Luulin näitäkin kotimaisiksi..

Ihan vastahan koin tulleeni höynäytetyksi kun Tuttaa valmistettiinkin Bangladeshissa. No, tänään oli sitten tämä juttu, joka paljasti mulle vihdoin, etten enää osta myöskään Vaasan leipiä, Arlan raejuustoa, Atrian tai HK:n pekonia saati Raision Prosessoituja Elovenoja. Samaan aikaan jutun kanssa oli Iltsussa Atrian mainos, jossa Atria kovaan ääneen kertoo, että liha voidaan jäljittää tilatarkkuudella. No ihan kiva, mutta jos sama liha pitää heti sen jälkeen rontata Ruotsiin prosessoitavaksi ja sitten taas takaisin niin ei kiitos, sanoo meidän perhe (tai ainakin sen ostopäättäjä).

Alan olemaan kohtapuoliin sitä mieltä, että se ostolakko laajenee kohta prosessoituihin elintarvikkeisiin, jos ei kaupasta ostettuun "kotimaiseenkaan" voi enää luottaa. No, samaan hengenvetoon kerron, että aion kuluttaa taas kolme pistettä ostokiintiöstä, nyt lasten pyöräistuimeen. Mietin kierrätettyä, mutta sitten jotenkin turvallisuus ajoi kuitenkin ohi ja päädyin, että ihan uusi tulee, käytetään sitä sitten vaikka useammalla meidän lapsella peräkkäin, jos niitä tulee.

Se, mikä ahdistaa älyttömästi on Pikku-Ukon lähenevä 1-vuotispäivä. Kaikki kysyvät mitä tuolle voi tuoda lahjaksi. Korkeaselkäisen potan ja värikynien jälkeen en ole ihan varma, että tarvitaan just nyt mitään ja oon niin mielikuvitukseton, etten yhtään osaa kuvitella, mitä me tarvittaisiin vaikka puolen vuoden päästä..

Lastenhoito on rankkaa duunia

Kaikki pisteet niille äideille ja isille, jotka hoitavat lapsiaan täyspäiväisesti ja yksin jatkuvasti. Mä olen aivan naatti, vaikkei ole kuin vasta 2 viikkoa näitä vuoroja takana. Ihan totaalisen naattirättipoikki. Tänään koettiin jo ensimmäinen meltdown, joka päättyi siihen, että lapsi katsoo riehunnan keskellä (vihdoin ulkovaatteissaan) kysyvästi äitiä, joka lyyhistyy eteisen lattialle nojaamaan vessan oveen ja itkemään solkenaan (harmista, väsystä, jne.) kun kauan etsitty rattaiden sadesuoja viimein kaiken melskaamisen ja kiroilun jälkeen löytyy rattaiden alakopasta eli just sieltä mistä pitääkin ja pyyhkiessä (tuskan) hikeä sitä tajuaa, että missasi sen ainoan bussin seuraavaan puoleen tuntiin, johon juuri yritettiin ehtiä ja siksi järjestettiin tää kaikki draama.

Onneksi toivuin vajaan 3 minuutin kuluttua, kun koirakin tuli melkein syliin lohduttamaan ja lapsi käkättää tättätättä -vaunuista ja koittaa silittää poskea. Ennen kuin tajusin, että jo alle vuotiaana olen opettanut pojan lohduttamaan äitiä ja päivän supermutsipalkinto nro 2 oli taas jaossa. Huokaus.

Kyllä mä vielä opin. Pakko.

p.s. Se ostolakko piti 2 tuntia. Sitten piti ostaa pyörän takarenkaaseen uusi venttiili, kun vanhaan ei saanut kirveelläkään pumpattua ilmaa. Maksoi euron, mutta yhtälailla niitä ostokiintiöpisteitä on nyt sitten 27 kpl jäljellä, koska uutena ostin. Pitänee petrata silläkin saralla.

Hoitovapaalla ja ostolakko

Tänään on siis ensimmäinen hoitovapaan päivä ja seuraavaan palkkapussiin on 3 kk. Koska lainanlyhennykset menevät silti kellontarkasti tästä eteenpäinkin, päätin että meillä supistetaan hoitolakon kunniaksi menoja. Ihan lanseeraamalla yksinkertainen tavaroidenostolakko. Eli palveluita ja ruokaa sopii ostaa entiseen malliin (toki fiksusti katsoen), mutta tavaroille tuontikielto. Koska aikaikkunaan osuu mm. töihinmeno ja melkein kaikki meidän perheen juhlat, olen valmis joustamaan tarvittaessa hiukan. Lievennyssäännöt ovat seuraavat: kesälle on käytössä yhteensä 30 ostopistettä. Aina jos ostaa jotain kokonaan uutta, vähennetään 3 pistettä. Jos ostaa käytettyä, lähtee 1 piste. Toivon, että sillä saisin jotenkin tämän ostelun kuriin tai ainakin suunnattua second handiin.

Eilinen työpalaveri menikin sitten vähän eri merkeissä kuin luulin, ei ollut valmista mietintöä vaan käytettiin ihan kolmen hengen voimin tunti minun uratoiveideni ja vahvuuksien miettimiseen. Eli pohdittiin enemmänkin sitä, mitä kaikkea voisin tehdä ja olisiko se kiinnostavaa. Isot plussapisteet työnantajalle, tuli ziljoona kertaa parempi mieli koko töihinpaluusta ja ahdistus väheni huomattavasti. Harmi vaan, että kun en ollut valmistautunut tällaiseen, niin vähän huonosti osasin lonkalta sitten kuitenkin kertoa, mitä se konkreettisesti olisi mitä haluaisin tehdä. Jotain sain kuitenkin ulos ja syteen tai saveen, sanoin myös että teen mieluummin kiinnostavia hommia vaikka se tarkoittaisi hiukan projektiluontoisempaakin tehtävää. Voihan se olla, että seuraavissa yt:issä olen sitten ensimmäisenä lähdössä tuollaisella tehtävänkuvalla, mutta ehkä sitä pitää sitten suhtautua siihen niin, että se on se viimeinen potku persuksille hakeutua johonkin muihin tehtäviin.

Ja niin, se eka ylähammas tuli vihdoin läpi ikenestä. Jippiaijee! Meno rauhottui huomattavasti, mikä oli just hyvä koska Pikku-Ukko oli eilen melkein 6 h Mummin hoidossa - ensin tuo työjuttu ja sitten koiratreenit siihen päälle. Hyvin oli sujunut. Kyllä tämä tästä vielä.

Työkuvioiden veivausta

Jännittää näemmä niin, ettei tule uni silmään. Huomenna (tai no, näemmä siis tänään) on treffit uuden pomon ja hänen esimiehensä kanssa aiheesta "mitä minä tulen tekemään palattuani töihin". En tiedä mitä pitäisi olettaa, meneekö keskustelu kovin ikäväksi vai sujuuko hyvissä merkeissä. Tuntuu ihan huikealta työntekijältä tämä oma olo, kun on pari hommaa, joita en haluaisi ottaa vastaan suurin surminkaan enkä ole ihan varma onko ylipäätään saada joku sellainen homma, josta olisin jotenkin tyytyväinen. Pianhan sen näkee.

Lisäksi hiukan pelkään sitä, että tein mokan kun kerroin etukäteen haluavani keskustella siitä, että jos tekisin ainakin alkusyksyn 80% työaikaa, että saataisiin meidän arki rullaamaan paremmin aluksi. Pelkään, että siihen vedoten saan jotain kurahommia. Grr. Täytyy koittaa sanoa, että mieluummin sitten 100% ja jollain fiksulla työnkuvalla kuin 80% itkua vääntäen.

Olisi oikeasti niin paljon helpompaa, kun tietäisi mikä ja kuka haluaisi "isona" olla. Lähetin viime viikolla taas työhakemuksen, paikkaan jonka oikeasti haluaisin. Se vaan, että mun taustakoulutus on ihan väärä ja palkkatoive pian 10 vuotta työelämässä olleen eikä junnupestiin pyrkivän. No, silti mulle itselleni oli tärkeää hakea sitä ja nähdä, että maailmassa on vielä kaikenlaisia vaihtoehtoja. Joku sopiva tulee vielä eteen. Miten, siitä ei olekaan mitään käryä. Katsotaan nyt ensin, miten tuo nykyinen työnantaja tähän töihinpaluuseen suhtautuu.

Elämä yhtä hammasta

No joko nyt? Ihan kuin yläikenen läpi (vihdoin ja viimein) kunnolla pilkottaisi se ensimmäinen yläetuhammas, ihan ääriviivoja myöten. Tulisi jo, meidän elämä kaipaa muutosta huonoihin öihin, jatkuvaan kuolatulvaan, imetyksen aikaisiin jännitysnäytelmiin (pureeko, eikö pure?) ja päiviinkin kantautuvaan kräninään. Ja tietysti siihen huonoon syömiseen, jonka seurauksena tuon suolisto on taas kovilla ja mikään ei ole säännöllistä enää. Tai jos tulisi edes lyhyt breikki?

Treeniviikko 3 - nihkeetä, mut Pikku-Ukkoa edeltävä paino saavutettu!

Jos kaksi ekaa viikkoa treenatessa oli sairaan helppoja, niin tää kolmas oli ihan karsea: energiat nollassa, ei huvita treenata, kaksi repsahduspäivää ja muutenkin ongelmia syömisten kanssa, lihakset on kipeet ja olo turpea ja treenatessa väsyttää jo ekassa liikkeessä. Supermotivoivaa.

Mutta sekin viikko on takana ja painoa pudonnut 900g taas (2,7 kg siis yhteensä) ja nyt ollaan vihdoin siinä raskautta edeltäneessä painossa. Jee, hyvä minä! Oli aika kaivattu kiloluku ja antaa kyllä tsemppiä tähän viikkoon ihan uudella tavalla, koska olo on edelleen ihan crap. Tämän päivän lounastreffitkin peruuntuivat, joten jouduin kuviot miettimään ihan uusiksi. En tiedä mikä logiikka siinä on, että kauniina päivänä ärsyttää vielä enemmän olla yksin ja toimetonna?

Mutta kyllä se taas tästä. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Treenit johonkin väliin. Mahdollisimman paljon ulkoilua, niin ei muista ajatella ruokaa koko ajan. Kyllä tää jo sujuu, ainakin sinnepäin.

Major ilmastoahdistus

Bongasin tämän viikon maanantaina tämän NY Timesin uutisen Etelänavan mannerjään lohkeamisesta ja sitä seuraavasta sulamisesta, vedenpinnan noususta ja ilmastonmuutoksesta. Kauppalehti tarttui samaan uutiseen pari päivää sen jälkeen, jos suomennettuna haluaa uutisensa lukea. 

Olen samaan aikaan todella surullinen maailman puolesta, sekä vähän pelonsekaisesti ahdistunut. Miten surullista, että Pikku-Ukko joutuu luultavasti jo elämään valtaosan elämästään ihan toisenlaisella, ei niin kivalla pallolla, kuin me. Toivottavasti kuitenkin vielä rauhallisella pallolla, eikä lämpenemisen aiheuttaman resurssipulan vuoksi enenevässä määrin myös sotaisalla pallolla. Ja sitten samaan aikaan olen ihan valtavasti ahdistunut siitä, etten itse ole tehnyt juuri minkäänlaisia luopumisia elämässäni ilmaston vuoksi, kunhan taas vain valitan. On niin helppo piiloutua sinne "mutku Kiina ja Intia ja eihän nyt yhden ihmisen omat valinnat voi vaikuttaa tähän kokonaisuuteen". Bullshit. 

Millä minä katson poikaani silmiin parinkymmenen vuoden päästä ja selitän, että niin - äiti ja isä eivät tehneet mitään omalta osaltaan estääkseen tämän? En oikein tiedä. Juuri nyt haluaisin voida elää edes itseni kanssa asian suhteen, ja sekin tuntuu vaikealta. Pari asiaa on varmaa: se meidän toinen auto saa lähteä ja sillä toisellakaan ei enää mitään ylimääräisiä ajoja harrasteta. Meikä alkaa valmistautua lihan poisjättämiseen - miten se tapahtuu, mun pitää oikeasti selvittää, koska ikinä ei ole tarvinut niistä oikeanlaisista proteiineistä murehtia tätä ennen. Ja osaan tehdä ehkä kolmea hyvänmakuista kasvisruokaa... Lisäksi suunnittelen miten parhaiten saisin (tavaran)kulutusta hilattua vielä alemmas. Ja niin - poika vaihtoi lennosta kestovaippoihin (paitsi öisin, etsin vielä parempaa vaippaa joka pitäisi pissit sisällään). Ja eka onnistunut pottailukin on takana. 

On tässä plussaakin. Yhtäkkiä olen tosi tyytyväinen, että me asutaan "vaan" kerrostalokaksiossa ja että esim. Fortumin Valpas-palvelun mukaan sähkökulutuskin on maltillista. Vähentääkin toki vielä hyvin voi, kyllä vain - esimerkiksi uunia käytetään aika paljon ja se tuntuu olevan aika iso syöppö.  Mietin, että minkälaiset asuntotarpeet meillä oikeasti onkaan - ehkä pärjättäisiin kuitenkin ensin kaksiolla, jossa olisi se piha, koiraa ja puutarhaa varten. Tarviiko sitä sitten kuitenkaan niin paljon tilaa, neliöitä tai tavaraa elämäänsä? Kun ihmiskunta joutuu kuitenkin jossain kohti opettelemaan luopumista, niin olisiko parempi olla siinä etunenässä, varsinkin jos opettelee luopumaan sellaisista jutuista, joilla ei nyt ollut niin väliä alunperinkään. 

11 kk ja ekat askeleet!

Täytyy sanoa, että pojalla on ajoituksen taitoa. Ehdittiin jo miehen kanssa miettiä, että kumpi kerkeää ensin, eka ylähammas vai kävely, mutta kävely sitten karvan verran voitti. Tai mistäs sitä tietää, tuon vasen yläien pullottaa kyllä siihen malliin, että voi se hammas sieltä kyllä ennen iltaa vielä putkahtaa, mene ja tiedä. Mutta se hammas on kuultanut jo ihan selvästi pari päivää, joten katsoo nyt.

Kipuilusta ja ärtyisyydestään huolimatta Pikku-Ukko juhlisti kuukautisjuhlaansa hurmaamalla pankkineidin, kun käytiin avaamaan hänelle omaa tiliä. Ja harjoittelemalla Brio-kärrynsä kanssa koko päivän sitä kävelyä. Ulkona taas piti saada kauppareissulta puiston kautta kotiinpalatessa työntää vielä omia rattaita kotiin (kun työntötangon kääntää alas se on näemmä juuri sopivalla korkeudella pojalle...), kunnes väsy iski ja sitten tultiinkin itkien sylissä loppumatka. Kaikesta tästä huolimatta ensimmäiset, ilman tukea otetut 2 askelta lapselta härskisti houkuteltua tarjoamalla tuolle avokadoa kun poika seisoi tukevasti itse vähän kauempana. Kävelyvalmiita ei vielä kunnolla olla, tasapaino ei ole niin hyvä, mutta siitä se lähtee kun on ne ekat askeleet alla. Ei ainakaan rohkeutta pojalta puutu ja pyllähdystaitohan me jo osataankin, eli äitikin voi hengähtää.

Jännä ja tapahtumarikas kuukausi taas takana, ja ihan tosi paljon siihenkin kuulunut sitä seisomaan- ja kävelynopettelua, sanantapailua ja laajempaa hahmottamista. Tänään yritin pojalle selittää, että pitäisi laittaa hänelle nenäsuihketta ja demonstroin itselläni - poika osasi hienosti tarjota suihkepulloa kyllä mun nenään, mutta kieltäytyi nauramalla ja ravistamalla päätään, kun yritin samaa hänelle. Syöminen pitäisi saada tehdä itse ja ollaankin paljon palailtu sormiruokailemaan, vatsavaivoista huolimatta, kun ei syöttö taas oikein suju. Niin, ja hissimatkoista ei enää selvitä ilman, että poika painaa nappia. Ylöspäin osaa jo painaa oikeaa kerrosta, mutta alaspäin mentäessä ei vielä osu nappi ihan oikeaan.

Tästä eteenpäin alkaakin taas arki muuttua, koska Jii lähti tänään ensimmäistä päivää töihin. Katsotaan, kuinka pärjäämme sitten pojan ja koiran kanssa keskenämme. Ihan vain sen vuoksi olen paniikilla sopinut ensi viikolle vaikka mitä tapaamisia, ettei vaan täydy jäädä kotiin homehtumaan. Pikku-Ukon kanssa on kuitenkin nyt hauskempaa ja hauskempaa ja niitä yhteisen tutkimusmatkailun hetkiäkin saadaan jo tihenevällä tahdilla. Jännä nähdä mitä kaikkea vielä ehditään ennen sitä 1-vuotispäivää, tuleeko kunnon sanoja ja juostaanko esimerkiksi myös? Innoissani odotan myös niitä lämpimämpiä päiviä ja kesää!

Ajatuksia herättävä tutkimus unikouluttamisesta

Noniin, vaikka mulle niin väitettiin, ettei unikoulutuksesta ole löytynyt mitään negatiivista haittaa lapselle niin löytyihän sitä sitten. Vanhat tutkimuksethan ovat pohjautuneet lapsen käyttäytymisen havainnointiin unikoulutuksen yhteydessä ja käytöksen perusteella lasten stressivaste yleensä laskee unikoulutuksessa yö yöltä, antaen aiheen sanoa, ettei siitä unikoulusta siis ole mitään haittaa, lapsi tottuu hommaan ja se siitä, kaikki nukkuvat paremmin.

Törmäsin kuitenkin tähän vuonna 2012 tehtyyn tutkimukseen 4-10 kk vauvoilla, joka on - myönnetään - otoksen osalta hyvin pieni. Silti tekniikkana on käsittääkseni ensimmäistä kertaa stressitason mittaus sylkinäytteiden pitoisuusanalyysillä eikä pelkällä käytöksen havainnoinnilla. Kukin voi itse käydä lukemassa alkuperäisen artikkelin (eka linkki siis ilmaiseen abstraktiin), mutta oma käännös ja tiivistys tulee tässä: vaikka lapset eivät kolmannesta unikouluyöstä eteenpäin enää näyttäneet käytöksellä stressin merkkejä, eivät kohonneet kortisolitasot (jotka on aiemmissa tutkimuksissa linkattu negatiivisen stressin kokemiseen) laskeneet silti. Eli lapsi käytöksellään alistuu unikoulukäytäntöön, mutta kokee sen silti hyvin stressaavana.

