Onneksi sentään yksi vähän paremmin nukuttu yö ja Pikku-Ukon hyväntuulinen päivä saa oman olon tuntumaan lähes inhimilliseltä, nyt jaksaa taas pohtia tulevaa. Ja siihen liittyen Suomen hallituksen torstai-iltaiset terveiset perheiden tukemisen muutoksista tulivat tietysti ajoituksellisesti juuri kun niitä ei olisi halunnut. Jari Sinkkosen sanoin sanon minäkin hallitukselle, että blaa blaa blaa. Turha kääriä säästöjä johonkin hienoon tasa-arvokääreeseen. Jos tällä hetkellä vain 4% isistä hyödyntää hoitovapaata, he tuskin alkavat sitä tehdä vaikka yhteiskunta kiintiöisikin kotihoidon tuen (eli hoitovapaan) puoliksi isille. Heillä on ollut se mahdollisuus koko ajan ja säännönmukaisesti se jää käyttämättä. Mutta niille perheille, joissa äiti olisi halunnut hoitaa lapsiaan kotona pidempään, päätös on iso viesti. Palaa töihin taukki, hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee sinua enemmän kuin perheesi.
Päätöksen yksityiskohdathan eivät käsittääkseni ole vielä ihan selvillä, eli mistä päivämäärästä alkaviin hoitovapaisiin päätöstä toimeenpannan ja miten byrokratia kulkee, paljonko äidillä nyt siis tarkalleen on vapaata käytettävissä ja onko siitä joku osa ehdollista. Itse olen työpohdinnoissani ollut kallistumassa siihen, että jompikumpi meistä on kotona ainakin ensi vuoden elokuuhun, luultavasti minä ellei Jii jää työttömäksi. Nyt olisi kiva nähdä tuosta hoitovapaapäätöksestä se saatavan hoitovapaan määrä, eli pitäisikö sitten suoraan vaan ottaa "kaikki", ihan vaan koska sen nyt ainakin voi. Ainakin tuo pisti nyt vakavasti pohtimaan omia työkuvioita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä pitäisi aloittaa kuitenkin se opiskelu nyt syksyllä taas, vaihtaa alaa. Vaihtoehtoja on. Onnekseni mun osalta ei voinut meidän perhetilanteen vuoksi lyödäkään lukkoon hoitovapaata, enkä koe että multa nyt on riistetty mitään, minkä varaan olisin laskenut. Toiveita ja haluja toki pidemmän hoitovapaan pitoon oli, jos olosuhteet sen olisivat sallineet. Enemmän olen ärtynyt tosiaan siitä, että perheiden sisäiseen tasa-arvoon (joka mielestäni on oikea arvo ja sen eteen pitäisi tehdä enemmän töitä, esimerkiksi tukemalla positiivisesti isyyttä ja antamalla äidin välillä häipyä taka-alalle kun isäkin tekee lapsiin kohdistuvia päätöksiä) naamioidaan säästöpäätöksiä. Mutta myöhään torstai-iltana kännykkä piippasi kuumana, kun useampi ystävä, joka oli jo henkisesti päättänyt olla seuraavat kolme vuotta hoitovapaalla, kirosi äkillisesti muuttunutta tilannettakaan. Yksikin lähti työpaikastaan ovet paukkuen äitiyslomalle ajatellen, että kolmessa vuodessa ehtii kyllä hommata uuden. Muissa perheissä mietitään nyt vielä kuumemmin, mitä nyt tehdäänkään.
Eipä sillä, ymmärrän kyllä hallitustakin, olen samaa mieltä siitä, että päätöksiä ja säästöjä on pakko tehdä. Omalla kohdalla ei myöskään kirpaise subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen kajoaminen, mutta siitäkin on lähipiirissä jo kyyneliä vuodatettu. Ennen kaikkea tässä on kova huomata, että todella päätökset ja säästöt, joita nyt joudutaan tekemään todella rajaavat omiakin valintoja. Jollei ole valmis tekemään lapsia aivan peräkanaa, on mahdotonta jäädä kotiin pitkäksi aikaa, kuten moni ystäväni on tehnyt. Kolme lasta, yksi kolmen vuoden välein. Sitähän hallitus varmaan haluaa rajatakin, että äidit vähemmän putoaisivat työkelkasta pitkillä, yhtäjaksoisilla poissaoloilla. Ja kun juuri sen olisin halunnut tehdä, kun ei omaa suuntaa uralle vielä ole ja miettimisaikaa oravanpyörästä irrallaan olisi tarvittu. Pudota kunnolla, niin että paluuta ei ole, ja alkaa sitten alusta jollain ihan muulla alalla. Tai ruveta vihdoin yrittäjäksi.
Ehkä pitääkin Blaablaan sijaan alkaa ihan aikuisten oikeasti pohtia, mitä sitä (työ)elämältään haluaa. Nyt vielä kun sentään vanhempainvapaata on ainakin vielä käytössä. Noin niin kuin työllisyyttä ajatellen kuitenkin mietin, että kun minun äitiyslomansijaiseni on kaksi lasta pyöräyttänyt ja kotoa aktiivisesti töihin pyrkinyt siinä kuitenkaan useampaan vuoteen onnistumatta, niin miksi on parempi että siellä töissä istun motivoituneen lapset jo tehneen henkilön sijaan epämotivoitunut, liian aikaisin lapsestaan erotettu ja sen vuoksi kuumeisesti uuden lapsen hankintaa suunnitteleva tapaus? Mistä se toinen työ jommallekummalle meistä kehitetään, että työllisyys todella saadaan kasvuun. Kun tällä hetkellä niitä (ainakaan meidän) osaamista vaativia tehtäviä ei kyllä ainakaan kovin runsaasti ole.
No, kunhan taas valitan. Näillähän sitä mennään ja ehkä tässä oikeasti oli itselle se potku persuksille alkaa hyödyntää tätä tilaisuutta ja miettiä mitä muuta haluan olla paitsi äiti. Ehkä lapsenkin kannalta on hyvä juttu, että mietin välillä itseänikin, enkä vain kakan väriä tai motorisen kehityksen kehittymättömyyttä. Tiedä häntä. Ainakin voin enemmän miettiä, minkälainen äiti haluan olla. Enhän minä ainakaan halua Pikku-Ukolle välittää käsitystä, että ilman työntekoa yhteiskunnan rahoilla täällä fiilistellään. Jotain pitäisi siis äkkiä keksiä, vaan mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti