34+1 valkovuoto säikäytti

Lapsi on edelleen kohdussa poikittain, möyrii useimpina öinä, mutta ei tunnu pääsevän kuin akselinsa ympäri vaikka olen koittanut nyt olla enemmän päiväsaikaan pystyasennossa, pyörittää lantiota ja tehdä niitä Spinning Babiesin väärinpäinoloharjoituksia, jotta kohtuun tulisi enemmän tilaa. Tänä aamuna ei ole enää mitään käryä siitä, miten päin pieni voisi kohdussa edes olla, kun se hakeutui yöllä monen vaiheen kautta sykkyrälle lantioon, niin että en ainakaan tunne navan yläpuolella yhdenyhtä ruumiinosaa. Taitaa olla vielä niin päinkin, että liikkeet tuntuvat huonommin, olisiko sitten selkä vasten vatsanahkaa. Huokaus. Ehkä vaan odotettava ensi viikon tuomiota tai toivottava vaan sitkeästi, että joku käännös menisi oikein päin...

Viime viikolla pääsi käymään myös ällöosaston säikäytys, nimittäin yhden yömöyrinnän täyteisen yön jälkeen heräsin aamulla, kävin vessassa ja tulin makkariin takaisin pukemaan. Ja yhtäkkiä alkaa valua tiptiptiptip vaikka kuinka pitkään valkoista nestettä pitkin reittä alas matolle. Minä tietysti ajattelin, että nyt ne lapsivedet sitten kuitenkin tuli ja hädissäni huusin Jiin rappukäytävästä takaisin viemään lasta päiväkotiin, minä soittelisin neuvolasta apuja. Onneksi muistui samalla, että edellisen raskauden hysteriasta oli jäänyt paketti pH-paperia ja kun mittailin eritteen happamuutta (ja tein pientä taustaGooglausta), niin kävi kyllä selväksi että ihan tavallista valkovuotoa se oli, vähän taas vetisempää vaan. Tämän pH oli siis siinä 4,5-5 kohdalla (=hapan) kun lapsiveden olisi ollut jossain siellä 6-7 hujakoilla (vähän emäksisempää). Neuvolan tädille ei soittaessa tosin selvästikään sanonut nämä pH-arvot yhtikäs mitään, kun jäi hokemaan vain, että jos sitä tulee lisää niin pitää mennä synnärille tsekkiin, kun niillä on kuulemma sellainen testi. Yritin sanoa, että joo, se on kyllä ihan samaan pH-mittaukseen perustuva, mutta ei taidettu siltikään päästä samalle sivulle asiassa.

Sain kuitenkin (pyynnöstä) lähetteen labraan, ajattelin että jos olisi vaikka tullut joku tulehdus tai hiiva, että tarkistetaan ja hoidetaan pois, josko se olisi vaikuttanut erilaiseen valkovuodon koostumukseen. Seuraavan tunnin sitten odotinkin Huslabin jonoissa vuoroani, mutta mielenrauhan vuoksi oli tärkeää käydä ja kiva, että pääsin tsekkiin kuitenkin. Seuraavana päivänä jo tuli tulokset, jotka oli tulehduksen ja hiivan osalta ihan puhtaat. Eli jotain normaalia, hormonaalista valkovuodon vaihtelua tämäkin sitten - jännää vaan kun viime viikolla oli selvästi paksumpaa valkovuotoa ja äkkiä meni vetiseksi. Sitä ohuempaa kesti pari päivää ja nyt taas tuntui vaihtuvan. Että ota näistä nyt sitten selvää. No, maksimissaan 8 viikkoa tätä riemua enää ;)

33+2 ja lapsi mahassa poikittain, arkea 2-vuotiaan kanssa

Hyvin täällä sujuu, vaikken enää osaa/muista päivittää kuulumisia niin kovin tarkkaan. Arjessakin on tekemistä, kun ensin sairastettiin koko perhe vuorotellen viikko noroa ja yritetään epätoivoisesti siivoilla, että vauvan kehtaisi tuoda kynnyksen yli. 2-vuotias Pikku-Ukko on ihana, laulava satusetä, mutta elämä (ja esimerkiksi tämän aamun tarhaanvienti) voi välillä olla niin kovin kovin haastavaa, ettei äiti oikein tiedä miten päin olisi.

Hyviä syitä varmasti aina on kaikelle käytökselle, tänä aamuna lasta harmitti yli kaiken se, ettei voinutkaan jäädä viettämään äidin kanssa päivää niin kuin viimeviikolla oksennustaudin vuoksi (tosin Netflix meillä hoiti pääsääntöisesti lapsenvahdinnan, kun samalla vanhemmat makasivat pää ämpärissä mustikkakeittoa särpien). Ja Pikku-Ukkoa kiusaa se, etten minä voi ottaa enää syliin (tai voin, mutten jaksa mahani kanssa kantaa kovin pitkiä matkoja). Päiväkodille mennessä on yksi valtavan jyrkkä, pitkä mäki, josta en pysty enää työntämään kärryjä ylös ilman, että supistaa urakalla. Siispä ollaan menty kävellen tarhaan, mikä on palatessa musta tosi kiva - tehdään kiertoreittejä, tullaan metsän kautta, puhalletaan voikukan ja ohdakkeenhaituvia, katsotaan lentokoneita silloin jos reitti menee pään yli ja niinpoispäin. Mutta mennessä, kun pitää yrittää tähdätä tarhalle siihen puolen tunnin ikkunan, jolloin aamupala on tarjolla ja vastaavasti pojalla on välillä selvästi jokin harmitus (ikävä?) päällä, matkanteko on... haastavaa.

Tänään heittäydyttiin viiteen eri otteeseen keskelle tietä "nukkumaan" (väsytti ilmeisesti), karattiin nauraen äidiltä ja sitten välillä melkein itkien halutaan syliin kantoon. Olen yrittänyt kysellä, harmittaako joku erityisesti vai onko joku muu hätänä, jolloin lapsi menee ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Tiedän, että hän viihtyy päiväkodissa koska yleensä illat selittää kovasti mitä kaikkea kivaa siellä on taas tehty. Mutta ne aamut, kun minä vien eikä isänsä (ne jostain syystä menevät aina kivasti), ne ovat vaikeita. Ja se harmittaa itseäkin. Olen yrittänyt nyt varata kylliksi aikaa, että ehditään ilman kiirettä perille, mutta show tuntuu venyvän juuri sen mittaiseksi kuin mihin on kulloinkin mahdollisuus. Hyviäkin käytäntöjä on tullut, sen jyrkän ylämäen päällä olevalle penkille me aina pysähdytään, halataan ja jutellaan, hassutellaan. Tänään kiinnitettiin vaahteranneniä toisillemme ja Pikku-Ukko tutki mun kyynerpäitä hyvän ajan nauraen, ilmeisesti ne ovat karheudessaan jotenkin todella kiehtovat...

Mutta sitä niin toivoisi, että ymmärtäisi paremmin ja osaisi sanoittaa lapsellekin näitä haikeuden hetkiä. Ovathan ne itsellekin niin kovin tuttuja tunteita: jännittää uusi päivä, vähän ikävä on, harmittaa kun ei voi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi ja harmittaa, kun tuntuu pahalle, eikä itsekään tiedä mikä on. Mutta kyllä se tästä taas ja ensi viikosta alkaen Pikku-Ukko on siis enää sen 3h aamusta koko tarhassa, joten sekin ehkä helpottaa. Saas nähdä, miten äiti pärjää kaikkine kremppoineen.

Minä heräsin tässä yksi yö tajuamaan, että kahden viikon päästä on se neuvolalääkäri, jossa vauvan tarjonta tsekataan. Ja että voi hyvänen aika - tämä lapsi, kuten isoveljensäkin samoilla viikoilla, on edelleen tukevasti poikittain. Yön aikana liikutaan aina jotenkinpäin koska potkut tuntuvat silloin missä sattuu ja välittömästi kun nousen pystyyn, muljahtaa lapsi taas poikittain. Mikä on ihanan tukalaa, varsinkin näin helteillä, kun muutenkin on ihan tukalaa. Luulen, että mun kohtu on jotenkin jännän mallinen, kun molemmat lapset ovat tässä vaiheessa olleet sitkeästi ja vaikka kuinka pitkään poikittain, kovin yleistähän se kai ei ole, että pitkiä vaiheita niin oltaisiin. Liekö sitten kertakaikkiaan se mun selkä niin lyhyt, että jos yhtään istun, niin vauvalla on eniten tilaa juuri poikittain. Kasvaisipa se kohtu jo!

Koska mun pitää näemmä ihan joka jutusta ottaa stressiä etukäteen, olen tässä ehtinyt jo nähdä painajaisia siitä, miten synnytän perätilaista lasta, jonka pää juuttuu kiinni kanavaan kun muut osat ovat jo ulkona. Ja valveilla ollessa (mikä on usein, koska lähes pääsääntöisesti herään taas 02-03 maissa ja valvon pari tuntia) olen pohtinut, että jos lapsi menisikin perätilaan, niin haluaisinko silti yrittää synnyttää alateitse. Luultavasti haluaisin, koska en ymmärrä, miten selviäisin arjesta jos en voisi Pikku-Ukkoa 5-8 viikkoon nostaa ollenkaan, kun nyt jo siitä kantamisesta meinaa tulla riitaa. Johan siinä jo se sisaruskateuskin nostaisi päätään. Mutta onhan se kaiketi vähän riskaabelimpaa puuhaa ja tosiaan tilanteet eskaloituvat ikäviksi nopeammin. No, mutta katsotaan nyt ensin, kääntyisikö vauva isoveljensä tavoin myös ennen tuota tsekkiä raivotarjontaan vai päästäänkö kokeilemaan käännöstä. Ja jutellaan sitten vielä asiantuntijoiden kanssa tarkemmin tilanteesta, jos niikseen tulee. Yritän hengitellä tässä sitä ennen :)

30+3 Supistaa ja väsyttää

Palattiin viime viikolla lomilta ja mökiltä kotiin ja ilmeisesti aloin heti riuhtoa vähän liian kovalla tahdilla, koska viikonloppuna sain sellaisia yökohtauksia, jolloin supisti niin kipeästi aina pari tuntia putkeen, että teki mieli itkeä sikiöasennossa kaurapussi mahalla. On tässä siis kiristänyt aiemminkin, lähinnä kävellessä ja varsinkin kärryjä työntäessä (en todella ollut tajunnut, miten paljon se ottaa vatsalihaksiin...), mutta nämä olivat kyllä pitkästä aikaa sellaisia no-kidding -supistuksia, joita hyvällä tahdollakaan ei voinut harjoitussuppareiksi kutsua.

