Oikeasti, itken ihan kohta näiden mun lantionpohjalihasten kanssa. En tiedä kuinka huonossa kunnossa sitten ne olivat ennen synnytystä, mutta voi morjens - nyt niistä ei oo kerrassaan mihinkään. Heti synnytyksen jälkeen ajattelin vaan, että joo tää varmaan vaan on tällaista ja palautuu kohta. Nyt yli kaksi kuukautta synnytyksestä alkaa hiljalleen tajuta, että ei perkl, nää on just nyt tässä tilassa eikä tästä mitenkään automaagisesti ole mihinkään kehittymässä.
Miksi sitten ne potuttavat juuri nyt niin paljon? No koska en voi juosta, koska tärähdykset tuntuvat oikeasti siltä kun koko suolisto yrittäisi emättimen kautta ulos, seuroissa on kiusallista olla kun ei tiedä satavarmaksi pystyykö sitä tarvittaessa pidättämään pierua ja pissalla pitää käydä nyt tiheämmin kuin edes raskausaikana, koska esimerkiksi aivastuksen tullen ei myöskään voi olla varma siitä, ettei sinne jotain samalla lirahda. Lyhyesti; mulla on ihan supernaisellinen ja viehättävä olo nykyään. Juoksu mua itkettää jo ihan senkin vuoksi, että se muinoin oli liikuntalajeista parhaiten sopiva, mulla on sopivan pitkät koivet jotta homma kulki ja siinä tossujen niellessä kilometrejä tuli usein upean euforinen olo ja siinä samalla tuli ratkottua elämän pieniä ja vähän isompiakin probleemeja ihan huomaamatta ja turhia analysoimatta.
Tilanne oikein kärjistyi, kun luin kaverin Facebook-merkintää. He saivat lapsen viisi viikkoa meidän jälkeen ja tyttö oli jo nyt käynyt vetäisemässä puolen tunnin lenkin. Ja väitti sen päälle itseään rapakuntoiseksi. Tällä hetkellä itsellä on vähän sellainen olo, että voisin antaa aika paljon siitä että mun lantionpohjanlihakset antais mun ottaa edes viittä peräkkäistä juoksuaskelta ja siksi puolen tunnin juoksu kuulostaa täysin utopistiselta. Kuuntelin koiran kanssa lenkillä ollessa ohi juoksevan pariskunnan keskustelua, jossa toinen marmatti ilmeisesti MM-kisojen innoittamana, että miksi kilpakävely edes on mikään laji, että miksi ei voi vain juosta jos haluaa mennä kovaa. Teki mieli kilpakävellä heidät kiinni ja käydä kirkumassa, että hemmetti ne esimerkiksi kävelee, jotka ei muuta voi. Itse kun olin koko lenkin yrittänyt nimenomaan tehostaa menoa liikuttamalla lantiota enemmän ja lisäämällä nopeutta, juurikin kilpakävelymäisesti...
Olen koittanut tehdä päivittäin niitä lantionpohjaliikkeitä ja melkein siinä onnistunutkin, mutta kun tilanne ei ole merkittävästi synnytyksen jälkeen vielä parantunut, tilasin tässä taannoin itselleni myös geishakuulat siinä toivossa, että niillä hommaan saisi vähän lisää tehoja. Kuulemma kuudessa viikossa pitäisi jotain tuloksia jo tuntuakin. Tosin ekalla kokeilulla tuli jo järkytys siitä, miten erilaiselle kaikki tuolla alakerrassa tuntuu, mutta kaipa se siitä alkaa harjoituksen myötä suttaantua. Otetaan nyt sitten tavoitteeksi vaikka se, että voisin juosta pikkulenkkejä jouluun mennessä. Niin tai näin, töitä on pakko ruveta tekemään, koska tämänhetkinen tilanne ottaa elämänlaadun kannalta vaan ihan liikaa pannuun. Mietin, miten helppoa oli raskausaikana ajatella, että en se minä kuitenkaan ole, josta ne varoittelee ja jolle tulee kaikkia näitä kiusallisia oireita. Touché…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti