Käly on raskaana, sehän tiedettiin jo syksyllä. Serkkupoikaa odotamme siis ensi kesälle. Mutta nyt sen jälkeen kun jätin ne minipillerit pois tuntuu siltä, kun kaikki kaverini olisivat yhtäkkiä taas raskaana. Viikon välein aina joku uusi ilmoittautuu. Ja niin, minulla ei vieläkään kuulu niitä menkkoja, outoa valkovuotoa ja migreeniä vain, enkä jaksa enää ajatella, että oltaisiin yhtään lähempänä sitä kuukautisten alkamista kuin ennenkään. Olen nähnyt jo painajaisen, missä mun menkat alkoivat vasta vuoden Pikku-Ukon imetyksen loppumisesta. Siihen samaan painajaiseen liittyy työpainajainen, jossa saan kaikki firman ikävimmät työtehtävät hoitaakseni ja uuvun niin perusteellisesti, etten jaksa mitään lapsia enää ikinä hommatakaan. Eikö kuulostakin kivalta?
Tuntuu siis siltä, että mun pääni on täynnä katkeruutta - ei onneksi niitä onnellisia raskautuneita kohtaan vaan lähinnä mun kroppaani, joka ei älyä edes tarjota sitä pienenpientä mahdollista raskautumiseen. Ja juu, varmaan se suhtautuu mun raskaustoiveisiin ihan yhtä suurella nyrpeydellä, kun koko helmikuu mentiin näiden nukkumisten kanssa ihan survival -moodissa. Kanna siinä sitten uutta elämää.
Ja tiedän olevani ihan epäreilu, sillä vaikka siltä tuntuukin, niin kaikki eivät ole raskaana. Ainakin kaksi ystävää, joilla jo ensimmäisen saaminen vaati vuosien odotuksen tai hedelmöityshoidot, ovat yrittäneet toista jo hyvän aikaa. Ja ei se niin auvoista ole niillä raskaina olevillakaan, helmikuussa kolme ystävää sai sydämentykytyksiä raskaudenaikaisten verenvuotojen vuoksi. Onneksi kaikilla raskaus jatkuu yhä hyvin.
Tänään on silti ihan hirveän itsekäs olo. Huolimatta siitä, mitä muilla on tai ei ole, minä haluaisin ihan todella olla raskaana taas juuri nyt. Tai oikeastaan haluaisin jo saada pitää sylissäni niitä kaikkia kolmea lasta, jotka tunkeutuvat jatkuvasti toiveisiini. En edes tiedä missä vaiheessa aloin unelmoimaan kolmesta lapsesta, minä joka jossain vaiheessa ihan oikeasti mietin, olisiko lapsettomuus kuitenkin oikeampi vaihtoehto.
Tai sitten mulla on taas vaan liian kiire jonnekin muualle kuin tähän hetkeen. Mun pitäisi aina vaan päästä perille, ilman sitä matkantekovaihetta (tai siitä nauttimista) välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti