En yhtään ihmettele enää, miksi niin moni pari eroaa lasten ollessa pieniä. Meillä kestosuosikkiriidan (miksi me ollaan niin s****nan saamattomia, ettei yhtä kaksiota saada raivattua) tällä viikolla ollaan ehditty riidellä esim. kadonneesta deodoranttipullosta ja siitä, että mies kerää Pilttipurkit kansi päällä pöydälle ennen kierrätykseen vientiä, kun minä haluaisin, että ne ovat kannet yhdessä pinossa ja lasipurkit toisessa. Lopputulos siis molemmissa sama, kannet ja purkit ovat eri kierrätyskipoissa ja koko riita siis ihan absurdi.
Tänään herättiin ihan hyvillä mielin, vaikka yö oli Pikku-Ukolla vaikea, Jii oli suoritetusta itsepuolustustasokokeesta niin mehuissaan ettei ollut saanut unta ja minä valvoin migreeniä. Lähdin viemään koiraa lenkille ja Jii hoiti poikaa sillä välin, tarkoituksena että lähdetään sitten Pikku-Ukon kanssa suoraan muskariin. Joo. No, puuronsyönti oli venynyt ja kamat ei olleet kasassa. Vedin hirveät kilarit, ilmeisesti lähinnä siksi, että olisin halunnut nauttia kivasta kevätaamusta ja kävellä sinne muskariin kaikessa rauhassa ja nyt se(kin) riistettiin multa. Aivo jumitti väsymyksen vuoksi niin, etten vaan pystynyt keräämään tarvittavia kamoja (ollaan päivä muualla kaverin kanssa ja illalla se kuoro vielä, joten vaati vähän enemmän miettimistä). Heitin lapsellista kiukkua täynnä päällysvaatteet olkkarin lattialla ja kieltäydyin lähtemästä. Jii suuttui ja ilmoitti menevänsä itse.
Nyt keräilen täällä yksinäisessä olohuoneessa itseäni ja ylpeydenrippeitäni. Harmittaa, etten päässyt muskariin, kiukuttaa että kivasta aamusta tuli tällainen fiasko ja turhauttaa, etten osaa hallita vieläkään otseäni tämän paremmin. Tosi kypsää käytöstä. Ja samalla tekisi mieli vaan jatkaa tätä murjotusta maailman tappiin, kun voimat on taas ihan loppu. Tai lähteä lähikuppilaan teelle ja "unohtaa" kännykkä äänettömälle vähäksi aikaa. Saaterin saateri. Kasvaiskohan sitä itse joskus aikuiseksi?
Kuulostaapa tutulta. Ihana avioliittoni on karilla ja lapsen syntymästä on vasta 5 viikkoa. Riitelemme kaikesta, enkä voi yhtäkkiä sietääkään miestäni. Mikä meissä muuttui lapsen tulon jälkeen? No, samanlaista se on näköjään muillakin.
VastaaPoistaSiirsin ilmeisesti kaiken rakkauteni ihanaan lapseen, miehelle sitä ei riitä. Valtavan surullista.
Voimia teille ja meille.
T. ano
Meillä ja monilla muillakin :/ Tästä on miehenkin kanssa puhuttu, ja aiomme noudattaa kaverin ohjetta (joka saatiin jo ennen Pikku-Ukon syntymää): ennen kuin lapsi on 3v ei saa erota, koska tässä vaiheessa ei vain ole mitenkään kypsä tekemään mitään aikuisten päätöksiä. Ja kyllähän sitä itse tiedostaa, että väsyneenä kaikki tuntuu ihan p***alta ja niitä typeriä tilanteitakin syntyy sata kertaa enemmän kuin muuten tulisi. En tiedä lohduttaako se, mutta on se silti hyvä tietää. Tämä riita sovittiin (ja ehdittiin jo pari muuta sen jälkeenkin...) ja elämä jatkuu taas.
PoistaVoimia teille hurjasti ja koitetaan muistaa laittaa sille parisuhteellekin (jos ei aikaa niin ainakin vähän) panostusta, ajatuksella. Jaksan edelleen uskoa, että jos siellä alla on hyvä perusta niin kyllä se löytyy uudelleenkin. Ja teille erityisesti: teidän lapsi on vielä niin tosi nuori, että sulla voi hyvin vielä hormonitkin pistää pään kokonaan sekaisin. Tsemppiä!