Isän ikävä

Jiin työttömyyden alettua meillä on ollut aika selkeä jako: minä hoidan yöt (koska tällä hetkellä Jiin hoito yöllä saa Pikku-Ukossa aikaan vain tuntikausien huutokohtauksen, eikä suoraan sanottuna meistä kukaan jaksa sitä) ja Jii käytännössä kaiken sen ajan kun ollaan kotona valveilla. Puolustukseksi voin sanoa, että mehän kyllä ollaan tosi paljon ihan kokonaisia päiviä Pikku-Ukon kanssa pois kavereilla, lähdetään muskariin, kauppaan, koiran kanssa kävelemään, muuten ulkoilemaan jne, mutta kyllä silti pojan päiväaikainen hoito on valtaosin Jiin kontolla. Minä nukun tai koomaan, viime aikoina olen myös yrittänyt kirjoittaa (kun se Masterchef Australiakin, jota fanitin, meni loppumaan). Toki minä nyt myös kotona hoidan poikaa, noukin sitä ylös ennen kuin se pääsee viidettä sataa kertaa koiranruokakipolle ja leikin kun siihen tulee hyvä hetki, mutta paljon aikaa menee myös siihen, että ihan vaan annan Jiin ja pojan tehdä mitä tykkäävät ja seuraan mitä tapahtuu.

Jii on ollut kohta kolme kuukautta työtön, mikä on tosi harmi, mutta toisaalta me ei kyllä oltaisi selvitty helmikuusta järjissämme ilman kahden ihmisen vuorotyötä tuon lapsen ja nukkumisten kanssa. Nyt kun molemmat pärjää jo vähän niin kuin paremmin kuin keskivertozombi päivistä, niin on ollut tosi hauska nähdä, miten isä ja poika ovat alkaneet bondata ihan uudella tavalla. Heillä on ihan omat juttunsa jo, sellaiset mihin äiti ei oikein aina edes mahdu mukaan. Tai tajua :) Olen silti ollut vilpittömän iloinen siitä, että kun Jiillä oli kuitenkin niin pomppuinen se alkutaival isäksi, että nyt sitten Pikku-Ukon ollessa vähän vanhempi voivat kumpainenkin oikein käyttää aikaa toisiinsa tutustuakseen. 

Ja vaikka eroahdistus äidistä tosiaan ottaakin vielä öisin koville (oletan, että siitäkin ollaan pääsemässä parin viikon päästä jo uusille vesille, kun on lievenemään päin), niin tässä viikolla nähtiin ensimmäistä kertaa ikinä tilanne, jossa poika on ollut isän kanssa aamun sillä välin kuin minä käyn lenkillä koiran kanssa. Poika on jo vähän väsynyt, joten heti kun tulen kynnyksen yli, alkaa itku ja Jii luovuttaa vähän happamana Pikku-Ukon suoraan mun syliin. Minä istun pojan kanssa ja Jii lähtee keittiöön päin, kun Pikku-Ukko salamana kääntää päänsä, katsoo isän perään ja alkaa huutaa ja protestoida ihan täysillä. Siis ihan täysillä. Jii ei reppana edes tajunnut, mitä se poika alkoi huutaa, ennen kuin pyysin häntä tulemaan takaisin ja huuto loppui välittömästi. Sanoin Jiille, että Pikku-Ukolla ehti vain tulla jo isää ikävä :) Mies oli melkolailla tohkeissaan tästä. 

Tämä sama kuvio on nyt pariin kertaan toistunut ja Pikku-Ukko ihan selvästi osoittaa, että välillä hänestä on vain kivempi kun Jii hoitaa. Ja olen ihan vilpittömän iloinen siitä, että näin on. Yritin tutkailla, josko olisin kuitenkin ollut vähän kateellinenkin, mutta ainakaan vielä sitä tunnetta ei ole tullut. Sen sijaan siinä ensimmäisessä tapauksessa kyllä väläyksen lailla tajusin (ja surin), että tätä luopumista se nyt sitten tämän jälkeen on ja että maailmallehan tuo lapsi on tarkoitettu, eikä minulle. Se on minulle vain lainaksi annettu ja vähä vähältä minun tehtäväni äitinä on saada luotua pojalle usko siihen, että äidistä poispäin kohti omaa elämää on hyvä ja turvallinen, upea juttu. Näin intensiivisessä alussa sen melkein unohtaa (ja joskus ihan tahallaankin), että tämä vauva-aika on kuitenkin vain tosi lyhyt vaihe ja sen jälkeen siirrytään jo uudenlaisiin, isompien poikien vaiheisiin. 

(Juuri nyt tätä kirjoittaessa se ei ehkä sittenkään tunnu niin kamalalta, koska pojalta meni väsymyksestä hermo ja se huutaa sylissä, kun ei mikään muu käy...)