Vuosi maailmassa, onnea Pikku-Ukko!

Vuosi sitten makasin synnärin sängyllä ja pidin sylissä ihanaa, lämmintä nyyttiä, joka yllätyksekseni osasi jo nostaa vähän päätäänkin ja siristellä silmiään äidin suuntaan. Minut täytti jo silloin aivan valtava onnen ja rakkauden tunne, vaikka olinkin jännittänyt ja valmistautunutkin siihen, ettei se ehkä  ihan heti tule. Tuli se, ihan välittömästi. Osasin vain sopertaa, että "voi, meidän rakas poika" ja silitellä pehmeänhaurasta ihoa, nuuhkia vauvantuoksua ja suukotella lasta joka välissä, pitää poskea vasten toisen pientä poskea. Elämäni elämysrikkain päivä, tunne- ja hormonimyrsky muistuu kyllä edelleen mieleen :)

Jokaisen päivän olen tuon kanssa tästä vuodesta elänyt, intensiivisesti ja arjessa kiinni, välillä rankempia päiviä ja välillä helppoja ja ihania. On ollut käsittämättömän hienoa saada katsoa jonkin noin rakkaan kasvua ja kehitystä, odottaa jotain kehitysvaihetta ja silti yllättyä kun se aivan äkkiä purskahtaa päälle, ihan kuin joku olisi vain painanut nappia ja "kato nyt se kääntyy", "oho, se muuten osaa jo tarttua ja heiluttaa esineitä", "nythän se jo kävelee!". Pikku-Ukko on ollut äidille ja isälle ihana harjoittelukappale, joka on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että ihminen kasvaa just siten kuin kasvaa, ei suinkaan vähän kerrallaan vaan just silloin kun oikea aika on. Ja että kasvu on yllätyksellistä myös siinä suhteessa, että juuri kun ajattelee, että sitä tuntee tuon lapsen, niin henkisestikin sieltä löytyy ihan uusi vaihde. Vanhemman osa taitaa olla vain sen kasvun aavistelu ja prosessin kunnioittaminen sekä tukeminen, vaikkei ymmärtäisikään aina mitä juuri nyt on tapahtumassa. Siinä on kyllä itsellä vielä tekemistä, ne kaikki kerrat kun on harmittanut rikkonaiset yöt (kun toinen on juuri harjoitellut vaikka sitä kävelyä) tai epätyypilliset huomionvaatimiset (kun on hammas on juuri tullut ikenen läpi ja onkin kaivattu syliin). Pitäisi osata olla kärsivällisempi ja luopua siitä ajatuksesta, että voin tietää aina mitä tapahtuu ja mistä mikäkin johtuu ja sen sijaan olla enemmän läsnä ja seurata mitä tänään tapahtuu ja mitä tuo tarvitsee, ja reagoida sitten sen mukaan, vaikkei ihan ymmärtäisikään.

Viimeisen kuukauden aikana on otettu valtavia harppauksia kävelyn osalta. Eilen juhlittiin jo varaslähtönä syntymäpäiviä (vähänkö oli ihana herätä siistiin kotiin!) ja oikein hätkähdin, kun tajusin että tuohan kävelee/on pystyasennossa enemmän kuin konttaa. Nyt päästään kävellen jo melkein koko kierros kämpän ympäri ja sitä treenataankin aina kun voidaan. Ehkä juuri sen vuoksi kroppakin on yhtäkkiä muuttunut hiukan pulleasta vauvankropasta soukempaan, urheilevan taaperon kroppaan. Huomenna on neuvola, jännittää vähän että mitenhän se kasvu on nyt mennyt - toivottavasti ei painon osalta olla ihan negatiivisilla luvuilla.. Tätä kirjoittaessa Pikku-Ukko ääntelee erittäin kuuluvasti keittiössä, viime viikolla mukaan tulivat uudet äänteet "Gok-kok-gog" ja "gag-gag" ja oikeastaan kuulostaa lähinnä siltä, että lapsi huutaa kakkaa koko ajan ;)

Suurin muutos on kuitenkin mielestäni henkisellä puolella. Oma tahto ja halu ovat aivan olennainen osa Pikku-Ukkoa tätä nykyä ja varsinkin kiireessä aina välillä unohtuu se, miten hienoa on, että lapsi jo ihan itse alkaa muodostaa mielipidettä siitä, että onkos tämä nyt kiva juttu vai ei. Se on oikeasti iso juttu matkalla omaksi itsekseen kasvamisessa. Poika on hellyyttävä yhdistelmä kärsimättömyyttä ja piinaavaa kärsivällisyyttä, esimerkiksi jos joku kiva vahvistimen on-off -nappi on löytynyt, se ei tuota pienintäkään vaikeutta muistaa se koko vierailun ajan ja pyrkiä jatkuvasti sitä rämpyttämään vaikka epätoivoinen äiti kantaisi aina napilta pois ja toisiin huoneisiin. Toisen kerran vierailulla poika jaksoi valehtelematta yli 30 min säätää talon kaihtimia, kun ylettyi juuri ja juuri siihen nappulaan, joka piti ensin laittaa juuri kohdilleen ja sitten vääntää. Ja sitten taas kotona voi mennä hermo jos ei äiti justhetinyt ota syliin, vaikka on ihan selvästi ojentanut kädet ja koko ilmeellä kertoo, että nyt pitäis päästä. Ja kun äiti vihdoin nostaa syliin, voi olla, ettei sitten enää halutakaan juuri sitä, vaan sitten pitäisi päästä alas.

Pikku-Ukko myös tahtoo ihan kamalasti. Tahtoo syödä itse, riisua itse, auttaa äitiä ja isää, saada huomion juuri nyt, leikkiä juuri sillä värikkäällä palikalla, painaa hississä nappulaa, ottaa hatun pois päästä, tulla mukaan vessaan, ryömiä sängyn alle, vaikkei sinne enää mahtuisikaan, kuulla just se kiva biisi levyltä, hyppiä ja seistä rattaissa, mennä nukkumaan, olla valveilla, kaataa mukin ja heittää banaanin mäkeen, soittaa pianoa, syödä kokonaista nektariinia ja olla syömättä puuroa. Tahtomiset eivät vielä ole aina kovin loogisia, sen sijaan että niissä olisi vielä oikea mielipide (tai sitten tuo on tuuliviiri, jonka mielipide vain vaihtuu), niissä on selvästi sitäkin enemmän sen tajuamista ja harjoittelua, että ylipäätään minulla on joku mielipide ja pidän siitä kiinni ja koitan sen maailmalle ilmaista. Ja iloa siitä, kun maailma ymmärtää (tai raivoa siitä, ettei ymmärrä tai ainakaan halua noudattaa herran vaatimuslistaa).

Hienointa kuitenkin on se, miten monimutkaisia asioita tuo lapsi selvästi jo alkaa hahmottaa. Ristiriitaisiakin tai monivaiheisia syy-seuraussuhteita. Kohta päästään siihen vaiheeseen, mitä minä jo kieli pitkällään odotan: että saan auttaa tutustumaan (sanojen ja mielikuvituksen avulla) tähän maailmaan ja seurata miten lapsi kaiken sen kokee. Ja hienoa on myös se, kun tuo könyää syliin, rauhoittuu siihen ja sitten ihan hiljaa hyräillään laulun sanoja tai vaan halataan. Että meillä on jo suhde ja tykätään olla lähekkäin. Että hankalinakin päivinä kaiken voi yhtäkkiä muuttaa se, että toinen katsoo silmiin ja sipaisee poskea (äitikin on sulaa vahaa tämän edessä).

Oman lapsen saaminen oli erilainen juttu kuin olin ajatellut, kuitenkin. En jotenkin ajatellut loppuun asti, miten valtavan kiinni lapsi on vanhemmissaan, miten avuton ja pieni. Enkä myöskään ajatellut, miten ihan arkiset asiat voivat kuluttaa ja miksi melkein kaikki lapsiperheet todella ovat enempivähempi väsyneitä. Mutten myöskään osannut kuvitella todella, mitä iloa on kun talossa asuu kahden sijaan kolme ja mitä huumorin ja epätoivon hetkiä siitä välillä syntyy. Olen vilpittömän hämmästynyt siitä, miten järkyttävän väsyneenä on silti mahdollista kokea tällaista tunnemylläkkää äärilaidasta toiseen, ei todellakaan mitään masennusta täällä. Upea vuosi <3

Paljon onnea, rakas poikani, ja monia armorikkaita vuosia tästä eteenpäinkin!