Tää on taas näitä, että silloin kun olin raskaana ajattelin, että teen vaan näin (ja ihmettelin vielä päälle, miksi on niitä ken ei tee..). Niin kuin nyt, että kannan lasta sen sijaan, että kärryttelen. Että kärryisssssä otetaan vaan niitä kivoja päikkäreitä ja kuljetaan julkisissa, että saa ilmaiset liput. Vähänpä tajusin silloin, että kyllä sillä muksullakin on sanansa sanottavana siihen, miten se haluaa itseään kohdeltavan ja että joskus voi joutua tekemään aika paljon hommia, että pääsee haluamaansa lopputulokseen. Ei ole mennyt meillä kärryttely ihan putkeen, muttei todella tämä kantaminenkaan.
Minä siis ostin meille fancyn kudotun kantoliinan jo ennen Pikku-Ukon syntymää ja katsoin kaikki sidontavideot Youtubesta, harjoittelinkin jotain niitä etukäteen. Poika oli varmaan parin viikon ikäinen, kun kokeilin ensimmäistä kertaa kehtosidontaa kotona ja silloin toimi hyvin. Fiilis oli loistava, kun tajusin miten vapauttavaa on kun kädet jäävät vapaiksi esimerkiksi laittamaan aamupalaa. Sen jälkeen vaan alkoi järkyttävä karjuminen heti kun liina ilmestyi näköpiiriin. Ilmeisesti koska näkyvyys oli nolla, minkä kai piti olla rauhoittava juttu, mutta meillä taas se vaan turhauttaa. Koitin muitakin sidontoja, mutta jos poika oli lähelläkään rintoja, alkoi hillitön nokkiminen, ihan kuin poika olisi yrittänyt sanoa, että niin lähellä rintoja ei ole tarkoitus olla ilman, että saa syödä. Sitten keksin, että hahaa, varmaan on joku sidonta, jossa lapsi on kasvot menosuuntaan, mutta Googlettelun jälkeen tuloksena oli se, että lapsen pitäisi olla vähintään 3-4 kk ennen kuin sitä uskaltaa kokeilla ja että se on melkein lapsirääkkäystä pitää niin pientä kasvot menosuuntaan, kun toinen ei voi suojautua ärsykkeiltä. Hohhoi, olenkohan ainoa äiti planeetalla, jonka lapsi vaan kiljuu lisäälisäälisää niitä ärsykkeitä aina hereillä ollessaan? Tai sitten tulkitsen lasta ihan väärin. No, joka tapauksessa luovuin siis liinasta (ainakin toistaiseksi).
Seuraavana kokeiluvuorossa oli Jiin ostama Baby Björn rintareppu, vaikka keskustelupalstojen mukaanhan sekin on sellainen epäergonominen lapsenrääkkäysväline että, lonkat menee heti kieroon eikä lapsi kävele koskaan jos sitä käyttää (joo-o, epäilen kyllä noin dramaattisia tuloksia, mutta ymmärrän että jos asento on epämukavampi muksulle, että lasta ei kannata kantaa ainakaan yhtä pitkiä aikoja siinä kuin paremmissa asennoissa). Mutta ihan sama tulos, heti kun näkökenttä supistui ja piti haistella rintaa saamatta maistaa, alkoi karjunta. Ajattelin, että varmaan johtuu siitä, että asento on niin syvältä ja kun insinöörinä uskon välineurheiluun, menin kauppaan ja ostaa pamautin mukaan Manducan. Pieni oli pettymys kotona, kun poika karjui ihan yhtälailla siinä kuin liinassa tai Björnissäkin. Yritin vielä kymmenkunta kertaa kotona laittaa poikaa reppuun, mutta aina yhtä huonoilla tuloksilla, joten Manducakin unohtui jonnekin sohvankulmaan odottelemaan.
Eilen käytiin mökkimatkan varrella piipahtamassa Pikku-Ukon kummitädillä ja tämä patisti kokeilemaan uudestaan kantoreppua. Ja en tiedä mikä ihme oli tapahtunut, vai oliko ainoana ratkaisevana tekijänä se, että nyt kun poika on kasvanut niin kovin ja niska vahvistunut, että sen pystyi lykkäämään reppuun jo niin korkealle laitaan nähden, että sieltä näkeekin jotain. Pikku-Ukko tuijotteli 40 minuutin lenkistä sujuvasti puolet matkaa maisemia eikä inissyt yhtään vaikka aurinkokin pääsi vähän paistamaan naamaan (paska mutsi unohti lierihatun kotiin ja pipo ei kyllä aja samaa asiaa...) ja nukahti sitten tyytyväisenä ja kuorsasi menemään loppumatkan vasten mun rintaa. Ja minä hihkuin niin mielessäni kuin ihan oikeastikin, miten siistiltä tuntui kun vihdoin homma toimi.
Nimittäin juuri niin kuin silloin raskaana ollessani ajattelin, on lapsi kannettuna mukavasti lähellä ja kulkee matkassa mihin vaan ja minä pääsen viemään esimerkiksi koiraa ilman niitä hiivatin kärryjä, jotka vievät tilaa ja joilla ei voi mennä metsään. Ja jotka ovat jäämässä pieneksikin vielä, hemmetti. Tai se koppa on, pitää vain vaihtaa siihen varsinaiseen kärryosaan, niin ehkä sekin taas siitä. Mutta nyt olen vain tosi liekeissä siitä, että meillä on toivoa siitä, että päästään kantelemaan tuota ja mä voin vaikka ottaa pojan mukaan koiratreeneihin ja metsään ja saan kotonakin kädet vapaaksi. Tänään aion tehdä koiralle monta jälkeä sänkipellolle - ja ottaa Pikku-Ukon mukaan, miten siistiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti