sitten). Ja vihdoin soitin gynekaverille, jolle laskin sekavan sepustuksen tueksi päivämäärät   ja joka vihdoin antoi sellaisen synninpäästön, johon minäkin uskoin. Että elämän alku joka tapauksessa on tosi epävarmaa, että suuremmat ongelmat sikiönkehityksessä ovat niillä äideillä, jotka juovat usein ja että kaikista laskutoimituksista huolimatta todennäköisempää on, että sikiö ei workshoppauksen aikana ollut vielä kiinnittynyt ja että en minä niin monta ollut ottanut, että ilman yhteistä verenkiertoa olisin pienelle haittaa aiheuttanut. Tämän kuultuani itkin. Koko viikonloppu meni sulatellessa ja heti seuraavalla viikolla säntäsimme kaiken varalta varhaisultraan. Itkin uudelleen, kun pieni sydän sykki monitorissa ja vielä kerran uudelleen, kun kaikista menkkapäivien laskemisista huolimatta lääkäri pääsi pienen kokoarvion myötä lukuun 6+4, eli oltiin kuitenkin varhaisemmilla viikoilla kuin oli luultu. Välissä olleille "menkoille" tosin epäiltiin ikävämpää selitystä, eli kaksoset, joista toinen olisi välissä abortoitunut pois (onneksi siis ennen workshopia jo, muuten en varmaan olisi osannut päästää koskaan itseaiheutetun vahingonteon ajatuksesta irti). Nyt en osaa surra tai oikein suhtautuakaan tuohon, olen vain tosi iloinen tästä yhdestäkin, joka mahassa heiluu. Ilmeisesti toinen tyyppi on voinut myös vaikuttaa kiertoon ja se selittäisi myös sen, miksi tämä vatsaan jäänyt ei noudata mitään järkevää aikataulua vaan sen syntyhetki on ihan omintakeinen. Tai sitten mun kiertoni (tai elämä) vaan on mysteeri, joka aina ei noudata mitään kaavaa tai normaaliaikataulua. Joka tapauksessa onnellisesti päädyttiin raskaaksi, vaikka vähän yllättävää ja shokeeraavaa reittiä.

Piti kirjoittaa koko raskaustarina tähän, mutta kun tämä alkukin oli jo näin pitkä, niin pätkin vähän useampaan osaan - nyt pitäsi startata meidän huushollin Oman Siivouspäivän osa2 ;)

Kuva: Clearblue (klik)

EDIT: Mietin myös, että onko korrektia julkaista nimenomaan tämä alkutarina ja omat alkoholisyyllisyysselitykset heti jutun perään, jossa myönnän ottaneeni (vähäprosenttista) olutta. Koska näiden kahden juomingin väliin mahtuu tasan kaksi alkoholinnauttimistilannetta (molemmissa toisen lasista kulaus hyväksi kehuttua viiniä, toinen jouluna ja toinen huhtikuussa kaverin juhlissa), päätin että voin. Myönnän, että nyt kun tuli uudelleen kerrattua nuo ihan alkuraskauden tunnelmat alkoholin suhteen, olisin ehkä voinut jättää nuokin alkoholit ottamati, niin kovalle nuo alun syyllisyystunnelmat näemmä edelleen koskevat kun niitä aktiivisesti muistelee.