Kylläpä tuntuu hyvältä! Tällä viikolla nimittäin gynekologikäynnin huojentamana uskaltauduin vihdoin tekemään sitä, mitä on mieli tehnyt jo pitkään: juoksemaan. Silloin edellisen kerran, kun hommasin itseni terveellisten elämäntapojen polulle ja sain painoakin kunnolla alas, kipinä muutokseen tuli juuri siitä, kun sain lenkkitossut alle ja ulos juoksemaan. Toivon, että kuntoprojekti jatkuu paremmalla tiellä nyt, kun olen todistanut taas itselleni, että kaikesta synnytyksestä ja sen toipumisprojekteista huolimatta mun kroppani pystyy ja jaksaa edelleen juosta.
Vaikka eihän nyt puhuta mistään isoista matkoista. Ekan lenkin heitin flunssatoipilaana ja juoksin vajaan neljän kilsan pätkästä ehkä puolet - tyyliin 50 metriä juoksua ja 50 metriä kävelyä. Tosi paljon piti kiinnittää huomiota lantion oikeaan asentoon ja siihen, että tietoisesti vähän piti lantionpohjanlihaksilla vastaan. Mutta ehkä vatsatanssi tai muu lantionpohjajumppa on sitten auttanut, koska ei se juoksu ja tärähdykset enää tuntuneetkaan siltä, että sisuskalut haluiaisi tunkea joka askeleella ulos. Pidin huolta, että joka kerran kun alkoi tuntua pahalta, huilasin kävelemällä. Välillä sitä jaksoi pidempiä ja välillä lyhyempiä pätkiä, mutta lenkki päästiin loppuun ja olo oli ihan mieletön! Koirakin tuijotti kotona emäntää, että wautsi sehän liikkuu taas ja sekös tuntui hyvältä :)
Eilen ennen Tukholmaan lähtöä pistin uudestaan lenkkarit jalkaan ja ajattelin, että nyt sitten kokeilen kunnolla, kuinka pitkään pystyn juoksemaan putkeen. Ja yllätyksekseni 4,5 kilsan lenkki hoitui kokonaan juoksulla. Olkoonkin, että tahti oli aivan naurettavan hidas ja yritin pitää askelluksen tosi lähellä maata vaimentaakseni tärähdyksiä - ja niitä lantionpohjanlihaksia piti jännittää edelliskertaa enemmän. Selvästi huomasi, että kunto on aika nolla ja jopa se edellinen juoksulenkki painoi, mutta kaikesta huolimatta jalat yhtäkkiä vaan kantoivat juosten ihan kotiin asti. Ihan mieletön fiilis!
Kyllä varmaan olisi vähän aiemminkin voinut sitten uskaltautua kokeilemaan tuota, mutta jotenkin tässä ilonhuumassa ei haittaa vaikka siihen se kolme ja puoli kuukautta menikin. Nyt homma sujuu taas ja kun tälleen varovaisesti aloittelee, niin meidän selkävammainen koirakin pysyy tahdissa mukana ja kuntoutuu samalla. Ehkä sitä voisi jossain kohti koittaa vähän juosta rattaidenkin kanssa, mutta kun mentiin ottamaan sellainen kauppakeskusmalli, eli pienet ja kääntyvät pyörät edessä, niin en tiedä taipuuko ne siihen hommaan. Talvihan tässä on jokatapauksessa tulossa eteen, joten ehkä ihan sama. Mutta mulla on nyt älytön vapauden fiilis, kun tietää taas että juoksemaan pääsee. Jiikin oli niin iloinen mun ilostani, että lupasi hoitaa Pikku-Ukkoa vuorojensa välissä niin, että pääsisin ainakin pari kolme lenkkiä viikossa tekemään. Jes!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti