Julistan vauvakuumeilun avatuksi

Menin sitten tilaamaan netistä ovulaatio- ja raskaustestejä. Nyt kai voi sanoa, että olen aika varma, että haluan sen kakkosen mahdollisimman pian?

Nooo, tietty voisi sanoa, että tilannetta haittaa edelleen se, ettei mun kuukautiskierto ole sitten ilmeisesti kuitenkaan startannut vaikka niin jo kahteen otteeseen olenkin luullut eikä mahdollisesti edes starttaa ennen kuin imetys joskus kesällä loppuu (tai mistäs sitä tietää milloin poika lopettaa sen, mutta olen nyt ainakin päättänyt, etten lopeta sitä imetystä vaikkei kuukautisia vielä tulisikaan - on se nyt kuitenkin tärkeämpi hoitaa tämä olemassaoleva hyvin kuin haaveilla toisesta). Mutta haluan jo unelmoida siitä toisestakin, vaikkei häntä justnytheti voisikaan laittaa vielä aluilleen. Ja niillä ovulaatiotikuilla haluan vähän katsella, onko mitään hormonitoimintaa edes käynnissä (tosin en ole netistä löytänyt ihan varmaksi voiko testien mittaamaan luteinisoivaa hormonia (LH) erittyä kuitenkin vähän myös imetyksen aikana, vaikkei sitä LH-huippua (joka munasolun irtoamisen käynnistää) tulisikaan.

Ja vaikka nyt ei olla edes vielä alkutilanteessa tämän kakkosen odotuksessa, niin tajuan jo miten onnekkaita Jiin kanssa oltiin, että Pikku-Ukko sai alkunsa niin helposti. Ei tarvinut kuin sen raskaustestin ja pienen järkytyksen ja siinä se. No okei, niitä testejä tarvittiin kyllä enemmän, ihan vaan plussan varmisteluun, mutta kumminkin.

Kaveri laittoi Australiasta viestin, johon oli liittänyt heidän lapsensa ultrakuvan, LA olisi elokuussa. Tulin tosi iloiksi, vaikka aluksi luulin että olisin pikemminkin kateellinen. Mutta hirveä kaipaus mulla kyllä on. Sellainen olo, että tässä perheessä pitäisi olla lapsia enemmänkin ja etten millään malttaisi katsoa elämää päivä kerrallaan sinne asti. Mutta päivä kerrallaan se on kai sitten kuitenkin katsottava, siihen asti että se kierto lähtee käyntiin ja ennen kaikkea sen jälkeen. Mutta unelmoin kyllä jo. Pikku-Ukko on parasta, mitä olen elämässäni saanut aikaiseksi. Kyllä sitä toista/niitä toisiakin lapsia kelpaa odotella. Hukutan sillä välin Pikku-Ukon halauksiin :)

Vähän luksusrentoutusta äidillekin

Aaah. Kaveri antoi mulle joululahjaksi kylpylävuoron Långvikiin ja mentiin yhdessä sinne eilen. Sanon vielä uudelleen: aaaaaah. Saatiin lillua altaassa melkein koko ajan yksin, uitiin ensin joku 30 minuuttia (eka kerta sitten niiden mahan kanssa uintien, pikkasen eri fiilis tällä kertaa!). Sitten jossain kohti vain menin kellunta-asentoon, suljin silmät ja kuuntelin vain veden läpi nauhalta tulevaa musiikkia ja linnunlaulua. Vähänkö ihanaa. Sanoin kaverille vitsillä, että tulen sitten tänne myös synnyttämään, sen verran helppoa oli ihan vaan olla ja rentoutua siinä vedessä. Olin taas ehtinyt unohtaa, miten hyvää vesi tekee ihmiskeholle.

Loppuaika heiluttiin enemmänkin saunaosastolla, katsottiin televisiota infrapunasaunassa, otettiin Amazonin sademetsän sateita jäljitteleviä suihkuja ja hengitettiin eukalyptushöyryjä. Ja vedettiin vaikka kuinka monta rundia porealtaassa, taivaallista kun vesisuihkut hyllyttivät lihaksia eri puolelta. Oli niin rentouttavaa, ettei edes haitannut, että kaikki edelleen hyllyy ;)

Pari tuntia jaksoi ihan hyvin ilman, että kotiasiat kävivät mielessä, mutta sitten molemmilla alkoi tulla mieleen, että kuinkahan ne lapset ja isät siellä pärjäävät ja tuli kiire kotiin. Ei tosin niin kiire, etteikö oltaisi vielä ehditty vetää massiivisia jäätelöannoksia lähikahvilassa.

Vitsin hyvää tekee tällaiset päivät, jolloin saa vähäsen sitä breikkiä arjesta. Ei nyt tarvitsisi olla ihan näin luksusmeininkiäkään, mutta koitin muistuttaa itselleni, että jossain kohti on ihan sallittua vaikka ottaa sitä omaa aikaa ja mennä lähiuimahalliin heittämään pari kierrosta. Tai vaikka vaan käymällä kaverin kanssa jätskillä. Leijuin melkein koko päivän, oli se sen verran ihanaa. Eikä jotenkin haitannut, vaikka tämäkin yö meni pojan kanssa ihan helkutinpuihin, hyvä olo kantaa edelleen. Jes.

Vauvarokko

Meillä olikin sitten ilmeisesti vauvarokko, koska nyt kun tarkemmin poikaa katsottiin, niin sehän on aivan näppyläinen. Eilen illalla olin jo katsovinani, että pään sivussa ja otsassa oli pientä näppyä, mutta nyt koko vartalokin on täynnä pientä, pinkkiä näppylää - joka tosin on jo vaalenemaan päin. Yritettiin kuvatakin, muttei oikein kännykameralla taltioitunut - katsotaan, joskos toisella koneella saisi niitä jotenkin käsitelty. Mutta muutkin oireet kyllä täsmäisi vauvarokkoon, melkein 3 päivää yllättäen alkanutta kovaa kuumetta ja sen laannuttua näpyt, vähän yskää ja nuhaa ja ilmeisesti kipeä kurkku. Siinä voisi tietysti olla myös syy sille, miksi Pikku-Ukko pisti niin raivoisasti vastaan myös lääkkeen nielemisessä ja kieltäytyi samaan aikaan kaiken kiinteän syömisestä. Aika vähällä kyllä selvittiin, vaikkei vauvarokko nyt ilmeisesti yleensäkään ole mitenkään ihan kamalan kamala tauti vaikka herpes-viruksen aiheuttama onkin. Poika on siis edelleen pirteä itsensä, näppylöistä huolimatta ja vaikka yö menikin vähän reisille.

Pientä takapakkia taas unikoulussa

Joo-o, Pikku-Ukkohan nukkui kaksi yötä osittain ja yhden yön kokonaan meidän välissä sängyssä taas, kun tuntui siltä ettei kuume ja vatsavaivat meinanneet helpottaa ollenkaan ja minä olin jo niin huolissani, etten varmaan olisi nukkunut vaan koko ajan tarkistellut pojan sängyn luota että kuuluihan sieltä vielä se tuhina jos oltaisiin yritetty jatkaa vain omassa sängyssä. Siispä poika pääsi takaisin sänkyyn ja nukahti jonkinlaiseen rinnallenukutuksen ja silittelyn sekamelskaan. Yöimetykset otettiin myös mukaan siksi, että poika oli haluton syömään yhtään mitään kiinteitä ja eli siis koko taudin pelkällä vedellä ja rintamaidolla.

Olisi varmaan pitänyt arvata, että ensimmäinen yö omassa sängyssä ei ehkä menisi ihan niin kivuttomasti, mutta en kyllä ollut varautunut siihen 40 minuutin huutoshowhun mikä seurasi. Mietin jo, että pitäisi   lopettaa ja ottaa vaan taas sänkyyn, mutta siihen mennessä lapsikin oli huutanut jo niin pitkään, että kaikki sekin olisi mennyt ihan hukkaan. Ja nukahtihan poika lopulta, mutta vähän kyllä sydämestä otti se nukutus. Huomasi, että poika väliin jopa haki ihan hyvin sitä unta, mutta kun päivällä oltiin nukuttu päikkäreitä melkein viisi tuntia, niin ei varmaan ihan heti tullut uni silmään ja siitä seurasi sellainen turhautuminen, että huhhuijaa.

Eniten syvältä näissä tilanteissa on se, kun ei tiedä, tekeekö nyt lapselleen oikein vai väärin. Yksi kaveri juuri hurskasteli mulle ihan pokkana, että hän ainakin unikouluttaa lapsensa vasta kun sille voi selittää, miksi ollaan tätä tekemässä. No hyvä heille. Mutta minä en edelleenkään jaksa, jos poika on vieressä, pyörii ja hamuaa unissaan koko ajan sitä rintaa - yleensä juuri silloin kun olisin pitkän odottelun jälkeen vihdoin itse ollut valmis nukahtamaan. Siispä meillä treenataan tätä jo nyt, siinä toivossa että äidistäkin on vielä jotain jäljellä kun poika alkaa ymmärtää kunnolla puhetta.

Paranemaan päin ja taas uusi taito

Huh, pahimmasta selvitty, tai ainakin kuumeesta. Yön aikana, yhtäkkiä. On se ihmiskeho vaan jännä. Ilmeisesti oli mikä pöpö tahansa se on nyt häviämään päin ja Pikku-Ukko voi jo huomattavasti paremmin - mitä nyt nokka alkoi vähäsen (mutta hyvin vähäsen) vuotaa ja yskää oli yön aikana vähäsen.

Kuumeen sijaan meitä piti hereillä oudot vatsa-oireet. Nyt en tiedä, johtuiko siitä hunajamelonista, mitä annettiin vaiko vellissä olleesta lehmänmaidosta vai onko tämä vielä joku taudin oire, mutta tosi kipeän oloinen ilmavaiva havahdutti poikaa vähän liian usein. Väsyneinä lähdetään siis tähänkin päivään... Mutta ainakin Pikku-Ukko siis on jo parempi ja se on tärkeintä! Tässä aamun aikana poika näemmä löysi myös taas uuden taidon - nyt meillä osataan mennä ihan itse istumaan ja polvilleen ja pysytään siinä asennossa heilumatta. Ennenkin on siis osattu suurinpiirtein istua, mutta meininki on ollut vähän niin kuin ruotsinlaivalla ja siihen asentoon on Pikku-Ukko pitänyt erikseen nostaa. Mutta nyt poika yllätti sekä minut että Jiin, kun käännettiin selkämme niin poika yhtäkkiä nousi melkein suorin selin maasta istumaan ja tillitti meitä iloisesti uudesta korkeudesta. Mieletöntä!

Mutta nyt otan koiran ja menen kävelemään, jospa pakkanen saisi vähän heräämään?

Mitenhän tuolle sais lääkkeet alas kurkusta?

Kuume ei laske, paitsi lääkkeillä. Lapsi ei halua ottaa lääkettä. Lapsi päättäväisesti kieltäytyy lääkkestä. Tässä meidän viime aikainen kuvio. Siis se nestemäinen Panadol tai Burana-mikstuura. On kokeiltu ruiskulla, tuttipullolla, hyvällä ja pahalla, maanittelemalla, huijaamalla ja puoliväkisinkin. On sitä kurkusta alas saatu, mutta kivaa ei ole ollut kyllä kenelläkään. Kikkakolmoset olis hakusessa.

Ja laskis nyt jo se kuumekin, pöh. Onneksi lapsi on pirteä, leikkii ja konttaa ja nauraa. Siis silloin kun kuume on niillä lääkkeillä saatu alas. Grr.

EDIT. 20.2.2014: Löytyihän meillekin se ratkaisu viimein.

39,6*C

Pikku-Ukko on taas kipeä, tällä kertaa kuumeessa. Meinasi sydän lähteä paikaltaan, kun mittasin eilen illalla kuumeen ja mittari alkoi hyppiä numeroita ylöspäin, melkein neljäänkymmeneen. Ja minä kun olin päivällä vain ajatellut, että kylläpä se nyt on kovasti kärtty ja turhautunut tänään, kun mikään ei viihdyttänyt kuin hetken. Ei meillä silti itketty, mutta sellaista ärtynyttä käninää oli ja päivällisellä ei mikään meinannut oikein maistua. Vasta kun otin pojan pois syöttötuolista, tajusin että lapsihan on ihan kuuma!

Jii ei ollut kotona ja vähäsen meinasin yksikseni hätääntyä jo, onneksi älysin antaa suoraan Panadolia kuumetta alentamaan ja sitten yritin melkein kymmenisen minuuttia soitella terveysneuvontanumeroon - turhaan. Lopulta luovutin ja soitin pojan kummitädille, sinne varmaan olisi pitänyt soittaa alunperin koska hoito-ohjeet saatiin suoraan ja odottelematta sitä kautta. Jos lapsi on edelleen vain ärtynyt ennemmin kuin veltto, ei kuulemma ole mitään akuuttia hätää ja voi rauhassa seurailla tilannetta ja hoitaa kuumetta alentavilla lääkkeillä. No nehän tehosivat nopeasti ja siinä puhelun loppuvaiheessa Pikku-Ukko yritti jo tehdä lattialla konttausennätystään. Yö oli silti minulle jotenkin vaikea, pelotti että mitenhän tuon nyt käy ja pysyyhän se kuume poissa. Kaiken hyvän lisäksi luulen, että suussa joku hammas on alkanut kiusata, koska kirveelläkään lapsi ei halua nyt mitään sen lähelle. Ehdin jo hetken epäillä, että kuumeenkin olisi aiheuttanut pelkkä (ensimmäisen) hampaan puhkeaminen, mutta kyllä tuo vähän alkoi yskiä ja aivastella, joten ehkä sittenkin jokin hengitystieinfektio. Paljonpa hyötyä siitä rokotuksesta sitten oli :(

No, voihan se olla vauvarokkokin, mistäs sitä tietää. Epäilen kuitenkin, että alkulähde on vasta-alkaneessa muskarissa ja niissä marakasseissa, joita nuo muksut siellä imeskelevät kilpaa keskenään. Ei sillä, että se harmittaisi kamalasti - kivaahan noilla tuntuu siellä olevan marakassienkin kanssa, mutta kyllähän ne taudit äkkiä huitaisevat koko ryhmän läpi tuolla tavalla. Toivotaan, että poika paranee nopeasti ja ilman kovia kuumeiluja. Ihan jo äidin mielenterveyden vuoksi...

Voi pökäle!

Vähän takapakkia sitten taas, kaksi yötä meni ihan päin mäntyä kun Pikku-Ukon suolisto veti aivan jumiin. Syynä voipi olla se, että ruokahalu kasvoi kuin yhdellä iskulla noiden uusien taitojen (ja liikunnan lisääntymisen) myötä ja ilmeisesti pienen ihmisen vatsa ei kuitenkaan vielä osannut ihan prosessoida sitä kaikkea. Eli kaksi yötä herättiin taas puolen tunnin välein lohduttamaan poikaa, joka meni välillä kivusta ihan kaarelle, reppana. Aloitimme taas Levolacin, ihan ilman kenenkään lupaa, mutta eihän tuo nyt vaan voi noinkaan jatkua. Eilen sitten vihdoin kopsahti vaippaan se kauan odotettu tulos, eka ison pojan kakka. Ihan kunnon, kiinteää kamaa. Sen perään tuli sitten ihan sitä samaa vanhaa, aika lastillinen, mutta ilmeisesti se pökäle siellä on isoimmat ongelmat aiheuttanut.

Joo. Kyllä se tästä taas - nyt jätetään porkkana vähäksi aikaa pois ruokavaliosta ja lisätään joka aterialle vähän luumua. Yritetään tuupata sitä sosetta ainakin huonommin sulavien ja isompia paloja antavien ruokien sijaan. Ja juodaan hirveästi vettä kiinteiden kanssa. Katsotaan josko päästäisiin normimeininkiin taas lähiaikoina. Mutta kivahan se on, että ruokakin maistuu :)

Raskauskiloprojekti takaisin kunto-uralle

Sain onneksi melko nopeasti ne jouluna syödyt kilot (kyllä vaan, suklaata ja sitä coca-colaa, kyllä kannatti... hrmph) pois ja nyt ollaan taas tukevasti siinä 79 kilossa, josta pitäisi lähteä alaspäin. Tilanteeseen ennen Pikku-Ukkoa on siis nelisen kiloa, mutta tilanteeseen jossa minä ja Jii ollaan tavattu on siis 11 kiloa (tai oikeasti enemmänkin, koska silloin mulla oli vielä lihastakin...). Mutta olen silti iloinen tähän asti saavutetuista tuloksista, koska siis melkein kahdeksan kiloa on lähtenyt projektin aikana ja vauvamaha laskettuna yli 15... Taas kerran huomaan, että lupaan itselleni, että jos joskus ikinä ikinä tulen uudelleen raskaaksi, en vetele yhtä hulppeita kiloja vaan katson mitä syön (mikä varmaan sille kehittyvälle sikiöllekin on parempi, Pikku-Ukko taisi loppuvaiheessa elää pullalla ja nallekarkeilla).

Syömisen osalla totaalikielto suklaalle ja cocikselle on siis taas päällä ja mietin, että pitääkö kohta laittaa sama kielto myös leivän levitteelle. Hassua, ennen en syönyt koskaan leipää minkään rasvan kanssa ja nyt yritän epätoivoisesti voidella koko leivän puhki ja hukuttaa sen rasvaan. Ei mitenkään fiksu veto. Muuten yritän samalla kokata enemmänkin siten, että joskus voidaan syödä samaa safkaa kuin Pikku-Ukko, eli esimerkiksi höyrytettyjä ja uunikasviksia tulee automaagisesti siitä ;)

Mutta sitten, aloitin ihan kuntoilunkin. Nyt kun Jii on työttömänä ja siis kotosalla enemmän, sovittiin että minä vien koiran aamuvuoron - se sopii parhaiten oikeastaan kaikille, koska mulla on energiat korkealla nykyisin aamusta ja Jiillä taas perinteisesti illasta. Siitä tulee siis ainakin vähäsen lenkkiä joka päivälle, mutta tärkeimpänä aloitin nyt sen syksyllä hankkimani You Are Your Own Gym -iPad Appin 10 viikon treenikuurin ja ainakin eilisen käsitreenin jäljiltä on vielä lihakset sitä myöten kipeänä, että tällaiselle nollakuntoiselle siinä ainakin on sopivasti vastusta.. Tällä kertaa päätin, että treenit myös vedetään, nyt kun vielä Jii on kotona vahtimassa sillä aikaa poikaa ja koiraa, etteivät tule tielle tai keksi mitään villiä sillä välin.

Katsotaan, kuinka tämä tästä lähtee kehittymään. Ne typerät menkat kun ei ole supistelusta huolimatta alkaneet (enkä raskaanakaan ole, testasin taas) eli hormonikierto on vielä joko sekaisin tai ei käynnissä, joten toista lasta meille tuskin on ihan heti tulossa eli meikäläiseltä loppui tekosyyt olla jatkamatta tätä kuntoprojektia. Nyt sitten vaan tsempataan!

Sormiruokaillen saatiin syöminen sujumaan

Meilläkin syödään vihdoin kunnolla kiinteitä, jippiaijee! Varmaan siihen saatiin lisää puhtia joka tapauksessa kun lopetettiin yösyötöt ja Pikku-Ukko alkoi vihdoin liikkua, mutta tämän vuoden puolella homma vähitellen alkoi sujua. No, ennen sitä tosin koko homma meinasi mennä ihan puihin ja poika teki totaalistopin, joten hyvä onkin, että siitä tilanteesta on tultu eteenpäin. Mutta edelleenkään poika ei syö lusikasta, joten siinä suhteessa piti miettiä koko homma uusiksi. Se vaati kylläkin äidiltä aika paljon luopumista, kun koko pakastin on täynnä niitä soseita, joita rakkaudella pojalle syksyllä väsäsin... Kaipa me joskus päästään niitäkin vielä käyttämään, toivo elää yhä.

Tilanne joulun jälkeen oli siis se, että siinä vaiheessa kun pojan laittoi syöttötuoliin ja ripusti ruokalaput kaulaan, alkoi niin maar hirmuinen protesti, että sen jälkeen sosetta löytyi kaikkialta muualta paitsi Pikku-Ukon suusta (tai mahasta). Siinä yritettiin kaikkea, maanittelua, harhautusta, aikaa ja tungin pojan jopa kokeneemmille kavereilleni, usean lapsen vanhemmille, syötettäväksi - mutta samalla, masentavalla lopputuloksella: lusikasta ei vain haluttu syödä mitään, varsinkaan uusia makuja. Mustikan kohdalla jo itkin ja päätin, että nyt pidetään pieni tuumaustauko. Laitettiin kiinteät sitten hetkeksi jäihin kokonaan ja minä siirryin miettimään, mitä oikein voisi tehdä eri tavalla.

Ratkaisu aukeni oikeastaan itsestään, kun Pikku-Ukko eräänä päivänä olkkarin lattialla kiinnostui kun minä söin mandariinia ja huvikseni tarjosin palaa imeskeltäväksi. Ja kas, sehän meni kuin häkä. Kiikutin pojan samoin tein syöttötuoliin ja kokeilin uudestaan, sujui edelleen. Testasin samaa banaanilla, ja toimihan se. Varovainen toivo alkoi viritä :) Nyt on kokeiltu jo koko meidän repertuaari (paitsi ne mustikat) ja pari uuttakin sormin itse syömällä ja kaikki menee alas edelleen, hyvällä ruokahalulla.

Ihan oikeaoppista sormisyömistä meillä ei kuitenkaan vielä ole, lähinnä koska haluan viettää päivää muuallakin kuin keittiön pöydän ääressä. Jossain vaiheessa kun Pikku-Ukko on siis liiskannut kylliksi parsakaalia ja muussannut siitä rippeitä suuhunsa syötän myös omin sormin pojan suuhun palasia. Se syöttäminenhän on vähän niin kuin sormiruokailun ideologian vastaista, mutta toimii meillä. Enkä olisi uskonut, miten nopeasti tuo tottuu syömään ihan kunnon rakenteista ruokaa, parsakaalinnuppuja, kesäkurpitsan rihmoja tai jäystämään ikenillään päärynänpalaa. Ei se varmaan kaikki sula niin hyvin kuin sose sulaisi ja hampaitahan meillä ei ole vieläkään, mutta hyvin tuntuu silti uppoavan.

Sotkua tulee, mutta paljon vähemmän kuin lusikalla ;) Ja ihan oikeasti koen, että tämä sekasormisyöttöruokailu toimii meille kaikille ja ruokahetket menevät positiivisessa hengessä. Eikä siis ole löytynyt vielä yhtään ruoka-ainetta, jota poika ei olisi halukas kokeilemaan ja syömään - tuntuu siltä, että kun ruoasta näkee muutakin kuin lusikan ja värin etukäteen, niin se houkuttelee paremmin kokeilemaan.

Näin siis meillä ja olen kyllä ihan tosi iloinen tästäkin lopputulemasta. Nyt parina päivänä ollaan varovaisesti kokeiltu myös ihan muutama lusikallinen syöttää puuroa, mutta vain sen verran ettei poika hermostu. Muuten viljat on vedetty vellinä pullosta, vaikka se ei ihan isojen poikien juttu olekaan. Koitetaan siirtyä jollain aikataululla myös lusikkahommiin, tosin toivoisin siinäkin, että poika saisi kokeilla itse kun motoriikka jo siihen suuntaankin taitaisi riittää. Mutta tästä sormiruokailusta ei kyllä enää luovuta. Kävin kirjastossa lainaamassa vähän oheislukemistoakin tueksi, niistä lisää myöhemmin.

...ja sitten meillä myös noustaan tuen varassa seisomaan

Ei kahta ilman kolmatta, ilmeisesti. Nimittäin kiipeämisestä ja konttaamisesta poika siirtyi eilen myös tuen varassa seisomiseen, kun hyvä kohta löytyi. Ja yritti, vaikkei olisi löytynytkään - mm. sellaista vessan lastenpallia vasten kädet ja siitä jalat suoraksi. Kaatumisiahan siitä tuli, mutta uudelleen yritettiin aina vaan. Ja naurettiin ja höngittiin kun hetken miljoonasosa pysyttiin jotenkuten pystyssä. Ohhoo, aikamoista menoa.

Ja sanomattakin selvää, että se vahtiminen muuttui vielä pykälän verran mielenkiintoisemmaksi ihan tässä yhdessä yössä taas... Silti en valita, kun tuo pieni on selvästi niin kovin ylpeä saavutuksistaan. Meillä meni eilinen muskarikin siihen, että Pikku-Ukko rimpuili koko ajan otteesta ja halusi vaan kontata alustoilla koko ajan :) Mutta olisin minäkin riemuissani, jos yhtäkkiä aukeaisi noin monta taitoa, joten yritän vaan tsempata lasta kokeilemaan pyllähdyksistä huolimatta. Ei sitä täällä muutkaan harjoittelematta mitään opi ja pienet pyllähdykset ne taitaa kuulua muutenkin asiaan...

... ja nyt meillä myös kontataan

Hahaa, ilmeisesti pojalla on huumorintajua, tai ainakin koomista ajoituskykyä - juuri kun taas epäilin, että konttailu sai jäädä kiipeämisen tieltä, niin eikö Jii huutanut mut olohuoneeseen kesken lukujen seuraamaan, kun meidän Pikku-Ukko siellä nohevasti pistelee menemään kontaten. Olen tainnut jo väsähtää sen hämmästelyyn, miten kehitys ei sitten ollenkaan ole lineaarista. Ajatella, vain reilut puolitoista kuukautta sitten poika vasta alkoi ylipäätään sietää makuullaan oloa ja hyödyntää kunnolla jo kolmikuisena oppimaansa käännähtelyä. Ja sitten ykskaks pyörittiin, ryömittiin, eilen jo kiivettiin ja tänään kontataan. Ja Jii kävelee pojan kanssa käsistä kävelyttäen ympäri taloa, kun sekin nyt sujuu. Aikamoista. Katsotaan mitä tästä päivästä tulee, kun en ollenkaan ymmärrä vielä miten nopeasti Pikku-Ukko ehtii jo toiselle puolelle kämppää niin halutessaan. Ja nauraa päälle! Oikeastaan se hekottelu on parasta tässä kaikessa - Pikku-Ukko nauraa nyt melkein koko ajan, kaikki on hauskaa ja ihanaa ja jännää :) Mikä tekemisen riemu!

Yhä ylös yrittää

Ajattelin viikonloppuna, että nyt se Pikku-Ukko ihan varmana lähtee konttaamaan kun yritystä oli ihan kamalasti ja pieniä, lupaavia konttiaskelia jo kokeiltiinkin. Mutta ehei - poika menee ihan omien suunnitelmiensa mukaan, kuten ennenkin. Nyt vuorossa on sitten kiipeily ja otetta yritetään saada kaikesta mahdollisesta, onneksi ei vielä tarttumaote pidä niin paljon että ihan sentään pystysuoraa noustaisiin, mutta jos istuu lattialla muutaman hetken, sai olla varma, että poika ainakin pari kertaa mönki yli tai ainakin tunki etupäätä syliin ja yritti pönkiä jalkoja suoraksi. Ja koiraparka, Pikku-Ukko iski silmänsä sen koriin, semmoinen rottinkinen, ja sen yli mentiin heti kun silmä vältti. Koira luovutti siinä nukkumisen kokonaan, koska jossain kohti vaan ei poika enää välittänyt vaikka koira olisi siinä maannutkin ja yritti koko komeuden yli.

Sanon kyllä, että vaikka on kerrassaan ihanaa, että Pikku-Ukko on selvästi taas tullut kokonaan uuteen kehitysvaiheeseen. niin kyllä vahtimista vaan riittää aika tavalla.. Niine hyvineni täytyy jättää tämäkin teksti lyhyemmäksi ja mennä vahtimaan, jotta Jiikin saa tehtyä jotain tänä aamuna.

Sukujuhlia ja mökkiunia

Pitää kyllä taas olla ylpeä tuosta pojasta, niin hienosti tsemppasi koko sukujuhlat - ja vielä minun puolen sukulaisten joukossa, jotka tunkevat lähelle ja puhuvat sairaan kovaäänisesti... Hetkeksi taas hämmennyttiin, kun tultiin paikalle, mutta varmistettuaan että isä ja äiti ovat tallessa Pikku-Ukko reissasi ihan tyytyväisenä sylistä toiseen, tutustui uusiin koiriin, jahtasi sukulaisten sähköjohtoja lattialla ja ennen kaikkea nukahti päiväunille serkkutytön sänkyyn, kun mittarissa oli liki -20 astetta pakkasta eikä ulos uskaltanut enää nukuttaa (siksikään, kun itkuhälyttimet unohdettiin mökille). Supermies! Eikä missään välissä oikein kitissyt tai känissyt, nauroi vaan menemään. Aika helppo lapsi meillä sitten oikeasti on, joustava ja vierastuskaan ei ole vielä alkanut, joten nautitaan nyt.

Itse mökkeilykin sujui ookoo, uuteen sänkyyn totuttelu oli vähän hankalaa alkuun ja erehdyin nyt kuitenkin antamaan sitä mandariinia päivällä pojalle taas, sillä seurauksella että kakkaa saatiin viisi satsia päivällä ja yö meni vatsavaivoissa... Ehkäpä siis odotellaan ennen kuin syötetään yhtään lisää sitrushedelmiä pojalle.. Pikku-Ukko kuitenkin nukahti silti ihan kivasti ilman itkua, tosin nukahtamisessa meni kolme kertaa pidempään kuin ennen, mutta kuitenkin. Mutta kolme tuntia nukkumaanmenosta poika heräsi ja sitten ei meinattu saada rauhoittumaan, vaikka sekä minä että Jii vuoron perään yritettiin, kannettiin, halattiin, silitettiin ja heijattiin. Jotain vatsavaivoja taas, varmaankin juuri niistä mandariininpaloista sitten. Vihdoin poika nukahti kunnolla ja nukkui onneksi melko kivasti nelisen tuntia lisää, jonka jälkeen päätettiin kuitenkin jo imettää, kun ei taaskaan meinannut rauhoittua muuten. Tosin laitettiin välissä valot päälle ja syötettiin tuttipullosta riisivelliä ensin, mutta sitten. Ja saatiin kuin saatiinkin pari tuntia lisää unta, jonka jälkeen lapsi heräsi vielä kaameampaan huutoon. Siinä vaiheessa sekä minä että Jii oltiin molemmat niin loppu, että luovutettiin ja päätettiin ottaa poika (Jiin) viereen nukkumaan. Sen hintaa maksetaan varmaan myöhemmin, mutta jos ei pysty enää venymään, niin sitten ei.

Kaikenkaikkiaan kuitenkin tosi hyvä reissu kaikin puolin. Vaikka mökille lähtö oli taas sellaista draamaa kaikkine muistettavine juttuineen ja minun stressauksineen, niin aika jouhevasti tämä on sen jälkeen mennyt. Eipä ainakaan tarvitse viihdyttää poikaa eikä koiraa mitenkään erikseen, sen verran ymmyrkäisinä molemmat taas vähän aikaa ovat :)

Unikoulu, yö 10 - sujuu paremmin kuin hyvin

Tekisi mieli huutaa riemusta vaan jesjesjesjes! Mutta meillä siis toinen loistoyö takana, poika nukahti mun silittelyyn ilman itkua, havahtui yöllä vain kertaalleen ja silloinkin nukahti uudelleen silittelyllä ja heräsi syöttöön 9,5 tuntia nukkumaanmenon jälkeen. Syötettiin ensin velliä ja sitten rintaa - ja sitten poika nukahti uudestaan ja saatiin pari lisätuntia unia koko perhe. Aivan mieletöntä!

Nyt vähän jännittää, että miten käy kun unikoulu lähtee tien päälle tänään - onneksi suuntana on Pikku-Ukolle ennestään tuttu mökki. Ja sukujuhlistakin pitäisi selvitä, toivottavasti poika ei ole vielä alkanut vierastelemaan. Mutta hyvillä mielin ollaan menossa, äidillä kun aivo alkaa olla jo vähän koossa kun on saanut jonkin verran otettua unta takaisin. Kyllä se tästä taas :)

Neuvolaa ja ihan sairaan loistava yö

Eilen oli taas neuvola, tällä kertaa siis kasvukontrolli ja influenssarokotteen tehoste. Jos viimeksi pituutta mitattiin minusta alakanttiin, niin nyt ihan varmasti oli vähän liian pitkä mitta, mutta menköön. 72,5 cm ja 10,4 kiloa oli tämän päivän arvontatulos, varmaan jotain sinnepäin mennään. Ja siis nyt kun oli eri neuvolantäti, joka vaivautui kunnolla niitä käyriä näyttämään, niin saatiinkin kuulla, että poika kasvaa siis ihan hyvin sillä omalla odotuskäyrällään, on vähän keskimittaa pidempi ja painon osaltahan ei koskaan mitään ongelmaa ole ollutkaan ;) Kiinteiden syömisestä valitin, kun Pikku-Ukko edelleen kieltäytyy ottamasta lusikasta muuta kuin vitamiinit, mutta tädin mielestä ei haittaa jos sormiruokailu kuitenkin ihan hyvin jo onnistuu. Vannotti vain syöttämään jotain kasviksia, hedelmiä/marjoja, viljoja ja lihaa/kalaa, että ruokailu on tasapainossa.

Lisäksi kyselin niistä yönukkumisista ja unikoulusta vielä vähän apuja ja kuulemma siis 7 kk, hyvin kasvava lapsi ei tarvitse enää yöllä rintaa. Eli kehoituksena oli kokeilla vaikka heti, miten se toimisi. Ja käskettiin antaa isän hoitaa yöheräilyt, mutta sehän meillä jo toimiikin. En osannut päivän aikana oikein päättää sitten, että miten pitäisi toimia, joten päätin vain jättää herätyskellon pois ja katsoa mitä tapahtuu yöllä.

Pikku-Ukko oli vähän käninäinen ja lämpö oli nousussa rokotuksen vuoksi, joten annoimme yötä vasten Panadolia. En tiedä oliko se vai mikä, mutta ensimmäistä kertaa ikinä poika sitten nukahti itsekseen ilman itkua - kylläkin minä olin vieressä ja välillä aina silittelin selästä. Kieltäydyn katumasta, vaikkei se ihan unikoulun sääntöjen mukaan mennytkään. Opetelkoon ensin tämän yksin nukkumisen ja täsmennetään sitten muuta.

Poika havahtui kymmeneksi minuutiksi kolmen tunnin kuluttua, mutta Jii sai rauhoitettua ja laitettua takaisin nukkumaan. Ja sitten, voi ihmeiden ihme, herättiinkin koko perhe vasta kuuden tunnin päästä. Poika nukkui siis upeasti 9 tuntia putkeen ilman ruokaa. Annettiin ensin tuttipullosta velliä neuvolan ohjeiden mukaan (tai siis neuvoivat vaan, ettei ensimmäisenä sitä rintaa) ja sitten imetin kunnolla. Poika jatkoi siitä vielä uniaan, minä menin ulos koiran kanssa ja Jii jäi vahtimaan. Melkein hyrisin koko lenkin siitä, miten hyvin kaikki sujuikin! Ihan käsittämätöntä. Nyt ainakin tiedetään, että ihan mahdollista on, että poika nukkuu noin pitkät pätkät ilman sitä imetystä siellä välissä, joten sen herätyskellon jätän ainakin pois, kun se on jotenkin itseäni pitänyt hereillä. Mutta siis unikoulun osalta iso voitto - ja ennen kaikkea koko meidän perheen osalta! Saatiin ainakin kaikki kolme nukkua kunnolla!

Äh, supistaa!

Jäi sitten viime yönä nukkumati, koska ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan (melkein puolitoista vuotta?) supisteli alavatsaa niin hemmetisti - siis niinkuin menkkakipuna, niitä toisenlaisia  supistuksiahan kyllä koettiin se 7 kuukautta takaperin ihan kivasti. Mutta nyt pääsi oikein fiilistelemään sitä samaa tuntemusta minikoossa (muttei minikipeänä, valitettavasti...). Yritin ottaa synnytysvalmennuksen kannalta ja tutustua kroppaani ja siihen miten se kohtu siellä liikkuu, välillä onnistui, välillä ei - unta en kuitenkaan saanut.

Ja kuitenkin päällimmäisenä on harmitus. Olen melkein varma, että viime lauantaina oli myöskin eka ovulaatio. Ja viime torstaina alkoi ihmeellinen ällötys ja nippailu alavatsalla. Ehdin jo fiilistellä - ihan vähän onneksi vaan - että jotain olisi kuitenkin tuolla alkanut, vaikka kun kunnon menkkoja ei vielä minipillereiden lopetuksen jälkeen ole tullut, niin tosi epätodennäköistähän se oli. Tai ehkä alkoikin, muttei sitten kiinnittynyt, mistä näistä tietää. Tai sitten kuvittelin koko jutun. Joka tapauksessa ehdin kuitenkin jo Pikku-Ukon unta odottaessa kuvitella, miltä tuntuisi jos olisi kaksi lasta. Ja ottaa selvää, että jos joku olisi saanut tuolloin alkunsa, niin laskettu aika olisi jossain siinä syyskuun 28. päivän tietämillä.

Eniten ottaa aivoon, että vaikka supistaa tosi kipeästi, niin kroppa toimii tässäkin kuten ennenkin - vuotoa joutuu odottelemaan vielä ainakin päivän. Alkais nyt edes ne menkat, niin helpottaisi. Ja ainakin jos ne nyt ovat menkat, niin pääsisi sitten oikeasti yrittämään sitä kakkosta. Mieli säikyttelee sillä, että niiden pillereiden lopettelu sekoitti koko systeemin, nämä ovat vain jotain ihan mitä sattuu supisteluja ja varsinaisia menkkoja päästään odottamaan vasta imetyksen päätyttyä. Eipä tässäkään auta kuin odottaa, vaan kun ei ole meikäläiselle ihan kauhanmitalla sitä kärsivällisyyttä annettu... Grr.  Menen syömään jäätelöä. Jotenkin pitäisi taas tämäkin päivä jaksaa kolmen tunnin unilla, kramppien kanssa tai ilman.

Pikku-Ukko 7 kk!

Vähän taukoa unikoulupäivityksistä, koska taas on mennyt kuukausi ja voihan vitsit mitä kehitystä tähänkin on mahtunut! Ilolla seuraa, kun tuo kehittyy nyt niin valtavia harppauksia - sitähän on tapahtunut taas ihan hurjasti: Pikku-Ukko liikkuu tosi paljon ja nyt jo ryömien ja pyörien ja pikkuisen jo myös kontaten, tosin ihan vain pari askelta jonka jälkeen iskee hämmennys siitä, mitä käsillä pitäisikään tehdä :) Ilmaisussa ollaan myös tultu tosi paljon eteenpäin, Pikku-Ukko jokeltaa jo oikein hyvin ja välillä sitä juttua vaan tulee ihan minuuttitolkulla (sehän vähän ryömimisen osalta jäi varjoon, nyt on jo palannut). Käsikoordinaatio ja hienomotoriikka pelaa jo hienosti yhteen, esineet liikkuvat kädestä toiseen ja pinsettiotteen alkuakin on näkynyt. Ja unikoulun ansiosta poika ei enää kyhjää ihan rinnassa yötä ja kiinteiden osaltakin sormiruokailun ansiosta ollaan pikkuriikkisen edistytty.

Ennen kaikkea kuitenkin ihaninta minusta on se, että nyt jo huomaa, miten poika on kasvamassa omaksi itsekseen: sosiaalinen, aurinkoinen, rento ja aika joustava gubbe tuosta on näemmä tulossa. Ja kiinnostuneempi ihmisistä kuin esineistä, tykkää olla huomion keskipisteenä ja huutaa kovaan ääneen kaikille tytöille (mikä mies!). Viimeisen kuukauden aikana Jii ja Pikku-Ukko ovat löytäneet toisensa ihan uudella tavalla. Pikku-Ukon naama alkaa loistaa, kun Isi tulee viereen. Voisihan siitä toki olla mustasukkainenkin, koska (jos ei ole nälkä), siinä ei äidillä ole juuri tilaa - mutta varsinkin Jiin pomppuisan isyydenalun olen vain sydämestäni iloinen, että nyt puoli vuotta myöhemmin tilanne on aivan toinen ja poika ja isä viihtyvät ja pärjäävät keskenään.

Tässä ollaan siis opittu jo vähän tuntemaankin toisiamme - innolla odotan taas mitä seuraava kuukausi tuo tullessaan. Ei kyllä yhtään pysty arvaamaan, mitä meillä on edessä. Mutta sitä ihanampaa sitä on seurata ;)

Unikoulu, yö 6 - samaa samaa

Päivällä ei taaskaan saatu kakkoja ja poika oli ilmavaivainen. Liekö sitten syynä mango tai jokin muu ruoka-aine, jota ollaan kokeiltu, kun pienet punaiset läikät helottaa myöskin taas poskissa. Katsotaan, häviäisikö ne siitä ajallaan.

Nukutus meni kivasti, vaikka se olikin Jii, joka luki iltasadun. Minä olin siinä vieressä ja lauloin ilta-laulun, kuten ennenkin, molemmat pussattiin poikaa ja toivotettiin hyvät yöt. Valojen sammumisesta poika pyöri ensin rauhassa pari minuuttia, huusi sitten seitsemän (enkat taas!) ja sitten pari minuuttia haki rauhaksiin unta vatsallaan pyörien. Siinä se. Antaa toivoa taas! Tosin poika haki ihan hirveästi mun kättä siinä selkää silittäessäni ja olisi halunnut nukahtaa suu vasten kättä, joten kyllä se rinnasta irti oleminen nukahtamisen aikana vaan selvästi vielä koville ottaa.

Kello yhden aikaan Pikku-Ukko heräsi taas, ilmeisesti taas ilmavaivoihin, koska rauhoittui heti kun pierut saatiin ulos. Jiin mukaan hereillä oltiin ehkä kymmenisen minuuttia, meikä oli siinä vaiheessa juuri vasta saanut unta ja olin aivan tärähtänyt, enkä tajunnut enää mistään mitään. Sitten poika nukahti ja heräsi sitten sopivasti kolmea minuuttia ennen yösyöttöä - minä kirosin katkerana, kun niin lähellä oltiin oikeaa syöttöaikaa ja poika varmasti nälissään, ja silti piti yrittää saada rauhoittumaan ennen kuin antoi ruokaa. Jii teki kyllä siinä uskomatonta työtä ja ihan parissa minuutissa poika oli taas ok ja minä saatoin kaivaa rinnan esiin. Nukahtaminen siitä meni taas aika kivuttomasti.

Ja sitten Pikku-Ukko heräsikin seuraavaksi kolmannen kerran putkeen tasan neljän tunnin päästä aamusyötölle. Ihan käsittämätön se sisäinen kello, voiko se todella toimia noin hyvin, että poika tunnistaa rytmin näin nopeasti?

Tässä kohti pitää sanoa, että tämä unikoulu kyllä ei olisi ilman Jiitä onnistunut ollenkaan. Se, että mies on ottanut kaikki yöheräilyt on vapauttanut mut siitä paineesta, että heti kun poika yhtään ynähtää, mun pitää herätä adrenaliinit päällä. Luulen, että se se on eniten vaikuttanut tähän mun unensaantiinkin, vaikka alkuyö esimerkiksi olikin vielä vähän vaikeaa pyörimistä. Mutta tuntuu jotenkin niin helpottavalta, että minä hoidan nukutuksen ja syötöt ja joku muu sen kaiken muun - oli sitä sitten nolla tai neljäkymmentä kertaa. Heräänhän minä toki kun tuo itkee, mutta jotenkin kun se vastuu ei ole enäää mulla, saan nopeammin unta ja stressaan vähemmän. Vaikka kyllä Jiikin on nyt saanut ihan todella tehdä hommia Pikku-Ukon vuoksi - olisin siitä enemmän ahdistunut, jos en olisi hoitanut käytännössä kaikki pojan hoidot marras-joulukuun ajan Jiin koulujen vuoksi. Erittäin ikävää, että Jii on nyt työtön mutta hurraa meidän perhe ja mahdollisuus hoitaa näitä tasa-arvoisesti! Jännä miten ihan parissa päivässä sitä itsekin on noussut sieltä jostain vauvanhoitokuopasta taas elävien kirjoihin, niin että jopa on jaksanut siivota ja vierailla anoppilassa ja kavereillakin. Eikä huominen muskarikaan tunnu ihan mahdottomuudelta.

Unikoulu, yö 5 - taas vähän nihkeä yö

Sitä kakkaa ei kuulunut koko päivänä. Annettiin pienelle jo laimeaa Levolaciakin ilman tulosta ja tuntia ennen nukkumaanmenoa aloin ihan todenteolla pelätä, että kuinkahan meidän yön taas käy. Siispä radikaalit keinot käyttöön ja tuseeraamaan. Tai siis, meillä kuumeen mittaaminen pyllystä on ennenkin aktivoinut suolta toivotulla tavalla, joten mittasin sen nytkin (normaali ;) ja kas, 5 minuutin kuluttua Pikku-Ukko meni tosi mietteliääksi ja peräpäästä alkoi kuulua lupaavia ääniä. Kaksi vaipallista kamaa sieltä sitten tulikin...

Nukutuksessa poika huusi tällä kertaa ihan kunnolla, melkein yhtä voimalla kuin ensimmäisenä yönä. Kun Pikku-Ukon otti syliin, poika alkoi repiä hiuksia ja takoa rintaa, oli aivan hiilenä jostain syystä.  Onneksi itku loppui lyhyeen (11 minuuttia, enkat!), yhtäkkiä poika vain hiljeni ja alkoi kuulua tasaista tuhinaa. Vatsallaan se taas oli, niinpäin tuntuu nukahdus menevän luontevammin. Odottelin kymmenen minuuttia ja käänsin pojan sitten selälleen.

Poika nukkui ihan hyvin, kunnes oli tunti enää syöttöön. Päätimme, että se oli vähän liian aikaisin, jotta mitenkään olisi voinut antaa sitä maitoa, joten siinä sitä kuunneltiin oikein kunnon kilahdusta vartti, jonka jälkeen poika nukkui vartin ja heräsi sitten taas huutamaan vartiksi. Ilmeisesti joku siellä masussa kurisi, koska uni oli niin huonoa. Jii piti poikaa sylissä tosi paljon, vaikkei se ihan kamalasti Pikku-Ukkoa rauhoittanutkaan. Pierujen jälkeen poika nukkui sujuvasti taas syöttöön, söi ja nukahti ihan samoin tein - mutta pari kertaa aamuyönkin aikana tuli sitä sellaista hetken kestävää uni-itkua, mutta ei tuo tuntunut silti heräävän ennen kuin taas aamulla, jolloin (taas, joo - tämä ehkä pitää kyllä miettiä) halusi ja sai sitä rintaa. Ja nukkui taas tunnin ekstraa sen voimin - mistä me oltiin Jiin kanssa iloisia.

Vaikka sinällään tämäkin yö meni ihan ok, niin jotenkin alkaa vähän turnausväsymys iskeä. Yritän ajatella, että viikko sitten Pikku-Ukko nukkui vielä rinta suussa ja minä heräsin joka käännähdykseen.  Se on ihan valtavasti parempi tilanne, että poika nukkuu omassa sängyssään, minä pääsin takaisin omaani ja voin nukkua missä asennossa haluan (niskakivut ovat jo hellittäneet, jippii!) ja untakin on vähän alkanut tulla - nytkin nukuin sen minkä pojan havahtumisilta pystyin, alkuyöstä taisin pyöriä tunnin hereillä, mutta se on pientä kaikkeen aikaisempaan nähdeen. Mutta jotenkin vain ajattelin, että meillä olisi lapsi, joka nukahtaisi nimenomaan itse eikä huutamalla (koska huutoa se on se 10-15 minuuttiakin) ja joka nukkuisi koko yön läpi (no, sitä saadaan odottaa ennen kuin ne kiinteät alkavat mennä paremmin). Mutta nythän on vasta 5 yötä takana ja kuten sanottua, tilanne on jo huomattavasti parempi. Minä kärsimättömänä (ja väsyneenä) vaan haluaisin tietysti siihen unelmalopputulokseen, nythetiheti... Iloitsen silti siitä, että Pikku-Ukko on vaikuttanut pirteämmältä aamuisin. Se minusta kertoo siitä, että poika oli ainakin jonkin verran valmis tähän unikouluun ja nukkumaan ihan itse omassa sängysssään.

Unikoulu, yö 4 - vähän takapakkia

Neljänteen yöhön lähtiessä tiesimme jo Jiin kanssa, että homma saattaisi mennä mutkikkaaksi - meillä nimittäin oli kaksi probleemia: poika ei ollut tehnyt lainkaan kakkoja päivällä ja kärsi ilmavaivoista muutenkin ja lisäksi tuttavaperheen luona kyläily teki pojan päiväunirytmille hallaa ja Pikku-Ukko nukahti ja ehti torkkua puolisen tuntia autossa puoli yhdeksän aikaan, ihan liian myöhään siis. Sovimme siis Jiin kanssa, että ei pidetä sitä minään kamalana ongelmana, jos tämä yö menee enempi puihin ja koska kipeää lasta ylipäätään ei ole järkevä unikouluttaa, pidetään poikaa enemmän sylissä kuin muina öinä ja katsotaan muutenkin tarpeen mukaan miten edetään.

Nukutus ei itseasiassa ollut paha, poika oli 20 minuuttia hereillä ennen kuin nukahti - vatsalleen. Huuto oli kovempaa kuin edellisenä yönä, muttei mitenkään kovin paha. Sain Pikku-Ukon käännettyä selälleen ja jäimme yrittämään mekin Jiin kanssa unta. Ei mennyt kuin 40 minuuttia, niin poika herää hirveällä raivolla. Onneksi Jii on tosi taitava ottamaan pojan "marakattiotteeseen" eli siihen käsivarren päälle roikkumaan niin, että vatsa saa vähän painetta ja kymmenen minuutin päästä kun poika pieraisi oikein kunnon setit niin huutokin loppui, Jii laittoi pojan sänkyyn ja tämä jatkoi uniaan ilman mitään ongelmia.

Herättiin koko perhe vasta yösyötölle, jonka jälkeen yritin röyhtäisyttää, mutta siinä onnistumatta. Poika nukahti silti (vatsalleen taas) melkein heti ja nukkui kolme ja puoli tuntia putkeen, josta heräsi taas tulipalohuutoon. Jii toisti marakattiotetta ja jotain ilmaa sieltä vatsasta taas tulikin, mutta kun edellisestä syötöstäkin oli jo aikaa (ja meitä vielä väsytti) niin päätimme seuraavasta rauhoittumisesta syöttää poika uudestaan - vaikka niin tehtiin edellisenäkin yönä ja jo silloin mietin, että onkohan se järkevää. Sillä kuitenkin saatiin vielä pari tuntia lisää uniaikaa koko perheelle.

Lähtöasetelmaan nähden siis meni ihan ookoosti, vaikka vähän levottomampi yö olikin kuin se edellinen. Mutta koska minäkin nukuin ihan ok yöllä, enkä kauheasti unettomana pyörinyt, kirjaan tämänkin plussan puolelle ja iloitsen! Nyt kun vaan saisi tuon pienen vatsan taas toimimaan, niin päästäisiin toivottavasti vielä sujuvampaan yöhön.

Unikoulu, yö 3 - menee jo tosi hyvin

Kuten otsikossa, wau miten nopeasti tämä toimii. Tai jos ei nyt ihan lähdetä keulimaan, niin olipa sentään hyvä yö. Pikku-Ukko sai puuhata kaverin lapsen kanssa koko päivän, illalla saatiin ajoitettua iltarutiinit tosi hyvin ja silmiä hierottiin kiivaasti jo kun kello alkoi lähestyä uniaikaa. Valojen sammutuksen jälkeen poika kierähti heti vatsalleen, aloitti aloitustilanteeseen nähden todella lievän kuuloisen itkun, pyöri pariin otteeseen sängyssä mutta rauhoittui tosi pian ja sitten parin hajanaisen itkuhuudon jälkeen nukahti. Koko hommaan meni alle vartti ja se oli kyllä helpoin nukutus ikinä.

Minä sen sijaan pyörin parisen tuntia ihan turhaan taas sängyssä - melko ahdistuneenakin paikoin - kunnes poika alkoi itkeä, tosi lyhyesti ja nukahti oikeastaan välittömästi uudestaan. Tai tiedä sitten heräsikö edes vai oliko kyseessä se uni-itku, josta kaikki puhuvat, mutta minä en tunnista. Joka tapauksessa sen jälkeen jostain syystä itsekin rentouduin ja uni vei.

Syötölle herättiin herätyskellolla ja poika söi kyllä erittäin hyvällä ruokahalulla, mutta nukahti sitten röyhtäisyn jälkeen välittömästi sänkyynsä ja niin onneksi minäkin. Neljä tuntia syötöstä poika heräsi taas ja itki, tein unikouluun kuulumattoman tempauksen ja kuitenkin päätin imettää vaikka poika itkikin, kun edellisestä imetyksestä kuitenkin oli jo niin pitkä aika. Ja hetken pyörimisen jälkeen tuo nukahti uudelleen ja siellä se kuulkaa vieläkin koisaa! Hurraa, minä pääsen koiran kanssa ihan vaan kahdestaan ulos - kyllä kelpaa.

Vaikka minun unieni osalta vähän jäätiinkin tuosta kahdeksasta tunnista, niin kun sai kuitenkin kahdessa pitkässä pätkässä ne nukkua, niin on paljon parempi olo itselläkin. Ja poika sai vihdoin kunnon pitkät ja rauhalliset yöunet. Jee!

Unikoulu, yö 2

Päivä meni aika sumuaivolla enkä oikein jaksanut tehdä pojan kanssa mitään ihmeellistä, paitsi käydä puolisentoista tuntia kärryttelemässä - ja Pikku-Ukko onneksi vetäisi vielä päikkärinjatkoa parvekkeella tunnin verran. Jii onneksi leikitti poikaa kunnolla ja antoi mulle mahdollisuuden lyhyisiin päikkäreihinkin, mutten tiedä nukahdinko vaiko torkuinko vaan (kuolasin tosin ainakin, joten on ihan mahdollista että nukahdinkin...). Jäin illaksi yksin kotiin ja yritin siihen alkuun kokeilla, josko oltaisiin nukuttu vielä päiväunia ihan vierekkäin, mutta ilman rintaa. Se oli ehkä unikoulua ajatellen vähän typerä juttu, varmaan olisi hyvä tehdä vain yksi uusi juttu kerrallaan ja puolen tunnin huudon ja käninän kuuntelun jälkeen älysin onneksi lopettaa. Mentiin takaisin olkkariin leikkimään ja illemmalla Pikku-Ukko otti vielä puolen tunnin powernapit - syömisen JA röyhtäytyksen jälkeen.

Loppuiltaan yritin panostaa ja leikittiin kukkuu-leikkiä ja kiipeilytin poikaa siihen varapatjan päälle ja alas, että energia vähän purkautuisi. Poika on kyllä liikkumisessa ihan eri tasolla kuin vielä viime viikolla, mieltöntä taas miten nopeasti tuo kehittyy! Sitten tehtiin taas iltatoimet - vaipanvaihto, yökkärinvaihto, iltasyömingit ihan rauhassa. Kellon lähestyessä kymmentä otin pojan taas makuuhuoneessa syliin ja luettiin oikein ajan kanssa iltasatua kirjasta (ilmeisesti kivempaa oli kääntää niitä sivuja, mutta luin lorut kuitenkin). Iltalaulun jälkeen sanoin hyvää yötä ja sammutin valot.

Pikku-Ukolla oli selvästi nyt ajatus siitä, mitä haettiin ja 3 minuutin pikahuutojen jälkeen se leikki ihan rauhassa 20 minuuttia tutillaan ja yritti kyllä selvästi hakea sitä unta. Mutta kun sitä ei heti tullut, niin sitten päästiin taas huutomoodiin. Siinäkin oli kyllä selvästi ihan eri meininki kuin eilen, poika nimittäin ihan rauhoittuikin aina väliin, pääsi jo melkein lähelle nukahtamista ja huusi sitten taas. Puolen tunnin venkslauksen jälkeen poika nukahti - taas mahalleen. Mietin olisiko nyt samalla pitänyt puuttua enemmänkin tuohon mahalleen nukahtamiseen, minä kun en jatkossa haluaisi aina käydä vähän väliin lasta kääntämässäkään, mutta ajattelin että mennään nyt tällä ensin, hyvä jos ylipäätään nukahtaa. Ja neuvolan täti joskus silloin aluksi sanoi, että sitten kun lapsi oppii kääntymään, se ei ylipäätään ole vanhemman päätettävissä, miten päin nukutaan.

Ja ihmeiden aika ei ole ohi - poika nukkui siitä kello neljän syöttöön asti aivan loistavasti heräämättä kertaakaan ja simahti heti syötön jälkeen uudestaan ilman mitään valitusta. Hyvät unet jatkuivat puoli seitsemään, jolloin kun poika ei tuntunut enää ylipäätään väsyneeltä niin päätettiin, että aamu alkoi tästä.

Pojan osalta unikoulun toinen yö oli siis valtaisa menestys. Lisäksi minä nukuin viime yönä ensimmäisen täyden 4 tunnin pätkän neljään ja puoleen kuukauteen. Miksikö en riemuitse enempää? Koska sen kello neljän syötön jälkeen minä en saanut lainkaan unta, pyörin vain sängyssä, päätä särki ja niskat menivät totaalijumitukseen. Tuntui jotenkin vielä turhauttavammalta kun uni ei tullut, kun pojan puolesta taas olisi saanut ihan hienosti nukuttua. Aika syvällä tuntuu tämä meikäläisen uniongelma nyt olevan. Mutta kuten sanottua, itse pojan unikoulun osalta tämä oli tosi loistava ja pitää olla tyytyväinen nyt siitä.

Unikoulu, yö 1

No menihän se yö siinä ja elävinä selvittiin koko perhe. Suunniteltiin iltarutiinit ja päätettiin vielä lisätä normaaliin iltasyöttö+vaipanvaihto+yökkäri päälle -komboon sylissä tehty iltasatu (luettiin sitä äitiyspakkauksen Lorutoukka -kirjaa) ja iltalaulu. Sitten sanottiin hyvät yöt ja laitettiin valot pois.

Pikku-Ukko pyöri hetken ihan tyytyväisenä sängyssään ja sitten tajutessaan, että valot ei mene uudestaan päälle, mitään viihdettä ei ole luvassa ja että omassa sängyssä pitäisi nyt vaan olla ja koittaa nukahtaa, alkoi ihan jumalaton huuto, poika kiihtyi aivan nollasta sataan. Olin luvannut hoitaa koko ensimmäisen vuoron ja sitten sen jälkeen paeta olkkariin nukkumaan, koska siinä vaiheessa iltaa olen yleensäkin ihan järjellisellä tuulella ja ajattelin, että se olisi helpoin vuoro hoitaa. Vähänpä tiesin, että sain sen pisimmän vuoron - tunti ja kaksikymmentä minuuttia sitä sitten huudettiin aivan urku auki. Se, mitä niissä unikouluopuksissa ei kerrota, on se että kukaan ei ole kertonut noille pienille, että jossain välissä pitäisi rauhoittuakin. Eli siinä missä sen tassutusunikoulun mukaan pitäisi ensin kokeilla silitellä selästä, niskasta ja pepusta ja jos ei rauhoitu, niin sitten vasta ottaa syliin - ilmeisesti sillä oletuksella, että kyllä sitten rauhoittuu. Hah. Meidän mieshän huutaa naama punaisena oli sylissä tai missä vaan, jos ei rintaa tipu. Oli pakko muokata ohjeita sen verran, että edes yritti laskea pojan alas, jos se veti henkeä hetkenkään pidempään, että pääsi sitten taas ottamaan uudestaan syliin. Yritin samalla ottaa palasia myös siitä pistäytymisjutusta ja silitellä vaan, vaikka raivo olikin päällä ja katsoin ajastimella kellosta aina minuutin pidemmän aikaa, ennen kuin otin uudelleen syliin. Vettäkin annoin, kun ajattelin että kamalan kurja olo pojalla täytyy kaikesta siitä huutamisesta olla jo. Vihdoin tuli väsähdys ja ihan parissa minuutissa poika sitten nukahtikin, vatsalleen - josta käänsin selälleen ja laitoin peiton päälle.

Tässä välissä hipsin itse nukkumaan ja sainkin puolisentoista tuntia nukuttua, ennen kuin korvatulppienkin läpi kaikuu pojan uusi raivohuuto. Jii hoiti oman tonttinsa ihan mestarillisesti ja huomasin, että mun oli itse asiassa paljon vaikeampi olla se, joka vaan "yritti nukkua" ja oli tekemättä mitään. Unesta ollut tietoakaan, edes siinä vaiheessa kun poika 50 minuutin huutamisen jälkeen simahti taas. Jotenkin jäi kaikki pyörimään päähän ja siinä sitten valvoin sinne neljään, jolloin ehdin nippanappa pojan luo ennen kuin olisi herännyt itsekseen, imetin kunnon imetykset, röyhtäytin ja laskin sänkyyn. Pikku-Ukko heilutti päätä puolelta toiselle kerran, päästi ison huokauksen ja nukahti uudelleen. Mun oli vielä pakko silittää vähän pojan poskea, onneksi ei herännyt.

Vielä reilun tunnin pyörin itse sängyssä ennen kuin sain unen päästä kiinni. Näin ihan ihmeellisiä unia, samaa sanoi Jii aamulla. Mutta unta sekin. Poika heräsi vielä kahdesti loppuyön aikana, mutta huuto kesti ensimmäisellä kerralla 5 min ja toisella enää vain minuutin, ennen kuin uni tuli uudelleen. Jii hoiti ne ja tuota jälkimmäistä en vihdoin unen päästä saatuani edes kuullut. Loistomutsi!

Mutta varovaisen toiveikkaana uuteen päivään menossa, vaikka tuo oma unenpuute kyllä rassaakin. Ja samalla jotenkin pelkään, että näin kerrostalossa kun asutaan, niin kukaan naapurista ei vedä hernettä nenään ja kutsu poliiseja, kun täällä näin lasta huudatetaan yökaudet. Jii yrittää tolkuttaa mulle, että nää on normaaleja elämisen ääniä ja loppuu kyllä toivottavasti parin päivän päästä, mutta silti jotenkin aina kun pojalla pääsee kunnon huuto päälle ja en saa pysäyttää sitä rinnalla, niin alkaa ahdistaa ja tuntuu, että seinät (ja naapurit niiden takana) lähenee monta metriä... Mutta toivotaan, että myös jatko menee sujuvasti. Kyllä tällaisia öitä kestää, ainakin helpommin kuin sitä jatkuvaa rinnan antamista.

Meillä alkaa unikoulu tänään

En tiedä miten siinä nyt kävi, mutta jotenkin väsähdin ihan kokonaan. Liekö ollut pitkittynyt flunssa vai unettomuus, jonka vuoksi pojan herätessä ja nukahtaessa (edelleen rinnalle) jään itse pyörimään tunneiksi sänkyyn - yleensä siihen asti, että poika herää uudestaan. Jaksoin kannatella hommaa siihen asti, että Jii valmistui (perjantaina, hiphurraa!), mutta sitten vaan jotenkin loppuivat voimat ihan kokonaan. Äkkäsin itseni viikonloppumasta nukkumasta olohuoneesta meidän varapatjalta öisin ja päivisin itkemästä ja karjumasta yhtä aikaa, tajusin että kolmen kuukauden iltapäänsärkyä ei ehkä voi pitää normaalina ja että käytökseni väsypaniikissa saa koiran (ja jatkuessaan varmaan pojankin) hermostumaan.

Luovutin. Juteltiin Jiin kanssa ja meillä alkaa tästä yöstä nyt sitten unikoulu. Apuna on kaverilta lainattu kirja Unihiekkaa etsimässä (Duodecimin opus, samat menetelmät kuvattu täällä MLL:n sivuilla) ja toinen kaveriperhe, jossa jo ollaan aloiteltukin unikoulua uudestavuodesta. Yritämme lempeämpää, lähellä olevaa unikoulua eli sitä että koitetaan rauhoittaa lapsi sänkyyn silittämällä ja tarvittaessa välillä syliin nostaen (tuo tassumenetelmä lähimpänä)- mutta pojan tuntien raivoisaa huutoahan siitä tulee joka tapauksessa. Kun ei mikään muu kuin se rinta käy.

Samaan syssyyn tulee nyt sitten siirto perhepedistä takaisin omaan sänkyyn (josta poikaa ei olisi koskaan kannattanut varmaan siirtää poiskaan, kun se jo sujui). Ja mahdollisesti yösyöttöjen lopetuskin, tosin parille ekalle yölle olen varannut puoleen väliin yhden syötön mahdollisuuden, jos vaikka olisi käynyt niin, ettei tuo vielä älyä päivällä tankata ruokaa kun ennen on voinut yölläkin nassutella sydämensä kyllyydestä.

Tuntuu samaan aikaan lopunväsyneeltä ja paskalta mutsilta. Ja helkkarin itsekkäältä. Ja silti sisällä on jossain tässä kypsynyt ajatus siitä, että nyt tämä vaan on pakko tehdä, kun en kerta kaikkiaan näillä 2h tauoilla (joskus väli on tosin lähempänä varttia) enää jaksa. Kroppa putoaa alta ja tuo päänsärky jo vähän pelottaakin. Toivotaan, että unikoulu toimii nopeasti ja parantaa koko perheen unitilannetta.

Heihei, pillerit!

En enää kestä jaksa pysty, nyt ne saa jäädä. Moikka minipillerit, tämän jälkeen homma hoituu jotenkin muuten, ihan sama miten. Tai sitten vauvayritys alkaa tästä, pitää nyt vähän keskustella perheen isännän kanssa kuvioista. Mutta tämä sai olla vika pillerilaatta näillä näkymin. Olen kyllästynyt jatkuvaan päänsärkyyn ja tiputteluun ja epänormaaleihin tuntemuksiin alavatsalla. Epäilen, ettei huolta raskautumisesta kuitenkaan ihan vielä ole, koskapa poika roikkuu edelleen rinnalla jatkuvasti (täysimetys tuo 98% ehkäisytehon ekat 6kk) ja nuo pillerit ovat pistäneet muuten kaiken käynnistyvän hormonitoiminnan kiitettävästi sekaisin, tai siltä tuntuu. No, auttaahan tässä se, että tullessaan se kakkonen olisi jo ihan toivottu kaveri. Pelkään, että häntä joudutaan pillereiden lopettamisesta huolimatta vielä odottelemaan..

Syö - ei syö - syö - ei syö

Tai siis lähinnä meillä kieltäydytään edelleen ihan kokonaan syömästä. En oikeasti ymmärrä miksi, kun sitten välillä tuo yllättää ja vetäisee kolme lusikallista ihan itse ja sitten viikkoon mikään ei vain käy. Eilen Pikku-Ukko kiinnostui mun mandariinilohkosta ja ihan huvikseni annoin imeä siitä päästä kun poistin ensin varmuuden vuoksi ne lohkoa koossapitävät kalvot. Ja voi hyvää päivää, sitä oltaisiin sitten voitu tehdä vaikka koko päivän.

Onko se vain mandariinin makeus vai mikä? Vai eikö tuo ole vielä vaan valmis syömään kunnolla muita kiinteitä? Rinta pojalle maistuu edelleen, mutta ei se enää kohta tuolle kymmenen kilon jötikälle riitä kun sitä liikettä on tässä ryömimisen myötä tullut taas huimasti lisää. Laitan ihan oikeasti kohta sitä sosetta nänniin ja katsotaan sitten kuinka sujuu. Argh.

Uuden vuoden tunnelmia

Blogihiljaisuutta ylläpiti aivan jäätäväksi yltynyt poskiontelontulehdus, joka kiskoi mehut irti meikäläisestä koko uudeksi vuodeksi. Rakettien pauketta kuunneltiin siis pojan kanssa ihan kuumeisena hirveässä Panadol-tokkurassa ja hoiputtiin takaisin petiin (jossa uni ei päänsäryn vuoksi tullut, mutta kumminkin). Lapsen kanssa sairastaminen on näemmä ihan kokonaan oma juttunsa, mutta siitä lisää vaikka ihan omassa postauksessa joskus.

Sen sijaan oli aikaa miettiä kulunutta vuotta ja suunnata katse toivorikkaasti tähän uuteen, jossa kaikki on paremmin. Mennyt vuosi oli niin suuria mullistuksia täynnä, ettei siinä ehtinyt kuin noteerata, että aha äitiysloma, jaaajaa katos nyt meillä on lapsi ja sitten oho, nyt ollaankin naimisissa. Sitten loppuvuosi menikin tajutessa, että ihan sama ihminen täällä edelleen kuitenkin on, olosuhteet vain ovat muuttuneet. Edelleen mulla ei ole mitään käryä, mitä haluaisin isona tehdä (ja silti etsin). Äitiys ehdottomasti on mun juttuni ja näytin siitä täysin rinnoin (pun intended) - mutta valitettavasti juuri ne piirteet, joiden toivoin sen myötä itsestäni katoavan (kärsimättömyys, armottomuus, laiskuus ja ylpeys) istuvat minussa sitkeästi kuin tatti, enkä useinmiten muistuta vähääkään sitä unelmieni ehtiväistä, aina lempeää runo- ja leikkitätiä. Päinvastoin, mitä väsyneemmäksi tulen, sen enemmän huomaan vikojeni oikein korostuvan ja kiukuttelen mielessäni, kun pitää ehtiä laittaa Pikku-Ukolle ateria, jonka se sitten kieltäytyy syömästä tai sylkee suustaan ulos. Missä on luova ongelmanratkaisu silloin?

Samoin suhteessa Jiihin olen käynyt jotenkin ahtaaksi. Mies on itsekin ollut koulun ja työttömyyden vuoksi stressistä soikeana ja sitten meillä kotona kaksi väsynyttä näkättää alvariinsa toisilleen, mikä ei edesauta yhtään mitään. Meillä taitaa olla kaiken jäkätyksen lisäksi aika paljon sanomatontakin, sen verran tiuhaan tulee riitoja ihan mikroskooppisista syistä. Sovittiin niistä, että hoidetaan Jiin loppuduunit ensin alta pois, katsotaan mikä meidän oikea tilanne on, annetaan kummallekin pari nukkumispäivää ja käydään sitten asian kimppuun kunnolla keskustellen. Helpottavaa on tietää, että kaikesta huolimatta rakkaus on siellä alla edelleen, onneksi, mutta se on vain tässä vauva-arjessa ja aikuisten ongelmien keskellä vähän peittynyt sinne kaiken alle.

Muutenkin uusi vuosi tarjoaa ratkottavia ongelmia. Ainakin osan aikaa Jii on siis työtön ja minä hoitovapaalla, joten rahaa ei nyt oikeasti ole. Vararahat menevät asuntoon, joka on Pikku-Ukon liikkumisen myötä todella käymässä hirvittävän pieneksi. Toisaalta tavaroiden osto on todella helppo pitää minimissä, ei tarvitse kuin kuvitella kaiken arkistointiongelmaa ja ostohalut kaikkoavat toooodella kauas. Tämän vuoden aikana pitää myös ratkoa se, menenkö takaisin töihin vai jäänkö kuitenkin poikaa hoitamaan ja olisi se uusi raskauskin kiva saada käyntiin. Mutta sitä viimeistä ei voi aikatauluttaa, sitä voi vain toivoa. Sen sijaan terveys tuntuu näin rapeassa 32 vuoden iässä olevan sellainen tekijä, jonka eteen pitäisi alkaa nähdä muutakin vaivaa kuin kantaa apteekista kotiin niitä iänikuisia vitamiineja, koskapa tälläkin hetkellä juilii selkä ja takareidet ovat aivan jäykkinä, vatsa ei toimi ja päänsärky on hormonitoiminnan startattua ollut taas vähän liian tuttu kaveri. Ja se paino on edelleen ihan liian korkea.

Ja silti tästä kaikesta huolimatta suhtaudun uuteen vuoteen ihan toiveikkaasti. Ongelmat on tehty ratkottavaksi. Ja ei, en osaa formuloida mitään hienoja, konkreettisia päätöksiä, vaikka niin halusin. Mutta tuntuu siltä, että kehityskohteet pysyvät kyllä tällä hetkellä ilman niitäkin kirkkaana muistissa, joten samapa tuo. Lupaan järjestää asiat niin, että nukun vähän enemmän. Eiköhän sillä pääse jo aika pitkälle. Ja lupaan yrittää ratkoa niitä muitakin asioita parhaani mukaan. Muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Hyvä tästä vielä tulee.