Mihin hävisi mun rinnat?

Pian viikko tätä yövieroitusta takana ja kyllä aika hyvin menee. Tai siis, en nyt tiedä voiko sanoa, että olis mennyt olo välttämättä helpommaksi, pikemminkin lapsi osaa kaivaa rintaa paidan alta esiin yhä taitavammin myös päiväsaikaan, mutta jotenkin tuntuu siltä, että ehkä totuttiin tähän jo kaikki kuitenkin öiden osalta, protestoidaan vaan muutenvaan. 

Pikku-Ukko nukkuu ehkä pykälää paremmin, tosin kyllä me joka yö ainakin yhdet kunnon kilarit saadaan edelleen, mutta kuitenkin. Aika moni juttu ratkeaa tarjoamalla vettä, laulamalla ja silittämällä selästä. Tai ottamalla kainaloon. Ja nyt kelpaa jo isäkin lohduttajaksi, ainakin vähän. Vaihdetaan viikonlopuksi sängyssä paikkoja niin, että Jii on lähempänä lasta. Katsotaan sitten miten käy. 

Asioita, joiden en uskonut etukäteen tähän liittyvän (ainakaan näin nopeasti) ovat: 

• Pikku-Ukon ruoansulatus - ilmeisesti sitä yömaitoa on kuitenkin tullut ihan tosi paljon, koska pojan ruokahalu normiruoan suhteen on kasvanut ja se taas on aiheuttanut haasteita suolistossa. Haluan uskoa, että nyt kuitenkin päästään niistäkin yli ja se vatsa tottuu. Täysvieroitus ei tosin kyllä missään tapauksessa ole vielä nyt samalla kertaa mikään vaihtoehto, jotta vatsa saa rauhassa tottua vähitellen maidon vähenemiseen.
• Mun rinnat. Niistä katosi viikossa 2 kokoa. Apua! 

Yövieroitusta, osa 2

Elossa ollaan kakkosyönkin jälkeen. Jiiihaa!

Yllättävästi meni samalla kaavalla kuin se edellinenkin yö, sillä poikkeuksella, että nyt ei nukahdettu rinnalle vaan ihan itsekseen, ajattelin että selkeintä on varmaan erottaa kokonaan kuviosta se rinta+nukahtaminen. Nukutuksessa meni aikaa noin kolme kertaa pidempään kuin tavallisesti, mutta koska minä vain makasin sängyssä raatona sen ajan ja vähän yritin lauleskella ja silitellä samalla kun Pikku-Ukko jumppasi siinä vieressä ennen simahtamistaan, niin ei voi sanoa, että kovin vaikea tehtävä olisi ollut.

Useampi pieni havahtuminen oli, mutta niistä selvittiin vain ottamalla poika kainaloon. Ja sitten oli semmoinen pidempi, ehkä 45 minuutin mittainen jakso, johon mahtui jos jonkinmoista kilahdusta ja nukkumisyritystä ja ähellystä ja kainaloonänkeämistä ja päällekiipeämistä ja uutta kilahdusta. Tuttipullo oli yllättävän hyvä tänäkin yönä, selvästi Pikku-Ukon tulee ihan jano yöllä, mutta maidon sijaan se vesikin uppoaa ihan kivasti.

Läheisyyttä tuo etsii ihan selvästi kesken yötä, mutta oikeastaan olen aika yllättynytkin siitä, miten hyvin se pelkkä kainalo riittää. Ehkä lapsi sitten olikin valmiimpi yövieroitukseen, kuin mitä ajattelin, ja oikeasti heräilyjen taustalla on vaan se, ettei Pikku-Ukko ihan osaa itse vielä nukahtaa. No, sen näkee nyt sitten, minkälaiseksi tämä tässä ehtii kehittyä vielä. Mutta alku on ainakin jokseenkin lupaava ja antaa toiveita siitä, että me ehkä selvitään hengissä myös seuraavasta työviikosta eikä tarvitse varautua siihen, että ihan tuntitolkulla oltaisiin hereillä kanniskelemassa ja hyssyttämässä poikaa. Toistaiseksi ei siis ole tarvinut vielä edes nousta kertaakaan sängystä vaan se silittely ja kainaloon ottaminen on riittänyt.

Yövieroitusta, osa 1

Tässä syksyllä on siis hitaasti kypsynyt se ajatus, että ihan oikeasti tästä imetyksestä pitää päästä eteenpäin tai meillä ei nuo yöt rauhoitu koskaan (tai joudun hoitamaan ne jatkossakin yksin, kun isä ei vaan käy). Tuumittiin sitä aikamme ja mietittiin hyvää aikaa tälle. Piti olla niin, että olo olisi mahdollisimman vakaata ja mekin jaksaisimme. Etsittiin ja etsittiin, kunnes luovutettiin ja todettiin, että ei sille ehkä vaan ole just täydellistä aikaa. Joten päätettiin tällä viikolla, että viikonloppuna sitten aloitetaan, koska hoidossa on alkanut menemään jo hyvin ja meno kotonakin siis jo tasoittunut syksyn alusta. Ja koska taas vuodenvaihteesta hoitopaikka vaihtuu päiväkotiin, niin oma toive on se, että vieroitus olisi jo hyvässä mallissa siihen mennessä, ehkä jopa siis kokonaan ohi. Mutta aloitetaan nyt siitä yöstä ensin ja katsotaan sen mukaan.

Annoin siis normaalisti iltamaidon, jonka jälkeen poika simahti pienen känkkäränkkäilyn jälkeen ihan itsekseen. Känkkäränkkä siis siitä, että on yleensä saanut jäädä rinnalle halutessaan, mutta nyt laitoin paidan päälle ja maitohanat kiinni. Mutta suht hyvin meni nukahtaminen kuitenkin ja yritin silitellä ja laulaa pojalle ja kerroin uudestaan ja uudestaan, että Pikku-Ukko on meille molemmille tosi rakas ja että ymmärrämme, että tämä muutos harmittaa, mutta että samalla uskomme hänen olevan kuitenkin tähän jo ihan valmis. En tiedä miksi tuntui niin tärkeältä sanoa se lapselle, koska ihan varma en ole siitä, että tuollaisia asioita hän edes vielä sanallisesti ymmärtää, mutta se tuntui oikealta ja sainpa ainakin jotain tyynnyttävää ulos suusta.

Pikkuheräämisiä oli enemmänkin ja kaksi ihan tosi vaikeaa hetkeä, jolloin jouduttiin laittamaan vähän valoa ja juottamaan tuttipullosta vettä (koska nokkamuki meinasi lähteä riehuvan lapsen toimesta seinälle...). Raivarit oli molemmilla kerroilla ihan todella kiihkeät, Molemmilla kerroilla änkesi ja ähersi itsensä lopulta mun mahan ja rinnan päälle, ennen kuin sai unen päästä kiinni, eli tosi tiivistä läheisyyttä etsi. Mulla oli vaikeuksia muutenkin saada unta (ne menkat!), joten se ei oikeastaan häirinnyt. Ja kunnolla nukahdettuaan Pikku-Ukon sai kuitenkin kieräytettyä ihan näppärästi vähän kauemmas ilman, että homma alkoi taas alusta.

Aamulla meillä nukuttiin tuntia pidempään kuin arkena. Jii oli ihana ja hoiti seuraavat tunnit sekä koiraa että poikaa ja minä sain nukkua univelkaa pois. Kaikenkaikkiaan voisi sanoa, että aikalailla tätä paremmin en olisi voinut ajatellakaan, että tämä yövieroitus olisi voinut alkaa.

Ja niin, sitten siitä, mistä jo edellisen viestin kommenttiin laitoin - ei tarvitse nyt jännittää ja odottaa, että tuleeko ne menkat viikon päästä. Tuli kuitenkin jo nyt. Mikä tarkoittaa sen lisäksi, ettei tule vauvaa, myös sitä että hormonit menee ihan miten sattuu. Eka varsinainen kierto oli 31 päivää, seuraava 27 päivää ja tämä nyt 22 päivää. Lyhyt kiertohan mulla oli ennenkin, mutta kun Pikku-Ukko sai alkunsa vähän niinkuin e-pillereiden aikaan, niin oletan että yhdistelmäpillerin keltarauhanen auttoi raskautumisessa. Katson nyt kuitenkin vielä, josko tämä yövieroituskin vähän auttaisi hormonien tasaantumisesta, mutta jos vielä jouluna on näin sekaisin, niin ei kai se auta kuin mennä gynelle itkemään, että löytyisikö jostain jotain apuja.

Ja olen siis ihan kamalan pettynyt ja surullinen siitä, että tältäkin kierrolta toive siitä toisesta lapsesta oli turha. Puolessatoista päivässäkin ehtii jo toivoa ja unelmoida vaikka mitä.

Kiinnittymisvuotoa?

Eilen oli kp 20 ja vatsaa nipisteli ihan hulluna. Luulin jo, että mulla on ihan totaalisti mennyt hormonit sekaisin ja menkat alkaa jo, kun vielä pari tippaa vertakin tuli. Odotin ja odotin, eikä lisävuotoa kuitenkaan menkkajuilimisesta huolimatta kuulunut, eikä ole vielä tätä kirjoittaessakaan siis tullut. Pää hyppäsi aamulenkillä ylikierroksille, kun aloin miettiä, että se olisi kyllä voinut olla sitä kiinnittymisoiretta ja -vuotoakin. Aika jännät päivät siis edessä, vasta viikon päästä aikaisintaan voi edes testailla mitään ja luultavasti odottelen toisenkin kuuluisiko menkkoja, sen verran sekaisin nämä ovat nyt olleet.

Mutta samalla olen tosi iloinen edes siitä mahdollisuuden pilkahduksesta, että jos siellä joku nyt yrittäisi kovasti saada alkuaan?

EDIT. Niin, tajusin tässä, että kyllähän nuo oireet voivat myös viitata vain myöhäiseen ovulaatioon. Mulla ei tosin ikinä ole ovuloidessa tullut verta, mutta kun nämä hormonit nyt muutenkin heittelevät, niin mistäs sitä sitten tietää. Vähän sellainen läsähtänyt olo juuri nyt, ei kai se auta kuin odottaa vaan. Kyllä on pitkä viikko edessä.

Niin se viides hammas...

Kyllä sitä odotettiin ja sitten kun vihdoin se viides hammas (yläkakkonen oikealla, mikä on superouto järjestys, miten jotenkin ajattelin alahampaiden tulevan eka) pääsi ikenestä läpi niin unohdan tietty raportoida siitä kaiken tämän enterohässäkän keskellä! Mutta tuli se, vihdoin kypsässä 14,5 kuukauden iässä. Pikku-Ukon ilme tosin pysyy edelleen samana vauvamaisena kaksihampaisena, koska ylähuuli yleensä tiiviisti peittää kaikki ylähampaat ja ihmiset ihastelevat vain niitä alahampaita.

Jännä nähdä sitten milloin se kuudes tulee. En uskalla edes veikata, kun meillä on ollut niin hidasta tämä. Voi olla taas 2kk lisää, ennen kuin se vasen edes rantautuu, vaikka pullottaa kovasti. Ja alaleuka ei ylipäätään näytä siltä, että sieltä olisi mikään juuri tulossa vähään aikaan. Mikä on sääli, koska syömiseen ja paloitteluun tuo lapsi oikeasti tarvitsisi apuja niistä hampaista jo vähitellen.

Ai tää olikin enterorokkoa?

Tein näin yösydännä itse itselleni diagnoosin: enterorokko. Miksikö? Koska eilen ilmestyi käsien ihon alle sellaista nokkosihottuman kaltaista paukamaa, joka nyt yöllä alkoi kutista niin hemmetisti. En varmaan olisi edes tajunnut yhdistää koko asiaa, ellen olisi hoitotädin kanssa jutellut ja hänelläkin oli pari päivää sitten ollut samaa. Oli mennyt ohi jo, mutta heillä ei se kurkkukipukaan yltynyt samoihin sfääreihin kuin mulla, jolle nieleminen oikeasti tekee kipeää vieläkin. Jään nyt jännityksellä odottamaan lähteekö multakin kynnet, joku virustyyppi aiheuttaa sitäkin. Ylipäätään olisi jännä tietää, kauanko tämä vielä kestää (mulla), koska Pikku-Ukko on mun mielestäni pari päivää ollut jo ihan kunnossa.

Äh, pitää yrittää saada vielä vähän unta ja soittaa sitten aamulla työterveyteen. Muuten koen olevani about työkuntoinen, mutta vihkisormus piti ottaa pois sormien turpoamisen vuoksi ja nyt näppiksen hakkaaminen tuntuu aika epämiellyttävältä.

Mietin vaan,  että toivottavasti tämä ei nyt vaikuta raskaana olevaan hoitotätiin ja sikiöön. Valtaosa lähteistä väitti, ettei pitäisi, mutta yksi lähde sanoi, että voi lisätä keskenmenoriskiä. Koska tauti on heillä jo ohi, en haluaisi jälkikäteen lisätä raskaudenaikaista ahdistusta kertomalla epäilyksistä. Ja olen tosi iloinen siitä, että meni näinpäin, että heidän lapsensa sairastui ensin ja Pikku-Ukko vasta sitten, ettei olla omilla teoilla ainakaan altistettu heitä tähän. Mutta eniten siis toivon, että ne lääkärilähteet, jotka väittivät, että tätä on tutkittu ja vaikutusta sikiöön ei ole, ovat oikeassa ja kaikki menee hyvin.

Rehellisessä räkätaudissa

Se hyvä puoli siinä on, kun sairastaa lapsen kanssa samaa tautia, että ainakin älyää lääkitä ja hoitaa kunnolla. En nimittäin muista milloin olisi ollut ihan näin kipeä kurkku ja vetokin on ihan veks. Kävin eilen jopa työterveydessä tutkituttamassa nielun ihan vaan siltä varalta, ettei ole angiinaa (tai kurkkupaise, niin kuin taas aamuyön tunteina kehittelin). On vaikea nielaista ja tulehduskipulääkkeilläkään ei saa pois kuin sen yleisen jomotuksen, kaikki suun liikkeet sattuvat vasemmalla puolen nielua ja kun peilillä olen yrittänyt sinne tihrustella, niin kitarisat ovat aika vinkeän paisuneet tomaatinriekaleet.

Tästä kaikesta huolimatta tulehdusarvot olivat vielä normaalin puolella, eikä kuumetta ole. Tietenkään. Päätin silti jäädä yhdeksi päiväksi kotiin huilaamaan, ettei homma pitkity ja etten tartuta työkavereita. Teen sitten vaikka iltaa vasten hommat, kun Jii tulee kotiin. Nyt koitan vain nukkua.

Pikku-Ukolla on kurkku ihan selvästi tosi kipeänä myös ja yöt ovat nyt olleet mitä sattuu. Viikonloppuna kirkas lima vaihtoi väriä vinkeään vihreänkeltaiseen ja sitä palkkia juoksee nenästä nopeammin kuin minä pystyn (tai poika antaa) pyyhkiä. Koko koti ui limassa. Yritin pojan kummitädille selittää jotain siitä, että tuntuikin siltä että siellä jossain poskiontelossa majaili joku pöpö. Sain naurun säestämänä kuulla, että ei lapsella oikeastaan ole poskionteloita ennen 5-6 vuoden ikää, että ei siellä kyllä mitään limaa ole jumissa ollut, kaikki tuo syntyy lennosta. No hyvä tietää sekin, mutta olen edelleen mykistynyt tuosta liman määrästä.

Jii parka pärjäsi pisimpään, mutta hänkin alkoi eilen valittaa kurkkuaan. Toivottavasti ainakin minä ehdin tästä jo toipua ennen kuin hän kellahtaa. Ei nimittäin ole ihan sama juttu sairastaa lapsen kanssa kuin joskus silloin ennen lapsia. Lohdutan itseäni sillä, että ihmiskehon jaksamiskyky on ihmeellinen (kun sen välillä antaa myös levätä). Flunssat on tehty voitettaviksi - ja tämä kyllä voitetaan, kunhan vaan kurkkukivun saan jotenkin tässä välissä aisoihin. Niin pieni osa kehoa, niin järkyttävä jomotus. No, ei se iän kaiken kestä :)

Sirkushuveja

Pikku-Ukon kummitäti ja -setä perheineen tarjosivat meille eilen jotain sellaista, johon ei todellakaan olisi menty ilman patistelua: Sirkus Finlandian esityksen. Kahdestakin syystä olisi jäänyt menemättä: en tiennyt, että reilu vuotiaskin jaksaa koko näytöksen katsoa ja toisaalta joskus kymmenen vuotta sitten kun olen viimeksi ollut samaisessa showssa näytös oli aika laimea ja mulle jäi paha olo, kun esitykseen kuului liian laihoja hevosia. Ja pelottavia pellejä.

No tällä kertaa oli hyväkuntoisen näköiset hevoset, jotka olivat kyllä melkoisen tiukilla sivuohjilla, mutta pääsivät heti hommansa tehtyä niistä irti ja näyttivät muutenkin hyväkuntoisilta. Ja showhun kuului muutakin kivaa katsottavaa, kuten hyvät akrobaatit, lentävä tykinkuula(nainen!) ja jopa ihan viihdyttävät, ei karmaisevat pellet. Pientä miinusta melko kovaäänisestä musiikista ja lämpimän päivän jälkeen teltta oli ensimmäisen puoliskon aika kuuma, mutta eisenniinväliä, kun Pikku-Ukko jaksoi tillitellä esitystä ja osoitella lintuja ja esiintyjiä ja taputtaa innoissaan mukana. Täytyy sanoa, että aika lailla eri tavalla myös nautti koko ohjelmasta nähdessään sen lapsen ilon.

On aina hyvä tulla vähän haastetuksi siitä, mikä on totta ja mikä tarua. Kuten siitä, ettei näin pieni vielä nauttisi tuollaisesta. Meillä oli kivaa koko perheellä, minä ja Jii vaan ehkä jouduimme hetken sopeuttamaan itsejämme väkimäärään, mutta nautimme kyllä mekin meiningistä kovasti. Ja kyllä nukutti yöllä :)

Mehän ymmärretään jo toisiamme!

Vaikka hoitoonmeno ihan selvästi hidasti Pikku-Ukon kehitystä vähäsen (enkä ihmettele, mulla ei riitä iltaisin enää kaistaa mihinkään, miksi pojalla olisi sitten yhtään paremmin...), on meillä puhutun ymmärtäminen nyt viime viikkoina ottanut valtaisia harppauksia eteenpäin. Koske nenään, laita pipo päähän, ota kengät pois (vielä ei saada takaisin jalkaan, käskystä tai ilman, mutta pois otto sujuu vähän liiankin kevyesti). Laita paikoilleen, haluatko syödä itse, oletko kylläinen, otatko vettä, otetaan Herra Hakkaraispastilli. Tuleeko kakka? Älä kiusaa koiraa, tule tänne, lähdetään ulos, haluatko keinua? Isä tulee, soitetaan mummille, äiti rakastaa Pikku-Ukkoa (tähän liittyy halaukset/pusut, joihin poika vastaa anteliaasti takaisin).

Ja yhtäkkiä meidän maailma on täynnä sellaista ymmärtämisen tapailua ja niitä hetkiä, jolloin sitä tyrmistyneenä tajuaa, että sitä on pöpöttänyt lapselle niin kuin ennenkin, ja että se pieni on tajunnut, mitä sanoit. Aika huikeaa. Sanoja. Ei vain toistettuja äänteitä vaan ihan kunnollista, kontekstuaalista, ymmärtämistä. Mä olen nyt vuorostani sanaton..

Mä tartten lisää liekaa (eli miten tää imetys lopetetaan?)

Mulla on probleemi ja sen probleemin nimi on imetys tai oikeammin imetyksen lopetus. Mä olen täysin tietoinen siitä, että valtaosalla äideistä tämä nimenomainen ongelma tulee aika paljon aiemmin jo, onhan Pikku-Ukko jo vuoden ja pian kolme kuukautta. Mutta ongelma se on siitä huolimatta tai juuri sen takia, koska nyt varsinkin töiden aloituksen jälkeen mua ihan todella alkaa ahdistaa jatkuva yöheräily ja etenkin se, että öisin tai iltaisin en käy hoitajaksi kuin minä. Ainoa syy on maito, koska oikeasti tällä hetkellä Jii pitää sata kertaa parempaa huolta pojasta kuin minä ja silti lapsi itkee minun perääni. Reiluako? Ei todella.

Imetys on ollut mulle ihan tosi helppoa (poislukien siis sen sitovuus), ja siksipä tämä ongelma tuntuukin nyt niin kinkkiseltä. Miten ihmeessä imetys sitten lopetetaan - varsinkin kun me ollaan nyt vielä siirrytty perhepetiin, kun nukkumisjärjestelyt ei muuten loppuväsyneiden vanhempien yhdessänukkumista tukeneet. Kaiken lisäksi mä tein kaiken ihan väärinpäin, eli Pikku-Ukkohan saa nykyään maitoa tasan illalla/yöllä (paitsi joskus päivällä päikkäriaikaan, jos se heittää ihan hirvittävät kilarit...). Eli miten tehdään yövieroitus, jos se samalla on kokovieroitus ja haluaisi tehdä sen aika lempeästi, kun poika siis oirehtii vielä siitä hoitoonmenosta kovin enkä halua tästä nyt vielä turvattomuudentunteita päälle lykätä.

Moni on sanonut, että lykkää suosiolla myöhemmäksi. Mutta kun alkaa oikeasti kuuppa haljeta öisin. Siis ihan todella, olen niin väsynyt, että sitten vaan alan mesota tai käännän kylkeä itkevälle lapselle kun rintoja jo kivistää, kun niillä pitää roikkua koko ajan. Miten pääsisi edes siihen tilanteeseen, että syötäisiin illalla ja sitten vaikka vain sen kerran. Sekin tuntuu utopistiselta. Ehkä helpompi sitten olisi lopettaa kerrasta, tai selkeämpi, mutta kun sekin tuntuu pahalta.

Pitänee ottaa ne typerät neuvolan vieroitusläsyt lukuun. Koska oikeasti ei mulla ole mitään intuitiivistä fiilistä siitä, miten tämä nyt pitäisi lopettaa. Tai vähentää. Pikku-Ukko varmaan itse söisi nelivuotiaaksi tai sinnepäin jos antaisi, sen verran kovasti tuntuu tykkäävän. Oon yhtä kysymysmerkkiä.