Tässä vielä saman tutkimuksen tekijän vastine lehdessä artikkelin johdosta kirjoitettuun pääkirjoitukseen, joka löydöksistä huolimatta tuki unikoulutuskäytäntöjen jatkamista. Nämä ovat vuodelta 2013.

Valitettavasti sellaista jatkotutkimusta, joka kertoisi milloin lapsi olisi valmis sitten unikouluun tai mitä metodia kannattaisi käyttää, jos ylipäätään käyttää, ei vielä ole. Pikku-Ukon osalta harmittelen sitä, etten ollut tätä lukenut ennen kuin aloitimme sen unikoulun. Vaikka se meidän kokeilu tehtiinkin niin, että lapsi ei jäänyt ollenkaan yksin vaan vanhempi oli siinä vieressä, niin toivon silti, ettei asenteeni siihen ollut liian kylmä ja sellainen "kyllä sunkin nyt pitää kun muidenkin lapset nukkuu täydet yöt yksin ". Yksin nukkumista ilman vanhemman lohdutuksia harjoitellaan meillä jatkossa sekä Pikku-Ukon että mahdollisten seuraavien lasten osalta varmaankin enemmän vielä lasta kuunnellen ja kokonaistilannetta punniten. Olen edelleen sitä mieltä, ettei vanhemmankaan ole hyvä lapsen kanssa uupua, se ei aja kenenkään etua, mutta kyllä tämä ajattelemisen aihetta silti antoi siihen, mihin kaikkeen lapsen kapasiteetin kulloisessakin ikävaiheessa pitää taipua. Toivon, että tästä tulisi piakkoin lisätutkimuksia, jotka valottaisivat aihepiiriä vähän enemmän - tämä kun jätti ainakin itselleni vielä enemmän kysymysmerkkejä kuin niitä vastauksia.

2 viikkoa treeniä. -1,8 kg ja huomattavasti timmimpi olo!

Siinä ne otsikossa tärkeimmät, mutta olen kyllä aika hämmästynyt miten nopeasti tuloksia tulee. Olen siis Fitfarmin 10 viikon inShape -nettivalmennusohjelmassa mukana ja kahden ekan viikon jälkeen olo on vähän sellainen, että wau! Ja tavallaan vähän sellainen, että oonpa uuno kun tuloksia saa näin helposti ja nopeasti kun vaan alkaa tekemään, että miksen muka pystynyt samaan itse ilman tätä ohjelmaa (kun ei ole Bullia hengittämässä niskaan?)?

Mutta paino on siis 75,9 kiloa nyt ja lähtötilanteessa siis 77,7kg. Enää 900 grammaa niin ollaan Pikku-Ukkoa edeltävässä lähtöpainossa ja vaikkei sekään nyt ollut ihan huikea kunto (edelleen olin yli 7 kg sitä kevyempi kun Jiin kanssa tavatessa), niin ajattelen sitä kuitenkin tosi positiivisena välitavoitteena. Ja olenhan nyt jo sairaalasta tulon (ja häiden, kröhöm) jälkeiseen painoonkin saanut pudotettua 10,7 kg ja se on kuitenkin jo hyvin se.

On se suoraan sanottuna vaatinut vaivaa, varsinkin syömärytmin opettelu. Treeneillekin on löytynyt helpommin aikaa, vaikka olenkin tehnyt tosi hitaasti. Mutta se, että söisi tasaisesti 5 kertaa päivässä ja suht isoja annoksia (tuossa InShapessa on imettäjällekin sopiva, runsas kalorimäärä), on vieläkin tosi vaikeaa ja jos siihen ei keskity, niin ei kyllä onnistu multa. Nyt sentään olen älynnyt tehdä safkaa bulkkina jääkaappiin, jotten lounaan tullen vain ala miettimään, että mitäs nyt söisi kuten ennen.

Treenit on tehty kotitreeniohjelmalla ja silläkin on jo etureiteen ja vatsalihaksiin sekä haukkoihin saatu lihasta ihan selvästi ja kiinteytymistä esim. pyllyssä ja kyljissä. Vaikka olenkin tehnyt neljän treenin sijasta vain kolme viikossa ja ja en ihan niin paljon mitä piti -tyyliin, koska en ole jaksanut, oikeasti, vaan ottanut rehellisesti rapakunnon sallimissa rajoissa. Ekana treenipäivänä tuli jo oksu suuhun kun yritin olla jotain muuta kuin mitä olen, joten nöyryys tuli aika nopeaan sen mukana. Mutta lisää on voinut tehdä koko ajan ja se on ihan mahtavaa! Ja kuten sanottu, Jiin ottamissa tämän aamun 2vk valokuvissakin näen jo sen muutoksen lähtötilanteeseen verrattuna. Ja kuitenkin kyseessä on vain kaksi viikkoa tehtyä treeniä takana.

Odotan kyllä mielenkiinnolla kuinka tämä jatkuu. Tänään on ollut energiat ekaa kertaa tosi alhaalla, ehkä koska eilen söin kuitenkin siivun äitienpäiväkakkua ja skumppaa ja ilmeisesti sen vähäisenkin alkoholin johdosta en sitten alkuyöstä nukkunut. Treeni meni kuitenkin ok:sti ja kohtahan pääsee taas syömään :) Olen silti jo nyt tyytyväinen valmennukseen, selvästi tarvitsen jonkun ulkopuolisen rotia, että saan itseni tekemään ja syömään kunnolla. Vaikka se sitten olisi vain tyhmä nettivalmennus.

Omatoimijuhlija

Vähän hämmentyneet on fiilikset. Tein itse itselleni aamupalan, ostin kukat ja skumpat (ja proteiinipatukan välipalanamiksi, on sallittu dieetin puitteissa), keitin teet, laitoin päivällisen uuniin, pyykinpesukoneen käyntiin, tyhjensin tiskit, pesin kahdesti Pikku-Ukon perän (yksi ummetusjakso taas selätetty, jee!). Syödessäni sitä aamupalaa juuri äsken totesin, että vaikka Jii ei olekaan tänään kotona (soitti kyllä, kiltti poika, tien päältä), niin minä ansaitsen kyllä ne juhlat ja otin pojasta ihania kuvia sen ostamani kukkapuketin kera. Hyviä tuli.

Ja mietin, että tätähän se äitiys myös välillä on, sitä arkipuurtamista silloinkin kun on juhlapäivä. Ja sain minä maailman ihanimman hymyn aamulahjana pojalta, sellaisen vastaheränneen ipanan iloa täynnä olevan. Ei huono päivä ollenkaan. Kohta kun tuo pesukone lopettaa niin päästään vähän hiekkalaatikkoilemaan ja katsotaan miten se päivä sitten siitä lähtee kehittymään. Ehkä teenkin radikaalin peliliikkeen ja lähden juhlistamaan anoppia ja sen äitiyttä ja isoäitiyttä :D

Ei ihan suunnitelmien mukaan

Ei me nyt sitten vielä siirrytty perhepedistä omaan sänkyyn, vaan kahden erittäin huonosti nukutun yön jälkeen kyhättiin semmoiset kaappiviritelmät sängynpäähän, että pojan pitää ainakin kiivetä äidin yli jos meinaa lentää uudestaan. Lapsi heräsi omassa sängyssään taas sen 15-30 min välein ja minulla ei vain ole juuri nyt energiaa saada sitä yhtälöä toimimaan. Koen kyllin rankaksi sen, että Jii siis menee ensi viikolla duuniin ja mun pitäisi taas muutenkin alkaa jaksaa ihan yksin tuon lapsen kanssa. Alkaa pikkuhiljaa häämöttää se totuus, miten paljon Jii onkaan täällä kotona tehnyt, ja miten paljon minä saanut sluibailla.

Senpä vuoksi päästin miehekkeen (tai päästin ja päästin, mutta keskusteltiin ja myöntelin kovasti) vikalle viikonloppulomalle mökille ennen töidenalkua, vaikka nyt onkin äitienpäiväviikonloppu ja kaikki kaveritkin on jossain mäessä. Jotenkin olin ehkä toivonut, että se mies osaisi lukea ajatuksia, ja kaikesta huolimatta olisi älynnyt olla minun ihkaensimmäisen äitienpäiväni kotona, mutta ei. Täytyy siis juhlia itse. Aion mennä päräyttämään Alkosta jonkun pikkupullon pinkkiä kuoharia ihan vaan koska. Se, missä välissä sen voin juoda, kun lapsella ei ole muuta hoitajaa kuin minä, on iso kysymysmerkki. Vaikka sitten yötä vasten kun Jii on jo tullut kotio. Tekisi mieli käydä ostamassa jotain herkkujakin, mutta koska olen edelleen sillä treenidieetillä (joka sujuu toistaiseksi paremmin kuin hyvin), jäävät herkut nyt syömäti.

