Päivällä ei taaskaan saatu kakkoja ja poika oli ilmavaivainen. Liekö sitten syynä mango tai jokin muu ruoka-aine, jota ollaan kokeiltu, kun pienet punaiset läikät helottaa myöskin taas poskissa. Katsotaan, häviäisikö ne siitä ajallaan.
Nukutus meni kivasti, vaikka se olikin Jii, joka luki iltasadun. Minä olin siinä vieressä ja lauloin ilta-laulun, kuten ennenkin, molemmat pussattiin poikaa ja toivotettiin hyvät yöt. Valojen sammumisesta poika pyöri ensin rauhassa pari minuuttia, huusi sitten seitsemän (enkat taas!) ja sitten pari minuuttia haki rauhaksiin unta vatsallaan pyörien. Siinä se. Antaa toivoa taas! Tosin poika haki ihan hirveästi mun kättä siinä selkää silittäessäni ja olisi halunnut nukahtaa suu vasten kättä, joten kyllä se rinnasta irti oleminen nukahtamisen aikana vaan selvästi vielä koville ottaa.
Kello yhden aikaan Pikku-Ukko heräsi taas, ilmeisesti taas ilmavaivoihin, koska rauhoittui heti kun pierut saatiin ulos. Jiin mukaan hereillä oltiin ehkä kymmenisen minuuttia, meikä oli siinä vaiheessa juuri vasta saanut unta ja olin aivan tärähtänyt, enkä tajunnut enää mistään mitään. Sitten poika nukahti ja heräsi sitten sopivasti kolmea minuuttia ennen yösyöttöä - minä kirosin katkerana, kun niin lähellä oltiin oikeaa syöttöaikaa ja poika varmasti nälissään, ja silti piti yrittää saada rauhoittumaan ennen kuin antoi ruokaa. Jii teki kyllä siinä uskomatonta työtä ja ihan parissa minuutissa poika oli taas ok ja minä saatoin kaivaa rinnan esiin. Nukahtaminen siitä meni taas aika kivuttomasti.
Ja sitten Pikku-Ukko heräsikin seuraavaksi kolmannen kerran putkeen tasan neljän tunnin päästä aamusyötölle. Ihan käsittämätön se sisäinen kello, voiko se todella toimia noin hyvin, että poika tunnistaa rytmin näin nopeasti?
Tässä kohti pitää sanoa, että tämä unikoulu kyllä ei olisi ilman Jiitä onnistunut ollenkaan. Se, että mies on ottanut kaikki yöheräilyt on vapauttanut mut siitä paineesta, että heti kun poika yhtään ynähtää, mun pitää herätä adrenaliinit päällä. Luulen, että se se on eniten vaikuttanut tähän mun unensaantiinkin, vaikka alkuyö esimerkiksi olikin vielä vähän vaikeaa pyörimistä. Mutta tuntuu jotenkin niin helpottavalta, että minä hoidan nukutuksen ja syötöt ja joku muu sen kaiken muun - oli sitä sitten nolla tai neljäkymmentä kertaa. Heräänhän minä toki kun tuo itkee, mutta jotenkin kun se vastuu ei ole enäää mulla, saan nopeammin unta ja stressaan vähemmän. Vaikka kyllä Jiikin on nyt saanut ihan todella tehdä hommia Pikku-Ukon vuoksi - olisin siitä enemmän ahdistunut, jos en olisi hoitanut käytännössä kaikki pojan hoidot marras-joulukuun ajan Jiin koulujen vuoksi. Erittäin ikävää, että Jii on nyt työtön mutta hurraa meidän perhe ja mahdollisuus hoitaa näitä tasa-arvoisesti! Jännä miten ihan parissa päivässä sitä itsekin on noussut sieltä jostain vauvanhoitokuopasta taas elävien kirjoihin, niin että jopa on jaksanut siivota ja vierailla anoppilassa ja kavereillakin. Eikä huominen muskarikaan tunnu ihan mahdottomuudelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti