Tajusin tuossa eilen, että hyvänen aika, kaiken tän hösellyksen keskellä me ollaan Jiin kanssa ehditty olemaan naimisissakin jo yli kaksi kuukautta. Se on kyllä nykytila huomioiden aika sairaan hyvä saavutus. Jossain kohti elämää sitä keksii aina jonkun idean, joka silloin tuntuu suorastaan nerokkaalta, mutta jota katuu urakalla sitten myöhemmin. Naimisiinmenoa en kadu hetkeäkään, mutta kylläkin sitä että kaiken lapsitouhun keskelle piti väkisin mahduttaa vielä ne häähulinat. Meidän oli tarkoitus Jiin kanssa mennä naimisiin jo aiemmin, olihan siitä puhuttu juu, mutta mitään ei saatu aikaiseksi. Minä vielä kertakaikkiaan inhoan olla itse juhlittavana ja noin 30 eri häät viimeisen kymmenen vuoden aikana kiertäneenä olin vähän kyllästynyt koko konseptiin, joten ahdistuin jo etukäteen koko aiheesta. Oltiin laiskasti heitelty ilmaan marraskuu 2012, päästäisiin ainakin perinteisten kesähäiden kategoriasta eroon. Sitten tultiinkin jo raskaaksi ja alkuraskauden ongelmat veivät kaiken huomion ja energian, yhteistuumin päätettiin, että ei ainakaan nyt.
Kun uuden vuoden jälkeen kaikki näytti jo paremmalta senkin suhteen, yritettiin uudelleen ja pyydettiin perhettä varaamaan maaliskuun viikonloppuja, katsoisimme kirkkoa ja juhlapaikkaa. Pari viikkoa meni selvitellessä ja suunnitellessa. Ehdin jo itse innostua raskaushääpuvuista ja yhden kivan löysinkin täältä ja nauroinkin Jiille, että kyllä meidän nyt pitää naimisiin asti selvitä, kun kerran hääpukukin oli. Kun vihdoin saimme varaukset tehtyä, saimme kuulla että juuri valitsemamme viikonloppu ei enää perheillemme sopinutkaan. Voitte arvata mitkä itkupotkuraivarit vedin siinä kohti pienissä hormonihuuruissani ;) Kun olin ensin väittänyt Jiille, että me ei sitten koskaan ikinä mennä naimisiin ja soittanut vähän liian monta kerta Erinin saman teeman biisiä Popeda, vedin henkeä ja juttelin parhaan kaverini kanssa. Joka käski aika suorin sanoin aikuistumaan ja miettimään uuden päivän, vähän kauemmas tulevaisuuteen, jotta sama ei toistuisi. Irvistelin, juttelin Jiin kanssa ja about tässä kohti jompikumpi meistä sai Huippuidean. Koska en halunnut mennä ihan viimeisilläni naimisiin tai riskeerata sitä, että vauvan syntymä pistäisi kuviot taas ihan uusiksi, siirtyisivät juhlat joka tapauksessa pitkälle kesään. Ja silloin mehän joka tapauksessa joutuisimme järjestämään ne ristiäiset, joten mitä jos vain yhdistettäisiin ne kaksi?
Suunnitelmat tehtiin siitä pohjalta, että Jii peruutti maaliskuun kirkkoajan ja samassa yhteydessä varasi sen heinäkuulle vihkiäis- ja kastetoimitusta varten. Varattiin läheinen luontotalo samalle päivälle, koska siellä oltiin oltu yhdessä ensitreffeillä. Suosittelivat käyttämään tiettyä pitopalvelua, joka iloiten varattiin, koska hoitivat avaimet käteen -periaatteella siivoukset ja koristelut myös. Minulla oli jo puku samoin kuin Jiillä ja tuttu pappi suostui pyydettäessä hoitamaan toimitukset, joten tämän jälkeen jäätiin odottamaan vauvan syntymää ja autuaasti unohdettiin kaikki hääjutut.
No, sitten poika syntyi ja seuraavat kaksi viikkoa menikin onnen- ja väsymyksen huuruissa. Ja sitten kun erilaisia virallisia lappusia alkoi sataa kotiin, tajuttiin että hetkinen, meidän pitäisikin mennä naimisiin jo kahden viikon päästä ja tuo poikakin pitäisi saada kastettua! Sitä seuranneessa paniikissa käytiin juttelemassa papin kanssa ja sain vihdoin hommattua itselleni kampaajan. Papin luona meidän tarinaa kerratessa muisti taas väsymyksen läpi kaikki ne jutut, miksi tuota miestä rakastan ja tuli tosi hyvä olo häistä, vaikka pappi vakavana jo totesikin, että vauva on meidän parisuhteen muuttanut sillä perustavimmalla tavalla jo nyt ennen koko vihkiäisiä. Myönsimme. Samalla käytiin lennosta läpi toimituksen kulku ja toiveet siihen, niitä kun ei kumpikaan ollut ehtinyt miettiä etukäteen. Seuraavana päivänä kampaajan tuolissa tehtiin koekampaus ja tajusin siinä istuessa, että vaikka näitä juhlia ei nyt oltukaan yhtään suunniteltu niin silti kyseessä oli Merkittävä Päivä. Ettei se ollutkaan ihan se ja sama miten ne menivät ja miltä näytin. Ja että esimerkiksi se puku, joka söpösti korosti raskausmahaa nyt ei niin söpösti korosti niitä jäljelle jääneitä raskauskiloja. Onneksi juuri siinä kohti Pikku-Ukolla oli senhetkisen elämänsä järkyttävimmät vatsavaivat (mahdollisesti äidin stressi vaikutti maidontuloon tai jotain) ja häitä edeltäneellä viikolla mm. istuin yhtenä päivänä jumppapallon päällä lähes 8 h pomppien, koska aina kun liike loppui, alkoi huuto. Siinä oli oma äitiys koetuksella ja hermot - ei siis mikään huipputila noin niinkuin järjestelyjä ajatellen. Seurasi pienoinen paniikki.
Luojan kiitos homman pelasti Jii, perhe ja erityisesti äiti sekä bestis, joka kaasona potki hommaa eteenpäin. Jii hoiti kuntoon tilaan ja safkaan liittyvät asiat. Äiti hoiti kastetta varten perintömekon meille ja tuunasi Huutonetistä bongaamani puvun siten, että raskauden jälkeisissä kiloissakin mahduin siihen ja näytin vielä omiin silmiin hyvälle (vaikka look olikin lähempänä runsasta valkyriaa, kuin olin etukäteen ajatellut...). Kaaso hoiti kaiken puuttuvan ja piti huolta siitä, että hääpäivänä söin, join ja pysyin muutenkin kuosissa ja että poika tuli hoidettua kuntoon, tärkeät paperit oli mukana ja homma rullasi. Minulle, joka yleensä ajattelen, että viimeiseen asti pitää pärjätä itse eikä saa pyytää keneltäkään apua, oli iso juttu, että häät ja ristiäiset järkättiin vähän niin kuin kollektiivisesti ja vaikka kaikki ei ollutkaan ehkä just niin vimpanpäälle tai siten kuin minä olisin tehnyt, niin päivästä tuli Merkittävä ja kaiken lisäksi vielä Mukava. Tämä, vaikka pappi pisti kaavaan omiaan ja lempivirsi soitettiin ihan väärässä kohtaa, Pikku-Ukko huusi läpi koko kasteen, me ei Jiin kanssa älytty astua vihkimisen ajaksi siihen hääryijylle, sormus piti melkein vääntää turvonneeseen nimettömään ja pusukin oli unohtua ja imetystä varten piti aina nyörittää koko puvun etumus auki ja siinä paljasrintaisesti hoitaa pojan ruokinta kuntoon.
Ei haitannut yhtään, koska kaikesta tästä huolimatta osasin kuin osasinkin kaikessa hormonipöhinöissä iloita siitä, että menin rakastamani miehen kanssa naimisiin ja meidän ihana poika saatiin kastettua ja nimettyä. Kaukana oli ne joskus ajatuksissa olleet tyylikkäät ja sliipatut juhlat, jossa meikäläinen upeana liitelee kirkon käytävää - nyt painoin raskauskiloissani melkein enemmän kuin meidän isä. Ja vieraina oli vain ihan lähimmät ihmiset, vajaa parikymmentä ihmistä. Mutta ruoka oli hyvää, tunnelma läheinen ja isä, anoppi ja kaaso pistivät puheissa itkemään ja nauramaan. Me pistettiin pillit pussiin jo vähän yhdeksän jälkeen, koska poikakin oli jo nukkumassa ja meitä väsytti yli kaiken, mutta kotona ehdittiin vielä hetki jutella kahden ja fiilistellä sitä, että matka jatkuu herrana ja rouvana. Ehdottoman hyvä juttu se.
Silti melkein suosittelisin kaikille, jotka myös harkitsevat häiden ja ristiäisten yhdistämistä miettimään ainakin vielä kerran. Meillä tietty tilanne oli se, että kun tuo syntyi niin myöhään niin synnytyksestä oli vasta kuukausi ja se tuntui tosi lyhyeltä ajalta totutella uuteen vanhemmuuteen saati toipua sen verran, että esim. kävely ja istuminen tuntuivat kivalta ja turvotus ehti juuri ja juuri laskea siedettävälle tasolle. Se kuukausi oli myös sellaista aikaa, jonka ehkä mieluiten olisi käyttänyt muuten kuin juhlien järjestelyissä (vaikka me nyt kuten sanottua, ei ihan kauheasti järjesteltykään..) vaan esimerkiksi Pikku-Ukon kanssa. Lisäksi nimiin ja isyyden tunnustamisiin saa yllättävän kivat mutkat aikaiseksi, kun asiat ei tee järjestyksessä naimisiinmeno - lapsi - kaste kuten "pitäisi" vaan sekottaa systeemiä vaihtamalla itse nimeään ja lapsensa myös siinä samalla niin että viskaalit ei meinaa pysyä perässä koko kuviossa.
Mutta onnellinen päivähän se oli. Ja meidän näköinen, kuitenkin. Jää hyvänä muistoihin. Isän kanssa kävely alttarille ja isän ihana, sydäntäliikuttava puhe. Kaason laulu. Pikku-Ukon iloiset kasvot kaiken sen huudon keskellä, kun kasteessa tuli laulua (Ystävä sä lapsien). Kummipoika, joka kurkisteli läpinäkyvän kastemaljan läpi. Kylmäsavulohta puolukkarahkasoosilla ja kaason leipomat, täydelliset mutakakut. Hääkuvien ottoa lintutornissa auringon laskiessa. Ja komea Jii koko päivän siinä vieressä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti