Laivapoika

Meidän Pikku-Ukosta tuli tänään laivapoika, kun päästiin testaamaan niitä eilen hommattuja pelastusliivejä ja lähdettiin valloittamaan Päijännettä. Ilma oli aivan upea, lämmin syyskuusta huolimatta ja tuultakin oli vain sen verran, ettei kukaan päässyt paahtumaan pelastusliivien syövereihin. Ei ollut kiire mihinkään ja kaikilla oli rento, mukava meininki.

Pikku-Ukko oli aluksi pelastusliiveistään aivan raivoissaan. Kun niitä testattiin ja haettiin sopivia säätöjä, joudutti sovitusta hirveä karjunta. Vasta kun päästiin veneeseen ja käynnistettiin moottori, alkoi homma pelittää ja Pikku-Ukkokin nauttia olostaan. Innokkaasti se jaksoi tuijotella maisemia - lintuja, puita ja kallioniemiä - hyvän tovin, mutta sitten moottorin hurin vei voiton ja silmät painuivat kiinni. Helpompi olikin meikäläiselle, koska sitten saattoi itsekin nauttia matkasta kun poika ei enää pomppinut sylissä.

Kierrettiin kauniita järvimaisemia ja ajettiin lopulta Jiin tuttavien saareen, jonka uimapoukama kylpi ilta-auringossa. Juotiin paikan päällä mökin terassilla rauhassa teet ja kahvit, syötiin eväät, syötettiin poika ja esiteltiin paikkoja. Miksi matkalla kaikki maistuu aina niin hyvältä, ihan tavallinen tee ja pullakin? Parasta retkellä todella on syöminen. Pikku-Ukko tuijotti silmät pyöreinä kaikkea, nuuhki järvi-ilmaa ja kuunteli aaltoja ja lintuja. Bongattiin koivun kellastuneita lehtiä ja yksi aivan punainen pieni pihlaja. Kirjoitettiin vieraskirjaan terveiset ja lähdettiin kotimatkalle. Pidempäänkin olisi mielellään saarella viettänyt, mutta todettiin, että kotiin olisi kiva ehtiä vielä valoisassa ja lähdettiin ajelemaan takaisinpäin.

Vesi näytti laskevan auringon valossa ihan joltain venäläisen taiteilijan akvarellilta, vaaleansinisen ja kullan sävyt leikkivät laineissa. Tuntui, että Päijänne oli tähän aikaan ihan hiljainen jo - vain yksi vene nähtiin mennessä ja tullessa samoin. Pikku-Ukko katseli hetken maisemia ja simahti sitten. Käärin sen huopaan suojaan kylmenevältä viimalta ja nautiskelin matkasta, katselin pojan nukkuvia kasvoja ja fiilistelin kivaa loppukesän päivää, upeita maisemia ja sitä tunnetta kun oma pieni kulta tuhisee lämpimänä siinä sylissä. Kalenterin mukaan kai nyt on syksy, muttei kyllä tuntunut siltä yhtään.

Harmittaa, että muistijälkiä ei pojalle varmaan tästä jäänyt, mutta minulla säilyy muistoissa kyllä aina Pikku-Ukon ensimmäinen veneretki, sen verran kivaa oli.