Huomaan siinäkin, miten kiinni olen Jiissä ja kavereissa, koska nyt kun edessä on yksinäinen, sateinen lauantai, ei yhtäkkiä ole mitään käryä, mitä edes voisi tehdä. Paitsi shopata ja ekomieli sanoo, ettei sekään kyllä ihan tervettä ajankulua ole. Ensiviikolla on hautajaiset ja pitäisi löytää Pikku-Ukolle siistit vaatteet sinne, se on ainoa mitä me oikeasti tarvitaan. Dieetin myötä myös ruokaostokset ovat yksinkertaistuneet, kun kaupasta tulee kotiin enää kasvikset, pakastemarjat, liha/kala ja rahkaa ja raejuustoa. Eli ei voi enää sielläkään pyöriä.

Epäilemättä jotain kivaa ilmaantuu, kuten yleensäkin kun osaa katsoa. Ei vaan vielä minkään valtakunnan käryä että mitähän se tänään (tai huomenna) sitten olisi.

Jääkylmä herätys

Hehee-Kops! -oli tänään se ääniyhdistelmä, joka herätti. Mehän ollaan Pikku-Ukon kanssa nukuttu siitä helmikuusta taas vierekkäin ja aina ennen poika on aamulla herättänyt minut. Tänä aamuna en tiedä mitä tapahtui, enkö vain herännyt vai keksikö tuo ihan suoraan, että lähdenpä tutkimusmatkalle, mutta homma päättyi siihen, että lapsi konttasi itsensä ulos ja alas meidän jenkkisängystä, joka on n. 70 cm korkealla ainakin. Suoraan päälleen. Luojan kiitos tässäkin oli onni myötä ja seuraava ääni oli hirvittävä karjuminen eikä äänettömyys. Jii hyökkäsi olohuoneesta katsomaan, minä heräsin salamana lohduttamaan poikaa. Järkytyin vaan kamalasti, koska ihan totta en vielä ollut herännyt ennen tuota. Eikä se magneettijuttukaan ole vielä unohduksiin painunut...

Niin että se meidän perhepedistä sitten. Ensi yön tuo nukkuu omassa sängyssään, kaltereiden (pinnojen) takana. Ei puhetta, että uskaltaisin itse nukkua enää samassa sängyssä pojan kanssa, jos se keksii kaikenlaista tuollaista mun nukkuessani.

Jos sitten vaikka keksisi jotain vähemmän jännää ohjelmaa tälle päivälle...

Tahtoikä

En ole ainakaan kuullut, että 10-kuisella voisi olla vielä uhmäikä, mutta olemme Jiin kanssa nimenneet Pikku-Ukon nykytilan tahtoiäksi. Voi pojat, on kyllä autuaasti takanapäin se vaihe kun tuo iloisesti möllötteli missä vaan ja siltä sai viedä lelut kädestä. Kaikki on vaan sellaista valtaisaa, myrskyisää tahtomista meillä nykyään. Kun tahdotaan tulla mukaan vessaan ja mennä ulko-ovesta ulos, jos koirakin pääsee, tahdotaan samaa ruokaa ja samalta lautaselta kuin vanhemmat, tahdotaan saada vääntää kirjaston kirjat rusinoiksi, tahdotaan isän ja äidin huomio justhetinyt, ei tahdota syödä, ei tahdota mennä nukkumaan, ei tahdota kipulääkettä vaikka sitten tahdotaan että hampaidentulokipu loppuu (ikenet näyttää siltä, että sieltä pärähtää kaikki loput hampaat yhtäaikaa esiin...). Ei tahdota pukea ja  jos kesken pukemisen jättää lapsen itsekseen niin satavarmana puolet vaatteista on jo kiskottu pois... Vahvin reaktio saadaan, jos jompikumpi meistä kaivaa puhelimen tai tabletin esiin, pojan on pakko saada se välittömästi omaan käteen, tai alkaa julmettu kiljunta. Kai sen nyt täytyy olla jännä kapine, kun eräätkin tuijottaa ja hiplaa sitä koko ajan?

Alkaa vähän pelottaa, että mitähän sitten, kun tulee se oikea uhmaikä, kun me ollaan Jiin kanssa jo nyt ihan helisemässä ;)

Helpotuksen huokaus

No se magneetti sitten löytyi, onneksi lapsen ulkopuolelta. Pikku-Ukko oli ilmeisesti ennen kuin tunki muun osan magneettia suuhunsa iskenyt sen magneettiosan kivasti piiloon astianpesukoneen etupaneelin taakse alakautta. Ajattelin, että kun istuin siinä keittiön lattialla niin mietin vielä kerran, mihin se olisi voinut mennä. Katsoin isojen magneettien alta, etsin jääkaapin ja muiden kaappien alta ja sitten käsi kuin itsestään liukui sinne astianpesukoneen paneelin taakse ja kas, siellä se oli, taimmaisessa nurkassa. Silti, mikä helpotus! Magneetti näytti nimittäin livenä vielä teräväreunaisemmalta kuin olin kuvitellut joten ihan hyvä, ettei se matkannut pojan läpi, veikkaan että viimeistään takapuolessa se olisi tehnyt tosi kipeää.

Vappu päivystyksessä

Tää oli jo aattona, mutta kuitenkin. Osastoa "katastrofi iskee kun selkänsä kääntää" (tai sitten Huolimaton, Paska Äiti, en tiedä). Leikittiin jääkaappimagneeteilla ruokailun yhteydessä ja olin jättänyt yhden liian pienen magneetin siihen käsille. Vahdin kyllä tilannetta, kunnes ruokailu loppui ja aloin miettiä omaa safkaa. No, en sitten enää muistanut ottaa pois sitä pienintä ja eikö tuo imuroinut sen suuhunsa. Sain kyllä heti kaivettua sen suusta, mutta jotenkin se itse magneettiosa lähti irti ja Pikku-Ukko kai sit nielaisi sen, koskapa sitä ei löytynyt mistään.

Vedin ihan sairaan paniikin päälle, vaikka poika oli onneksi aivan rauhallinen. Yritin oksennuttaa kerran, mutta kun se ei tullut päätin jättää yritykset siihen, se magneettiosa kun oli suorakaiteen muotoinen ja ajattelin, että jos se viiltäisi ruokatorvea tai jotain. Soitin sinne terveysneuvontaan ja lähettivät terveyskeskukseen. Hälytin Jiin maailmalta kotio ja pakkasin samalla pojan matkaan. Jotain julkisesta terveydenhuollosta musta kertoo se, että vaikka terveyskeskukseen mentäessä palveltiin numeroa 62 ja me saatiin nro 63 niin kesti tasan tunti, että päästiin lääkärille asti. No, sairaanhoitaja toki nähtiin ennen sitä, ihan käsittämättömän tympeä ja tyly tapaus. Ymmärrän, että ehkä vituttaa, kun haluais jo vapun viettoon ja idiootit vanhemmat antaa lapsensa imuroida jotain magneetteja, mutta silti vois olla ainakin peruskohtelias.

Pikku-Ukko oli koko ajan ihan cool ja hyvävointinen, jopa nauravainen. Vähän alkoi väsyä kun päikkäriaika oli ja meni, mutta tsemppasi silti tosi hyvin. Lääkäri katsoi pojan kurkun, totesi ettei ole ainakaan mitään haavoja eikä vaikuta siltä, että olisi jäänyt ruokatorveen. Konsultoituaan päivystävää lastenkirurgia totesi, että jäädään seuraamaan, yleensä tulevat läpi ihan itsestään. Niin että nyt sitten vaan odotellaan, että peräpäässä kilahtaa. Maanantaina on kontrolli, eli jos ei ole siihen mennessä tullut tai tulee jotain oireita, niin pitää viedä sitten lastenpäivystykseen röntgeniin. Pojalla on muutenkin ollut tässä ummetusta, joten ahdistaa. Nuo vierasesineet liikkuvat ymmärrettävästi vielä hitaammin suolistossa kuin uloste, joten voin vaan toivoa, että tuolta tulisi nyt se kakka ja sen mukana, satuttamatta myös se hiton magneetti. Jos ei, niin sitten pitää nukuttaa ja onkia muuten ulos. Niin että tulisi vain itsestään, please.

Harmittaa ihan vietävästi, että juuri sillä hetkellä kun en katsonut, kävi näin. Ja että se magneetti meni rikkoutumaan. Jii on ollut tosi ymmärtäväinen, mietin että olisinkohan itse ollut jos tupeksijana olisi ollut Jii. Onneksi Pikku-Ukko on voinut ihan normaalisti koko ajan, ehkä vähän huonommin syönyt tänään tosin. Kun nyt vaan se suoli toimisi.

Kaveri lohkaisi, että nythän teillä on puoleensavetävä poika. Tulee mieleen sata muutakin magneettiaiheista vitsiä, mutta kerron niitä sitten jos tää päättyy hyvin. Hauskaa sinänsä, että minäkin olen lapsena onnistunut nielemään Fortunan kuulan, se tosin oli pyöreä ja lasinen, kulki varmaan helpommin suolissa kuin se magneetti. Mutta sukuvika siis, tämä väärien juttujen syöminen.

Tälle viikonlopulle siis vain yksi toive: Tule ulos, kiltti magneetti!