Karkumatkalla

Semmoinen päivä sitten eilen, vieläkin hengästyttää. Oli tällä kertaa tuo perheemme karvaisin yksilö, joka keksi sulostuttaa päivää totaalisella katoamistempulla. Siis meidän pullahanhi-arkajalka, joka ei ole ikipäivänä edes mökin pihan portista uskaltanut yksin ulos. Siis tätä ennen.

Siinä sen näkee kuitenkin, että koirat ovat koiria ja oikealla motivaatiolla saa ihmeitä aikaiseksi. Oltiin nimittäin päätetty jäädä mökille vielä päiväksi, ottaa hidas lähtö kotiin ja nauttia kunnon päivälenkillä auringosta, valosta ja ihanan lumisesta kevätsäästä. Tehtiin parin tunnin lenkki koko perhe, Pikku-Ukko nukkui rattaissa ja me käveltiin. Koiralla oli selvästi kivaa, muttei jäänyt mitään erityisesti haistelemaan tai muuten, että siis olisi vieläkään selkeänä mielessä miksi se lähti. Tultiin takaisin mökille, poika jäi vielä pihalle nukkumaan ja ajattelin, että voi se koirakin tähän jäädä ulos pyörimään, niin kuin sata kertaa aiemminkin. Jii jäi vielä kuistille nauttimaan kahvihetkestä, eikä hänkään huomannut missä kohti tapahtui, mutta yhtäkkiä huomataan, ettei koiraa näy missään. Eikä se tule millään huutamisella takaisin.

Kesti hetki tajuta, että nyt se on sitten oikeasti kadonnut. Vieläkään en keksi mistään sen aiemmasta käytöksestä, miksi juuri eilen se päätti lähteä, meidän ennen kovin laumaviettinen paimenkoira. Neljä tuntia kuljettiin ympäri lähiteitä, Jii autolla kaikki ikkunat auki, naapureita jututtaen ja koiraa viheltäen, minä pojan kanssa väliin rattailla ja väliin Manducalla, väliin huolesta sykkyrällä mökillä poikaa syöttäen, leikittäen tai nukuttaen. Ei ole koskaan ollut ihan niin vaikea pitää pää kasassa ja ääni normaalina, ettei päivän draama välittyisi ainakaan liian isona lapseen.

Karkurit.fi ja paikallinen löytöeläintalo olivat sitten lopulta ne kriittiset menestystekijät, mutta kiitimme suklaalla myös sitä naapuria joka meidän avuksi kiikaroi koko järven jään ja lähipellot, ja sitä koululaista, joka älysi ja viitsi tulla kertomaan, että oli nähnyt kuvaukseen sopivan koiran hipsivän muina koirina meidän lenkin mukaiseen suuntaan. Saatiin ainakin käsitys, mistä etsiä lisää. Suurin kiitos ihanalle koiranomistajalle, joka poimi luokseen pyrkineen koiran talteen ja piti väliajan niin hyvää huolta, että stressiherkkä koira pääsi vihdoin kotiin melko normaalin oloisena.

Neljä tuntia se oli kateissa ja oli kyllä pisimmät neljä tuntia vähään aikaan. Kuusi kilsaa koira on ainakin jolkotellut itsekseen, mukaanluettuna yksi vilkkaan leveäkaistatien ylitys, joten onni on kyllä satakertaisesti ollut mukana, että tuossa se vielä meidän kanssa on, eikä jauhelihana tienvarressa. Mutta löytyi kuitenkin, mikä riemu ja helpotus!

Viime yönä uni maittoikin sitten koko perheelle melko kivasti. Nyt rauhaksiin tavarat kasaan ja sitten voidaan jättää taakse kokonaan tämä vähän tavallista elämysrikkaampi mökkireissu. Muskarikin olisi ollut tänä aamuna, mutta ei sen niin väliä. Yhden muskarin missaus tuntuu melko pieneltä verrattuna siihen, mitä olisi voinut olla.