tiistai 9. syyskuuta 2014

Rehellisessä räkätaudissa

Se hyvä puoli siinä on, kun sairastaa lapsen kanssa samaa tautia, että ainakin älyää lääkitä ja hoitaa kunnolla. En nimittäin muista milloin olisi ollut ihan näin kipeä kurkku ja vetokin on ihan veks. Kävin eilen jopa työterveydessä tutkituttamassa nielun ihan vaan siltä varalta, ettei ole angiinaa (tai kurkkupaise, niin kuin taas aamuyön tunteina kehittelin). On vaikea nielaista ja tulehduskipulääkkeilläkään ei saa pois kuin sen yleisen jomotuksen, kaikki suun liikkeet sattuvat vasemmalla puolen nielua ja kun peilillä olen yrittänyt sinne tihrustella, niin kitarisat ovat aika vinkeän paisuneet tomaatinriekaleet.

Tästä kaikesta huolimatta tulehdusarvot olivat vielä normaalin puolella, eikä kuumetta ole. Tietenkään. Päätin silti jäädä yhdeksi päiväksi kotiin huilaamaan, ettei homma pitkity ja etten tartuta työkavereita. Teen sitten vaikka iltaa vasten hommat, kun Jii tulee kotiin. Nyt koitan vain nukkua.

Pikku-Ukolla on kurkku ihan selvästi tosi kipeänä myös ja yöt ovat nyt olleet mitä sattuu. Viikonloppuna kirkas lima vaihtoi väriä vinkeään vihreänkeltaiseen ja sitä palkkia juoksee nenästä nopeammin kuin minä pystyn (tai poika antaa) pyyhkiä. Koko koti ui limassa. Yritin pojan kummitädille selittää jotain siitä, että tuntuikin siltä että siellä jossain poskiontelossa majaili joku pöpö. Sain naurun säestämänä kuulla, että ei lapsella oikeastaan ole poskionteloita ennen 5-6 vuoden ikää, että ei siellä kyllä mitään limaa ole jumissa ollut, kaikki tuo syntyy lennosta. No hyvä tietää sekin, mutta olen edelleen mykistynyt tuosta liman määrästä.

Jii parka pärjäsi pisimpään, mutta hänkin alkoi eilen valittaa kurkkuaan. Toivottavasti ainakin minä ehdin tästä jo toipua ennen kuin hän kellahtaa. Ei nimittäin ole ihan sama juttu sairastaa lapsen kanssa kuin joskus silloin ennen lapsia. Lohdutan itseäni sillä, että ihmiskehon jaksamiskyky on ihmeellinen (kun sen välillä antaa myös levätä). Flunssat on tehty voitettaviksi - ja tämä kyllä voitetaan, kunhan vaan kurkkukivun saan jotenkin tässä välissä aisoihin. Niin pieni osa kehoa, niin järkyttävä jomotus. No, ei se iän kaiken kestä :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti