Pikku-Ukko sai eilen rokotuksia oikein urakalla, koska päätimme osallistua rokotetutkimukseen. Ehkä jos olisin tiennyt, miten kovaa äidin sydämestä raastaisi itse rokottaminen, olisin miettinyt vielä kerran osallistumista. Mutta ajattelimme, että kattavampi rokotesuoja ja lisälääkärintarkastukset olisivat hyvä etu lapselle ja painaisivat vaakakupissa enemmän kuin tutkimuksen ja lisäpistojen tuoma epämukavuus. Tietäähän sen itsekin, ettei pistäminen nyt mitään älyttömän kivaa hommaa ole, mutta en arvannut miten vahvasti poika siitä(kin) ottaisi pulttia..
Lääkärintarkastus meni hyvin ja Pikku-Ukolla on kaikki helposti tutkittava asia kohdillaan: silmät, korvat, kitalaki, sykkeet ja hengitys. Melkein seitsenviikkoisena päätä kannatellaan jo aika kivasti, mutta vauvaheijasteita on vielä jäljellä vähän. Hoitaja mittasi takapuolesta lämpötilan kovin helpon näköisesti, eikä poikakaan ottanut siitä pulttia. Verikoetta varten löytyi suoni tosi helposti, mutta jo siinä kohti kun kättä piti pitää paikoillaan, poika repi pelihousut. Minä mietin siinä huutava lapsi sylissä, että mitä olenkaan lapselleni tehnyt, kun tällaistakin sen pienen pitää kestää. Hoitajat onneksi olivat tosi taitavia ja nopeita, mutta silti se kohta kun kaiken huudon ja itkun keskellä tuo kääntää siniset silmänsä kohti ja tuijottaa kuin kysyen, että Äiti mitä sä oikein teet mulle, meinasi murtaa koko mun sydämen.
Rokotetta tuli suuhun annettavaa rotavirusta ja yhteensä kolme pistosta. Ensimmäisen pistoksen kohdalla oli vaikeaa, koska poika rimpuili ja piikki varmaan tuntui sata kertaa ikävämmältä jännittyneeseen lihakseen. Ja musta tuntui siltä kuin se mäntä olisi pienen ikuisuuden pumpannut ainetta poikaan. Kaksi seuraavaa meni jo helpommin ja kaivoin välittömästi niiden jälkeen rinnan esiin pojalle lohduksi. Huuto loppui onneksi siihen. Olin iloinen, että itse olin mylläävistä tunteista huolimatta pystynyt olemaan suurinpiirtein rauhallinen, etten omalla käytöksellä pahentanut pienen kokemusta, mutta siinä autolla kotiin ajaessa ehti kelata miljoona kertaa tapahtumat uudelleen ja Jiin kanssa todettiin yhteistuumin, että kurjalta tuntuu. Varmaan ihan yhtä kurjalta olisi tuntunut ihan tavalliset rokotteet, mutta se ylimääräinen verikoe ja pistos painoi aika raskaana meidän molempien hartioilla.
Jii lähti yövuoroon ja minä jäin pitämään pojasta huolta. Iltaa kohden itkuisuus ja ärtyisyys lisääntyivät ja yöllä nousi kuumekin, 38,3C eli ei nyt mikään järkyttävä mutta kyllä niistä rokotteista selvästi reaktio tuli vaikka pistokohdat eivät onneksi arat olleetkaan. Olin saanut ohjeet kuumeen noustessa antaa Panadol-suppoja ja sen laitto meni onneksi helposti vaikka etukäteen sitä olin jännittänytkin. Kumma kyllä tosipaikan tullen sitä vaan hoiti asian, koska tiesi että Pikku-Ukon olo vähän sillä helpottuisi. Sujuvasti meni muuten, paitsi eka suppo oli sisällä ehkä 10 sekuntia jonka jälkeen tuli ulos jäätävän kakkavyöryn kera ja suli siinä silmieni edessä osaksi muuta keltaista mössöä.. Toinen suppo pysyi sisällä hyvin, lapsi rauhottui nopeasti (se suppo taitaa vaikuttaa nopeammin kuin suun kautta otettavat?) ja nukahti rinta suussa.
Hyvän nukku-pätkän jälkeen kuume oli taas normaali ja poika ilmeisesti sen verran vielä aineissa, että seuraavat kaksi tuntia hän hymyili, jumppasi oma-aloitteisesti, jutteli kovasti ja keksi vielä uusia äänteitä ja päästi ensimmäiset naurutkin. Miten hengästyttävän ihana ääni on oman lapsen nauru! Toivon, että näistä pistoksista selvittiin tällä huolella, mutta seuraaviin rokotuskertoihin pitää tsempata äiti niin, että pysyn taas rauhallisena enkä ala itkeä. Se kun ei lasta auta millään tavoin.
Olin ehkä etäisesti ajatellut ennen lapsen hankkimista, että tässä joutuu laittamaan lapsen itsensä edelle ja silti pienen puolesta tulee itkettyä monet itkut. Ensimmäisiä on nyt seitsemän viikon ajan itketty ja huhhuijaa, nyt alkaa jo aavistella miten monia rakkauden, huolen ja ilon tilanteita sitä eteen tuleekaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti