Oman ajan merkitys lapsitouhun keskellä

Meillä on Jiin kanssa ehtinyt olla jo monen monta keskustelua siitä kenen vuoro on tehdä taas mitäkin ja kumpi tässä nyt oikeastaan tekee rankempaa duunia (tosi rakentavaa, tiedän, mutta sitä se väsymys näemmä vähän teettää...). Ja vaikka kaikesta ei olla ollenkaan samalla sivulla  ja petraamista on molemmilla, se ollaan molemmat ymmärretty että kumpikin meistä tarvitsee omaa aikaa tästä lapsiperhearjesta. Kovin kauas ei tietty napanuora päästä meistä kumpaistakaan, sen verran kivaa on katsella pojan menoa ja mulla tietty imettäminen sitoo tosi paljon. Mutta Jii on päässyt poikien iltoihin (niin, että on luvan kanssa mennyt muualle nukkumaan jotta aamuherääminen on vähän reilumpaa), olen yrittänyt varjella varsinkin ennen pitkiä työvuoroja unta öisin ja vaihtanut itse vaipatkin ja lisäksi olen koittanut sallia sen kaikkein tärkeimmän, eli aamuhetken: kaksi kuppia kahvia ja jotain kivaa luettavaa kuppien ajaksi. Ja tämä, vaikka samalla sylettääkin itse silmät ristissä leikittää poikaa vaikka sen kanssa on juuri jaksanut koko yön imetykset, vaihdot ja nukutukset.

Jii taas on mukisematta vienyt koiran aina kotona ollessaan, kaikki vuorot. Jopa ennen seiskan aamuja kello on soimassa ja silmät ristissä se on vielä yövuorojenkin jälkeen käynyt tuon pissittämässä, jotta mulla ei tule pojan kanssa pakkorakoa viedä koiraa ulos huutava muksu kärreissä killuen (no näihin tilanteisiin on silti monen monta kertaa ajauduttu, mutta se taas ei ole Jiin syy). Eilen se jaksoi väsyneenä raahautua IKEAan vain jotta saisin pari lelua, joiden toivon viihdyttävän poikaa sen verran, että saan muutaman oman hetken edes muutamana päivänä. Lähdin eilen mökille, vaikka Jii ei vuorojensa vuoksi päässytkään mukaan. Tiedän, että Jiillä on ikävä meitä aina tällaisina viikonloppuina, mutta aina kun olen kysynyt onko ok, että silti lähden kun seinät kaatuu kotona muuten päälle, olen saanut myöntävän vastauksen. Kaikista tärkein on kuitenkin ollut mahdollisuus lähteä talosta kokonaan ulos itsekseen tai useinmiten koiran kanssa. Siinäkin näkee, miten maailma on muuttunut - nyt mitä suurinta luksusta on, kun voi mennä rauhassa koiran kanssa ilman, että toisella kädellä samalla koittaa pitää kärryt tiellä. Siinä ehtii rauhoittua, puhaltaa ja muistaa taas, että maailmaa todella on kodin ulkopuolella ja että itse on muutakin kuin äiti.

Omaa aikaa pitää siis nykyisin vähän varastaa ja tuntuu, että entistä selvemmin se on aina jostakin tai joltakulta pois. Useinmiten joko Jii joutuu venymään tai sitten usein omat yöunet saavat kärsiä. Silti se on sen arvoista. Tämä blogin kirjoittaminen on yksi esimerkki siitä, vaikka melkein päivittäiseksi muuttunut kirjoittaminen vie aikaa kaikelta muulta, se on silti tapa järjestää omia ajatuksia ja laittaa ylös näitä hetkiä, jotka tuntuvat lipuvan tässä väsymyksessä ja tunnemylläkässä muuten vain ohi. Olisi silti kivempaa, jos tätä voisi tehdä (kuten ennen) jotenkin muuten kuin kurkkimalla samalla pojan punkkaan, että hengittäähän se vielä ja että ovathan silmät vielä kiinni, että saan ainakin seuraavan lauseen loppuun. Mutta vaikka ne kokonaan omat hetket jäävät ainakin tällä hetkellä aika vähiin, sitä jotenkin saa vähemmästä irti enemmän kuin ennen. Nyt nautin siitä, että kaatosateen jälkeen mökkijärvi näyttää ihanalta ja tee kuistilla itsekseen juotuna paremmalta kuin koskaan. Näillä jaksaa taas vähän eteenpäin.