Perjantain ja lauantain välillä oli jo hetkittäin semmoista pelkoa ilmassa, että tähänkö tämä nyt haluaa jo syntyä. Supistukset tulivat aaltoina alkaen reisitä ja selästä ja siirtyen sitten vatsaa kiristämään. Onneksi jäivät 5-20s mittaisiksi vain, muistelen jonkun kätilön edellisen synnytyksen käynnistysvaiheessa sanoneen, että vasta 45s ja yli supistukset avaavat tehokkaasti kohdunsuuta. Ja onneksi myös loppuivat.

Konsultoin taas lääkärikaveria, joka kehotti lepäämään nythetikunnolla tai hakeutumaan supistusten jatkuessa tutkimuksiin. No sen jälkeen onkin sitten levätty, koska samalla alkoi oikein kunnon väsymys, johon 13h torkutkaan eivät ole päivässä kylliksi. En tajua mistä tuo väsymys oikein kumpuaa, koska eilisessä neuvolassa kaikki arvot olivat aikalailla ookoon puolella - hemoglobiini 119 ja verenpainekin siinä 85/65 tai niillämain, ei siis ollenkaan niin alhainen kuin edellisessä raskaudessa. Sokerit miinuksella, proteiinit taas kerran siinä yhden plussan ja miinuksen rajamailla. Supisteluista täti sanoi, että hyvä että olen jo äitiyslomalla, kuulostaa vähän siltä, että muuten oltaisiin menty kokonaisraskauden huomioonottaen saikkulinjalle hyvin pian. Taloudellisesti fiksumpaa olisi siis ollut olla ottamatta sitä varhennettua äitiyslomaa, mutta siitä lopun saikuttelusta ja kesken jääneistä hommista olisi kyllä itselle jäänyt niin surkea fiilis, että parempi silti näin.

Herättävin juttu neuvolakäynnissä oli se, että painoa oli tullut viisi kiloa 2 kuukaudessa. Siis mitä ihmettä?? Ehkä pikkuisen päässyt levähtämään kesäherkuttelu käsiin ja jotain ryhtiliikettä varmaan tarttisi tehdä. Olin ajatellut, että kävelen ja reippailen nyt vikalla kolmanneksella enemmän, mutta tuo supistelu kyllä säikäytti, pienen olisi ainakin kuukausi kyllä vielä parempi pysyä vatsan sisäpuolella joten ehkä äitikin ottaa ihan iisisti. Tämä helle kyllä vie viimeisetkin voimat, joten just nyt ei kyllä tee mieli laittaa aamukympin jälkeen nenää lainkaan ulos. Ehkä siis mietitään niitä syömisiä tällävälin vähän tarkemmin...

Ja vaikka olen jo useampaan kertaan hokenut, miten mun mahani on iso, niin niin vaan tuli polemiikkia neuvolassa siitä, että kohdun koko menee siellä alakäyrillä. No, pikkutyyppi oli kyllä parkkeerannut itsensä mittauksen ajaksi poikittain syvälle lantioon, mutta silti näin koko viime yön unta siitä, miten lapsi vain kutistui ja kutistui ja tuli ulos ihan kehittymättömänä viikolla 42. Tiedän, että tuo sf-mitta ei ole mitään täsmällistä tiedettä, mutta kun Pikku-Ukon kanssa oltiin aina yläkäyrillä ja nytkin vatsan koko oikeasti tuntuu musta isolta, niin hämmästelen kyllä. Ja siis myös vähän huolestun :/

Loppuun vielä hämmästys siitä, miten vähän niitä neuvolakäyntejä onkaan tässä kakkosraskaudessa. Nyt oli siis eka aika 2 kuukauteen ja seuraava käynti on neuvolalääkäri viikolla 35, eli vasta viiden viikon päästä. Ja seuraava neuvolatädin tapaaminen siitä pari viikkoa myöhemmin. Ekassa raskaudessa kyllä loppuvaiheen tiheä seuranta tuntuikin vähän ylimitoitetulta, mutta nyt kieltämättä on taas vähän yksinäinen olo kun ei mitään seurantojakaan ole. Iloitsen silti siitä, ettei tarvitse väkisin vääntäytyä neuvolaan - ja siitä, että ilmeisesti mut on kuitenkin kategorisoitu johonkin pienemmän riskin kategoriaan, kun edellinen raskaus meni ilman sokeriongelmia tai raskausmyrkytysjuttuja.