Liian vähän unta, liian vähän omaa aikaa, liian vähän happea ja tilaa. Juuri kun ajattelin, että meillä on jo hyvää rytmiä ja vähitellen päästään kohti niitä pidempiä yöunia, Pikku-Ukko teki jonkin rytmimuutoksen ja viimeiset kolme viikkoa on saanut olla iloinen, jos on kolmen tunninkin pätkän saanut kerralla nukuttua ja kaiken muun hyvän lisäksi olen itse alkanut kärsiä unettomuudesta silloin, kun voisikin nukkua. Mietin rahaa, taloutta, pojan kasvatusta, likapyykkiä, outoja naapureita, koiran käyttäytymistä ja niin pois päin. Laskin, että keskimäärin jotain neljää-viittä tuntia oon itse nukkunut per yö nyt aika pitkän pätkän. Ja imetysten välillä on ollut sellaista taistelua saada poika takaisin nukkumaan, nukahtaa kyllä rinnalle mutta omaan punkkaan kun yrittää siirtää niin voi morjes. Olen ihan loppu, naatti, uuvahtanut, rättipoikki ja oma todellisuus alkaa kovaa vauhtia vääristyä ihan ihmeelliseksi. Tekee mieli itkeä, kaikki tuntuu isolta, ei osaa enää mitään, eikä varsinkaan jaksa tai viitsi. Sitä kuuntelee välillä tuon itkua ihan kylmänä ja toivoo vaan että lopettais nyt jo - ennen kuin tajuaa että se on mun rakas poikani, joka siellä itkee eikä se sitä kiusallaan tee, vaikka aika paljon nyt on viime aikoina taas itkettykin. Tai siis joinain päivinä, toiset on ihan fine ja koko päiväkin saattaa mennä niin, että on kivaa ja nauretaan, köllötellään, tutkitaan ja heilutellaan käsiä (nyt tuo noteeraa jo sen vasemmankin, nimittäin).
Mutta joinain päivinä kaikki on kyllä niin arsesta, ettei mitään rajaa. Viime yönä poika heräsi kolmannelle (!!!) välisyötölle ja itkua vääntäen sitä yritin saada rauhottumaan omaan sänkyynsä. Viidettä kertaa otin rinnalle, sain nukahtamaan ja yritin siirtää ja aina se peijakas keksi herätä matkalla ja järjestää itkupotkuraivarit. Joo, tiedetään, voisi sen ottaa viereenkin, mutta suoraan sanottuna kun olen väsymyksen vuoksi jo ihan selvästi ohi sen pisteen, jossa kannattaa ajaa autoa niin pelkään, ettei ole kovin fiksua nukkuakaan tuon vieressä, koska jos satun pääsemään siihen syvään uneen, niin sieltä ei ihan hevillä mua ylös kiskotakaan ja kroppa voi keksiä vaikka kääntyä pojan päälle ilman, että aivot enää varottaa. En tiedä, onko se realistinen pelko, mutta minua se kiusaa siinä määrin, etten saa enää unta kun poika on siinä. Joten omassa sängyssään sen reppanan on nyt nukuttava, kunnes äiti on taas vähän enemmän tolpillaan.
Olin juuri saanut pojan uudelleen nukkumaan, oman pään tyynyyn ja melkein itsekin unen päästä kiinni, kun koira vuorostaan alkaa stepata ja läähättää. Sillä on ollut virtsatietulehdus päällä ja kun se ei kestä henkisesti tehdä pissoja sisälle (mikä normaalisti on tosi tosi hyvä juttu), niin se on pakko viedä ulos. Jii veikin ja tilanne rauhoittui hetkeksi. Minä mietin, millä ihmeen voimilla vien koiran eläinlääkäriin, kun Jii on vuorossa ja valvon ja valvon. Taas meinaan juuri saada unen päästä kiinni, kun poika alkaa vain reilun tunnin unien päälle itkeä. Koitan imettää, koska pieni ei edellisellä syötöllä juuri syönyt (tunnistan kyllä noidankehän) ja poika syö vähän paremmin, simahtaa ja taas alkaa sama rumba, jolla koitetaan saada poika siirretyksi sänkyyn. Luulen jo onnistuneeni, laitan taas oman pään tyynyyn ja hetken on rauhallista. Kunnes alan kuulla liikehdintää, joka yleensä indikoi sitä, että huuto on lähellä. Joku napsahtaa päässä ja seuraavassa hetkessä löydän itsestäni pelkkä oma tyyny mukana olohuoneen sohvalta, tyylikkäästi sikiöasennosta. Poika alkaa todentotta huutaa ja minä puristan tyynyä ja toivon, toivon, että Jii älyää hoitaa homman kotiin, minä kertakaikkiaan en enää pysty. En tiedä mitä taikoja mies tekee, mutta vähitellen itku laantuu ja kaikki on taas hiljaista. Siinä yöpaitasillani sohvalla tyynyä halatessa tunnen yhtäkkiä oloni ihan lapselliseksi ja melko paskaksi äidiksi. Syyllisyys ei silti riitä ylittämään sitä tunnetta, että juuri nyt en halua olla äiti, haluan vain nukkua. Jii tulee olohuoneeseen, katsoo hetken ja sanoo sitten definitiivisen mielipiteensä: sun on kyllä pakko nukkua tai sä alat seota. Tekee mieli kiljua, että varmaan juu nukkuisin, jos osaisin ja pystyisin, mutta sehän ei taida pitää ihan paikkaansa. Kun on vielä juttuja niinkuin tämä bloginkirjoittelu ja Pikku-Ukon päiväunet, jotka voisin käyttää leväten, mutten halua tai osaa. Jostain syystä se tuntuu vielä pahemmalta kuin unien vähyys. Lisäksi tekee mieli kiljua, että voisitko helvetti oma-aloitteisesti pitää huolta siitä, se on sun poikasi ja samalla kiitos vähän mustakin, mä oon sun vaimosi. Vaikka pitäähän se, muttei kukaan ajatuksia lue, jos ei toinen sano. Enkä minä osaa aina sanoa, niinkuin esimerkiksi nyt. Toivon vaan, että se joskus tarjoutuisi itse, että annetaan kulta yksi yö vastiketta, minä hoidan, mene sinä vaikka hotelliin. Vaikka tuskin osaisin sieläkään nukkua. Ja se vastike aina vaan haisee niin pahalle ja aina vaan kokeiltaessa poika sylkee sen suustaan ulos. Eikä rinnoista enää tunnu heruvan pumpullekaan mitään, paitsi öisin ja lisää herätyksiä en tässä kohti todellakaan enää halua.
Palaan omaan sänkyyn ja saan kuin saankin unta, eikä aamulla enää kaikki näytä ihan niin ahdistavalta. Musta on ihanaa olla pojan äiti ja samaan aikaan olen ihan jatkuvasti kiitollinen siitä, että elän tätä elämää. Mutta jostain syystä näemmä yhden ihmisen on mahdollista samaan aikaan kokea sekä sitä kiitollisuutta että väsymyksestä kumpuavaa vastenmielisyyttä. Olen etuoikeutettu saadessani viettää aikaa Pikku-Ukon kanssa, mutta just nyt tänään olisin mieluummin taas se lapseton ja vapaa ihminen, joka saisi käyttää lauantainsa löhöämällä sängyssä vähintään kahteen ja syömällä aamupalaa kolmeen eri otteeseen.
Koska tässä sitä nyt äitinä kuitenkin ollaan, on yksi juttu ainakin varma. Sanoi kiintymysvanhemmuus mitä vaan, niin me aletaan harjoittelemaan sitä, että poika nukahtaa jonnekin muualle kuin syliin - tällä hetkellä kun se ei onnistu. Haluan voida imettää yöllä rauhassa ja laittaa vaikka sitten hereillä olevan pojan sänkyyn, missä se osaa simahtaa itsekseen. Miten siihen pääsee, en tiedä ja oletettavasti ennen kuin siinä ollaan musta tuntuu vielä paskemmalta äidiltä. Mutta tällaisia öitä en jaksa nyt ihan heti lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti