Ja niin kun me vielä etukäteen mietittiin, että minä olen sopivaa materiaalia synnytysmasennukseen ja vannotin miestä seuraamaan merkkejä siitä, milloin alkaa näyttää huolettavalta. Minullahan menee suorastaan hyvin ja fyysistä väsymistä (ja joitain yksittäisiä tappiopäiviä), meillä menikin sitten melkein kolme kuukautta aikaa tajuta, että äidin sijaan meillä uupuikin mies. Se kyllä etukäteen arvattiin, että Jii meistä reagoi nopeammin unen puutteeseen, mutta ihan tätä ei osattu aavistaa. Kyllä minäkin mietin, että kovin isosti se reagoi vauvan itkuun, otti vähän liian henkilökohtaisesti sen jos hoitovuoro ei mennyt hyvin ja alkoi joka välissä pyytelemään anteeksi, vähän joka asiasta. Kaupasta ei tultu mukana se, mitä lähdettiin hakemaan ja pienikin ärsyke riitti sekoittamaan koko ajatuksen. Jälkikäteen soimaan kyllä itseäni, etten tajunnut kun meillä jo koko raskausaika oli niin kuluttavaa varmasti myös miehelle, kun koko ajan piti olla minua tukemassa. Mietin jopa vähän, että enkö sitten halunnut nähdä - näinä tasa-arvon aikoinahan lastenhoitovastuuta kuuluu reippaasti sysätä myös sinne isän kulmaan ja luottaa siihen, että siinä se oppii harjoittelemalla missä äitikin. Kyllä joka välissä myös olen yrittänyt tukea isyyttä, huomata niitä asioita jotka menevät hyvin ja joissa poika muistuttaa isäänsä ja yrittänyt myös olla puuttumatta tapaan, jolla lapsen kanssa ollaan. Mutta ehkä sitten huomaamattani jätin toisen liian yksin, selvisihän se niistä tilanteista mutta väsyi, väsyi vähän liikaa.
Nyt kun asia tajuttiin, pääsee sitä onneksi korjaamaankin. Kun vaan tietäisi miten. Minä jaksan kyllä vähän aikaa kannatella perheen arkea enemmän ja Pikku-Ukkokin onneksi alkaa olla jo vähän itsenäisempi, vaikkei se vieläkään kyllä mikään "jätä itsekseen tutkimaan jotain lelua"-lapsi todellakaan ole. Tässä vaan omat haamut kummittelevat, kun oma isäni oli lapsuudessa koko ajan töissä ja koin niin kipeästi silloin jääväni vaille huomiota. Varmaan senkin vuoksi olen jatkuvasti toista patistanut olemaan lapsen kanssa. Mitä sitten nyt pitäisi edes tehdä? Höllätä juu, antaa omaa aikaa ja keskeytymättömiä unia. Onneksi Jiilläkin on muutamia samassa tilanteessa olevia ystäviä vertaistueksi. Kaipa sillä alkuun päästään.
Oma mieli vaan on niin ristiriitainen tämänkin asian suhteen. Vähän syyllinen olo, että niin huonosti olen miehestä pitänyt huolta - ei siis siksi, että naisena minun pitäisi, vaan koska onhan se rakas ja sille haluaa hyvää. Ja samaan aikaan joku sisäinen katkeruus huutaa päässä, että saakeli miten paljon enemmän vapaita Jii on saanut, eikä sen sentään tarvi olla kolmen tunnin sykleissä sidottu poikaan läpi vuorokauden kuten meikäläisen. Ja sitten pelottaa, että entäs jos tämä ei olekaan mitään pientä, mikä menee nopeasti ohi. Ja huoli siitä, että miten tuo nyt pärjää ja kuinka pahalta siitä oikeasti tuntuu. Ja että minkälaisena se on kokenut tämän isyyden - kun minusta äitiys on kaikesta huolimatta ollut niin ihanaa, vaikka arjen käpyset näemmä iskevätkin päähän jatkuvalla syötöllä. Ja sitten halu ottaa toinen syliin vaan ja lohduttaa, että kyllä me tästäkin selvitään, kun kerran rakastetaan ja että tehdään asiat meidän omalla tavalla, ei me mikään kiiltokuvaperhe olla ennenkään oltu, joten ei siitä huolta.
Ehkä aloitan tuosta viimeisestä ja menen nyt halaamaan sitä, kun poika kerrankin on hetken rauhassa.
Hei!
VastaaPoistaTäällä myös suht tuore perhe, isä ja äiti kolmekymppisiä.
Ensimmäisen kerran kuulen (luen), että myös isä väsyy. Meillä kävi myös niin! Otettiin neuvolassa myös isän hyvinvointi huomioon, mutta onneksi keskustelut toistemme kanssa auttoi.
Itse olen ihmetellyt, että mikä tekee meistä niin väsyneitä ja miten ollaan yllätytty vauva-arjen rankkuudesta?
Meillähän pitäisi olla jo vähän elämänkokemusta ja järkeä päässä. Onko se sitten niin, että olemme saaneet elää suht pitkään sitä "omaa" elämää, vain itseä varten, ja yllättäen siihen tupsahtaa pieni ihme ja me elämmekin vain häntä varten?!
Tsemppiä teille arkeen!
Huojentava kuulla, että joku muukin on ollut samassa tilanteessa ja selvinnyt. Ja että keskustelu auttaa. Näin pari yötä asiaa mietittyäni tajuan, että tuolle altistavia tekijöitä on ollut varmaan juuri se meidän ikä - ja Jii vielä erityisesti tykkää tehdä juttuja kotona itsekseen ja rankan työn lisäksi aika vähän käy missään harrastuksissa. Minulla on koiratreenit ja vatsatanssit, joissa pääsee kokonaan irti hetkeksi, mutta miehen kaikki turvapaikat on valloittanut meidän vauva (ja jäkättävä vaimo). Ei ihme, jos tuntuu siltä, ettei ole enää mitään omaa ja ei jaksa. Surullisintahan tuossa on juuri se, että toinen kokee itsensä ihan riittämättömäksi ja alkaa sitä kautta epäillä pystymistään isänä ja miehenä, vaikka minä vierestä näen, että hyvinhän se menee ja kovasti Jii yrittää ja rakastaa ja se kantaa jo vaikka kuinka pitkälle. Nyt vaan lähdetään purkamaan tätä jostain, että saataisiin akuutti väsymys pois alta. Kiitos tsempistä, sitä tarvitaan kovasti nyt!
VastaaPoistaKyllä meilläkin isä oli alussa aika väsynyt vaikkei hänen oikeastaan tarvinut yöheräilyihin osallistua ja muutenkin olen kyllä imettävänä äitinä ollut päävastuussa lapsesta, kun pari ekaa kuukautta oli imetysvälit 1h luokkaa. Suoraan sanottuna suututti, kun itsekin olin aika poikki ajoittain ja toisen täytyi sitten antaa nukkua päiväunia..
VastaaPoistaOlen myös miettinyt väsymystä. Meillä naisilla on tietty hormoonit apuna valvomisiin ja yöheräilyihin, mutta rajansa silti naisenkin jaksamisella.
Varmaan lapsen syntymä on vaan henkisesti tosi rankka juttu, koska se nostaa esiin kaikenlaista tuolta mielen sopukoista ja luulenpa ettemme itsekään ole niistä kaikista jutuista tietoisia. Meillä tuli riitaakin ihan käsittämättömistä asioista ja se vei varmaan tosi paljon energiaa. Enpä oikein tarkkaan ottaen vieläkään tiedä mikä kaikki väsytti, mutta väsytti ihan pirusti kuitenkin. Kaikenlaista älytöntäkin olen elämässä tehnyt, mutta vauvan ympärivuorokautinen hoito on vienyt voiton kaikesta.
Nyt tsemppiä! Koittakaa vuoroin ottaa vetovastuuta ja sitten sukulaisapua lapsen kantoon / vaunutteluun, jos molemmat väsyneitä. Ja karsikaa kaikki ylimääräinen vähäksi aikaa. Mulla ainakin saattaa joku viikko olla tosi väsy ja sitten voimta palaa ja jaksaa taas.
Kiitos tsempistä! Luulen, että olet oikeassa siinä, että vanhemmuuteen kasvaminen herättää pääkopassa paljon muutakin itseemme, toiveisiimme ja pelkoihimme liittyen. Joinain päivinä musta tuntuu siltä, että ihan kyllin rankkaa on pärjätä itse aikuisena ja hoitaa omiakaan juttujaan, varsinkaan silloin kun on väsynyt. Pitää tosiaan koittaa muistaa, että tuollainen kuluttaa ja olla nyt armollisempi miehelle ja itsellekin. Meidän kämpän kaaos ja ahtaus ahdistaa, mutta varmaan ainakin hetken voin nyt koittaa vain sulkea silmät siltä ja pyytää lähipiiristä lisää lapsenhoitoapua kun sitä kuitenkin on saatavilla. Kait se oma ylpeys on vaan estänyt sitä aikaisemmin pyytämästä. Nyt taitaa olla aika.
Poista