Elämä on joskus niin kamalan pienestä kiinni. Vieläkin sydän hakkaa eilisen johdosta. Ja itkettää, taas.
Sain päivällä pojan nukkumaan niin tukevasti, että uskaltauduin kunnolla lenkille koiran ja kärryjen kanssa. Taas kävi niin kuin nyt pari kertaa - kaikki on ihanaa, aurinko paistaa, päätän kääntyä risteyksestä vähän vielä pidemmälle, että saisin kunnolla liikuntaa. Ja eikö tuo pojannassikka juuri siellä lenkin kauimmaisessa kohdassa aina keksi herätä. Ja senkin jälkeen toimet ovat ihan ennustettavat - vähän aikaa tuijotetaan ihan tyytyväisenä ja sen jälkeen alkaa karsea huuto. Joka loppuu vasta kun pojan nostaa kopasta ylös ja kantaa.
Olin kanniskellut poikaa aikani (yhdellä kädellä, huipputurvallista!) ja toisella kädellä taiteillut koiran hihnan ja rattaiden kanssa, kunnes päätin ottaa vähän lepoa ja tungin pojan takaisin kärryihin. Karjunta alkoi heti ja meikäläisen huomio oli tiiviisti siinä sen sijaan, että olisin katsonut ympärilleni. Nimittäin mutkan takaa hyökkäsi yhtäkkiä erään naapurinmummon perhanan aggressiivinen piski. Ja koska mummolla ei ole mitään käryä koiran käytöksestä, se sai tulla koko kahdeksan metrisen flexin mitan kohti meidän koiraa, kiertäen vaunut. Siinä kohtaa on sopivasti asfaltti vähän kallellaan ja koiran narun voimasta rattaat lähtivät kallistumaan.
Näen sen siinä vieläkin silmieni edessä, rattaat kallistuvat, minä kirkaisen hädissäni, poika lentää pää edellä ilmassa. Luojan kiitos sain kopan reunasta sen verran otetta, että pojan lento päätyi kopan reunaan eikä asfalttiin. Ja onneksi meillä on niin täysipäinen koira, ettei se lähtenyt mukaan toisen rähinään vaan tuli kiltisti pois kun kiljaisin. En nimittäin olisi kahden koiran narujen ristivedossa varmastikaan saanut rattaita pysymään pystyssä. Mummo yritti kelata flexiä sen kun kerkesi ja huusi koiralleen vaan hyi, hyi. Olin itse niin tolaltani, etten saanut sanotuksi yhtään mitään, nostin vaan vähän järkyttyneen pojan syliin ja jatkoin mielenosoituksellisesti matkaa. Onneksi Pikku-Ukko ei jäänyt mihinkään pelkotilaan vaan rauhoittui välittömästi syliin päästyään. Mulla taas järkytys hiipi vasta matkalla siinä tapahtumaa uudelleen ja uudelleen kelatessani. Miten todella lähellä oli, ettei käynyt tosi pahasti. Veikkaan, että kunnon vauhdista reilu 2 kuukautinen ei kovasti tykkää kontaktista asfalttiin.
Järkytys siis tuli, ja pelko. Jälkijättöisesti. Ja sitten tuli ihan mieletön viha. Helvettiäkö kaiken maailman mummot ottavat koiria, jos eivät perkele tajua niistä mitään. Sama koira on nyt kolme kertaa hyökännyt meidän koiran kimppuun ja joka kerta se saa tulla sieltä ihan miten tykkää, mummo vaan huutaa, että hyi - älä nyt murise kun pussaa sitä. Jepjep. Ehkä parempi, etten siinä kohtaa alkanutkaan huutaa mummolle mitään, mutta ensi kerran kohdatessa aion kyllä sanoa, että jos ei pysty noin koira-aggressiivista tapausta flexissä hallitsemaan, pitää hommata ainakin lyhyempi hihna (tai parempi lenkittäjä ehkä). Luulen, että koira on mummon ainoa kaveri, joten en sen isompaa juttua halua tuosta tehdä ja oli ihan omaa tyhmyyttä, etten katsonut ympärilleni. Mutta kun ajattelee, miten kallisarvoista olisi kadonnut yhdessä hetkessä, jos tilanne olisi ollut piirun verran toisenlainen - tai tarkemmin ajateltuna en vaan halua ajatella.
Olen vaan ihan kamalan kiitollinen siitä, että lopulta kenellekään ei käynyt mitenkään. Minä olen halannut poikaa hulluna, ja koira sai ison pussin nameja, vaikka olikin ihan hölmistynyt eikä varmasti tajunnut mistä hyvästä sitä moinen onni kohtasi. Kaikilla meillä on tässä juuri nyt hyvin ja se on tosi, tosi iso juttu. Eikä näemmä mikään itsestäänselvyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti