Unikoulu, yö 1

No menihän se yö siinä ja elävinä selvittiin koko perhe. Suunniteltiin iltarutiinit ja päätettiin vielä lisätä normaaliin iltasyöttö+vaipanvaihto+yökkäri päälle -komboon sylissä tehty iltasatu (luettiin sitä äitiyspakkauksen Lorutoukka -kirjaa) ja iltalaulu. Sitten sanottiin hyvät yöt ja laitettiin valot pois.

Pikku-Ukko pyöri hetken ihan tyytyväisenä sängyssään ja sitten tajutessaan, että valot ei mene uudestaan päälle, mitään viihdettä ei ole luvassa ja että omassa sängyssä pitäisi nyt vaan olla ja koittaa nukahtaa, alkoi ihan jumalaton huuto, poika kiihtyi aivan nollasta sataan. Olin luvannut hoitaa koko ensimmäisen vuoron ja sitten sen jälkeen paeta olkkariin nukkumaan, koska siinä vaiheessa iltaa olen yleensäkin ihan järjellisellä tuulella ja ajattelin, että se olisi helpoin vuoro hoitaa. Vähänpä tiesin, että sain sen pisimmän vuoron - tunti ja kaksikymmentä minuuttia sitä sitten huudettiin aivan urku auki. Se, mitä niissä unikouluopuksissa ei kerrota, on se että kukaan ei ole kertonut noille pienille, että jossain välissä pitäisi rauhoittuakin. Eli siinä missä sen tassutusunikoulun mukaan pitäisi ensin kokeilla silitellä selästä, niskasta ja pepusta ja jos ei rauhoitu, niin sitten vasta ottaa syliin - ilmeisesti sillä oletuksella, että kyllä sitten rauhoittuu. Hah. Meidän mieshän huutaa naama punaisena oli sylissä tai missä vaan, jos ei rintaa tipu. Oli pakko muokata ohjeita sen verran, että edes yritti laskea pojan alas, jos se veti henkeä hetkenkään pidempään, että pääsi sitten taas ottamaan uudestaan syliin. Yritin samalla ottaa palasia myös siitä pistäytymisjutusta ja silitellä vaan, vaikka raivo olikin päällä ja katsoin ajastimella kellosta aina minuutin pidemmän aikaa, ennen kuin otin uudelleen syliin. Vettäkin annoin, kun ajattelin että kamalan kurja olo pojalla täytyy kaikesta siitä huutamisesta olla jo. Vihdoin tuli väsähdys ja ihan parissa minuutissa poika sitten nukahtikin, vatsalleen - josta käänsin selälleen ja laitoin peiton päälle.

Tässä välissä hipsin itse nukkumaan ja sainkin puolisentoista tuntia nukuttua, ennen kuin korvatulppienkin läpi kaikuu pojan uusi raivohuuto. Jii hoiti oman tonttinsa ihan mestarillisesti ja huomasin, että mun oli itse asiassa paljon vaikeampi olla se, joka vaan "yritti nukkua" ja oli tekemättä mitään. Unesta ollut tietoakaan, edes siinä vaiheessa kun poika 50 minuutin huutamisen jälkeen simahti taas. Jotenkin jäi kaikki pyörimään päähän ja siinä sitten valvoin sinne neljään, jolloin ehdin nippanappa pojan luo ennen kuin olisi herännyt itsekseen, imetin kunnon imetykset, röyhtäytin ja laskin sänkyyn. Pikku-Ukko heilutti päätä puolelta toiselle kerran, päästi ison huokauksen ja nukahti uudelleen. Mun oli vielä pakko silittää vähän pojan poskea, onneksi ei herännyt.

Vielä reilun tunnin pyörin itse sängyssä ennen kuin sain unen päästä kiinni. Näin ihan ihmeellisiä unia, samaa sanoi Jii aamulla. Mutta unta sekin. Poika heräsi vielä kahdesti loppuyön aikana, mutta huuto kesti ensimmäisellä kerralla 5 min ja toisella enää vain minuutin, ennen kuin uni tuli uudelleen. Jii hoiti ne ja tuota jälkimmäistä en vihdoin unen päästä saatuani edes kuullut. Loistomutsi!

Mutta varovaisen toiveikkaana uuteen päivään menossa, vaikka tuo oma unenpuute kyllä rassaakin. Ja samalla jotenkin pelkään, että näin kerrostalossa kun asutaan, niin kukaan naapurista ei vedä hernettä nenään ja kutsu poliiseja, kun täällä näin lasta huudatetaan yökaudet. Jii yrittää tolkuttaa mulle, että nää on normaaleja elämisen ääniä ja loppuu kyllä toivottavasti parin päivän päästä, mutta silti jotenkin aina kun pojalla pääsee kunnon huuto päälle ja en saa pysäyttää sitä rinnalla, niin alkaa ahdistaa ja tuntuu, että seinät (ja naapurit niiden takana) lähenee monta metriä... Mutta toivotaan, että myös jatko menee sujuvasti. Kyllä tällaisia öitä kestää, ainakin helpommin kuin sitä jatkuvaa rinnan antamista.